Samaan aikaan toisaalla...

Joskus tuntuu siltä, että apostolisuudella ei mene kovin hyvin tällä hetkellä. Kun tutkailen oman kotikaupunkini hengellistä kenttää, niin näen monenlaisia hankkeita, joiden käynnistävänä voimana on ollut apostolisuus. Joskus nämä uudet, apostolisen dna:n sisältämät hankkeet ovat syntyneet perinteisten, virallisten organisaatioseurakuntien piirissä. Joskus taas sitten eivät.

Olipa lähtötilanne kummin päin hyvänsä, niin valitettavan usein apostolisuus ei tunnu mahtuvan olemassaolevien seurakuntarakenteiden sisäpuolelle. Niinpä omassa kotikaupungissanikin melkein jokainen tunnistamani apostoliselta pohjalta lähtenyt hanke on ylimielisesti torjuttu, sitä on yritetty latistaa, hyssytellä pois päiväjärjestyksestä tai suoranaisesti vainota kuolleeksi. Perusteet ovat usein olleet kirkkopoliittisia, reviirimustasukkaisia tai pelosta käsin nousevia.

Joku voisi todeta tähän, että eihän sen kuulukaan mahtua. Apostolisuuden dna onkin ilmaistu hyvin Paavalin kirjeessä roomalaisille; ”olen pitänyt kunnianani olla julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi jo on mainittu, etten rakentaisi toisen laskemalle perustukselle” (Room. 15:20). Näin ollen se suuntautuukin aina ulos seurakunnasta, ”pakanoiden” pariin.

Jos näin on, niin miksi sitä sitten yritetään tukahduttaa ja panna ihmistekoisiin karsinoihin? Kovin usein nimittäin apostolisuus koetaan ns. ”virallisten organisaatioiden” taholta epämääräiseksi ja hallitsemattomaksi uhkatekijäksi. Miksi näin on päässyt käymään, onkin hyvä kysymys, joka ansaitsee lähemmän tarkastelun.

Eräs anglikaaniteologi, jonka nimeä en nyt muista (haloo, voisiko joku ”asiasta perillä oleva taho” virkistää muistiani?!) on sanonut viidestä palveluvirasta seuraavaa:

• apostolit, profeetat ja evankelistat ovat luonteeltaan ”tienraivaajia”

• paimenet ja opettajat taas ovat luonteeltaan ”asuttajia”

Minusta tämä on hyvä kuvaus ja toimiva jaottelu. Se tuo esille viiden palveluviran kaksi erilaista näkökulmaa suhteessa kaikkien niiden yhteiseen perustehtävään, uskovien varustamiseen seurakunnan eli Kristuksen ruumiin rakentamiseksi. Samoin se tuo myös hyvin esille sen jännitteen, mikä on olemassa ”asuttajien” ja ”tienraivaajien” kutsumuksen välillä. Jos nimittäin paimenet ja opettajat omista (väärin tulkituista lähtökohdistaan käsin) alkavat käyttää valtaa ja tukahduttaa apostolisen voitelun ilmentymistä, he itse asiassa syyllistyvät Jumalan Hengen työn sammuttamiseen. Tuntuu siltä, kuin joskus näin olisi tapahtunutkin ja vieläpä kaiken seurakuntarajauskollisuuden ja paavillisen kuuliaisuuden nimissä.

Jos siis ”asuttajat”, paimenet ja opettajat pysähtyvät paikalleen ja alkavat rakentaa majaa omalle ilmestysvuorelleen, niin ennen pitkää itse ilmestyskin lakkaa. Seurauksena voi olla ”tienraivaajien” ulos lähtemisen estäminen – ja kaikki tämä oikeaoppisen tunnustuskuntakuuliaisuuden nimissä. Nämä ”tienraivaajat” kun tarvitsevat aina lähettäjänsä, tukijansa ja esirukoilijansa, jotta voisivat oikein onnistua tehtävässään. Yhtä lailla he tarvitsevat ”asuttajien” rakentavaa panosta siinä vaiheessa, kun alkaa seurakuntayhteisön rakentaminen Kristuksessa.

”Tienraivaajien” lähtö on aina myös kuoleman paikka, eikä ainoastaan kuolemaan lähtevien itsensä kannalta. Se merkitsee näet usein myös inhimillisten kuvioiden rikkomista, suunnitelmien romuttumista ja heikoille jäille uskaltautumista. Jos ”tienraivaajien” helmasynti voi olla yltiöpäisyys ja uhkarohkeus, niin ”asuttajien” taas voi olla pelosta käsin toimiva säilyttäminen.

Mutta molempia Kristuksen seurakunta tarvitsee. Sekä ”tienraivaajat” että ”asuttajat” tarvitsevat myös toisiaan. Siitä, mistä kaikki lähtee liikkeelle, ei kuitenkaan liene epäilystä; se on apostolisuus, koska Kristus itse on meidän tunnustuksemme apostoli (Hepr. 3:1). Hän tuli Isän lähettämänä ja Hän lähettää samalla tavoin meidät.

Käytännössä nämä henkilöt ovat usein yksinäisiä tienraivaajia, joilla ei ole valmista mallia, miten toimia uudessa tilanteessa.