Tuesday, November 13, 2007

Johtajuudesta vielä...



Kun tarkkailen ympäristöäni näen kolmenlaisia uskovia, joilla on takanaan huonoja, satuttavia kokemuksia kovasta johtajuudesta ja väärästä paimenuudesta.


Ensimmäinen ryhmä ovat ne, joita paimenet ovat kohdelleet kovalla kädellä, joko taitamattomasti tai tietoisesti, ja jotka tekevät sitten näistä omista huonoista kokemuksistaan teologiaa. Tätä he sitten soveltavat itseensä ja muihin. Huonojen kokemusten valossa torjutaan sen jälkeen yleensäkin kaikki ja kaikenlainen johtajuus, oli se sitten hyvää tai huonoa. Koska väärää rahaa on liikkeellä, niin kaikki raha on poistettava markkinoilta – varmuuden vuoksi ja oikeuden nimessä.


En minä nyt lampaita syyllistä paimenten nuijan heiluttelusta. Mutta onhan lampaidenkin joskus poisopittava vanhoista, huonoista kokemuksistaan. Jolleivat paimenet opi, niin oppikoot lampaat ainakin. Muuten heistä itsestään ennen pitkää tulee niiden kovien johtajien kaltaisia, joiden kaltoin kohtelemiksi he itse ovat aikanaan joutuneet.


Toinen ryhmä haavoille ruoskittuja lampaita ovat ne, jotka eivät hekään koskaan poisopi vanhasta käyttäytymismallista, vaan itsepintaisesti aina uudelleen ja uudelleen etsivät itselleen uuden kovan paimenen. He ovat kuin perheväkivallan kurimuksesta hädin tuskin hengissä selviytynyt naisparka, joka uudestaan antautuu itsetuhoiseen suhteeseen väkivaltaisen miehen kanssa.


Heillekö Paavali kirjoittikin siitä, miten ”vapauteen Kristus vapautti meidät – älkää siis uudelleen antako sitoa itseänne orjuuden ikeeseen”? Jokaisen meidän on otettava vastuu itsestämme. Kristus on ainoa hengellinen suojamme, ei kukaan ihminen.


Monissa seurakunnissa kova johtajuus passivoi uskovat. Ehkä se on tarkoituskin - ”saatte tulla, saatte olla ja saatte pullaa”. Seurauksiltaan tämä on ihan yhtä tuhoisaa kuin vastuunkantajien loppuunpolttaminen seurakunnan toiminnan loputtomassa oravanpyörässä.


Kolmas ryhmä ovat ne Jumalan valtakunnan patriootit, jotka kerran hengellisen diktatuurin alta vapauduttuaan aina tunnistavat tuon paaviuden hengen siihen törmätessään, eivätkä hetkeäkään epäröi olla lujasti vastustamatta sitä.


Heille myös kuuluu haaste kasvaa Jumalan mielen mukaiseen paimenuuteen; huolenpitoon ja vastuunkantamiseen muista. Jeesus antaa meille esimerkin; ”hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä” - mutta se ei tarkoita sitä, että hyvä paimen näännyttää itsensä muiden edestä. Kova paimen taas syö lampaansa illalliseksi.


Tulikos tässä taas painittua nokikolarin kanssa, jolloin molemmat osapuolet ovat lopulta yhtä likaisia? Mielestäni ei. Kyllä meidän on tunnistettava vääränlainen, kova, autoritaarinen paimenuus, ymmärrettävä sen tuhoisat seuraukset laumalle ja vastustettava sitä Jeesuksen nimessä. En usko kristilliseen positiivisuusajatteluun, jossa pullamössöllä pilalle hemmotellut, hengellisesti lapsen tasolle jumiutuneet uskovat ”kiitos, kiitos!”-hokemin ylistävät kaiken pahan olemattomiin. En todellakaan usko siihen. Sori.


Kristittyjen piirissä on huutava tarve oikealle hengelliselle vanhemmuudelle. Erityisen ajankohtaista se on näinä globaalin huutolaislapsen päivinä. Tarvitsemme siis kipeästi uskovia, joilla on paimenen sydän ja joilla on halu ottaa vastuuta ennemmin lampaista kuin toiminnasta ja joita kiinnostaa enemmän se, mitä ihmisessä tapahtuu, kuin se, millaiset muodot organisaatiolla on.


Jumala nostaa esiin oman sydämensä mukaiset paimenet. Luepa vaikka varmemmaksi vakuudeksi Hesekielin kirjan luku 34 ja Johanneksen evankeliumin luku10. Älä siis menetä toivoasi, sillä vaikka väärääkin valuuttaa on liikkeellä, niin oikea on alkuperäistä ja se on käypää valuuttaa käytännössä.




4 comments:

Anonymous said...

Joo.

Kristilliset seurakunnat ovat usein tulleet itseisarvoksi sinänsä. Rakennetaan organisaatiota ja useimmiten vielä tunnustuskuntapohjaisesti meidän kirkkoamme/seurakuntaamme, jonka alitajuisesti uskotaan olevan vielä se kaikista oikein ja pyhin, jopa Kristuksen ruumis.

Tässä seurakuntien rakentamisessa johtajuus on monesti rakennettu ulkopuolisen maailman - ei Raamatun - mallien mukaisesti. Hierarkinen pyramidimalli antaa johtajalle useimmiten paavilliset valtuudet. Hänen verhonaan saattaa olla seurakuntaneuvosto tai vanhimmisto, jotka muodollisesti päättävät asioista (tämäkään ei välttämättä ole Raamatun malli).

Monille riviseurakuntalaisille seurakunnan kirkkoherra/pastori/johtaja on kuin Jumala, jonka mielipiteet ohjaavat yksittäisen kristityn elämää ja valintoja. Jokin aika sitten kuulin tilanteesta, jossa muuan toiseen seurakuntaan kuuluvat olisi ollut tulossa toisen seurakunnan raamattupiiriin. Vetäjä ei halunnut suoraan ottaa tulijaa vastaan, vaan kysyi asiaa seurakunnanjohtajalta. Vastaus oli "ei", koska meidän raamattupiireissä kasvatetaan meidän tunnustuskuntaan. Että silleen. Kyllähän tämä ääriesimerkki on, mutta vastaavanlaista pirullista vallankäyttöä löytyy seurakunnista ja niiden johtajistosta.

Ongelma on rakenteellinen. Tunnustuskuntapohjaisia seurakuntia ei ole rakennettu raamatulliselle perustukselle. Johtajan virkaan tuleva moni vilpitön paimentyyppi joutuu systeemin nielaisemaksi. Kutsu voi olla - ja usein onkin - Jumalalta, mutta organisaatio tekee paimenesta byroktraatin ja pahimmassa tapauksessa mielivaltaisen vallankäyttäjän.

Hierarkinen johtamismalli on johtanut kirkkohistoriassa lukuisiin hajaantumisiin. Kun johtajat pikkumaisuuksissaan kiistelevät opista tai eivät persoonina tule toistensa kanssa toimeen, niin he riitaantumisen seurauksena jakavat myös lauman. Esimerkeiksi sopivat vaikkapa helluntai- ja lestadiolaisen liikkeen pirstoutuminen tositensa kanssa kiisteleviin ja esikoisasemastaan kilpaileviin joukkoihin.

On uskonpuhdistuksen aika...rakenteellisen uskonpuhdistuksen aika.

Pekka Sahimaa

Anonymous said...

"...jonka alitajuisesti uskotaan olevan vielä se kaikista oikein ja pyhin, jopa Kristuksen ruumis."

Eipä ole kovin kauaa sitten kun kuulin erään vapaan srk:n pastorin kiertäneen srk:n ulkojäsenien piirissä kysymässä eivätkö he haluaisi liittyä srk:n varsinaisiksi jäseniksi. Perusteluna oli, että ei kai kukaan halua jäädä Kristuksen ruumiin ulkopuolelle.

Huh huh.

Timo Koivisto

Mimosa said...

No huh huh todella! Hienot tekstit teilla kummallakin. Oli hyva kirjoitus tama blogi entry.

"En usko kristilliseen positiivisuusajatteluun, jossa pullamössöllä pilalle hemmotellut, hengellisesti lapsen tasolle jumiutuneet uskovat ”kiitos, kiitos!”-hokemin ylistävät kaiken pahan olemattomiin. En todellakaan usko siihen. Sori."

Olen liikaakin nahnyt naita hengellisesti lapsen tasolle jumiutuneita uskovia..

Muutoin, loysinpa taalta Glasgowsta yhden seurakunnan joka ei pida jasenkirjaa ja jolla ei ole jasenkirjaa ollenkaan. He haluavat olla avoin yhteiso, johon on helppo tulla. Tai olla tulematta. Ei mikaan pakko.

Toinen seurakunta, Glasgow Vineyard, maarittelee itsensa nettisivuillaan mm. seuraavin sanoin: "We are not a perfect or the only true church"

Semmoisia kuulumisia Skotlannista!

Mimosa Lankinen

Anonymous said...

Kiva kuulla kuulumisiasi, Mimosa! Kun lueskelin viestiäsi, niin näen entistä enemmän toivoa Kristuksen srk-ajattelun yleistymisessä, perinteisen tunnustuskunta-ajattelun kustannuksella.

Siunausta Skotlantiin!

Timo