OIKEA PAIMENUUS (osa I)

Meillä oli muutamien veljien kanssa viime perjantai-iltana ”Paimenten illallinen”. Olimme koolla tunnelmallisessa kodassa ja söimme illalliseksi lammaskeittoa. Eikös se sovikin hyvin ”Paimenten illallisen” menuksi?

No, vakavasti puhuen ajatuksenamme on herättää henkiin oikeaa, raamatullista paimenuutta. Kun tarkastelee oman aikamme hengellistä kenttää niin Suomessa kuin muuallakin, niin löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, mikä ei ainakaan ole raamatullista paimenuutta. (Ks. blogistani edellisiä kirjoituksia 11. ja 13. marraskuuta 2007.) On käynyt niin kuin Suomen evl. kirkon maanpakoon karkotettu häirikkö Anssi Simojoki sanoo kirjansa ”Paimenkirje” (SLEY-kirjat, 1993) esipuheessa: ”On tullut lampaiden aika itse kirjoittaa paimenkirje, koska paimenien raamatullinen ääni ei kuulu. He ovat mykkiä tai heidän puheensa hillitty charmi ei erotu yhteiskunnan sovinnaisesta normaalikohinasta.”

Tämä on tietysti paljolti evl. kirkon sisäistä problematiikkaa. Tilanne perinteisten vapaiden suuntien ja uusien seurakuntien keskuudessa näyttäytyy ehkä useimmin autoritaarisen yksijohtajuusmallin kritiikittömänä korostamisena. Joskus tämä into lähentelee jopa paavillista kiihkoa ja fanaattisuutta, johon sumeilematta liitetään uhkailut ns. hengellisen suojan menettämisestä, mikäli uskalletaan kyseenalaistaa johtajien sanat ja teot.

Okei, eli siis tarkoituksena oli nostaa ja rohkaista esiin oikeaa, raamatullista paimenuutta. Se alkaa ensin kotoa, vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä. Se tulee sitä kautta esiin myös Jumalan perheväen keskellä seurakunnassa, joka on hengellinen kotimme. Aikanaan tämä hengellinen vanhemmus – paimenuus – laajentaa oman vaikutuspiirinsä koskemaan koko Kristuksen paikallisseurakuntaa, joka ei tunne mitään tunnustuskunta- ja muita rajoja. Uskon tämän olevan Jumalan tahdon mukainen järjestys. Näen tämän mallin toimivan käytännössä myös Uudessa testamentissa. En näe mitään syytä, miksi ei olisi Jumalan tahto, että tähän suuntaan kasvettaisiin koko Kristuksen ruumiin tasolla ja näin toimittaisiin käytännössä edelleenkin.

Hengellinen vanhemmuus ei siis tule sitä kautta, että vietän 3-5 vuotta jossain oppilaitoksessa, hankin tietoa ja tittelin ja sitten minut nimitetään johonkin asemaan jossain kirkollisessa yhteisössä. Se voi tula esiin elämässäni näidenkin vaiheiden kautta, mutta vain mikäli minulla on ensin Jumalalta saatu kutsu ja (armo)lahjavarustus tähän tehtävään. Edelleen on siis olemassa paljon sellaista hengellistä vanhemmuutta ja paimenuutta, mikä ikäänkuin ohittaa tämän inhimillisen virkatiejärjestyksen. (Mietipä vaikka Paavo Ruotsalaista ”kahden hiippakunnan piispana”.) Ongelmaksi muodostuu usein se, että se ei pääse oikealla tavalla esille uskovien keskuudessa, vaan väärä johtajuusmalli ja väärät rakenteet tukahduttavat sen armotta alleen.

Meidän täytyy siis etsiä seurakunnalle sellaisia muotoja ja toimintatapoja, joissa oikea paimenuus pääsee esteettä oikeuksiinsa Jumalan tarkoittamalla tavalla; hengellisenä vanhemmuutena, isyytenä ja äitiytenä. Jos kysyt minulta mitä tämä on käytännössä, niin vastaan, että se on sitä samaa mitä isä ja äiti normaalistikin tekevät perheessä; huolenpitoa, kasvatusta, ruokkimista, perään katsomista ja eteenpäin ohjaamista. Seurakunta kun on Jumalan perhe – ei laitos, instituutio, organisaatio tai armeijan joukko-osasto.