Sanomalehtikatsaus 5

Entisen vasemmistoradikaali, nykyisen Sampo-konsernin hallituksen puheenjohtajan Björn "Nalle" Wahlroosin kommentti viime maanantain Financial Times´ssa on herättänyt (ansaittua) huomiota:

"Meidän täytyy ajatella uusiksi sosio-ekonominen mallimme. Me emme voi jatkaa ihmisten verottamista, kuten tähän asti, emmekä voi jatkaa köyhyyden ja hajonneiden perheiden tukemista."

Aiheellinen kommentti ja luonnollisesti keskustelua ja tunteitakin herättävä. EU:n alueella lasketaan elävän noin 120 miljoonaa EU-kriteerien mukaista köyhää. Suomessa vastaava luku olisi vastaavilla kriteereillä n. 900 000. Tavoitteena pian alkavassa EU:n huippukokouksessa on pudiottaa tätä määrää 20 miljoonalla.

Etenkin Suomessa, jossa (edelleen) ylpeillään ns. "pohjoismaisella hyvinvointivaltiomallilla", asia on kipeä. Täällä eräs ongelman puoli nimittäin on se, että työttömyys- ja sosiaaliturvamme saattaa tehdä työn tekemisen tai yrittämisen taloudellisesti kannattamattomaksi (ellei nyt sitten pidä esim. työkokemuksen hankkimista arvona sinänsä). Tätä taustaa vasten Wahlroosin kommentin voi jotenkin ymmärtää: vallitsevan järjestelmän tulisi enemmänkin kannustaa työntekoon, opiskeluun ja yritystoimintaan, kuin ohjata itsepintaisesti "pitämään kiinni saavutetuista eduista" (mikä lineekin eräs hiipuvan työväenliikkeen viimeisiä kuuluisia lausahduksia). Eri asia sitten on, miten tämä kommentti sopii yhteen kristillisen lähimmäisen rakkauden kanssa - tai jos ajatellaan Wahlroosin aatteellista nuoruutta - sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden kanssa.

Se, että Wahlroos ei missään yhteydessä jälkeenpäin ole suostunut lausuntoaan kommentoimaan, herättää ilman muuta kysymyksiä, jopa katkeruutta. Pelkään, että juuri tämän tapaisessa yläluokkaisessa arroganssissa on eräs tulevaisuuden aikapommi. Kovat arvot poikivat kovaa vastakulttuuria jne. Sosiaalinen syrjäytyminen synnyttää helposti lisää tarvetta valmiusjoukoille, Jouha-osastoille ja muulle sellaiselle. Kysymys on ennen kaikkea arvoista.

Näyttääkin siltä, että on käymässä juuri niinkuin Helsingin yliopiston professori Heikki Niskakangas joskus viime vuosituhannen lopulla totesi, että "historian pitkässä juoksussa pohjoismainen hyvinvointivaltio jää mielenkiintoiseksi historialliseksi yksityiskohdaksi".

Sananen kaupungin vanhimmille

"Hajottaja hyökkää sinua vastaan!"

Mitä tehdä silloin, kun näin käy?

"Vartioitse varustuksia, tähystä tietä, vahvista vyötäiset, kokoa kaikki voimasi." (Naahum 2:1)

Mitä se on käytännössä?

Vartioi muureja ja portteja kotikaupungissasi. Varustaudu vihollisen hyökkäystä varten. Liittoudu muiden Herran omien kanssa.

Tarvitseeko "hengellistä sovellutusta" edes sen tarkemmin selittää?

Tai no, ehkä sen verran, että rukous on siinä etusijalla ja avainasemassa.

Pesikö Kepu kasvonsa?

Keskustapuolueen puoluekokous Lahdessa alkaa sitten olla ohi ja media on edelleen aika lailla tohkeissaan puhuu kasvojen pesusta, uudistumisesta yms. Ja tottahan puolueen johdossa iso luuta lakaisi. Ehkä suurempi ihme olisi ollut, jollei olisi lakaissut. Jutta Urpilainen sai veroisensa kilpasiskon Mari Kiviniemestä; kaksi tiukkaa akkaa Pohjanmaalta. Saa nähdä mitä siitä tulee.

Mutta tosiasia näyttää siltä, kuin mitä heittelin ilmoille tuossa pari päivää sitten: "Turhautunut Vanhanen jättää keskustan hajaannuksen tilaan". Tältähän se vähän näyttää näin maallikonkin silmin. Sellainen tukeva arvopohja, joka kestää hyvän rakentamisen, ajan hampaan ja tuulten tuiverrukset, näyttäisi olevan keskustaväeltä hukassa. Olen jo pari vuotta sitten Hannu Takkulan kirjaa lukiessani törmännyt tähän samaan juttuun. Tämä voitaisiin pukea kysymyksen muotoon, miten on mahdollista, että alkiolaisen raittiusaatteen sisäistänyt pääministeri ilman sen suurempia omantunnon tuskia alentaa alkoholin hintoja tunnetuin seurauksin? No, ehkä tämä on kepulainen sovellutus sloganista "Bisnes in bisnes, Moses in Moses"?

Tämä hämmennys ja sekasorto on sikäli mielenkiintoista, että keskustapuolueessa itsessään on jo historiansa alkuvaiheissa nähtävissä jonkinlainen aatteiden sekamelska ja kahtaalle suuntautuminen. Tarkoitan toisaalta kristinuskon ja toisaalta antroposofian välistä jännitettä. Emäpuolue Maalaisliiton oppi-isän ja perustajan Santeri Alkion ajattelusta löytyy nimittäin yhteyksiä niin antroposofiaan kuin steinerlaisuuteenkin (mm. J.W.Snellmanin kautta). Kirkollinen kristinusko näyttää hänen kohdallaan jäävän enemmän jonkinlaisen historiallis-kulttuurisen kontekstin osaan.

Kuitenkin samaan aikaan keskustalaisessa liikkeessä on ollut vahva sijansa esim. laestadiolaisella herätysliikkeellä (jossa siinäkin toki voidaan nähdä myös vahvoja lieveilmiöitä). Alkion ohella toinen liikkeen varhainen johtohahmo on ollut Kyösti Kallio, jonka suhtautuminen kristillisyyteen on ilmeisesti ollut paljon tunnustuksellisempaa (etten rohkenisi sanoa, omakohtaisempaa).

Mutta ei tämä hengenheimolaisuus antroposofian ja steinerlaisuuteen nähden rajoitu vain liikkeen aatteelliseen oppi-isään, vaan myös sellaiset keskustavaikuttajat kuten Paavo Väyrynen ja Esko Aho diggaavat kovasti em. -ismeistä. Heidän molempien oppi-isänä nimittäin vaikuttaa maamme johtava steinerpedagogi, Reijo Wilenius.

Mielenkiintoista informaatiota näiden hemmojen yhteydestä löytyy 02.04.2001 esitetystä MOT-ohjelmasta, joka ruotii Steiner-koulujärjestelmää maassamme. Lyhyt lainaus ohjelmasta (jossa kursiivit minun):


"Antroposofiaan voisi toki suhtautua pelkällä olankohautuksella, mutta liikkeellä on Suomessa kokoonsa nähden huomattavasti vaikutusvaltaa. Antroposofian grand old man Reijo Wilenius on jostakin syystä erityisesti keskustalaisten poliitikkojen suosikki. Itsensä koleerikoksi luokitellut Paavo Väyrynen kehuu Wileniusta mm. kirjoissaan Itsenäisen Suomen puolesta sekä On totuuden aika, osat 1 ja 2. Väyrysen teksti voisi paikoin olla peräisin Wileniukselta, tai peräti Steinerilta:

´Omalta osaltani olen varma, että luonnonlait todellakin tulevat muuttumaan – että ne tulevat täydentymään ja täsmentymään. Tämä avaa huikeita näköaloja tulevaisuuteen. Materialismin ylivalta voi murtua vasta sitten, kun tajutaan, että on olemassa myös henkinen todellisuus, joka vaikuttaa luonnossa ja ihmisissä aivan yhtä lailla kuin tiedossamme oleva aineellinen todellisuus.´

Wilenius vaikutti ratkaisevasti siihen, että Paavo Väyrysestä tuli - omien sanojensa mukaan – radikaali luonnon ja ihmisen puolustaja. ... Esko Ahokin sai viime presidentinvaalikampanjassa kertoa, ketkä ovat hänen suosikki-intellektuellinsa. Aho A-Studion vaalikeskustelussa: ´Jos nyt tieteen puolelta, niin Reijo Wileniusta, von Wrightiä, heitä voi pitää älymystön edustajina, ilman muuta.´

Aholla on suhde antroposofiaan ainakin kahden ihmisen kautta. Wileniuksen ohella häneen on vaikuttanut Antti Tuuri, joka kirjoitti viime presidentinvaaleja varten Esko Ahon elämäkerran. Tuuri on kertonut antroposofisesta uskostaan kirjoissaan; hänen veljensä Jussi Tuuri on Helsingin kristiyhteisön pappi.

Steineria Aho ei muista lukeneensa, mutta aatteellinen yhteys löytyy keskustan oppi-isän Santeri Alkion kautta. Alkiohan oli suuntautunut teosofiaan, samoin kun Steiner ennen ryhtymistään antroposofiksi. Myös Alkio korosti henkilökohtaisen kehityksen merkitystä. Aho: ´Jollakin tavalla koen, että Wilenius ja Alkio ovat hengenheimolaisia toistensa kanssa.´"

Eipä ihme, että siinä Hannu Takkula päätyi Brysseliin, koska kotimaan politiikassa ja keskustalaisessa liikkeessä ei löytynyt tilaa, ei aatteellisesti, ei henkisesti, eikä varsinkaan hengellisesti.

Onko niin, että jonkin liikkeen -oli se sitten herätysliike, aatteellinen suuntaus tmv. - elinkaaren aikana, sen eri historian vaiheissa tulee esille kolme seikkaa:

- sen aito alkujuuri - mitä se pitää sisällään?

- sen varsi - miten se toimii käytännössä ja vaikuttaa historiassa?

- sekä lopulta sen hedelmä - millaista kulttuuria, käytäntöjä ja toimintatapoja se poikii?

Onko niin, että kun kulttuurin ja yhteiskunnan tietty kehitysvaihe tulee päätökseensä, niin tämä hedelmä väistämättä tulee näkyviin? Toistuu sama asia kuin luonnossakin: banaanin kypsyys on ensimmäinen merkki sen mätänemisestä. Johtuvatko Keskustan arvoristiriidat, sen sotkut ja sekamelska siitä, ettei sen juuri ole alunperinkään ollut täysin puhdas, mutta nyt on vain tultu tiettyyn päätekohtaan koko kulttuurin osalta?

Se, mitä nyt tarvittaisiin olisi Jumalan valon paljastava vaikutus. Se vain voi rakentavalla tavalla erottaa asiat toisistaan. Joskus täytyy vanhaa säälimättä purkaa, jotta voitaisiin rakentaa uutta terveeltä pohjalta. Jumalalla on kuitenkin hallintavalta ja lupa puuttua poliittiseen toimintaankin. Hän tekee sen joko luvallamme - tai sitten ilman lupaamme. Ensin mainitussa on kyse mielenmuutoksesta ja kääntymisestä Jumalan puoleen. Jälkimmäisen seuraukset voivat olla tuhoisat, niin yksityisen ihmisen kuin kokonaisen yhteisönkin kohdalla: "Mene, mene, tekel, ufarsin."

Ehdotanpa Keskustapuolueen uudelle johdolle (plus uudelle ministeri Juha Rehulalle) samaistumisen kohteiksi Danielia, Sadrakia, Meesakia ja Abednegoa, jotka eivät kumartaneet kultaista kuvapatsasta. Heillä oli sitä, mitä kutsutaan asenteeksi: "meidän Jumalamme voi kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt".

Siinäpä oivat menestymisen eväät Suomenkin päivänpolitiikkaan. Meillä on tänä päivänä entistä suurempi tarve todellisille arvojohtajille, koska päivittäin näemme median kautta viestejä täysin päinvastaisesta toiminnasta eli johtajista, joilla on arvot hukassa.

Nyt se on alkanut!

On se vaan hyvä, että on saatu pelattua pois alta kaiken maailman marginaalilajien viimeisetkin säälipleijjarit. Niinpä koko maailman ehdoton ykköslaji voi ryhtyä pelaamaan omaa lopputurnaustaan. Kaikeksi onneksi se pidetään vielä sellaisessa maailmankolkassa, jossa eletään sivistyneesti samalla aikavyöhykkeellä kuin meillä täällä Pohjolassa.

Puhun tietysti jalkapallon MM-kisoista Etelä-Afrikassa, jollei joku hiihtoniilo sitä vielä tavannut.

Minulla ei tietysti ole mitään vastaan sellaisia hienoja lajeja, kuin salibandy, rugby, lacrosse, lentopallo, koripallo tai pesäpallo. Kuitenkin on hyvä ymmärtää oikea marssijärjestys, jonka ex-huippuvalmentaja Jyrki Heliskoski aikoinaan hyvin puki sanoiksi: "Koko maailmassa tulee ensin jalkapallo ja sitten pitkä väli, jonka jälkeen sellaiset lajit kuin koripallo ja lentopallo." Tässä mittakaavassa on ymmärrettävää, että jokin pohjoisen pallonpuoliskon pieni laji, kuten esim. jääkiekko ei näyttele niin hirveän isoa roolia.

Jalkapallo on koko maailman yhteinen kieli. Sitä paitsi se on juuri sellainen laji, joka antaa hyvälle, luovalle valmentajalle loistavia mahdollisuuksia toteuttaa omia näkemyksiään. Kuten aiemmin todettua, apostoli Paavali olisi tänään paljon kiinnostuneempi joukkueen kokeneesta valmentajasta kuin jostain geelitukkaisesta maalintekijästä. Itseänikin on alkanut näillä ikävuosilla kiinnostamaan tuo valmennus ja mitä kaikkea siihen liittyy.

Joten älkää ihmetelkö, jos blogin pitämisessä tulee pieniä(?) katkoja...

Äänetön pääoma

Tänä päivänä työelämän muutokset haastavat niin työntekijän kuin yrityksenkin kehittämään omaa osaaamistaan. Joku on sanonut, että ainoa pysyvä tila on muutos. Oli se sitten meistä kivaa tai ei, niin näin se vain näyttää olevan. Yrityksen merkittävimmäksi pääomaksi on tullut työntekijöiden osaaminen, nimenomaan asenteellinen osaaminen. Eräs tärkeimpiä/kipeimpiä juttuja on se, miten ja millä käsitteillä kuvaamme osaamistamme.

Kun mietimme työelämän ja sen haasteiden muuttumista, niin agraariyhteiskunnassa osaaminen muodostui pitkälti käden taitojen käyttämisestä. Tämä oppi ja osaaminen hankittiin mestari-oppipoika-periaatteella, jota nykyään kutsutaan oppisopimuskoulutukseksi. Modernissa teollistuneessa yhteiskunnassa osaaminen taas perustui pitkälti tieteelliseen tutkimukseen ja sitä kautta syntyneeseen teknologiaan. Osaaminen oli tuon koneiden armeijan hallintaa.

Postmodernissa ajassa taas puhutaan ns. tietoyhteiskunnasta, jossa osaaminen on pitkälti tämän informaation hallintaa. Kuka kykenee nopeimmin, edullisimmin ja turvallisimmin käsittelemään, siirtämään ja tallentamaan tarvittavaa tietoa, se on vahvoilla. Osaaminen liittyy nimenomaan informaatioon, joka vanhenee nopeasti ja synnyttää informaation inflaation. Tämän myötä sitten on syntynyt mm. elinikäisen oppimisen ihanuus, joka päättyy vasta kun kansi ruuvataan kiinni. (Juha Siltala: "Elinkautinen oppiminen".)

Tärkeiksi jutuiksi muodostuu tällöin kyky verkottua, rakentaa suhteita ja vuorovaikutusta sekä ylläpitää sitä. Koulutustausta ja sen määrä ei niinkään ratkaise enää, vaan kyky, taito, abiliteetti. Asioita ei enää hoidetakaan ylhäältä alaspäin kulkevan käskyttämisen, vaan tiimien, innovaatioiden ja verkostojen kautta. Samassa tilanteessa yksilön, tai (työ)yhteisön, arvot nousevat tärkeään rooliin, koska ne pitkälti ohjailevat suuntautumista, valintoja, yhteistyökumppaneita jne. "Ihminen ei elä ainoastaan leivästä."

Joku on sanonut, että "verkostot ovat ihmisen kannalta tärkeä, universaali ja luonnon järjestyksen kannalta yleinen organisoitumisen muoto". Jumala loi desentralisaation; "lisääntykää ja täyttäkää maa... menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille". Ihminen sen sijaan teki centralisaation; rakennetaan torni, jonka huippu ulottuisi taivaaseen - ja edelleen haluaa niin tehdä.

Verkostoja kehutaan ns. synergiaetujen takia, jossa kaikki osapuolet hyötyvät. Asioita, tietoa ja osaamista voidaan jakaa, eikä kaikkien tarvitse osata kaikkea tai kaiken tieto-taidon tule löytyä aina omista nurkista. Kaikki voivat hyötyä ns. "hiljaisen tiedon" jakamisesta, mutta se edellyttää avointa vuorovaikutusta ja luottamusta. Ihannetapauksessa ihmistä ei enää istuteta johonkin organisaatioon härkäpäisesti tehtävien mukaan, vaan hänen roolinsa määräytyy sen mukaan, miten osaaminen sopii organisaation osaamiskarttaan. Voidaan siis puhua jopa jonkinlaisesta kutsumus- tai karismaperusteisesta paikan täyttämisestä ja työllistämisestä.

Kyse on ns. aineettomasta pääomasta, joka voi olla...

# inhimillistä pääomaa, jota on esim. yksilön osaaminen, ominaisuudet, kyvyt, arvot, motivaatio, terveydentila tai elämänhallinta

# suhdepääomaa, joka on organisaation ja sen sidosryhmien välisiin suhteisiin liittyvät asiat (esim. imago, brändit, verkostot)

# rakennepääomaa eli organisaation toimintaan sitoutunutta osaamista, kuten erilaisten järjestelmien hallinta (esim. tietojärjestelmät, palkkaus, johtaminen, yrityskulttuuri)

Viimeistään tässä vaiheessa mielessäni aktivoituvat Wolfgang Simsonin ajatukset Starfishistä ja mieleeni nousi myös eräs Raamatun paikka: "Korkein ei kuitenkaan asu ihmiskäsin tehdyissä rakennuksissa" (Apt. 7:47). Jumalan seurakunnan resurssitkaan eivät ole siis materiaalisissa resursseissa, kuten kiinteistöissä, tiloissa, laitteissa, paperissa jne. Jumalan seurakunnan vahvuus on juuri siinä, mitä tämän päivän sekulaari yhteiskunta kutsuu "aineettomaksi pääomaksi". Evankeliumi ei välttämättä tarvitse resursseikseen mitään muuta kuin ihmiskehon, mielen ja lahjat.

Seurakuntakin on tarkoitettu elämään ja laajenemaan niinkuin verkostomainen systeemi: "te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka..."

Keskustan puoluekokous

Ensi viikonloppuna Lahdessa järjestetään järjestyksessään 73. Keskustapuolueen (ent. Maalaisliitto, ed. Kepu) puoluekokous. Kaikesta päätellen puolue on tällä hetkellä historiansa suurimmassa myllerryksessä - mutta kaikki sen sisällä eivät näytä sitä ymmärtävän. Mielenkiintoinen kepuviikonloppu siis tiedossa.

Keskustapuoluessa on jotain sellaista, mitä minun eteläsuomalaisena kaupunkilaisjunttina on vaikea ymmärtää. Olen jo aiemmin viitannut epäilyksiini sen kunniapuheenjohtajan Paavo Väyrysen vakavaan vieraantumiseen vallitsevasta todellisuudesta. Minua ihmetyttää myös puoluesihteeri Jarmo Korhosen sitkeästi keskustan kentässä istuva kannatus. Tuntuu kuin kaikki se, mitä hän tekee, miten hän toimii ja millaista jälkeä hän saa aikaan ja mikä herättää etelämmiähessä ei vain kummastusta, vaan jopa ärtymystä, niin kaikki se sama jollain selittämättömällä tavalla ilmeisesti vetoaa keskustan isäntäväkeen muualla Suomessa.

Ehkä keskustan olemassaolo ja rooli maamme poliittisessa kentässä tuokin juuri esille erään kahtiajaon, joka maassamme vallitsee - nimittäin jaon maaseutuun ja suuriin asutuskeskuksiin? Tuleeko tämä olemaan maamme polarisoitumisen todellinen näyttämö tulevaisuudessa: kurjistuva, ilman palveluita ja viranomaisvalvontaa jäävät syrjäseudut ja epätasaisen yhteiskunnallisen tulonjaon rampauttamat kaupunkiseudut? Etelän vauras EU-Suomi ja pohjoisen ja idän kurjistuva lande-Suomi? Ainakin siis yhden keskustan alkiolaisteesin siis jaan: minäkin haluaisin nähdä koko Suomen asuttuna.

Mutta siihen se sitten jääkin. Näen keskustapuolueen jonkinlaisena kummajaisena. Tosin niin näen puoluekentän dinosaurukset muutenkin, etenkin menneisyydessä elävät vasemmistopuolueet. Vihreiden aatteellisuus taas näyttäytyy niin usein opportunistisena haihatteluna, että sitä on vaikea ottaa vakavasti. Ruotsalaiset taas ovat yhtä takuuvarmasti i varje regeringen kuin Sveamamman pojat lätkäkisoissa neljän parhaan joukossa. Kokoomus näyttää onnistuneen näistä perusvarmoista uusimaan kasvonsa kaikkein uskottavimmin, joskaan en millään voi heidän aatteellista pohjaansa jakaa, jos sitä nyt ylipäätään onkaan. Mitä tapahtuu perussuomalaisille, sen näyttää tulevaisuus.

Keskustapuolue taitaa olla maamme uskonnollisin puolue. Edes kristillisdemokraateilta ei taida enää löytyä samaa uskonnollista paatosta puoluekokouksen ohjelmaan merkittyine aamuhartauksineen ja messuineen. (Tosin messuhan se vapaamuurarienkin konventin sunnuntain aamupäivän ohjelmaan oli merkitty. Näin kansankirkko palvelee kaikkia poikiaan kiltisti.) Kuitenkin koko julkisuuskohusta päätellen keskustan - ainakin sen johtomiesten - arvot ovat kaikkea muuta kuin kristilliset.

Ehkä keskustan sisäinen sekasorto johtuukin juuri tästä: ollaan etäännytty aina vaan kauemmas niistä kristillisistä perusarvoista, joiden varaan kaikki alunperin tässä maassa rakennettiin. Tällaiset äänet on keskustan piirissä johdonmukaisesti pyritty vaientamaan. Oliko keskustan puolelta virhe motittaa Hannu Takkulan kaltainen koko Jumalan valtakunnan näkevä kristitty, suorastaan profeetallinen suunnannäyttäjä maamme poliittisessa kentässä Brysseliin? En mitenkään halua kieltää hänen hyvää vaikutusta sielläkin, mutta nyt jos koskaan kotimaan politiikassa kaivattaisiin hänen terveitä, raamatullisia linjauksiaan.

Olisiko keskustapuolueella, ei vain peiliin katsomisen, vaan ennen kaikkea parannuksen paikka?



PS. Saa nähdä, miten käy aiemmin tekemäni vaaliennusteen suhteen kepun pj-skabassa. Seuraamme tilannetta tämänkin blogin palstoilla. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

Oman ryhmäsi vai oman kotikaupunkisi puolesta?

"Meillä on paljon pastoreita, jotka mielellään seisovat Jumalan edessä oman ryhmänsä puolesta, kun me tarvitsisimme sellaisia hengellisiä vanhimpia, jotka seisovat Jumalan edessä kotikaupunkinsa puolesta."

Nämä ajatukset kirjasin ylös joitain vuosia sitten ja nyt ne tuntuivat yhtäkkiä hyvin ajankohtaisilta, kun luin Neil Colen kirjan Organic Leadership loppuun. Kirjan lopulla Cole nimittäin kertoo kertomuksia ihmisistä, jotka ovat astuneet ulos perinteisistä kuvioista ja alkaneet toteuttaa Jumalalta saatua näkyä uudella, tuoreella tavalla.

Jotain yhteistä näillä ihmisillä nimittäin on niin negatiivisessa (so. poisoppimisen paikka) kuin positiivisessakin mielessä - mitä vanhan tilalle? Tiedämme jokainen, että on olemassa paljon kirjoja, koulutuksia ja seminaareja, joiden tarkoituksena on helpottaa pastorien taakka maallikkojen aktivoimisessa. Tälle on tietty olemassa suuri tarve, koska eiväthän vapaaehtoiset vastuunkantajat aina mitenkään intoa hehkuen noihin tehtäviinsä astu. Ollaan rehellisiä ja myönnetään se, että usein tuo vastuunkanto on turhauttavaa. Eli sitä saa, mitä tilaa.

Colen mielestä syy tähän on siinä, ettemme odota ihmisiltä tarpeeksi. Ja jotta et ymmärtäisi tätä ihan väärin, niin puetaan sama juttu kysymyksen muotoon: kuka meistä olisi valmis antamaan henkensä tehtävänsä puolesta, kun se tarkoittaa tervetulokättelyä kirkon ovella, lastenhoitoa kokouksen aikana tai kymmenen euron setelin pudottamista uhrikoppaan? Tämä voi kaikki olla hyvää ja tarpeellista, "oikein ja autuaallista", mutta harvoin niistä on joksikin elämää suuremmaksi jutuksi.

Tiedän tapauksen, jossa nuori kaveri paloi omalle näylleen nettievankelioinnista, mutta se ei sopinut hänen kotiseurakuntansa johdon suunnitelmiin ja hänet istutettiin "kantamaan vastuuta" johonkin toimikuntaan, joka on luonteeltaan jossain hyvin kaukana siitä, mitä tulee hänen omaan kutsuunsa. Pelkään kaverin nykyisin olevan hyvin turhautunut, ehkä jopa katkera. Irtiottoa hän ei kuitenkaan uskalla tehdä, koska ajattelee jollain selittämättömällä tavalla tämän kaiken olevan hänen kohdallaan oikein ja jopa Jumalan tahto.

Eikö niin, että useimmat meistä haluavat käyttää elämänsä johonkin tarpeelliseen ja tärkeään, mutta useimmat tehtävistä eivät ole koko elämän uhrauksen arvoisia? Useimmat meistä myöskin näkevät kaiken tämän läpi, mutta ovat joko liian mukavuudenhaluisia, pelokkaita tai kilttejä sanoakseen ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita. Jos sensijaan voisimme nähdä oman tehtävämme (jonka ehdottomasti tulee perustua kutsuumme ja armoitukseemme) osana koko maailmaa muuttavaa missiota, suhtautumisemme, niin kuin myös siitä saamamme tyydytyksemme olisivat aivan eri luokkaa.

Mutta rehellisiä ollaksemme, emme näe perinteisten sunnuntaikokouksen muuttavan maailmaa. Niinpä monet ottavat ja lähtevät. He eivät lähde, koska ovat luopumassa uskostaan. He lähtevät, koska he haluavat säilyttää uskonsa ja elää todeksi sen syvimpiä arvoja.

Ajatellaanpa Paavalia, joka oli teltantekijä ja jota työtä hän aina välillä teki apostolintoimensa ohella. Hän jopa lyöttäytyi apostoliseen tiimiin yhdessä Priskan ja Akyllaan kanssa tämän työn myötä. Näin hän teki, ettei olisi esteenä Herran työlle. Kuitenkin, heti kun tilanne sen salli, hän irrottautui siitä ja "antautui kokonaan julistamaan sanaa" (Apt. 18:5). Eikö tässä ole osoitettu käypäinen tie meillekin?

Käytännössä se voi tarkoittaa esim. avioparin antautumista Herran työhön toisen aviopuolison tuloilla. Yrittäjyys voi hyvin olla toinen vaihtoehto. Siinä pääsee hyvin tutustumaan uusiin ihmisiin. Evankeliumissa kun on kuitenkin aina kyse hankkiutumisesta toisen ihmisen iholle. Perinteisen seurakuntapastorin ei ole niin yksinkertaista ryhtyä siihen. Useimmiten juuri tuosta papinkaavusta ulos astuminen vapauttaa ihmisen evankeliumin työhön, monellakin tavalla.

Eräs Colen esimerkeistä on hyvin puhutteleva, koska siinä asioita tapahtuu yhteisöllisellä tasolla. Esimerkki kertoo Vineyard-seurakunnasta Cincinnatissa, Ohiossa. Tuolla vastaistutetulla seurakunnalla oli vuokrattuna hyvä ja toimiva kiinteistö kunnalta ja eräänä perjantaina kunnan johto kertoi pastorille, että seuraavan sunnuntain jälkeen tilat eivät enää olisikaan heidän käytössään.

Tuona sunnuntaina pastori tekikin jotain yllättävää ja jakoi koko seurakunnan kokoustilan neljään nurkkaan sillä perusteella, missä päin kaupunkia kukin asui. Etelässä asuvat tuohon nurkkaan, pohjoisessa asuvat tuonne, lännessä asuvat tänne ja idässä asuvat tuohon nurkkaan kirkkosalia. Tässä vaiheessa kaikki tietysti ajattelivat, että "hei, tää on varmaan joku uusi toimintakokemusmenetelmä" jne. Pastori kuitenkin kertoi julkisesti, ettei heillä tämän sunnuntain jälkeen enää olisi kirkkoa käytössään. Hän ohjeisti nyt kaikkia valitsemaan keskuudestaan johtajia, toiminnan vetäjiä, ylistyksenjohtajia ja jonkun kotia, jossa voitaisiin kokoontua jne. Tämä tulisi olemaan näiden ihmisten seurakunta siihen asti, kunnes seurakuntalaiset taas kuulisivat tilanteen muuttumisesta.

No, eihän kaikki tietenkään oikeasti käynyt ihan näin yksinkertaisesti, mutta tästä alkoi tietynlainen muutos- ja kasvuprosessi näiden ihmisten elämässä, joka johti pienimuotoisen orgaanisten kotiseurakuntien verkoston syntymiseen. Tämä verkosto levisi, kasvoi ja moninkertaistui. Jonkin ajan kuluttua seurakunnan "tilaongelma" sitten saatiin ratkaistuksi ostamalla vanha roomalaiskatolinen kirkkorakennus (ja itse asiassa kokonainen kortteli erilaisia tiloja). Ajatuksena oli nyt palata takaisin "normaaliin" seurakuntaelämään, mutta sitten ilmenikin jotain yllättävää: ihmiset eivät enää tunteneetkaan kiinnostusta tähän "paluuseen". Ihmiset olivat muuttuneet. He olivatkin maistaneet elämän makuista kristillisyyttä yhteisessä elämän jakamisessa, eivätkä he enää halunnetkaan palata entiseen.

Mitä tämän jälkeen tapahtui, onkin ihan tarinansa ja aika yllättäväkin. No, enpä kerro enempää...

Mutta vakavasti: Jumalan valtakunnassa on kyse jostain paljon laajemmasta jutusta kuin vain sinun oman pienen ryhmäsi pönkittämisestä. Jumalan valtakunta on Kuningaskunta, joka kattaa alleen kaikki eri elämän alueet. Sen jälkeen kun Herramme syntyi tänne ja toimi puusepän alan yrittäjänä, mikään työ ei enää ole ollut vain maallista työtä. Kyse on siis toimimisesta sen kaupungin parhaaksi, johon Herra on meidät asettanut. Tarkoitus on rukoilla sen puolesta Herraa. Sinun kotikaupunkisi ihmisten pelastuminen sisälle Jumalan valtakuntaan kiinnostaa Herraa, ei sinun jäsenrekisterisi.

Raha-asioita eli kenelle tässä nyt sitten pitäisi maksaa...?

Eräs ystäväni, joka on toiminut pastorina helluntaiseurakunnassa, totesi kerran, että oikeastaan kenellekään muulle ei seurakunnan töissä pitäisi maksaa palkkaa kuin sananjulistajalle. Neil Cole kysyy kirjassaan Organic Leadership vähän samansuuntaisia kysymyksiä: "Kenelle seurakunnan pitäisi maksaa palkkaa?"

Meille tämä on äärimmäisen ajankohtainen kysymys, joka edellyttää kylmää päätä ja maltillista mieltä. Ympärillämme on lukuisia esimerkkejä miten asioita ei pitäisi hoitaa kristillisten seura- ja kirkkokuntien sekä järjestöjen ja palvelutyömuotojen parissa. Joissakin ystävissäni ja tutuissani (erityisesti kotiseurakuntien piirissä) tämä synnyttää sen reaktion, ettei rahasta sitten puhuta lainkaan. Asiasta tulee tabu ja rahasta likaista. En tiedä onko tämä kuitenkaan mikään ratkaisu, koska Uusi testamentti puhuu aiheesta paljonkin. Mutta emme siis saa miettiä vastausta kysymykseen perinteestämme, käytännöllisistä kysymyksistä tai tunneperäisistä latauksistamme käsin.

Cole uskaltaa esittää ääneen kysymyksen: Voisimmeko lukea Uutta testamenttia niin kuin ensimmäistä kertaa? Voisimmeko käsitellä tätä kysymystä ihan niin kuin meillä ei olisikaan kirkon tuhatvuotisen historian painolastia mieliimme vaikuttamassa? Voimmeko kysyä tätä, ikäänkuin irrottaen kysymyksen siitä huolesta, joka seuraa, jos jokakuukautinen palkka ei tulekaan ajoissa? Onko tämä mahdoton tehtävä? Ehkäpä, mutta ehkä voisimme ainakin yrittää...

Cole itse sanoo omassa UT:n tutkistelussaan päätyneensä näkemykseen, jonka hän esittää ilahduttavan provosoivasti. UT:n mukaan on nimittäin olemassa vain kaksi ryhmää ihmisiä, joille seurakunnan tulisi maksaa taloudellista tukea. Nämä eivät ole seurakunnanjohtajia, pastoreita, nuorisotyöntekijöitä, ylistyksenjohtajia, talouspäälliköitä tai toimistosihteereitä - ei ketään näistä. Ei, vaan kyseessä ovat apostolit ja lesket.

No, apostolit on tietty helppo hyväksyä tähän etuoikeutettujen ryhmään kuuluvaksi vaikkapa 1.Kor. 9:n pohjalta. Paavali ja Barnabashan tietoisesti jopa laiminlöivät tätä oikeuttaan, etteivät taakottaisi taloudellisesti nousevaa seurakuntaa Korinttissa. Mutta yhtä kaikki heillä oli tämä oikeus saada elantonsa Herran työstä. Pellon on tarkoitus elättää sadonkorjaaja. Paavali esittää Room. 15. ja 2.Kor. 10. luvussa, että juuri näiden "vanhojen" seurakuntien tehtävänä on rahoittaa hänen työtään niin, että hän voi siirtyä maantieteellisesti eteenpäin Herran työssä.

Toinen ryhmä ihmisiä, joille UT on määrännyt täysipäiväisen taloudellisen tuen seurakunnassa, ovat ne ihmiset, joista Paavali käyttää ilmaisua "oikeat lesket". (Ks. 1.Tim. 5:3-16, tässä kohtaa erityisesti jae 3 ja 9-10.) Näille leskille Paavali asettaa tietyt edellytykset, jopa "laatuvaatimukset", joissa tulee esille sama vaatimus, kuin seurakunnan kaitsijallekin eli huolehtia ensin omista perhekuntalaisistaan.

Mutta Paavali määrittelee heille myös tietyn toimenkuvan. Heidän tehtävänsä on ennen kaikkea rukoilla lakkaamatta, öin ja päivin (jae 5). Ehkäpä Jumalan suunnitelmissa siis on näin varustaa esirukoilijoiden joukko kantamaan Herran seurakuntaa ja Herran työtä Jumalan valtaistuimelle koko ajan? Näin ei siis leskelle anneta ainoastaan taloudellista huolenpitoa, vaan myös taataan hänelle ensiarvoisen tärkeä tehtävä elämänsä loppupäiviksi. Näin hänelle annetaan myös etuoikeus olla merkittävä vaikuttaja vielä vanhuudessaan. (Itselläni on kokemusta tällaisesta leskivanhuksesta omassa lähipiirissäni: hauraassa astiassa asui väkevä esirukoilija elämänsä loppuun asti.)

Huh, millainenhan olisikaan tänä päivänä tällainen seurakunta, jolla olisi apostolien ja profeettojen, evankelistojen ja opettajien, paimenien ja vanhinten tukena tällaisia esirukoilijoita! Voisiko Jumalan valtakunnan resursseja investoida viisaammin?

On muuten mielenkiintoista huomata, että kun lukee tuota em. 1.Tim. 5. lukua eteenpäin tämän jakson jälkeen, niin jakeessa 17 Paavali sitten alkaa puhua seurakunnan vanhimmille osoitettavasta "kahdenkertaisesta kunniasta". Paavali ts. priorisoi asioita mielenkiintoisella tavalla. Joka tapauksessa Paavali katsoo seurakunnan paimenen, joka johtaa oikein seurakuntaa, ansaitsevan kaksinkertaisen arvostuksen seurakunnan keskellä.

Tässä kohtaa Cole ei kuitenkaan näe viittausta mihinkään säännölliseen ja päätoimiseen palkkaukseen, enkä minäkään. Cole kysyy tässä kohtaa enemmänkin sitä, milloin pitäisi maksaa jotain ja miksi? Ehkäpä kyse on enemmän kertaluontoisesta korvauksesta kuin säännöllisestä kuukausipalkasta? Nykykielellä sanottuna kyseessä voisi olla projektiluonteinen juttu tai keikkahomma. Toisaalla Paavali Gal. 6. luvussa kehottaa meitä, joille sanaa opetetaan, jakamaan kaikkea hyvää opettajallemme (jae 6). Colen mukaan osoittaa vain meidän rajoittuneisuuttamme ja luovuuden puutettamme, mikäli ajattelemme kyseessä olevan vain rahan.

Enemmänkin UT:n ajatus on vapauttaa taloudellisesti tietyt voimavarat (ihmiset, autot, talot, laitteet yms.) seurakunnan käyttöön ja Herran työhön muutenkin. On olemassa tietty tarve seurakunnassa ja siihen löytyy täsmävastaus. Ehkä myös ensin on hyvä aloittaa ilman korvausta, samoin kuin seurakunnan palvelijaakin on hyvä koetella (3:10), ennen kuin heille annetaan mitään "kaksinkertaista kunniaa". Taidollisuus kasvaa näet vain käytännön kokemuksen kautta. Samoin uskollisuus tulee näkyviin parhaiten silloin kun siihen ei liity mitään taloudellista "porkkanaa".

Eli pitäisikö meidän nyt siis lopettaa palkanmaksu pastoreille? Monet heistä ovat luopuneet hyväpalkkaisista hommista ja lupaavasta urakehityksestä muualla voidakseen olla mukana Herran työssä. Monet ovat opiskelleet vuosikausia lainarahalla tai työn ohessa valmistuakseen jostain teologisesta oppilaitoksesta. Miten heidän käy, jos luovumme pastorien palkkaamisesta? Olisiko se oikein heitä kohtaan?

Emme varmasti pysty antamaan tähän kysymykseen kaikkia tyydyttävää yleispätevää vastausta. Se ei ole tarkoituskaan, vaan ennemmin on syytä miettiä Jumalan valtakunnan olemusta, sen luonnetta ja toimintatapoja käytännössä. Ensinnäkin on hyvä ymmärtää, että meillä Suomessakin on nimikkeen "pastori" alla laaja skaala erilaisia elämäntilanteita, erilaista koulutusta ja työ- ja elämänkokemusta ja erilaista palkkaus- ym. käytäntöä. Omassa tuttavapiirissänikin löytyy pastoreita, joilla on yliopistokoulutus ja vakituinen, hyväpalkkainen virka vakavaraisen työnantajan palveluksessa, joka ei ihan ensimmäisenä ajaudu konkurssiin. Mutta ihan yhtä hyvin löytyy oto-pastori, joka leipätyönsä ohella paimentaa hänelle uskottua Herran laumaa. (Ja sitten olemme vielä me, jotka olemme nuo tittelit "omavanhurskaasti" lukeneet roskaksi ja laskeutuneet kuvitteellisista teologisista norsunluutorneistamme alas tavallisen kansan keskelle... Heh, pieni itseironia ja sarkasmi sallitakoon.)

Mutta yhtä kaikki, rahasta on kysymys ja elämisestä. Tiedän itse mistä tässä on kyse käytännössä, koska reilut kymmenkunta vuotta sitten sanoin itseni irti turvallisesta kaupungin virasta ja - Hengen kehotuksesta, niin uskon - lähdin tekemään loppuun teologian opintoni siirtyäkseni hengelliseen työhön. Taloudellisesti se oli uhkayritys, kun oli talolainaa ja vaimo ja kolme kouluikäistä poikaa elätettävänä. Onneksi ympärillä oli uskonystäviä, jotka kantoivat taloudellisesti tuolloin. Olen heille edelleen syvästi kiitollinen.

Kun olin saanut teologian opintoni päätökseen ja pidimme pienen valmistujaisjuhlan, niin tuo alussa mainittu samainen virkaheitto helluntaipastori lausui tuossa tilaisuudessa jotenkin siihen tapaan, että "Jeesus antaa meille paimenena täydellisen esikuvan paimenuudesta, kun Hän sanoo, että hyvä paimen antaa henkensä lammastensa edestä". Samassa yhteydessä (Joh. 10. luku) Jeesus puhuu toisilleen vastakkaisina asioina oikeasta paimenesta ja palkkapaimenesta. Eli eräs paimenuuden tosi kysymys onkin, oletko valmis tekemään sitä, vaikka et saisikaan palkkaa siitä? Kyse ei ole työpaikasta, vaan Jumalan kutsusta.

Nykyisissä seurakuntayhteyksissäni meillä ei ole palkattuja tai edes nimettyjä pastoreita tmv. Näen tämän meidän tilanteessamme toisaalta jonkinlaisena pakoreaktiona ja toisaalta myös vastareaktiona entisille kuvioille. Mutta on selvää, että kun yhteys on pienempää, intiimimpää ja elämänläheisempää (so. oma kokemukseni), niin tällaista käytäntöä ei tarvita. Riman on oltava niin alhaalla, että kuka hyvänsä voi palvella toisia omilla lahjoillaan. Tähän ei tarvita palkkausta, eikä myöskään mitään juhlallista virkaan asettamista. Jos joku on jotain Herrassa, hän on sitä, eikä ihmisteko lisää siihen mitään. Jos joku taas ei ole, niin mikään inhimillinen "asettaminen" tähän ei auta asiaa yhtään. Päinvastoin, siinä vain syyllistytään suureen syntiin.

Lopuksi voisi tietysti sanoa, Colea lainaten, että eihän se nyt syntikään ole, jos joku yhteisö haluaa palkata jonkun henkilön tekemään keskuudessaan jotain tiettyjä tehtäviä. Mielestäni se ei kuitenkaan ole viisainta mahdollista resurssointia Jumalan valtakunnassa. Ehkä palkkaukseen, palveluihin, tiloihin, hallintoon yms. käytetyt rahat olisi viisasta käyttää johonkin muuhun? Meillä on lisäksi lukuisia esimerkkejä siitä, miten jonkun palkkaaminen seurakunnan työntekijäksi passivoi loput - puhumattakaan aikaa myöten syntyvästä erityisestä etuoikeutetusta pappisluokasta (eli perinteisten seurakuntien jako kahteen: papit ja maallikot).

Muistan hyvin, miten joitakin vuosia sitten erään vapaan seurakunnan pastori erotessaan oli puuskahtanut vanhimmistolle jotain siihen tapaa, että "te palkkasitte minut seurakunnan työntekijäksi tekemään seurakunnan työn!"

No, ihan oma juttunsa on sitten se, mitä Jeesus tarkoittaakaan kieltäessään opetuslapsiaan ottamasta lompakkoa missiomatkalleen (Luuk. 10:3-4). Cole puhuu siinä yhteydessä "heikkousevankelioinnista", jossa ollaan riippuvaisia Jumalasta, mitä tulee aineellisiin resursseihin lähetystyössä. Siinäpä meillä vielä oppimista.

Missä on paikkasi?

Olin elämästäni liki seitsemäntoista vuotta erityisnuorisotyöntekijänä oman kotikaupunkini palkkalistoilla. Tuon työn eräs sellainen perusdna oli olla vaihtoehto - ja vastakohta - byrokraattiselle palvelunäkemykselle. Tällä tarkoitan sellaista yhteiskunnallista auttamis- ja palvelujärjestelmää, joka oli linnoittautunut toimistojen, vastaanottojen, liikennevalo-ovien (tiedättehän, ovessa on kolme väriä/vaihtoehtoa: punainen - ei saa tulla, keltainen - odota ja vihreä - käy sisään) ja aukioloaikojen taakse. Sillä on oikeus valikoida asiakkaansa ja odottaa näiltä tiettyä pukeutumiskoodia, käytöstä ja kielenkäyttöä, jopa virkamiesten munkkilatinan hallintaa. Muuten ei palvelu pelaa.

No, näin oli tuolloin (joskus 80- ja 90-luvulla). Nyt ovat ajat muuttuneet ja yhteiskunnallisen systeemin kyky reagoida ihmisten tarpeisiin varmaan parantunut huimasti. Näin haluan uskoa...

Työ, jota tein tapahtui pääasiassa tämän yhteiskunnallisen auttamisjärjestelmän ulkopuolella. Se oli ns. kenttätyötä, jota tehtiin ostoskeskuksissa, lähiöissä, kaduilla, metsissä ja puistoissa. Ideana oli mennä sinne, missä oli tuon "asiakkaan" reviiri, hänen oma maaperänsä - vastakohtana virkamiesreviirille siihen kuuluvine habituksineen, koodeineen ja käytäntöineen. Työtä siis tehtiin juuri silloin, kun ihmiset olivat tavoitettavissa; iltaisin, öisin, viikonloppuisin. Tämä kenttätyön luonne itse asiassa oli tuon työn olemassaolon oikeutus. Tiedän kyllä useita esimerkkejä toiminnoista, jotka aloittivat näin, mutta byrokratisoituivat yllättävän nopeasti ja helposti.

Kukapa sitä ei turvallisuutta arvostaisi. Niin, ja ennustettavuutta ja vakautta. Käytännössä nämä tarkoittavat muistioita, palavereita, ajankäytön seurantaa ja viikko- ja kuukausisuunnitelmia jne. Paljon keskusteltiin siitä, oliko tällainen kenttätyö osoitus byrokraattisen palvelujärjestelmän halusta muuttua ja uudelleen orientoitua "asiakkaiden elämäntilannekohtaisten tarpeiden" mukaan vaiko vain yritys torjua tämä muutos. Itse kallistuin aika paljon viime mainitun kannalle, mutta, kuten sanottu, uskoakseni ajat muuttuvat...

Noilta ajoilta on itselleni kuitenkin jäänyt sellainen sisäinen kutina hengailuun siellä, missä ihmiset ovat. Kun sitten myöhemmin toimin nelisen vuotta pastorina eräässä eteläsuomalaisessa vapaassa seurakunnassa, jatkoin tuota käytäntöä. (Joku missiologisen koulutuksen saanut teologi tietysti sanoisi, että toteutin vain omaa, sisäistä dna:tani.) Pyrin joka viikko suhteellisen säännöllisesti pitämään "toimistopäivää" ison kauppakeskuksen jossain kuppilassa. Olin siellä tavattavissa ja tapasin itsekin ihmisiä, olivat he sitten keitä hyvänsä. Joidenkin kanssa jutustelu jäi siihen, toisten kanssa tavattiin useammin, joidenkin kanssa edelleen.

Viime viikolla koin Jumalan (edelleen) puhuvan minulle pysymisestä omalla asemapaikallani. Hengailen siis kaupungilla, notkun sataman kahviloissa, käyn futispeleissä (ja uskokaa pois, myös pesäpallomatseissa), lueskelen puiston penkillä, rukoilen ja olen johdatuksessa. Tapaan ihmisiä, vaihdan kuulumisia ja pyrin kuuntelemaan ihmisiä. Itse asiassa korvat ovatkin paljon tärkeämmät työvälineet tällaisessa "työssä" kuin suuvärkki konsanaan. (Ne, jotka minut paremmin tuntevat, tietävät minun "haasteeni" tässä suhteessa, niinkuin nykyisin on niin trendikästä sanoa.)

Älkää ymmärtäkö minua väärin: en väitä, enkä edes kuvittele tekeväni mitään ihmeelistä. Kaikkein vähiten suunnittelen minkään ministryn perustamista näille sijoille. Kyse on vain elämän elämisestä, mutta kun joka ilta rukouksin kantaa tänään tapaamiaan ihmisiä Jumalan eteen, saa kokea kyllä onenlaisia mielenkiintoisia johdatuksia. Kun näin teen, olen omalla asemapaikallani, jonne kuulun.

Tiedosta, teologiasta ja oppimisesta

Tuossa jo aiemmin suosittelemassani kirjassaan Organic Leadership Neil Cole tarttuu erääseen länsimaisen kristillisyytemme "pyhistä lehmistä", nimittäin teologiaan, opiskelemiseen ja informaatioon. (Ks. s. 207 alkaen.) Näiden hankkimista me pidämme tärkeimpinä määreinä Jumalan valtakunnan edistämisessä, vai mitä?

Alkuun lainaus Matrixista: "On ero tuntea polku ja kulkea polkua." Siinäpä hyvin kiteytettynä problematiikkamme hengellisten johtajien varustamisessa. Meillä kun oppineisuus kulkee ennen kuuliaisuutta, vaikka asian pitäisi olla päinvastoin. Luin juuri hiljattain erään teologisen oppilaitoksen "uudesta monivuotisesta, enimmillään nelivuotisesta koulutusohjelmasta", jonka tarkoituksena on valmistaa työntekijöitä hengelliseen työhön. Kuitenkaan koulutus ei ole sitä, mitä me kipeimmin tarvitsemme. Kuuliaisuus tehdä se, mitä Herra käskee, on enemmänkin se, mitä tarvitsemme, kuin tieto siitä, mitä me jo tiedämme.

On selvää, että tällaiset "koulutuspaineet" eivät nouse Jumalan ilmoituksesta, vaan meitä ympäröivästä modernista yhteiskunnasta ja sen kulttuurista. Eivätkä nämä paineet ole "puhua sen kieltä, olla modernille moderni ja postmodernille postmoderni", vaan kyse on enemmänkin siihen mukautumisesta. "Anna meille kuningas, että olisimme niinkuin muutkin kansat" (1.Sam. 8.) kuulostaa epäilyttävästi samalta kuin vaatimus hengelliseen työhön varustavan koulutuksen ja sen oppiarvojen akateemisuuden tasosta - "jotta olisimme uskottavia".

Miksei kukaan kysy elämän perään?

Jos luet Paavalin Timoteukselle tai Tiitukselle mainitsemia edellytyksiä seurakunnan kaitsijalle tai vanhimmalle, niin löydät niistä hyvin vähän - tai et ollenkaan - niitä seikkoja, joita meidän päivinämme pidetään tärkeänä. Cole ottaa esimerkiksi Tiituksen kirjeen 2. luvun, jonka alussa Paavali kehottaa nuorempaa työtoveriaan: "mutta sinä puhu sitä, mikä terveeseen oppiin soveltuu" - ja mitä tämän jälkeen seuraa? Ei halaistua sanaa systemaattisesta teologiasta, raamatullisesta eskatologiasta tai kolminaisuusopista. Paavali puhuu ihan muista asioista, jotka liittyvät ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen arkipäivän elämässä. Niitä Paavali tuntuu pitävän tärkeimpänä.

Tämä tulee itseäni hyvin lähelle, sillä kuutisen vuotta sitten Herra puhui minulle ystävällisesti, mutta selvästi lähtemisestä pois erään minulle rakkaan perinteisen seurakunnan pastorin virasta. Ajattelin sen tarkoittavan "Herran kasvojen etsimistä" ja "erämaahan hiljaisuuteen menemistä" tai jonkun "uuden näyn saamista Herralta" yms. Mutta Jumala alkoi kuitenkin seuraavien kuukausien aikana puhua minulle enemmän perheestä ja kodista ja siitä, että se on se elämän sydän, josta kaikki lähtee. Jos elämä sykkii siellä, se voi sykkiä myös muualla. Mutta jos elämä ei toimi siellä, ei se toimi muuallakin.

Me korostamme omista kulttuurisista lähtökohdistamme käsin paljon ymmärrystä, tiedon hankkimista ja tietämistä. Näin myös teologisessa koulutuksessamme. Vai mitä varten sitten luulette rakennetun kokonaisen systemaattisen teologian järjestelmän? Jumalan täytyy olla a) määriteltävissä ja b) hallittavissa (ja c) manipuloitavissa, vaikka sitä ei tietenkään sanota ääneen). Augustinuksen kertomus pienestä pojasta, jonka hän näki Välimeren rannalla yrittävän saada merivettä pysymään maahan tekemässään kuopassa, on valaiseva. Kun Augustinus kysyi, mitä poika teki, vastaus oli:

- Laitan valtameren tähän kuoppaan.

Minulle Jumala on edelleen mysteeri. Hän ilmoittaa itsensä Sanassaan, Pojassaan ja Henkensä kautta. Olen opiskellut tuntemaan häntä jo yli 36 vuotta, mutta edelleen huljuttelen varpaitani valtameressä. Martti Lutherin työtoveri ja korkeastioppinut teologi, Philip Melanchton sanoi kerran. "On parempi palvoa suurta Jumalaa kuin selittää Häntä."

Mutta mitä tulee näihin em. hengellisen johtajan tunnusmerkkeihin, niin hyviä ohjeita löytyy 1.Tim. 3. ja Tiit. 2. luvuista. Sieltä voitte lukea niitä ihan itsekin. Nämä kohdat puhuvat enemmän luonteesta kuin oppineisuudesta, taloushallinnosta tai kokoustekniikasta. Ehkä tämä puhuu meillekin jotain asioiden oikeasta tärkeysjärjestyksestä. Jos olet pidemmällä teologian opinnoissasi, et kuitenkaan automaattisesti voi ohjata muita hengellisessä kasvussa ja kuuliaisuudessa - jollet itse ole ensin ollut siellä.

Cole ehdottaa 1.Tim. 3:1:n paremmaksi ymmärtämiseksi sen lukemista seuraavasti: "Jos joku haluaa itselleen mentorin, on hyvä, että hän tätä etsii. Tässä on laatuvaatimuksia, joita etsiä jostakin, jota haluat seurata." Jatko on edelleen luettavissa saman luvun jakeista 2-7.

Cole puhuu hengellisen johtajuuden ilmenemisestä kolmella eri alueella:

- elämisessä - etsi ennemmin hedelmää, kuin lahjoja;

- tekemisessä - taidot kasvavat vain käytännön kokemuksen kautta;

- tietämisessä - kyse on enemmän siitä, miten ajatella, kuin siitä, mitä ajatella.

Muistan hyvin, kuinka aikoinani kun kävin opettamassa eräässä teologisessa oppilaitoksessa ja eräs opiskelijoistani toistuvasti kysyi minulta oppitunnilla: "No, mitä meidän tästä sitten pitäisi ajatella?" Niinpä.

Cole esittelee myös "Vaihtoehtoista teologian opiskelemisen järjestelmää", josta voitte itse lukea tarkemmin kirjan s. 217-219. Varmaan aiheesta löytyy jotain myös CMA:n nettisivuiltakin.

Loppukevennys: Cole kertoo hänellä olleen seminaarissaan professori, joka kertoi tarinaa eräästä opiskelijasta, joka rohkeasti julisti aikovansa ensin lopettaa opintonsa ja aikovansa mennä sitten naimisiin. Tähän oli elämää nähnyt professori viisaasti vastannut:

- Tuossa julistuksessa on kaksi kohtaa väärin: ensinnäkin avioliitto on opiskelemista ja toiseksi emme koskaan lopeta opiskeluamme.

Virtanen ja "pahan" puhuminen

Se oli jo toinen laatuaan. Ensimmäinen oli tullut sähköpostilla ja siinä oli valiteltu Virtasen "negatiivisuutta" ja sitä miten se loi "huonoa ilmapiiriä" koko kaupungin uskovien joukkoon. Virtasen pitäisi tehdä parannusta "pahan puhumisestaan". Viesti oli (tietenkin) nimetön ja lähetetty kirjaston koneelta.

- Niinpä, kukapa sitä nyt kasvokkain tulisi puhumaan... Virtanen mutisi painaessaan tietokoneensa "Poista"-painiketta.

Sitä enemmän häntä ihmetytti sitten tuo toinen yhteydenotto: henkilö, joka soitti puhelimella ja oma numero näkyvissä näytöllä. Hän jopa esitteli itsensä selvästi - nelikymppinen naisihminen, jonka Virtanen häthätää näöltä tunsi - ja aloitti sitten vuodatuksen.

Sen sisältö oli pähkinänkuoressa se, että Virtasen toiminta ja käyttäytyminen saivat aikaan paljon pahaa mieltä, kun Virtanen oli aina maalailemassa uhkakuvia - sanatarkasti "piruja seinille" - kirkon nykytilanteesta ja vapaiden suuntienkin maallistumisesta.

- Ja mitä pahaa siinä teologian opiskelussakin sitten on? nainen oli tiukannut, johon Virtanen oli ehtinyt vastaamaan väliin:

- No, ei periaatteessa mitään, olenhan itsekin sitä harrastanut, mutta olen aina sanonut, että se on hyvä renki, mutta huono isäntä...

- Nii-in, mikä se Virtasenkin isäntä nyt sitten on, se jää nähtäväksi... oli nainen keskeyttänyt hänet ja jatkanut vuodatustaan Virtasen pahantapaisuudesta, sivistymättömyydestä ja "seurakuntayhteyden ulkokehälle luisumisesta".

Tuon enempää Virtanen ei ollut koko "keskustelun" aikana päässyt sanomankaan ja puhelu oli katkaistu, kun Virtanen oli yrittänyt kysyä, oliko sama henkilö ollut niiden parin aiemman puhelun takana, jotka olivat tulleet "tuntemattomasta numerosta" ja joihin Virtanen tapojensa mukaan oli jättänyt vastaamatta.

Virtanen oli ollut tuolloin yksin kotona ja käynyt harmissaan pitkäkseen sohvalle. Ajatukset olivat pyörineet sekä saadun emailin että puhelun ympärillä. Virtanen mietti oliko kenties ampunut hieman yli joissain puheissaan tai kirjoituksissaan, mutta ei oikein löytänyt mitään järjellistä syytä ajatella niin. Mihinkään "vastatoimenpiteisiin" Virtanen ei aikonut ryhtyä. Kokemus oli opettanut hänelle, että tällaisissa tapauksissa kannatti "nukkua yön yli" ja katsoa seuraavana päivänä tilannetta uudelleen. Usein jo pelkkä ajan kuluminen haihdutti turhat höyryt pois ja ikäänkuin luonnostaan karsi pois epäkelvot ideat.

Siinä sohvalla torkuskellessaan Virtasen mieli vaelsi puoliunessa jonnekin Rivendeliin ja Sormusten ritarien neuvonpitoon, jossa hän muisti tapahtuneen jotain seuraavaa...

Gandalf oli lausunut ääneen sen, mitä oli kirjoitettu suursormuksen sisäpintaan. Hän oli lukenut tuon tekstin ääneen Mordorin pimeän maan mustalla kielellä. Sen vaikutus oli ollut henkeä salpaava, Virtanen muisti sen ulkoa.

"Vanhan velhon ääni muuttui hämmästyttävästi. Äkkiä siitä tuli uhkaava, voimallinen, kova kuin kivi. Korkealla paistavan auringon editse tuntui käyvän varjo ja kuisti pimeni hetkeksi. Kaikki värisivät ja haltiat tukkivat korvansa.

- Koskaan ennen ei kukaan ole rohjennut lausua tuon kielen sanoja Imladrisissa, Gandalf Harmaa", sanoi Elrond , kun varjo oli mennyt ja seurue hengitti taas vapaasti.

- Ja toivokaamme, ettei kukaan enää koskaan puhu sitä täällä, Gandalf vastasi.

- En kuitenkaan pyydä anteeksiantoasi, kunnianarvoisa Elrond..."

Virtanen muisti Gandalfin jatkaneen jotenkin siihen tapaan, että jollei pian ryhdyttäisi joihinkin toimenpiteisiin tilanteen auttamiseksi, niin pian tuota kirottua kieltä puhuttaisiin kaikkialla "lännen joka kolkassa".

Virtanen käänsi kylkeä sohvalla ja nukahti rauhalliseen uneen. Herättyään hänellä ei olisi epäselvyyden häivääkään, mitä aikoisi tehdä.

Kaksi ajankohtaista asiaa

Sainpa eräältä ystävältäni vinkin mielenkiintoisesta Jyrki Virolaisen blogista. Tällä hetkellä ajankohtaiseen Gazan edustalla tapahtuneeseen Israelin merisaarron (epäonnistuneeseen) murtamisyritykseen liittyvä postaus varsinkin tuntuu Suomen oloissa harvinaisen järjelliseltä. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoittaja on oikeusoppinut? (Ainakin jumaluusoppineelta lienee turha odottaa moista suoraselkäisyyttä...)

Jumaluusoppineesta puheen ollen, nyt on sitten kirkossa otettu taas yksi askel tiettyyn (jo ennalta valittuun ja tiedettyyn) suuntaan. Helsingin uudeksi piispaksi juuri valittu teologian maisteri Irja Askola nimittäin kiirehti jo tämän aamun tv-uutisissa toteamaan kannattavansa samaa sukupuolta olevien pariskuntien suhteen siunausta kirkon tiloissa. Myös muiden piispojen tulee Askolan mukaan laatia aiheesta "pastoraaliset ohjeet" ja tiedottaa alaisuudessaan laumaa paimentavia kirkkoherroja näin toimimaan.

Herää tietysti kysymys, mitä tapahtuu sille evl. kirkon pastorille pääkaupunkiseudulla, joka ei näin halua toimia? Suvaitsevaisuus lienee lopussa siinä vaiheessa...

Askolan tukiryhmän koostumus kertoo osaltaan karua kieltä siitä, missä kirkossa nyt mennään. On selvästi nähtävissä, että Helsingin hiippakunta uuden piispansa johdolla tulee olemaan radikaali edelläkävijä kirkon nykykehityksessä. (Ehkä median ja sen paimentaman yleisen mielipiteen paine on niiiin kova Kehä III:n eteläpuolella?) Askolahan on toiminut aiemmin Espoon hiippakuntasihteerinä ja piispa Mikko Heikan teologisena erityisavustajana ja Heikan työryhmä on ollut kirkon nykyjohdon kannalta oiva tienraivaaja juuri homoliittokysymyksessä.

Käytännössä polarisaatio kirkon sisällä siis jatkuu. Jo aiemmin lainaamani viidesläisen herätysliikejohtajan kommentti "kirkkotaistelun alkamisesta" on entistä ajankohtaisempi. Samaan aikaan virta kirkon sisällä voimistuu ja vie entistä voimakkaammin mukanaan monia vilpittömiä, mutta rauhallista elämää rakastavia kirkon ja järjestöjen työntekijöitä.

Kirkon ulkopuolella vallitseva syvä hiljaisuus sen nykykehityksen edessä sen sijaan ihmetyttää - edelleen. Ilmeisesti ekumeenisen kirkkorauhan vaikutus on niin suuri, että se vetää taas hiljaiseksi.

Asioiden loppuunsaattamisen pyhä taito

Oltiin tuossa toissailtana parin kaverin kanssa futispelissä ja siellä pelin ohessa tuli puheeksi eräs ystäväni opiskelukaveri, jolla oli tutun oloinen sukunimi. Kyselin vähän hänen taustoistaan ja paljastui, että olin nuoruudessani tuntenut tämän kaverin isän. Hän oli minua ehkä parisen vuotta vanhempi ja jo nuoruudessaan hengellinen johtaja, jota muut seurasivat. Siinä kelailtiin juttua ja vähän varovasti sitten kysyin, että mahtaako kaveri (siis se ystäväni opiskelukaverin isä) olla vielä mukana hengellisissä kuvioissa?

Kuulemma hän oli ja aktiivisesti ja yli tunnustuskuntarajojen. Ystäväni jopa mainitsi olevan useita nuoria kavereita, joille hän edelleen (so. puolivälissä kuudettakymmenettä) oli hengellinen isä. Jälkeenpäin jäi jotenkin hyvä mieli tuosta keskustelusta. Tunnustan vähän epäröineeni kysyä kaverin nykytilanteesta, kun on noita päinvastaisia esimerkkejä tullut vastaan eräitäkin. Ollaan tulessa ja korkealla liekillä jonkin aikaa, ehkä vuosiakin, kunnes sitten tulee joko romahdus - loppuunpalamisen tai lankeemusten takia - tai vain hiljalleen hiipuminen. Erästä toista nuoruuden ystävääni lainaten, "eivät monetkaan meistä tarvinneet vainoja, elämässä itsessään oli kylliksi".

Mutta tässä meillä nyt on edessämme hyvä uskon esimerkki (vrt. Hepr. 11. luku) kaikkien näiden vuosien, jopa yli kolmen vuosikymmenen jälkeen. Se oli rohkaisevaa kuultavaa ja aktualisoitui entisestään, kun olen lueskellut tuota jo aiemminkin lainaamaani Neil Colen kirjaa Organic Leadership.

Cole nimittää antaa viisi tunnuspiirrettä sellaisille hengellisille johtajille, jotka päättävät elämänsä ja juoksunsa hyvin. (Itse asiassa Cole siteeraa tässä J.Robert Clintonin kirjoitusta Three Articles about Finishing Well.)

1. Perspektiivi, joka auttaa keskittymään oikeisiin asioihin läpi koko elämän. Ison kokonaiskuvan näkeminen auttaa näkemään hetkellisten juttujen yli ja tekemään asioita oikein pitkässä juoksussa. Tyypillinen kysymys tällaisella hengellisellä johtajalla on: Mitä jäisi jäljelle, jos kuolisin tänään? Kyse on siis perspektiivistä päättää oikein asioita läpi koko elämän.

2. Uudistuminen, joka toistuu hengellisenä kokemuksena useita kertoja elämän aikana. Eli joku kokemus uudistumisesta menneisyydessä ei riitä. Uskonelämä on kuin virta, jonka varrella vuorottelevat niin laaksot kuin uudistumisen kokemuksetkin. Kyse on myös jatkuvan uudistumisen tarpeesta, jolloin otetaan selvästi aikaa Jumalan etsimiseen.

3. Kurinalaisuus, joka on opittu taito. Maratonia ei juosta hetkellisen innostuksen pohjalta, vaan siihen valmistautuminen on ottanut tietyn ajan. Asioiden oikein loppuun tekeminen ei sekään tapahdu sattumalta, vaan tarkoituksella. Jollemme ota tarpeellisia askelia kehittääksemme kurinalaisuuttamme, päädymme helposti niihin kahteen kolmasosaan hengellisistä johtajista, jotka eivät lopeta hyvin.

4. Oppiminen, mikä kestää läpi koko elämän. Kyse on nälkäisestä oppimishalusta ja kesyttämättömästä uteliaisuudesta, joka kantaa läpi elämän. Ei ole olemassa hengellistä johtajaa, josta tulee expertti jollain alueella, mutta joka ei sitten sen jälkeen opi enää mitään uutta. Joka osaa lopettaa oikein on alati innostunut tutkimaan uusia alueita oppiakseen uusia asioita. On helppo löytää vanhoja ihmisiä, jotka eivät ole kasvaneet tai muuttuneet nuoruutensa jälkeen. Harvemmin löydät vanhemman ihmisen, jonka elämän voima pitää käynnissä niin, että he oppivat kuolemaansa saakka. Tämä piirre kuitenkin erottaa ihmiset toisistaan.

5. Mentorointi, mikä toimii elämää antavana voimana. Tällainen hengellinen johtaja on huomannut, että kyse ei ole yksilölajista. Hän sekä mentoroi muita että on itse mentoroitavana. Useimmiten näillä ihmisillä on useita sellaisia, joiden kanssa he ovat asettuneet tilivelvollisuuteen. Tarvitsemme tätä lopettaaksemme asioita oikein. Vielä enemmän on tarpeellista panostaa seuraavaan sukupolveen.