OIKEA PAIMENUUS (osa II)

Kun ajattelen omalla kohdallani henkilöä, joka on ollut minulle hengellinen isä ja paimen, niin mieleeni tulee eräs tietty henkilö niiltä ajoilta kun tulin uskoon 17-vuotiaana. Hänen vaikutuksensa on ulottunut elämääni aina näihin päiviin asti, vaikka en olekaan enää tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen. Mutta varsinkin uskonelämäni ensimmäisten 10-15 vuoden aikana hän oli merkittävä hengellinen kasvattaja ja vaikuttaja minulle. Oikeastaan vasta nyt, yli viisikymppisenä näen selvästi Jumalan työn elämässäni hänen kauttansa.

Huomaan hänen vaikutuksessaan selvästi pari läpäisyperiaatteena kulkevaa juttua. Ensiksi hänellä ei koskaan ollut mitään omista tarpeistaan, omasta kunnianhimostaan tai edes omista hengellisistä näyistään nousevaa agendaa tai ”piilo-opetussuunnitelmnaa” minua kohtaan. Ei siis mitään omia valtapyyteitä minua kohtaan. En koskaan kokenut hänen seurassaan mitään tällaista. Suurin vaikutelma niistä sadoista tunneista, joita olen hänen seurassaan viettänyt on se, että hän halusi kiinnittää minua Kristukseen ja juurruttaa minut Hänen Sanaansa.

Vastaavasti olen huomannut, että monissa tiukan organisaatiorakenteen omaavissa seurakunnissa tämä ei onnistu, koska organissatiosta nousevat kovat paineet sitouttaa ja työllistää jokainen jäsen tiukasti osaksi yhteisön omaa toimintaa. Omassa hengellisen vanhemmuuden kokemuksissani em. entisen opettajani kohdalla en koskaan törmännyt tähän piirteeseen. Myöhemmin on sitten ollut useitakin sellaisia ”paimenia”, jotka ovat ajatelleet ja toimineet organisaation toiminnan pyörittämisestä käsin; puuhastelua, nakittamista, uuvuttamista, keppiä ja porkkanaa...

Olen iloinen, että tätä kautta olen oppinut tunnistamaan nämä oikean ja väärän paimenuuden erot.

Sanoin tuossa edellä, että tämä hengellinen isäni ei pyrkinyt kiinnittämään minua niinkään itseensä, vaan ennemmin Kristukseen ja Hänen Sanaansa. Miten tämä ilmeni käytännössä? Tärkeissä uskoa, oppia ja elämää koskevissa kysymyksissä hän ei juurikaan tyrkyttänyt minulle omia näkemyksiään – mainitsi ne kyllä ja toi epäröimättä esille, miten hän itse ajatteli asiasta. Mutta pääpaino hänen neuvoissaan oli siinä, että hän kannusti ja ohjasi minua itse ottamaan asioista selvää tutkimalla asiaa Raamatun sanan pohjalta. Näin syntynyt käsitykseni olisi silloin varmuudella omani, ei hänen, eikä kenenkään muunkaan – vaan omani. Hänellä oli siis vahva luottamus Pyhään Henkeen Totuuden Henkenä, joka oikein kirkastaa meille Kristusta ja opettaa meille Sanaa. Hänestä oli hyvin kaukana se klerikalismin ydinajatus, että ns. ”maallikot” tarvitsisivat Raamattua oikein ymmärtääkseen joitain ”valaistuneita” teologeja.

Tämä ei tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut mitenkään leväperäinen tai välinpitämätön sen suhteen, mihin suuntaan olen kasvamassa. Mutta rakkaus, huolenpito ja läpinäkyvyys tulivat esille hänen kanssaan keskustellessaan. Viime mainittu seikka toi aikaa myöten esille ne asiat, joissa tiemme kasvoivat eri suuntiin, ainakin joksikin aikaa. En siis pidä häntä täydellisenä, mutta arvostan paimenuutta hänessä.

Oikea hengellinen paimenuus siis ilmenee myös äitiytenä. Voiko siis nainenkin olla paimen? Kyllä voi, ilman muuta. Tunnen monia naisia, jotka ovat hengellisesti kasvaneempia kuin minä. Tällöin he ovat Jumalan tarkoittamalla tavalla hengellisen vanhemman asemassa minuun nähden. Eräs tällainen on entinen opettajani raamattukouluajoiltani kolmenkymmenen vuoden takaa. Kunnioitan ja arvostan häntä ja olen valmis oppimaan häneltä. Kristuksessa hän on minua edellä. Tunnistan ja tunnustan hengellisen vanhemmuuden – äitiyden – hänessä.

Olen näin ollen valmis alistumaan hänen hengellisen vanhemmuutensa alle. Minulla ei ole mitään ongelmia tässä suhteessa, koska näen hänessä itsessään ennemmin halun ennemmin vaikuttaa ihmisiin, kuin vallanhimon. Feminismin hengen mukanaan tuoma valta- ja tasa-arvoisuusajattelu ei ole hänelle ominaisia.

Molemmille näille hengellisille vanhemmilleni on ollut ominaista se, että he johtavat joukkojaan edestä päin. En siis tarkoita, erttä he ovat aina esillä tai että he johtavat joukkojaan karismaattisella ja kansaan menevällä (vox populi, vox dei) tyylillä. He eivät myöskään johtaneet laumaa perinteisillä lastenkasvatuksen metodeilla, kiristyksellä, uhkailulla ja lahjonnalla. Eivöätkä myöskään millään paavbillisilla mahtikäskyillä, nykyaikaisen pannabullan sovellutuksen uhalla. Tarkoitan tällä yksinkertaisesti sitä, että he ovat esimerkkinä laumalleen. He ovat esikuvallisia johtajia ja toimivat samastumisen ja mallioppimisen välineinä nuorille uskoville.

Eikös tämä ollut myös Jeesuksen periaate omassa palvelutyössään maan päällä? Katsopa vaikka Hänen sanojaan Johanneksen evankeliumissä; ”Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee. Sillä niinkuin Isä herättää kuolleita ja tekee eläviksi, niin myös Poika tekee eläviksi, ketkä hän tahtoo.” (Joh. 5:19, 20)

Entä sitten Paavali, Jeesuksen apostoli? ”Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa. Kehoitan siis teitä: olkaa minun seuraajiani. Juuri sentähden minä lähetin teille Timoteuksen, joka on minun rakas ja uskollinen poikani Herrassa; hän on muistuttava teitä minun vaelluksestani Kristuksessa Jeesuksessa, sen mukaan kuin minä kaikkialla, joka seurakunnassa, opetan.” (1.Kor. 4:15-17)

Luetteloa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Olennainen kysymys on kuitenkin; tapahtuuko sama prosessi Sinun kohdallasi ja jatkuuko se edelleen Sinun kauttasi?