Wednesday, July 01, 2009

Siviilirohkeutta

Kun tämä ekumeeninen humppa on mennyt tarpeeksi pitkälle, niin Kotimaan verkkolehteenkin on saatu helluntailainen kolumnisti. Onhan toki jo nähty, miten tämä kirkollinen moniarvoisuus on valjastanut jopa itsensä Jari Rankisenkin körttiläisen valtamedian viralliseksi hovitoisinajattelijaksi, mutta että oikein helluntaisaarnaaja...

Mielenkiintoista on siis ajan riento, kun entiset ääripäät näin kohtaavat toisensa. Jos olisin pakana, niin sanoisin, että kyllä kääntyisi Eino Manninen haudassa, jos tämän näkisi. Mutta kun en ole, niin totean vain, että protestiliikkeen terä lienee niin taittunut, että moinen kirkollinen rauhanomainen rinnakkaiselo voi olla mahdollista. Protestiliikkeen kriittinen terä on kyllä jo aika päiviä sitten taittunut herännäisyydeltä itseltään eli kauas on päädytty Kalajoen käräjiltä. Nyt näyttää taas helluntailiikkeen kirkollistumisen myötä alkaneen muinaisen hurmosliikkeen sisäsiistiytyminen ja hovikelpoistuminen. Taitaa olla niin, että Niilo Yli-Vainion keskiolutmarssi 80-luvun alussa jää viimeiseksi protestiksi suomalaista elämän menoa ja synnin rauhassa nukkumista vastaan.

Vähän tällaisia ajatuksia on mielessä liikkunut kun ekan kerran kuulin Hesan Saalemin pääsaarnaajan Klaus Korhosen liittymisestä Kotimaan blogistien arvovaltaiseen joukkoon. Kyllähän tuohon koplaan kuuluminen kertoo siitä, että ko. henkilöllä on jokin vissi asema suomalaisessa kristillisyydessä, kulttuurielämässä tai yhteiskunnassa yleensä. Suurin syy lienee kaiketi ollut se, että körttien pitkäaikainen johtomies Jaakko Elenius oli joskus kuullut Korhosen puhuvan ja oli ollut kuulevinaan tämän helluntaipastorin puheessa nuoren Lutherin kaikuja.

No, eihän minulla oikeasti ole mitään sitä vastaan, että kirkonmiehet yli tunnustuskuntarajojen kokevat veljeyttä keskenään - kunhan vain sitten sallivat samanlaisen käytännön ekumenian omille "maallikoilleenkin". Muistan nuoruudessani ihan aidosti iloinneeni kun luin Urho Muroman ja Eino Mannisen kädenväännöstä esim. kasteasiassa ja siitä, miten he sitten kuitenkin eriävistä näkemyksistään huolimatta tunsivat olevansa rakkaita veljiä Kristuksessa.

Kasteasiasta nytkin on sitten kysymys. Ennen kuin menen sen pitemmälle, totean, että olen ihaillut Korhosen rohkeaa, selkeää ja loogista ajattelua ennenkin. Sitä hän osoittaa nytkin viimeisimmässä blogikirjoituksessaan "Miksi evätä lasten autuus?", jossa hän kieltämättä osoittaa melkoista siviilirohkeutta kajotessaan arkaan ja pitkään hiljaisuuteen vaiettuun kysymykseen: joutuvatko vastasyntyneet lapset kadotukseen, mikäli heitä ei ehditä kastaa ja he kuolevat? Me ev. lut. kirkon ulkopuolella elävät uskovat emme tietenkään voi ajatella näin, mutta Korhonen oikeutetusti kysyy kirjoituksessaan jättääkö "luterilainen armon teologia kadotuksen varjon leijumaan vasta syntyneiden lasten ylle"?

Vähintäänkin yhtä oikeutettu on Korhosen peräänkuuluttama virallisen luterilaisen teologian opetus tässä kohtaa. Sen minäkin haluaisin tietää.

Sitten hieman laajempiin yhteyksiin tämän detaljin myötä. Korhonen osoittaa siis sellaista siviilirohkeutta, jota kaipaan muutenkin kirkollisilta vaikuttajilta ja johtajilta. Normaali käytäntöhän kirkkojen välisissä suhteissa on se, että toisten kirkkojen sisäisiin asioihin ei puututa. Tähän hiljaiseen, yhteiseen sopimukseen Korhonenkin viittaa kirjoituksensa alussa. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että samalla tavalla kuin jokaisella valtiolla voi ihan rauhassa olla "oma Tsetseniansa", niin samoin kirkotkin voivat omien rajojensa sisällä huseerata melko vapaasti ilman, että muista kirkoista kukaan korottaa ääntään. Vai milloin olet kuullut jonkun kirkollisen johtohenkilön ns. vapaiden suuntien piirissä ottaneen kantaa homoliittokysymykseen raamatulliset argumentit apunaan?

Näin ei kuitenkaan käy, koska se ei kuulu hyviin tapoihin, eikä pelin sääntöihin. Toisaalta tämä kyllä köyhdyttää hengellisen keskustelun tasoa maassamme, kun ainoa oikea tapa käsitellä arkoja tai epäselviä asioita on vaieta niistä. Tällainen peloista käsin toimiminen herättää aina epäilyksiä kirkollisten johtomiesten ja -naisten todellisista motiiveista. Tässä mielessä Korhosen pelinavaus on tervetullut ja odotankin nyt mielenkiinnolla ev. lut. kirkon virallista kannanottoa tähän kysymykseen. Kysymyksen ajankohtaisuutta osoittaa nimittäin se, että Korhonen kirjoituksensa alussa viittaa Kotimaan toisen blogistin, teol. tri Kari Kuulan äskeiseen blogikirjoitukseen. Kyse ei siis ole mistään "luurangosta kaapissa" tai "arkistojen aarteesta".

Uskovatko luterilaiset siis oikeasti näin?

Ja toinen laajempi kysymys: milloin puhaltavat Suomen Siionissa vapaammat tuulet keskustelun ja kysymysten teon suhteen?



PS. Mitähän se kertoo "aikain merkeistä", että Korhonen kirjoituksessaan niin ilmeisen lämpimään sävyyn siteeraa paavi Benedictus XVI:n kommentteja aiheesta? Haloo, helluntaikansa, minne lienee suunta? (Heh heh... )


No comments: