Rupisammakko kattilassa, suomettuminen ja vapautumisen vuosipäivän vietto

Mediassa on viime aikoina ollut paljon mielenkiintoista asiaa itäistä ja keskistä Eurooppaa 2.maailmansodan jälkeen hallinneen neuvostoblokin hajoamisesta parisen kymmentä vuotta sitten. Berliinin muurin hajoaminen ja Saksojen yhdistyminen, Romanian diktaattorin Ceausescun kaatuminen ja Neuvostoliiton lopullinen romahtaminen olivat omalle sukupolvelleni ainutlaatuisia maailmanhistoriallisia tapahtumia, kun jokin elämää lapsuudesta asti varjostanut uhka väistyi historiaan. Tuolloin hitiksi noussut Scorpions-slovari "Wind of Changes" puki hyvin sanoiksi ja säveliksi ne toiveet ja paineet, jotka aktualisoituivat noissa koko maailmantaloutta ja -politiikkaa ja tasapainoa järkyttäneissä tapahtumissa. Mutta oikeesti, monet ihmiset kokivat maailmanhistorian lehden ratkaisevasti kääntyneen - niin kuin olikin. Nyt kun asiaa katselee jälkiviisaan viisikymppisen silmin, niin monille asioille hymähtelee surumielisesti. Toki eilinenkin TV1:n dokumentti Romanian vallankumouksesta oli muistoja herättävää ja edelleen mieltä kiihottavaa katsottavaa, mutta kuitenkin... Ehkä sen Scorpionsin biisinkin joku kyynikko kylmän viileästi vain keksi, tuotti ja lanseerasi vaikuttamaan ihmisten mieliin tuona räjähdysherkkänä hetkenä?

Kun mietin oman sukupolveni ihmisiä, yhteisöjä, tapahtumia ja tulevaisuuden odotuksia tuolloin, niin en voi välttyä ajatukselta, että usein aika tekee tehtävänsä paljon tehokkaamin ja huomaamattomammin, kuin minkään valtiollisen kontrollikoneiston, median tai muun ulkopuolisen paineen aiheuttamat muutokset. Mieleen tulee aina vain uudelleen ja uudelleen ajatus rupisammakosta kattilassa, jota pikku hiljaa lämmitetään veden kiehumispisteeseen saakka. Kun prosessi etenee näin hiljaa ja salakavalasti, ei sammakkoressu huomaa mitään, ennen kuin on liian myöhäistä. Näin on käynyt monelle oman sukupolveni edustajalle. Moni nuoruuteni uskonsankari ja aidon apostolisen dna:n omaava henkilö on vuosien saatossa laimentunut ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin reunaehdot kiltisti hyväksyväksi työn orjaksi. Nuoruudessamme kuvittelimme muuttavamme maailman, mutta maailma muuttikin meidät.

Joku ajattelee, että joo, näin tuleekin käydä: sitä vastaan, mitä nuoruudessa kapinoit, sen kypsällä iällä omaksesi koet. Isien perinnön velvoittava vetovoima on hirmuinen. Ajatellaan, että puberteetti-iän kuohunnan ja yliläikkymisen tuleekin aikanaan vaihtua aikuisuuden seesteisyyteen ja harkintaan. Nuoruuden mustavalkoinen maailmankuva alkaakin iän myötä saada monia eri sävyjä. Ns. harmaa vyöhyke alkaa nousta kumpujen kätköistä aiempien ääripäiden väliin. Tätä kuvaa erityisesti valtaapitävä systeemi ajaa meihin ja joka ikinen itsenäisyyspäivä näemme tämän elämän syklisen kierron kulkevan edessämme Linnan juhlien kättelyjonossa. Ketkä muutkaan oman maamme valtaa pitäviä linnoja tänään miehittävät kuin 60- luvun vasemmistoradikaalit ja 80-luvun vihreät maailmanparantajat? Näin vallankumous syö aina omat lapsensa.

Mieleen tulee vaikkapa hiljattain lukemani körttijohtaja Jaakko Eleniuksen elämänkerta: nuoresta radikaalipapista sukeutui aikaa myöten hyvin hovikelpoinen herätysliikejohtaja. Samalla tapahtui kuitenkin paljon muutakin ja tämä pätee myös muuhun ympäröivään maailmaan. Itse herännäisyyskin muuttui ja vei jo alkaneen maallistumisprosessinsa itse loppuun saakka. Näin on käynyt koko kirkon kohdalla, joka on yhä suuremmassa määrin sekulaarin median ja sen takana olevien piirien talutusnuorassa. Jos media huudahtaa jotain johonkin suuntaan, niin kirkon johto jo alkaa koota siunausvälineistöään ja valmistautuu riittinsä suorittamiseen - halusipa kohde sitä tai ei. Suomessa näytetään hyvin ymmärtävän se, että esim. homoseksuaalisuuden laajamittainen hyväksyminen edellyttää kirkon valtausta. Sen uskonnollinen vaikutus on edelleenkin sen verran suurta kansan syvien rivien keskuudessa.

Totuuden nimessä on sanottava, että samanlainen hapattuminen on tapahtunut myös lähes tulkoon kaikkien muidenkin herätysliikkeiden kohdalla niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin. Mistään niistä ei tällä hetkellä näytä olevan ns. virallisen totuuden haastajiksi. Oikeastaan tämä ei ole mikään ihmekään sen tähden, että ainoa mikä propagandistisen yleisen mielipiteen voi haastaa ja voittaa on Jumalan Hengen inspiroima profeetallinen sana. Sellaiseksi ei vielä riitä epämääräiset lupaukset kaikkien aikojen suurimmasta herätyksestä joko kirkon sisä- tai ulkopuolella, riippuen siitä, missä ko. profeetta milloinkin on puhumassa. Joka tapauksessa tätä profeetallista sanaa ei nykyisillä herätysliikejärjestöillä näytä olevan hallussaan. Syykin on päivänselvä: money talks. Mammonan valta on länsimaisessa kristillisyydessä kenties tehokkain keino saa suut suppuun: lehdistö, oppilaitokset, radio, televisio, isot areenat jne. sulkeutuvat Sinulta, jollet varo sanojasi. Interet näyttää olevan tällä hetkellä paras tapa saada äänensä kuuluviin tässä suhteessa.

Kun ajatellaan tilannetta sellaisten kirkkojen ja seurakuntien piirissä, joissa vallitsee herätyskristillinen ajattelu ja toiminta, niin elämme vahvan seurakuntafundamentalismin aikaa. Seurakunta (tai myös kirkkokunta) edustaa itsessään sellaista muuttumatonta totuutta, jota ei saa arvioida, kritisoida tai kyseenalaistaa. Jos näin tekee, huomaaäkkiä elävänsä 70-90-lukujen suomettumisen (saks. Finnlandisierung) aikaa hengellisessä kontekstissa. Alkaa painostus, eristäminen ja suoranainen toisinajattelevien vaino. Jollei tällainen henkilö itse ymmärrä erota yhteisöstä, käynnistetään huhumylly, jonka seurauksena ihmiset joko oma-aloitteisesti tai ulkoapäin ohjattuina tulevat kysymään eron syitä, ajankohtaa ja asjatuksia tämän eron jälkeen. Voidaan yrittää myös syyllistää henkilöä esim. vetoamalla tämän kriittisyyden vahingollisuuteen Herran työlle. Lopulta tällainen henkilö huomaa olevansa urheilutermein sanottuna paitsiotilanteessa, jossa kaikki mitä hän tekee on automaattisesti väärin. Hän ei voi olla mukana hengellisessä työssä, koska "hänen tapaustaan ei ole katsottu loppuun asti" ja jollei hän taas ole, hän on kylmällä paikalla. Jos hän yrittää liittyä toiseen samanlaiseen yhteisöön, hän saattaa kohdata samanlaisen ehdottoman seurakuntafundamentalismin sielläkin. Usein yhteisöjen johtajilla on olemassa eräänlainen hyvä veli-sopimus, joka takaa sen, että tällaisella henkilöllä ei yksinkertaisesti ole tilaa elää ja toimia. Tilanne muistuttaa hyvin paljon 1700-luvun sodankäynnistä tuttua tilannetta, johon ystäväni Ville on omassa blogissaan viitannut.

Törmäsin nimittäin tähän samanlaiseen tilanteeseen tämän aamun paikallista pravdaa lukiessani. Siellä oli nimittäin emeritusprofessori Tauno Tiusasen haastattelu. Hänhän oli eräs suomalainen toisinajattelija, joka ei ollut rähmällään oman aikansa neuvostofundamentalismiin päin - ja maksoi siitä tietyn hinnan. Vertailevan taloustieteen tutkija näki neuvostojärjestelmän mädännäisyyden, josta ei olisi saanut kertoa julkisesti. Totuuden puhujana Tiusanen kertoi ja joutui vaikeuksiin. Eräässä tv-ohjelmassa v. 1991 Tiusanen oli todennut, että neuvostohallitus "ei voi enää tukahduttaa kansan passiivista vastarintaa." Ohjelman jälkeen silloinen sisäministeri Mauri Pekkarinen oli huutanut Tiusaselle suoraa huutoa, että "oli hävytöntä panetella virallista hallitusta". Pekkarinen oli uhannut Tiusasta virkapaitsiolla ja sanonut pitävänsä huolen, että tämä ei enää saisi sanoa mitään missään mediassa, missä valtio on jotenkin mukana. Virkapaikat kotimaassa pysyivätkin sitten suljettuina. Idäntalouksien huippuasiantuntija hakeutui vapaaehtoisesti maanpakoon alan johtaviin Glasgow´n yliopistoon.

Kun luin tätä koin taas kerran eräänlaisen déjà vu-kokemuksen: jotain niin tuttua ja jossain toiseessa yhteydessä koettua tässä oli. Mietin kuinka monen uskovan ihmisen - teologin, luonnontieteilijän, seurakunta-aktiivin tms. - kohdalla on käynyt samalla tavoin. Edessä on häämöttänyt maanpakolaisuus joko itse valittuna tai pakotettuna. Ajatellaanpa vaikka raamattu-uskollista teologia homokysymysten paineessa kirkossa tai kristittyä luonnontieteilijää evoluutiofundamentalismin kuuliaisuusvaatimusten edessä. Tai ajatellaan sitä tavallista seurakuntalaista, joka rohkenee kysellä seurakuntansa tai sen pastorin raamatullisuuden ja opillisen linjan perään. Lopputulos on sama: maanpakolaisuus häämöttää.

Nykyään on kuitenkin ilahduttavaa huomata, että monet tällaiseen tilanteeseen joutuneet toimivatkin uudella tavalla eli eivät näiden turhauttavien kokemustensa jälkeen liitykään mihinkään olemassaolevaan kirkkokuntaan, eivätkä perusta uuttakaan, vaan alkavat verkottua muiden samoin ajattelevien kanssa. Heillä kaikilla on usein samanlainen kokemuspohja näiden seurakunnallisten rakenteidenharjoittamasta väkivallasta. Tällainen aiemmasta poikkeava tapa toimia on näiden virallisten instituutioiden näkökulmasta kaikkein vaarallisinta, koska siinä ei enää pelatakaan peliä niiden sääntöjen mukaan. Eikä tietenkään tarvitsekaan, koska raamatullinen näkemys seurakunnasta Kristuksen ruumiina ei joka osaltaan vastaakaan niiden tunnustuksissa esille tulevaa seurakuntanäkemystä. Tällainen irtiotto organisatorisista rakenteista edellyttää tietysti tiettyä taloudellista vapautta. Ehkä meillä olisikin tässä kohtaa paljon opittavaa apostoli Paavalin tavasta toimia ja hankkia elanto omin käsin, jolloin häne ei ollut taloudelisesti riippuvainen kenestäkään.

"Kahden totuuden" ongelma ja nuorten ohjaaminen

Tämän aamun Etelä-Suomen Sanomissa oli saanut yllättävän paljon palstatilaa Joutjärven evl. seurakunnassa harjoitettava kreationistinen opetus maailman synnystä ja alkuperästä. Asia oli näyttävästi esillä jo pääkirjoituspalstalla ja etusivulla. Otsake kuului: "Kahden totuuden ongelma". Pääkirjoituksessa epäiltiin onko "Yhdysvalloissa alkunsa saanut äärikonservatiivinen uskonnollinen liike saanut jalansijaa Suomessa"?

Sivun 4 iso pääotsake kuuluu: "Joutjärven kirkon nuorille evoluution kyseenalaistavaa uskoa". (Eli toinen vaihtoehto on siis opettaa nuorille "evoluution hyväksyvää" uskoa.) Kun juttua lukee eteenpäin, niin paljastuu villakoiran ydin: professori Tapio Puolimatka oli elokuussa käynyt Jovin nuorten illassa phumassa aiheesta. No niin, pitihän se arvata. Tilanne nimittäin näyttää tällä hetkellä olevan se, että hän on ns. "virallisen totuuden" edustajien pain in the ass numero yksi. Puolimatkalla on a) raamatullisia argumentteja, b) akateemista relevanssia ja c) riittävästi kanttia haastaa vallitseva evolutionistinen hegemonia Suomessa.

Pariin seikkaan kiinnittyy huomio tätä juttua lukiessa. Ensinnäkin se, missä tilanteessa Puolimatka oli ollut eli nuorten illassa puhumassa peruskoulu- ja lukioikäisille nuorille tätä "evoluution kyseenalaistavaa" asiaa. Mielenkiintoista: kun sama mies vuosi sitten oli puhumassa paikallisen miesprojektin avoimessa luentotilaisuudessa samasta aiheesta siitä ei oltu lainkaan näin huolissaan. Eli onko Etlarin ja sen päätoimituksen suurimpana huolena juuri tämä kohderyhmä eli vaikutteille alttiit nuoret? Aiheellinen huolenaihe.

Jotenkin tässä kohtaa tuntuu siltä, että media on nyt pahasti jälkijunassa. Näinhän Jovilla on aina opetettu, tietämäni mukaan. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että arvostan tämän evl. seurakunnan tekemää työtä Jumalan valtakunnan hyväksi. Itse olen toiminut aktiivisesti tämän 70-luvun alkupuolella syntyneen karismaattisen nuorisoherätyksen piirissä ja ollut mukana mm. 80-luvulla rippikouluopetuksessa. Ainakin silloin asioista opetettiin siellä juuri näin, kuten Puolimatkakin nyt tekee. Joten mistä moinen kohu? Ellei se sitten kerro ilmapiirin kiristymisestä toisinajattelevia ja -uskovia kohtaan 2000-luvun Suomessa.

Toinen, syvällisempi juttu on sitten se, liittyykö tämä Etlarin huolenaihe siihen Jumala-kuvaan, jota halutaan nuorille välittää. Toimittaja nimittäin tuntuu ikäänkuin huokaisevan helpotuksesta (oma tulkintani, myönnän!) jutun lopuksi, kun hän toteaa monia nuoria kiinnostavan enemmän miten elää uskovaisena arjessa. "Enemmän nuoret pohtivat omaan elämänvaiheeseensa liittyviä aiheita: seurustelua, seksiä, alkoholinkäyttöä, oikeaa ja väärää."

Tämä tuntuu varmaan monesta turvallisemmalta jutulta kuin puhe Jumalasta, joka loi maailman ja vieläpä pitää sitä hallussaan edelleen. Jumala, joka voidaan kesyttää toimimaan resurssipankkina ihmissuhteisiin ja arkipäivän ongelmiin liittyvissä kysymyksissä tuntuu sopivan useimmille meistä hyvin. Ajatus Jumalasta, joka aikojen lopulla tulee vaatimaan meidät tilille sanoistamme, ajatuksistamme ja teoistamme tuntuu ahdistavalta. Olemme arvoissamme ja asenteissamme etääntyneet niin kauas Hänestä, että tällainen "arkipäivän jumala", jota on helppo käsitellä ja jonka vaikutusala kätevästi voidaan rajata tilanteen ja tarpeen mukaan sopii meille paremmin kuin Hallitsematon Majesteetti.

Jollain tavalla itse näen tässä tietynlaisen ennakkotapauksen siitä, miten media valvoo ja puuttuu ns. virallisten kirkkokuntien ja niihin kuuluvien seurakuntien opetusta ja toimintaa. Vastaavanlaisia esimerkkejä olemme nähneet mediassa esim. "Tosi rakkaus odottaa"-kampanjaan liittyen. Tai ajatellaan vaikka Etlarin päätoimittaja Heikki Hakalan taannoista rinnastusta "talebanit" = "homoliittoja vastustavat kristityt" ko. lehden palstoilla. Julkinen osoittelu on peloittelua sinänsä, mutta halpamaista kuin julkinen media syyllistyy siihen. Radikaalit poikkeamat ns. virallisesta linjasta tulevat jatkossakin herättämään entistä enemmän huomiota ja puuttumista. Erityisen raskauttava asianhaara tässä on yritys vaikuttaa nuorten ajatteluun, arvoihin ja valintoihin.

Kertooko tämä kaikki siitä, että ajattelun ja sanomisen vapaus ja keskusteluilmapiiri ovat jollain tavalla kiristymässä maassamme? Etlarin tämän sunnuntainen juttu edustaa vielä suht maltillista linjaa tässä "varhaisen puuttumisen" politiikassa, jonka valtamedia tuntuu valinneen ohjenuorakseen tässä maassa. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan jää nähtäväksi, joskin yhtä ja toista voimme siitä jo nyt päätellä.

Virtanen ja kotikaupungin uskovat, II

Virtanen oli lauantaipäivän pyöräilyllään kaupungilla. Tiedättehän, futismatsi, grillimakkara ja sitä tasapainottamaan kevytcokis ja sitten reipas pyörälenkki ennen saunaa. Ajellessaan kirkkopuiston ohi hän näki sinne kokoontuneen väkijoukon arvovaltaisine kutsuvieraineen ja papinpaitaisine johtajineen. Virtanen muisti, että tosiaan, nythän oli suurella kohulla hankitun herätyspatsaan paljastustilaisuus. Eri kirkkojen ja seurakuntien johtajat olivat yhdessä kaupungin edustajien kanssa kokoontuneet paljastamaan kuuluisan kuvanveistäjän tulenliekkejä kuvaavan kupariveistoksen kaiken kirkkokansan nähtäväksi kaupungin keskustan kirkkopuistossa. Kuvanveistäjäksi oli valittu kuuluisa kuvataiteilija, oman kaupungin poika, jonka sukujuuret olivat lisäksi tämän nyt juhlitun, yli 150 vuotta vanhan herätyksen alkuvaiheissa. Kuvanveistäjän eräs esi-isistä oli ollut eräs tuolloin syntyneen herätysliikkeen tunnetumpia maallikkopuhujia. Näin ollen tämän kuuluisan suvun vesa olikin oikeutettu henkilö vangitsemaan kylmään pronssiin ja metalliin Hengen tulta kuvaavan teoksen. Uskonasiat eivät muuten kuvanveistäjää liiemmin koskettaneet, joskin hänen avopuolisonsa seurasi tilaisuutta mustassa puvussaan.

Pappien ja kaupunjohtajan puheiden ja juhlallisen patsaan paljastuksen jälkeen veisattiin lopuksi virsi "Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta..." Tilaisuuden päätyttyä Virtanen teki lähtöä, kun hänen ohitseen käveli pari tuttua pastoria vapaista suunnista. Virtanen ajatteli heistä löytyvän jotain samanhenkisyyttä ja heitti heille lonkalta:

- Sitä minä vaan, että voidaanko elävä tuli vangita tuollaiseen veistokseen miten hyvin? Mitäs veljet sanovat tähän?

Vapaiden suuntien pastorit vilkaisivat yrmeinä toisiaan ja hymähtivät molemmat. Sitten vanhempi ja arvovaltaisempi heistä totesi ykskantaan:

- Eikö se Virtanenkin jo lopeta pyhien asioiden pilkkaamisen.

Virtanen kyllä tiesi monien entisten kollegojen suhtautumisen itseensä olevan tylyn torjuvaa, mutta ei päättänyt antaa sen lannistaa itseään. Niinpä hän hyvin lempeään ja sovittelevaan äänensävyyn vastasi pastoreille:

- Eikun sitä minä vaan, että eikös tuo sama Hengen tuli edelleenkin vaikuta keskuudessamme...?

Pastorit katsahtivat taas merkitsevästi toisiinsa ja nuorempi heistä sanoi:

- Mutta tämähän on merkittävä osa kotikaupunkimme historiaa, eikä mitään epäjumalan palvontaa.

Virtanen ei olisi ihan mennyt valalle tuosta, mutta ei vastannut mitään. Parempi pitää liiat mölyt mahassaan. Vanhempi pastoreista päätti keskustelun lopullisen tuomion julkilausumiseen Virtasen ylitse:

- Virtanen on jo liian kauan kriittisyydellään tehnyt hallaa tämän kaupungin kristikansalle. Sietäisi Virtanen hävetä ja pyytää anteeksi.

Nyt Virtanen ei jäänyt sanattomaksi.

- Jos minun puheeni, ajatukseni ja tekoni Raamatun sanalla osoitetaan vääriksi, niin olen valmis katumaan ja tekemään parannusta. Muussa tapauksessa jään näine hyvineni tähän.

Pastorit kääntyivät mennäkseen matkoihinsa, mutta läksiäisiksi nuorempi pastoreista vielä heitti: - Pitäisi Virtasellakin olla hieman kunnioitusta hengellistä esivaltaa kohtaan!

Virtanen katseli poispäin etääntyviä pastorinselkiä ja ajatteli, että ei Raamattu tunne tällaista käsitettä kuin "hengellinen esivalta", mutta jos hengellisestä vanhemmudesta puhuttiin, niin nämä hemmot eivät sitä hänelle edustaneet. Kuitenkin hän tiesi sisimmässään turhaksi tällaisen sanailun ja häntä kadutti, että oli ylipäätään ollenkaan lähtenyt tähän mukaan. Hän tunsi joskus itsensä vähän niin kuin jääkiekkoilija Jarkko Ruuduksi, joka tykkäsi pelata itse kovaa ja kun häntä itseään otettiin kovaa, niin katsojat huusivat vain, että "sitä saa, mitä tilaa!"

Virtanen tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, eikä se johtunut pelkästään koleasta syystuulesta. Ainoa lohtu tilanteessa oli se, että hän ei ollut suinkaan ainoa tällä tavoin dissattu toisinajattelija kotikaupunkinsa hengellisessä kentässä. Kaupungin johtavien pastoreiden suhtautuminen jokin aika sitten vierailleeseen saarnaajaan oli noudattanut näitä tuttuja, omakohtaisesti koettuja uria. Tämä vieraileva puhuja oli kaupungissa pitämässä suuresti mainostettua yhteiskristillistä kokoussarjaa, kun oli törmätty mielenkiintoiseen ongelmaan. Sinänsä ongelma oli lähtökohtaisesti positiivinen, mutta sen seuraukset olivat sitäkin traagisemmat. Törmättiin nimittäin ongelmaan nimeltä kastamisen vaikeus.

Oli nimittäin tullut muutamia ihmisiä uskoon, viisi tai kuusi eri-ikäistä miestä ja naista. Vieraileva puhuja oli pitänyt tärkeänä että heidät kastetaan Jeesuksen nimeen mahdollisimman pian uskoontulon jälkeen. Kuitenkaan mikään virallisista seurakunnista ei sitä suostunut tekemään, ennen kuin kyseiset vilpittömästi uskoontulleet henkilöt olisivat suostuneet liittymään jäseniksi ko. seurakuntaan. Virtasen muistikuvan mukaan juuri vanhempi näistä hänen äsken tapaamistaan pastoreista oli ollut ylimpänä ohjailemassa tätä tilannetta, josta ei keskinäisen kinastelun ja epätietoisuuden takia tullut sen valmiimpaa. Aikansa tuota menoa hämmentyneenä ja turhautuneena katseltuaan vieraileva saarnamies oli tehnyt jotain, mikä täytti Virtasen kaiken nähneen mielen ilolla. Saarnaaja nimittäin kastoi itse kaikki nuo uskoontulleet Jeesuksen nimessä eräässä järvenrannassa useiden kymmenien tavallisten ihmisten katsellessa toimitusta sivusta. Sillä oli ollut suuri todistusvoima monien ihmisten mielissä.

Sillä siisti. Uskoontulleet eivät koskaan päätyneet minkään kalastuskunnan sumppuun ja Virtasesta ja vierailevasta saarnaajasta tuli hyvät ystävät. Kaikki oli tapahtunut ennen kuin viralliset kirkkokuntaseurakunnat ehtivät toipua järkytyksestään. Seurauksena oli tietysti sitten se, että yhteistyö ko. saarnaajan ja kirkollisen yhteistyötoimikunnan välillä sanottiin irti. Virallisena syynä käytettiin saarnaajan jossain sivulauseessa heittämää ajatusta perustaa näille seuduille oma raamattukoulunsa, johon hän ei ollut älynnyt pyytää isoisten pastorien lupaa. Lisäksi eräs vanha vanhimmistoveli totesi saarnaajan kastaneen nämä uskoontulleet "väljän mehtään", mikä vanhan kansan ilmaus kaikeksi onneksi jäi useimmille merkitykseltään tuntemattomaksi. Mutta siitä lähtien Virtasella ja kumppaneilla oli olemassa valmius kastaa uskoontulleita lyhyellä varoitusajalla ilman sen kummempaa rekisteröitymistä minkään kirkkokunnan jäseneksi - ihan vaan Jeesuksen nimeen ja niinkuin Uusi testamentti opetti.

Näissä mietteissä Virtanen sitten pyöräili paikallisen Öljypuu-seurakunnan ohi. Siellä oli menossa uusien kirkkotilojen sisustustalkoot. Joka puolella pyöri hikisiä ihmisiä kuin muurahaisia edes takaisin, jokaisella toinen toistaan tärkeämpiä tehtäviä hoidettavanaan. Virtanen muisti, että tässä seurakunnassa pidettiin äärimmäisen tärkeänä sitä, että jokaisella seurakuntalaisella oli oma palvelutehtävänsä seurakunnan toiminnan pyörittämiseksi. Tämän seurauksena osa vastuunkantajista sitten poltti itsensä loppuun pitkin kiivasta toimintakautta.

Virtanen oli eräänkin väsyneen ja loppuunpalaneen, turhautuneen ja epätoivoisen seurakuntalaisen kanssa keskustellut tilanteesta sielunhoidollisesti ja luottamuksellisesti. Eräälle hänen luokseen tulleelle vanhimmistoveljelle hän oli - tätä koetellakseen - esittänyt kysymyksen, kumpi olikaan tärkeämpää uskoontulleita ajatellen, vastuunkanto organisaation parhaaksi vai tämän opetuslapseuttaminen juurtumaan Kristukseen? Mutta miten? oli vanhimmistoveli kysynyt.

- No, vaikkapa yhteisen Sanan tutkimisen ja keskinäisen tilivelvollisuuden kautta... vähän niinkuin niissä LTG-ryhmissä.

- Mutta sinähän tiedät, ettei meidän seurakuntamme käytä tätä toimintamuotoa! vanhimmistoveli oli huudahtanut närkästyneenä.

- Mitä sitten, jos se on käytännössä hyvin toimiva juttu? Virtanen oli heittänyt vastaan.

Vähän ajan kuluttua oli paljastunut, että vanhimmistoveli oli lähetetty Virtasen luo vilpillisin motiivein. Kun Öljypuu-seurakunnan johtajistolle oli selvinnyt, että useita loppuunajettuja seurakuntalaisia oli käynyt Virtasen luona saamassa balsamia haavoihinsa, niin tämä vanhimmistoveli oli lähetetty tiedusteluretkelle. Virtanen jotenkin aavisteli tällaista, eikä ollut kovinkaan yllättynyt kun myöhemmin alkoi liikkua huhua, että Virtanen pyrkii toiminnallaan hajottamaan järjestäytyneitä seurakuntia ja kieltää ihmisiä kantamasta vastuuta niissä. Sen verran teflonpintaa Virtaselle oli jo tuohon mennessä kertynyt, ettei hän ollut juuri milläsikään moisesta. Ajatteli pitää vain varansa, ettei itse päädy painimaan nokikolarin kanssa, silloin kun tulee itse ihan yhtä mustaksi.

Virtanen oli joitain vuosia aiemmin tapahtuneen uskonnollisesta järjestelmästä irtiottonsa jälkeen törmännyt ihmisten monenlaiseen suhtautumiseen itseään kohtaan: oli hienovaraista, vihjailevaa nuhtelua, joka usein peitettiin huolestuneisiin kyselyihin Virtasen suhteista virkapastoreihin tai hänen tämänhetkisestä seurakuntayhteydestään. Ensin mainittuun kätkettiin usein rukouksena esitetty kehotus mennä sopimaan asiat niiden kanssa, joita Virtanen oli näemmä loukannut. Jälkimmäiseen kysymykseen taas ei riittänyt vastaukseksi Virtasen kodissa kokoontuva seurakunta. Mutta useimmiten suhtautuminen häneen ilmeni vaikenemisena: oli parempi vaieta kiusalliset asiat - jos mahdollista - kuoliaaksi asti.

Mutta sitten oli ollut useita kohtaamisia vilpittömien, etsivien sielujen kanssa, joita hän oli saanut ohjata eteenpäin syvempään yhteyteen Kristuksessa. Hän ei nähnyt hyväksi juurruttaa heitä kirkollisiin organisaatioihin oli näiden edessä mikä etuliite hyvänsä. Hänen intresseissään oli yksinomaan Kristus ja Hänen elämänsä uskovissaan. Ilokseen hän oli huomannut viimeksi kuluneiden vuosien aikana tulleen helpommaksi ja luontevammaksi puhua Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta paikallisella tasolla ja miten se ilmeni sitten käytännöllisellä tasolla. Tällaisen kasvun näkeminen sitten antoi hänelle sekä toivoa paremmasta tulevaisuudesta Kristuksen ruumiin suhteen omassa kotikaupungissaan että voimia uskonnollisen järjestelmän edustajien kanssa.

Kirkosta eroamisen vaihtoehto

Länsi-Suomen rukoilevaisten piirissä vaikuttava pastori, TT Timo Laato totesi elokuun lopulla Uusi tie-lehdessä, että "jos joku haluaa erota kirkosta, on oltava jokin vaihtoehto, johon liittyä". Ajatuksenjuoksu on kaiketi jotenkin senkaltainen, että aina pitää kuulua johonkin kirkkokuntaan. Eli huonokin kirkkokunta on parempi kuin että ei kirkkokuntaa olisi ollenkaan. Ajatus varmasti kauhistuttaa monia kunnon rivikristittyjä: ettei olisikaan mitään penkkiä missä istua sunnuntaisin! Tätä olotilaa sitten perustellaan milloin milläkin ulkoraamatullisella näkemyksellä: historiallisten kirkkokuntien kristologisilla tunnustuksilla, oletetulla apostolisella suksessiolla tai hengellisellä suojalla jne. Jollei virallisen kirkkoyhteisön antamaa suojaa olisi lainkaan, niin mahtaisi uskisraukka tuntea olonsa tosi orvoksi. Silloinhan sitä olisi ihan yksin... Jumalan varassa.

Kotimaa-lehti syyllistyy melkoiseen spiritualistisen separatismin siemenen kylvämiseen, kun se tämän päivän numerossaan haastattelee monia uskisjulkikksia, kuten Mitro Repoa, Miikka Ruokasta, Kalevi Lehtistä, Kirsi Rostamoa jne. Kysymys kuuluu: mihin kirkkokuntaan liittyisit, jos eroaisit nykyisestäsi? En ole tutustunut ko. henkilöiden toiveisiin tässä suhteessa, enkä taidakaan. Mietin vain sitä, että toisaalta lehti yrittää näyttää totuttuja näkemyksiä radikaalisti tuulettavalta medialta, mutta itse asiassa se vain ylläpitää olemassaolevaa (taloudellisesti) turvallista kirkkokuntasysteemiä. Kyseessä on eräänlainen uskonnollinen hyvä veli-järjestelmä, jossa jossain korkealla on sovittu a) pelisäännöt, b) etupiirijako ja c) miten vaietaan toisinajattelevat kuoliaaksi.

Tästä kirkkokunnallisesta mekanismista saatiin hyvä esimerkki taannoin, kun Nokia Missio erosi (vihdoin) evl. kirkosta ja - kuinka ollakaan! - perusti oman kirkkokunnan. Muistan kuinka eräs pappistuttuni kysyi minulta, että "eikö ollutkin radikaali irtiotto?" Tunsin itseni (jälleen kerran) ilonpilaajaksi, kun totesin, että eipä siinä mitään radikaalia ollut, vaan ennemminkin tuttu ja turvallinen reagointimalli. On huomattavasti helpompaa antaa vanhan pelin jatkua ja perustaa uusi, entisen kaltainen kirkkokunta, kuin lähteä ihan uusille, apostolisille vesille.

Mitä jos Nokia Missio olisikin jättänyt jäljelle vain kustannusyhtiön tai korkeintaan ry:n työrukkaseksi ja muuten organisoitunut ruohonjuuritason orgaaniseksi kansanliikkeeksi, joka kokoontuisi pieninä, itsenäisinä seurakuntina kodeissa, työpaikoilla tai kahviloissa ja esim. kerran kuussa kokoontuisi isompiin celebraatioihin? Ei hierarkkiaa, ei jäsenrekisteriä, eikä nykyisen kaltaisia taloudellisia ongelmia. Lisäksi he harrastaisivat yhteyttä muiden samanlaista dna:ta kantavien uskovien ryhmien, kotiseurakuntien, raamattu- ja rukouspiirien kanssa. Aikaa myöten rakennettaisiin yhdessä koko maan yli ulottuva verkosto...

Niinpä. Jos ja jos. Mutta oikeesti, olisikohan tässä jotain samanlaista tulossa? Tsekatkaapa itse täältä.

Virtanen ja kotikaupungin uskovat

Virtanen käveli mietteissään sataman rannassa ja kävi mielessään läpi muutamia tapaamisia, joita päivän mittaan oli sattunut. Aamupäivällä kaupungilla eräässä kahvilassa hän oli jutellut muutamien nuorten kanssa, jotka olivat aloitelleet raamattu- ja rukouspiiriä keskenään. Homma ei ollut kuitenkaan onnistunut. Kun Virtanen oli sitten tiedustellut nuorilta, että mikä siinä oli ongelmana, niin nuoret olivat - vilkuiltuaan ensin toisiaan epävarman näköisinä - sanoneet, että ongelmaksi oli muodostunut se, että osa nuorista kuului tunnustuskuntaseurakuntaan, kun taas toiset eivät. Nuorille itselleen tässä ei olisi ollut mitään ongelmaa, mutta kun tämän seurakunnan pastorit olivat äkänneet mokoman villityksen, siihen oli puututtu oitis.

Seurakuntakurin ruoska oli viuhunut tiuhaan tahtiin nuorten orastavan hengenelämän yllä ja siinä ohessa oli tykitetty päälle vielä muutama perinteinen, joskin asiayhteydestään irroitettu Raamatun paikka ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi (esim. Hepr. 10:25). Nuorille oli tehty selväksi, että tällainen kokoontuminen tuli kyseeseen vain ja ainoastaan silloin, jos nuorten piiri olisi virallisin menoin liitetty muiden ko. tunnustuskuntaseurakunnan pienpiirien kunniakkaaseen joukkoon. Piti näet sitoutua omaan tunnustuskuntaseurakuntaan, koska näistä tunnustuskuntaseurakunnista sitten koostui Kristuksen pyhien seurakunta tällä paikkakunnalla.

Pari kertaa nuoret olivat kuitenkin matalaa profiilia pitäen kokoontuneet ja kokoukset olivat olleet hyviä. Painostuksen alla tunnustuskuntaan kuuluneet nuoret olivat lopulta antaneet periksi ja alkaneet kokoontua vain keskenään - nyt ns. virallisena piirinä. Loput nuoret olivat sitten tyytyneet kokoontumaan keskenään. Ikäänkuin lohdutukseksi eräs vanhimmistoveli oli todennut, että "itse asiassahan tilanne on hyvä, kun nyt saatiinkin yhden piirin sijasta kaksi!" Jostain syystä tämä ei ollut kauheasti lohduttanut nuoria.

Virtanen oli mietteissään kuullessaan tuollaisia juttuja. Totta puhuen se vähän suututti häntä myöskin, mutta toisaalta hän - alistuneesti huokaisten - ymmärsi, ettei tuulimyllyjä vastaan kannattanut taistella. Virtanen oli sitä paitsi lukenut kirkkohistoriansa ja tiesi, että uskonnollisen vallankäytön akselilla tämän kaltaiset jutut olivat kuitenkin sieltä kevyemmästä päästä. Jostain syystä tämäkään ei suuremmin lohduttanut Virtasta.

Olihan hän kuullut vastaavanlaisia juttuja toki aiemminkin. Joitain vuosia sitten hän oli kuullut eräältä tuntemaltaan naiselta, miten tämä oli yrittänyt liittyä toisen tunnustuskuntaseurakunnan pienpiiriin - tämä kun kokoontui maaseudulla naapuritalossa kaukana keskustan katedraaleista. Pienpiirin vetäjä ei ollut uskaltanut itse päättää moisesta asiasta, vaan oli kysynyt johtavan saarnaajan mielipidettä. Vastaus oli ollut ei, koska nyt etsittiin sellaisia halullisia sieluja, jotka olisivat olleet valmiita sitoutumaan juuri tähän tunnustuskuntaseurakuntaan. Niinpä tämä uskonsisar joutui tyytymään opetuskasettien kuuntelemiseen yksinään kotonaan samaan aikaan kun naapuritalossa parin sadan metrin päässä oli kokoontunut voimallinen naistenpiiri kerran viikossa aina torstai-iltaisin.

Näin siis jokainen paimen piti visusti huolta omasta lammaslaumastaan Virtasen kotikaupungissa. Virtanen ja muut sellaiset uskovat, jotka eivät kuuluneet mihinkään olemassaolevista tunnustuskuntaseurakunnista luokiteltiin seurakuntien johtajien kuukausikokouksissa ns. "seurakunnattomiksi" eli paikallisseurakuntiin kuulumattomiksi. Virtanen eli edelleen siinä käsityksessä, että heitä kuitenkin pidettiin Kristuksen ruumiiseen kuuluvina eli sillä tavoin paikallisseurakuntaan kuuluvina. Virtanen tunsi monia näitä "seurakunnattomia" uskovia, jotka ottivat tämän tunnustuksen "isoisilta" paimenilta nöyrän kiitollisina vastaan. Virtasta itseään se ei liikauttanut pätkääkään. Kun eräät huojentuneet sisaret olivat siitä tohkeissaan kiitelleet Virtaselle hän oli julkisesti ja äänekkäästi pieraissut mokoman jutun päälle. Tätä hän tietenkin katui jälkikäteen, erityisesti saatuaan vaimoltaan satikutia asiasta.

Iltapäivällä hän oli futispelissä tavannut erään nuoren miehen, joka oli hiljattain lähtenyt lätkimään eräästä perinteisestä seurakunnasta. No, olihan siinä samassa lähtenyt lätkimään pari-kolmekymmentä muutakin nuorta uskovaa. Kun Virtanen oli tiedustellut mitä seurakuntarintamalle nyt kuului hän oli saanut vastaukseksi, että he olivat kokoontuneet vapaamuotoisesti kavereiden kesken silloin tällöin. Virtanen oli varovasti tiedustellut, tuntuisiko mahdottomalta ajatukselta antaa tällaisille kokoontumisille seurakunnan status. Tälle kaverille siinä ei olisi ollut mitään ongelmaa, mutta joillekin muille kyllä. Sen tiesi Virtanenkin: perinteet istuivat lujasti ihmisten uskonnollisessa mielessä, kuin tikku... sormessa.

Kaikki tämä sai Virtasen kelaamaan omaa elämäänsä ja sitä vaikeaa poisoppimisen prosessia, joka liittyi perinteisistä kirkkokunnista irtaantumiseen. Vielä nykyäänkin jotkut puhuivat Virtasen kotona kokoontuvassa seurakunnassa "kokouksen aloittamisesta" tai toruivat lapsiaan, että "ei saa metelöidä kirkossa". Kaikkeen tähän toki voitiin suhtautua hyväntahtoisesti hymähtäen, niinkuin Virtanen tekikin, mutta perimmältään kyse oli samasta asiasta. Eräs Virtasen saksalainen ystävä käytti tästä ilmiöstä nimitystä "denominational spirit" eli "kirkkokunnallinen henki". Sitä se olikin - ainakin sen raudanlujasta otteesta päätellen.

Illemmalla ollessaan matkalla harrastuksensa pariin - eli kaduille ja puistoihin kertomaan Jeesuksesta ihmisille - Virtanen tapasi erään tunnustuskuntaseurakunnan nuoren vastuunkantajan. Siinä kuulumiset vaihdettuaan Virtanen yritti houkutella tätä nuorta veljeä, jonka sydämellä nuoret olivat, mukaansa juttelemaan nuorten kanssa uskon asioista. Nuoren miehen kasvot olivat oitis vakavoituneet ja hän oli alkanut liikehtiä kiusaantuneen oloisesti. Hän oli todennut Virtaselle, että kyllä asia häntä kovin kiinnosti, mutta hän ei yksin kykenisi päättämään tällaisista asioista, vaan hänen olisi kysyttävä lupa seurakunnan johtavalta veljeltä. Tämän sanottuaan hän oli hypännyt pyöränsä selkään ja ajellut nopeasti pois paikalta. Virtanen oli jäänyt paikalleen ihmettelemään, miten hukkaan nuoren miehen kutsu ja into menisikään, kun sitä ei saanut oikein toteuttaa.

Myöhemmin iltayöstä saunan lauteilla loikoillessaan Virtanen rukoili hiljaa mielessään. Hän ihmetteli syvästi, mikä ihme näitä hänen kotikaupunkinsa ihmisiä oikein riivaa?

Lamppumme sammuvat... vai sammuvatko?

Kirkonrakentajien Foorumi/Hengen uudistus kirkossamme ry järjestää yhteistyössä Suomen Lähetysseuran kanssa 5.10. seminaarin teemalla "Laitoskirkko vai elävä kristillinen yhteisö". Alaotsakkeina ovat:
- Tavoittava työ, sitouttaminen ja diakonia seurakuntaelämän vahvuuksina
- Karismaattisuus tien avaajana Pyhän Hengen seurakuntia uudistavalle työlle

Seminaarin tarkoituksena on "tarkastella kirkon tilannetta nyt ja etsiä keinoja uhkakuvien muuttamiseksi toivon näköaloiksi". Seminaarin puheenjohtajana toimii emeritus arkkipiispa John Vikström ja sihteerinä Reijo Telaranta. Mukana on monia kirkon "kovia nimiä", kuten Jukka Paarma, Tapani Ruokanen, Seppo Rissanen jne.

Tämä sanottuna nyt ilman sarvia ja hampaita, mutta tälle kaikelle olisi nyt totisesti olemassa tilaus, mikäli kirkkoa haluaisi uudistaa. Merkit niin Suomesta kuin maailmaltakin nimittäin puhuvat sellaista kieltä, että jotain pitkään olemassa ollut ja todellisuutta vallinnut hegemonia on murtumassa, kuolemassa ja maatumassa. Ja edelleen ratkaiseva kysymys on, mitä tämän jälkeen tulee? Tai no, oikeastaan se kyllä on vielä ratkaisematon kysymys.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti Kanavassa (6/2009): "Sellaiset eurooppalaisessa historiassa keskeiset kulttuuriainekset kuin antiikin tarusto ja Raamatun kertomukset tunnetaan kaikkialla lännessä yhä heikommin. Samalla häviää käsitys siitä eetoksesta, joita nuo ainekset heijastivat." Kuten J.R.R. Tolkienin teoksissa kuvataan muinaisten kulttuurien tuhoa, niin nyt voisi sanoa, että meidän kultturimme on murtumassa, maailmamme kuolemassa ja ihmisten aika alkaa olla ohi. Jotain muuta, peruuttamattomasti erilaista on nousemassa esiin.

En kiellä, etteikö tämä ajatus erään kulttuurin tuhosta ja menneen maailman mailleen laskeutumisesta kiehtoisi minua. Oma aikamme on ennennäkemättömän kulttuurisen,sosiaalisen, hengellisen ja henkisen sekä taloudellisen ja sotilaallisen murroksen ja mullistusten aikaa. Olen usein ajatellut , että jollei olisi kyse Jumalan kuvaksi luotujen iankaikkisten ihmissielujen kohtalosta, voisin kuitata tämän kaiken vain toteamalla, että en olisi koskaan halunnutkaan elää minään muuna aikana. (Tähän aiheeseen liittyen kannattaa muuten tutustua brittiläisen teologin David Sladdenin nettisivuihin Western Christian Civilisation: Is it over?.)

Länsinaapurissamme Ruotsissa näemme jotain siitä, mikä ennen pitkää saattaa olla todellisuutta täällä Suomessakin. Viimeisen kahdeksan vuoden aikana kirkkoon kuuluvien määrä siellä on laskenut noin 10%:lla. Ruotsin kirkon tärkein tehtävä näyttää olevan hautajaisista huolehtiminen. Kaikista hautajaisista nimittäin yli 80% pidetään edelleen kirkossa. Vastaavasti rippikoulun käy noin 34% 15v. ikäluokasta. Kirkollisten häiden osuus on 44% kaikista vihkipareista. Nämä tiedot ovat Ruotsin kirkon omilta kotisivuilta. On myös ennakoitu Ruotsin kirkon jäsenmäärän laskevan alle 50% ruotsalaisista v. 2020 mennessä. Tämä johtaa väistämättä yhä suurempiin säästöihin seurakunnan työssä sekä kirkkorakennusten myymiseen.

Dosentti Timo Eskola toteaa kirkon murrokseen liittyen, että kaikissa luterilaisissa maissa kirkko pienenee noin 1,5% vuodessa. Enimmäkseen kirkosta lähtijät sanovat, että kirkon sanoma ei merkitse heille enää mitään. Maallistuminen on tosiasia, eikä suurten jäsenmäärien kirkkoihin ole enää paluuta. (Uusi Elämä, 9/2009) Kehitys Englannissa tai Skotlannissa on ollut samansuuntaista jo pitempään. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kyse on koko maanosaamme ravistelevasta murrosajasta.

USA:n tilanteesta on kait vaikea sanoa mitään noin yleistäen, mutta varovasti voisi ajatella esim. George Barnan tutkimuskeskuksen julkaisuja seuraten, että se perinteinen amerikkalainen kristillisyys, joka meille median ja julistajien kautta välittyy näyttää monin paikoin tulleen tiensä päähän. Tämä ei tarkoita sitä, että sitä rahoittavat ja kuluttavat massat olisivat hylänneet julistajansa ja saarnaajansa. Ajattelen enemmänkin olevan kyse siitä, että pinnan alla muhii jotain uutta ja odottamatonta, joka tulee haastamaan ja syrjäyttämään vanhan ja myös saamaan osakseen sen vastustuksen. House church movement´in leviäminen jenkeissä on yksi oire tästä muutoksen aallosta.

Usein kuulee sanottavan eräänlaiseen kristilliseen "laissez-faire"-tyyliin, että antaa kehityksen vain mennä tuohon suuntaan, niin päästään eroon turhasta ja jopa väärästä uskonnollisesta esiymmärryksestä. Tässä on totta toinen puoli eli ehkä nykyeurooppalaista olisi huomattavasti helpompi kutsua seuraamaan Jeesusta, jos hän olisi puhdas pakana. Tämäkin tulee varmaan olemaan lisääntyvässä määrin todellisuutta myös meillä täällä Suomessa. Kuitenkin on olemassa pari tärkeää pointtia tähän liittyen, joita ei voida sivuuttaa. Toinen on missiologinen ja toinen yhteiskunnallinen näkökulma.

Ensinnäkin apostoli Paavali & co käyttivät juuri tätä uskonnollista esiymmärrystä hyväkseen omassa lähetystyössään. He aloittivat työnsä uudella paikkakunnalla aina ensimmäisenä synagoogajuutalaisista ja muista "jumalaapelkääväisistä". Heidän kannaltaan oli eduksi se, että oli jo valmiiksi olemassa tietty kontaktipinta, josta lähteä liikkeelle. Hm, mikähän olisi meidän päivinämme vastaavanlainen kristillisellä esiymmärryksellä varustettu kontaktipinta, jolta apostolinen työ maassamme voisi ponnistaa eteenpäin? Löytyisikö tämän päivän Suomestakin synagooga hurskaine ja jumalaapelkäävineen?

Toinen juttu on sitten se, että ihmiskunnan historian tuntien voidaan sanoa, että vain siellä, missä kristillinen usko on oikein päässyt hapattamaan sitä ympäröivän sekulaarin yhteiskunnan ja kulttuurin, vain siellä esim. tiede ja teknologinen kehitys kukoistavat, vain siellä vallitsee edes jonkinasteinen demokratia, jonka puitteissa voidaan taata edes joten kuten samanlainen hyvä elämisentaso kaikille kansalaisille, rauha, tasa-arvo, ihmisoikeudet jne. Vastaavasti meillä on riittävästi esimerkkejä sellaisista yhteiskuntajärjestelmistä, joissa tämä kristillinen arvopohja on kielletty ja vainottu ja seuraukset näkyvät. Tätä taustaa vasten ei sitten enää kovin kevyesti toivotetakaan jälkikristillistä "laittomuuden aikaa" "käsitteiden kavalluksineen" tervetulleeksi. Mietipä tätä taustaa vasten esim. Paavalin esirukouskehotusta 1. Tim. 2:1-2:ssa ja mitä asioita hän liittää tähän yhteyteen jakeissa 3-4.

Kysymys tämän kohdalla kuuluukin: millainen kristinusko sitten olisi elinvoimaista? Ja millä uskon harjoittamisen muodolla olisi käytännössä sellainen muoto ja rakenne, joka kestäisi mahdollisimman hyvin maallisten ja uskonnollisten vallanpitäjien yritykset kontrolloida ja tukahduttaa sitä? Tarkoitan tällä seurakunnan vainot kestävää rakennetta.

Toinen yhtä ratkaisematon kysymys kuin ensimmäinenkin on se, mihin ne uskovat, jotka lähtevät kirkosta oikein kuvittelevat menevänsä? Johonkin toiseen, parempaan kirkkokuntaan, jossa tietyllä aikaviiveellä vain toistuvat samat kuolinkouristukset kuin aiemmassakin kirkkokunnassa? Vai ovatko he pyyteettömästi valmiit etsimään uutta, syvempää ruohonjuuritason yhteyttä niiden kanssa, jotka huutavat Herraa avuksensa puhtaasta sydämestä?

Kun ajattelee vielä tuota alussa mainittua Lähetyskirkossa Hesassa järjestettävää seminaaria niin - ainakin näin etukäteen asiaa tarkastellen - näyttää siltä, kuin eräs oleellinen juttu tuota paljon puhuttua yhteisöllisyyttä ajatellen olisi unohdettu. Tarkoitan tällä Raamatun mallia seurakunnasta orgaanisena yhteisönä. Eli missä ovatkaan Verkostoseurakunta, Petri Patronen ja Hannu Vuorinen kaikesta muusta perheväestä puhumattakaan?

Tämä puoli Jeesuksen uskon ilmentymästä on sillä tavoin mielenkiintoinen, ettei se niin helposti näy tilastoissa. Syykin tähän on hyvin yksinkertainen: se kun ei noudattele mitenkään olemassaolevien yhteisöjen jäsenrekistereitä. Ja miksipä pitäisi? Eihän Jumalan Hengen työ noin muutenkaan ole niille alamainen. Tutustuin hiljattain sohvaperspektiivistä Kirkon tutkimuskeskuksen tuoreeseen julkaisuun Uskonnot Suomessa 2008, eikä koko opuksessa ollut halaistua sanaa tästä suuntauksesta. No, mainittiinhan siinä tosin Verkostoseurakunta, mutta muuten näyttää siltä, että saamme olla vielä ihan kaikessa rauhassa. Orgaanisen seurakuntamallin levinneisyyden verifioimisen vaikeudesta puhuu omaa kieltään (eli englantia) myös George Barnan nettisivut.

Kaikkien näiden kulttuurisen iltaruskon näköalojen edessä en ole masentunut, koska Jumalan valtakunta tulee voimassaan. Hän tulee perustamaan oman hallintavaltansa tämän planeetan päälle. Jo nyt voimme nähdä Hänen armonsa auringonnousun säteiden sarastavan yön pimeyden läpi.

Profeetallisuudesta

Kuuntelin aivan hiljattain erästä nuorta kaveria, joka jakoi kanssani asioita, joista koki Jumalan puhuneen hänelle. Hänen näkemyksensä olivat hämmästyttävästi niin samanlaiset kuin omani, vaikka emme olleet koskaan aikaisemmin tavanneet. Ensimmäisenä nousi mieleeni ajatus, että ihme juttu, miten Jumala on puhunut samoista asioista ihmisille, jotka eivät koskaan ole nähneet ja keskustelleet toistensa kanssa. Vähän samanlainen ilmiö kuin mitä tämän Starfishin kanssa ovat monet kokeneet. Tiettyinä aikoina Jumalaa etsivän kansan keskuudessa aivan kuin tihentyy Pyhän Hengen inspiroiman profeetallisuuden vaikutus. Eli vähän samanlainen ilmiö kuin mitä oli menossa Luukkaan evankeliumin 1-2 luvuissa Jeesuksen syntymän aikoihin. Jumalan Hengen profeetallinen Henki lepäsi monien Herraa odottavien yllä ja poiki erilaista karismaattisuutta ihmisten keskuudessa. Maria ja Elisabet, naisprofeetta Hanna ja vanha Simeon, jolle Pyhä Henki henkilökohtaisesti oli ilmoittanut, ettei hän kuole ennen kuin näkee Herran voidellun...

Okei, nyt kuulen jo korvissani ensimmäiset kristittyjen kyynikkojen - usko tai älä, sellaisiakin on! - vähättelevät hymähdykset siitä, miten tiettyinä aikoina tietyt asiat vain ihan luonnostaan ovat pinnalla jne. Joo, joo, "ihan luonnostaan" kyllä, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Eikö kaikkien trendien ja -ismien, suuntausten ja virtausten, aatteiden ja ideologioiden, uskontojen ja herätysten syntyyn liitykin aina jotain mystistä: aivan kuin kuivat puut, sytystysneste ja tulitikut vain odottaisivat, että joku älyäisi raapaista sen tulitikun palamaan ja wuh! Ajattele vaikkapa natsismin nousua 20- ja 30-luvulla Keski-Euroopassa. (Tätä prosessia on kuvattu mielenkiintoisella tavalla Tapio Tammisen kirjassa Pahan viehätys - Natsismin ja terrorin lähteillä, Otava 2004.) Eli emmekö yliluonnollisuuteen uskovina kristittyinä uskokin näkyvän maailman ulkopuolella olevaan näkymättömään maailmaan? Eikö Paavali toteakin näkyväisten olevan ajallisia ilmiöitä, kuten ideologiat, uskonnot etc. ja näkymättömien olevan iankaikkisia eli niiden valtojen ja voimien, jotka ovat näiden aikaan ja paikkaan sidottujen virtausten takana?

No, nyt karkas taas mopo käsistä, joten palataan taas aiheeseen. Miten Pyhä Henki nyt puhuu samaan aikaan eri ihmisille eri puolilla maailmaa samoista asioista? Aivan kuin ne asiat roikkuisivat ilmassa odottaen, että joku vaan ne sieltä poimisi. Niinpä niin, mutta eri asia on se, kuka ne ymmärtää sieltä poimia. Eihän Raamattu turhaan sano, että se, jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo. Eli korviahan löytyy kyllä, mutta eri asia kuka niitä käyttää...

Mistä tämä ongelma? Eikö profeetallisuuden Henki olekin Kristuksen seurakunnan eräänlainen autuas perusvire ja pyhä läpäisyperiaate? Kun tämä seurakunta sai kasteen Pyhässä Hengessä ja tulessa ensimmäisenä helluntaina jKr. niin juuri tässä yhteydessä Pyhä Henki inspiroi Pietarin näkemään yhteyden sen välillä, mitä silloin tapahtui ja mitä Jooel kirjoitti muutama sata vuotta aiemmin Hengen vuodatuksesta. Uuden liiton seurakunnan tunnusmerkki on siitä lähtien ollut profeetallisuus: näkyjen ja unien näkeminen, profetoiminen. Uuden testamentin ilmoituksen lopulla Ilmestyskirjan enkeli toteaa Johannekselle Jeesuksen todistuksen olevan profetian Henki.

Näyttää siis siltä, että ratkaisevaan osaan nousee valvominen ja Jumalan etsiminen sekä se, että antaa Herran Hengen tutkia ja koetella itseään. Tämän tähden kaikki eivät kuitenkaan kuule Herran ääntä, eivätkä myöskään näe ympärillään ilmeisiä "aikojen merkkejä". Syynä saattaa ola vähättely (kristyt kyynikot!) tai sitten se, ettei yksinkertaisesti tunnisteta näitä ilmeisiä tosiseikkoja ympärillämme (esim. oman tradition ja sen hengellisen orientaation vaikutuksesta). Yhtä hyvin on vaarana näiden asioiden ylikorostaminen ja se, että unohdetaan kaiken profeetallisuuden oikea koettelu, mikä poikii monenlaista hörhöilyä.

Kuitenkin Herra haluaa, että koko Hänen ruumiinsa olisi selvillä Hänen sydämenlyönneistään ja suunnitelmistaan. New age-värittyneessä vihreässä ideologiassa ja teknokulttuurissa puhutaan ns. Gaia-tietoisuudessa, jolla tarkoitetaan koko universumin yhteistä kosmologista tietoisuutta ja toimintaa (jolle sillekin kyllä löytyy vastaavuutensa, joskin toisenlainen, Raamatusta, katsopa vaikka Room. 8:19-23). Tosi asiassa Kristuksen ruumiilla yksin on tällainen yhteinen pyhä tietoisuus ja orientaatio, joka syntyy Pyhän Hengen kautta. Hän, viisauden ja ilmestyksen Henkenä on kaiken aidon profeetallisuuden inspiroija ja lähde.

Oman kokemukseni mukaan voin vahvistaa omaa profeetallisuuttani verkottumalla samoin ajattelevien Hengenheimolaisten kanssa. Tätä uskovien yhteyttä UT kutsuu Kristuksen ruumiiksi, joka on Hänen seurakuntansa. Yhtä hyvin voin tutkia ja koetella omaa profeetallisuuttani peilaamalla sitä toisinajattelevien ja -uskovien näkökantoihin ja käsityksiin. (Esimerkkinä tästä vaikkapa nuo keskustelut körttiläisen kanssa.) Joka tapauksessa Herra haluaa meidän rohkaistuvan tässä, jakavan näitä asioita keskenämme ja sitä kautta kasvavan tämän harjoittamisessa.

Keskusteluja körttiläisen kanssa , osa 2

Olen nyt lukenut loppuun Heli Karhumäen kirjoittaman Jaakko Eleniuksen muisteluteoksen Härmän vikuri (Kirjapaja, 2006). Se on ollut minulle hyvin valaiseva lukukokemus, johon jo aiemmin blogissani olen viitannut. Minulle on nimittäin entisestään kirkastunut se, minkä tähden herännäisyys tänään edustaa kirkollista valtavirtaa. Kyseessä on ilmeisesti parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa tapahtunut degeneroituminen, jonka kolikon toinen puoli on tietysti myös kirkon varsinaisten herätysliikkeitten suolan vetistyminen mauttomaksi.

Herännäisyyttä ei kai enää parhaalla hyvällä tahdollakaan voi kutsua miksikään herätysliikkeeksi (mikä ajatus taitaa sille itselleenkin olla kauhistus) - tai sitten koko käsite "heätyskristillinen" ja "herätys" on määriteltävä uudelleen. Körttiläisyys näyttää nykyään enemmän suomalaisen uskonnollis-kulttuurisen perinnön ja perinteen vaalimiseen ja säilyttämiseen orientoituneelta kansalaisjärjestöltä. No, joku liittää tähän yhteyteen myös pyrkimyksen tämän tradition uudelleen määrittelemiseksi. (Tämän blogin sivuilla tätä ilmiötä on useissa yhteyksissä kutsuttu termillä "käsitteiden kavallus".)

Minua kiinnosti lukea nämä Eleniuksen muistelmat ehkä juuri sen tähden, että hän on aina edustanut kirkossa kaikkea sellaiasta, mihin en ole voinut yhtyä - ja minkä tähden olen kirkon taakseni jättänytkin. Tunnustan, että hänen hengellisyytensä on minulle vierasta, vaikka olen kahlannut läpi herännäisyyden (ja myös muiden kirkollisten herätysten) historiaa läpi kirjakaupalla. Tätä aitoa, raamatullista herätystä - ja herännäisyyttä - arvostan suuresti. Olen kuitenkin jo nuoruudestani asti elänyt kirkon toisella laidalla, viidesläisyyden ja siitä irtaantuneen luterilaisen karismaattisuuden piirissä. Ehkä tämä tuoreen herätyksen tuoksu on saanut minut vierastamaan muinaisten herätysten muistojen hajua. Näin ainakin rohkenen ajatella.

Elenius on aina ollut omia teitään kulkeva individualisti ja äkkiväärä, mutta suora pohojalaanen. Kyllä hänessä on paljon hyvää ja kunnioitettavaa. Elämän kolhut ovat hänenkin kohdallaan siloitelleet särmiä. Hänen lahjakkuutensa ja aktiivisuutensa sen soveltamisessa käytäntöön on jotain hyvin elinvoimaista ja kunnioitettavaa. Kun itse on tällainen mystikko, ei voi ihmettelemättä tuon energian ja luomisvoiman määrää. Hän on monessa - etten sanoisi: kaikessa - mukana ja hänen saavutuksensa ovat huimat. Tätä kaikkea ei käy kieltämättä. Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että hengellisesti ja raamatullisesti taidamme olla pöydän vastakkaisilla puolilla. (Näin sanoessani en nyt tietenkään kuvittele painivani samassa sarjassa hänen kanssaan.)

Hän ei hyväksy mitään erilliskristillisyyttä. Aito herätyskristillisyys, sellaisena kuin sen itse näen - ja monet, monet minua viisaammat näkevät - on hänelle kauhistus. Hänelle se, että joku on suomalainen on yhtä kuin se, että joku on luterilainen ja tämä merkitsee, että se, joka on näitä on yhtä kuin kristitty. Ei voi siis olla mitään suomalaisista ihmisistä erillistä kristillisyyttä: ei kristillistä radio- tai tv-kanavaa, ei kristillistä puoluetta tms.

"En ylipäätään sulata ajattelua, että kirkko on täällä ja maailma on tuolla. ... Minusta kirkko on joka paikassa. Se on kaikkialla, missä sen kastetut jäsenet ovat työssä ja toiminnassa. Jäsentensä kautta kirkko on laajasti mukana yhteiskuntavastuun kantamisessa: taloudessa, politiikassa ja oikeudenkäytössä. Suomalaisista lähes yhdeksän kymmenestä on kirkon jäseniä ja heitä on kaikissa puolueissa. Se on kansalta vahva viesti kirkon merkityksestä heille. Ei ole olemassa erillistä kristillistä politiikkaa."

Kun kerran eräs Eleniuksen kuulijoista kysyi häneltä, missä kirkko oli silloin, kun kansa oli sodassa, Elenius vastasi: "Se laskeutui kastetuissa jäsenissään juoksuhautoihin."

Jokainen, joka on esim. lukenut Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas tai Paavo Rintalan Sissiluutnantti jne. ei voi olla ihmettelemättä tällaista näkemystä. Jotenkin tämän kaiken kohdalla herää kysymys siitä, missä maailmassa nyt eletään? Onko todellisuudentaju sumentunut uskonnollisuuden takia? Samaan aikaan kun Elenius syyttää kirkon johtoa ghettoutumisesta, herää epäilys elääkö tällaisten väitteiden esittäjä itse vertaansa vailla olevassa uskonnollis-kulttuurisessa ghetossa? Todellisuus ns. tavallisten ihmisten parissa kun kertoo jotain ihan muuta.

Sensijaan kelle tahansa kirkon palvelijalle ja johtajalle tämä näkemys on tervetullut. Mikäs tämän mukavampaa ja käyttökelpoisempaa viranhoidon ja toimitusten pyörittämisen kannalta? Loogisen johtopäätöksen tämän ajattelun pohjalta veti se lahtelainen julkkispappi, joka aivan pokkana heitti suorassa radiohaastattelussa, että eihän sillä ole mitään merkitystä, tuleeko kukaan sunnuntain jumalanpalvelukseen, kun pääasia on vain se, että pappi toimittaa messun, rukoilee Isä meidän ja kirkonkellot tuovat turvallisuuden tunnetta ihmisten mieliin. Jep jep.

Kieltämättä tämä yleiskirkollinen näkemys myös ajaa kirkon herätyskristilliset piirit entisestään nurkkaan: tämän eleniuslaisen opin käytäntöön soveltamisen jälkeen heidät voidaan ohjata suoraa tietä ovelle ja ulos siitä. Ei ihme, että esim. Kansanlähetyksen tulevaisuuden strategiaan on hiljattain kirjattu myös se puoli herätysliikejärjestön toimintaa, jota kutsutaan seurakuntayhteyden tarjoamiseksi sen jäsenille.

Tämän luterilaisen kansalaisuskonnollisen näkemyksen tiedostaen ei ole lainkaan kummallista, että koko kysymysrypäs samaa sukupuolta olevien parisuhteesta, avioliittoon vihkimisestä, adoptio-oikeudesta, kirkon työntekijyydestä jne. ei tuota mitään ongelmia. Ongelma ovat ne, jotka eivät pysy tässä kehityksessä perässä. Elenius syyttää kirkon piispoja "homokammoisiksi", kun he eivät kyllin nopeasti kykenekään muuttamaan käsityksiää uusinta trendiä vastaaviksi. Näin kirkon ulkopuolelta asiaa tarkastelleena ei käy kateeksi piispoja: toisaalla ovat tämän kaltaiset populistit, toisaalla taas herätyskristilliset ja raamattu-uskolliset piirit ja muuten vaan vanhoilliset piirit.

"Piispojen homokammo on jonkinlaista erittelemätöntä, analysoimatonta ja alkukantaista vastenmielisyyttä homoja kohtaan. Tällaisesta syvästä vastenmielisyydestä ei pääse muulla kuin menemällä silmäkkäin homojen kanssa ja tutustumalla heihin ihmisinä." Näin Elenius tykitti v. 2002 Ilta-Sanomien haastattelussa. En muistaakseni ole kovin usein puolustellut piispoja blogissani, mutta nyt heidän saamansa kohtelu tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Suurin osa heistä - Eleniuksen kehumaa Riekkisen Willeä lukuunottamatta - on varmasti tiukoilla puun ja kuoren välissä. Luulen, että useimmat heistä muitta mutkitta hyväksyisivät koko homokysymyksen nahkoineen ja karvoineen, mikäli vain uskaltaisivat. Mutta kun kirkon kentässä on niin monta muuttujaa vaikuttamassa. Suuri kirkkolaiva kääntyy kurssissaan hyvin hitaasti, vaikka joku pitäisikin ruoria ääriasennossa tiukasti.

Ihan näistä em. syistä johtuen motiivini kirjan lukemiseen ovat olleet myös missiologiset, kuten jo aiemmin olen todennut. Evl. kirkko on itselleni tulevaisuuden lähetyskenttä, kontaktipinta apostoliselle työlle ja ponnahduslauta uudelle, UT:n mukaiselle seurakuntaelämälle. Ei niin, että se kirkon itsensä takia toteutuisi, vaan siksi, koska sen kautta tavoitamme suuren joukon suomalaisia uskosta osattomia ihmisiä.

Pari sellaista merkittävää ahaa-elämystä kirja on tuonut mukanaan, jotka haluan mainita. Kun Elenius perheineen muutti monen vuoden tauon jälkeen takaisin Helsinkiin v. 1996 tullessaan Kotimaan päätoimittajaksi hän huomasi hänelle aiemmin tutun sosiaalisen elämän kadonneen. Hänelle tutut pariskunnat olivat eronneet ja menneet uusiin naimisiin, eikä hän aina tullut heti juttuun uusien puolisoiden kanssa. Hänen vanhat ystävänsä olivat hakeneet samoja virkoja, kilpailleet uraputkessa toistensa kanssa, tehneet valituksia koettuaan vääryyttä virkavalinnoissa, riitaantuneet ja panneet välit poikki jne. Monella tapaa asiat olivat muuttuneet vuosien saatossa. Itselleni tämä on myös ollut tuttu kokemus, kun ajattelen monia nuoruuteni ystäviä, pariskuntia ja perheitä. Mieleen palaavat erään tutun kaverin sanat 70-luvun hengellisyyteen ja sen vainoromantiikkaan liittyen: "Eivät monetkaan meistä mitään vainoja tarvinneet. Elämässä itsessään oli monelle kylliksi."

Toinen merkittävä havainto oli se, miten Elenius nähtiin puhujana, teologina ja vaikuttajana körttiläisyyden johtohahmona. Tämä on ollut paljolti sen peruja, että Elenius oli jossain vaiheessa uraansa aktiivinen körttiläisten maallikkosaarnaajien kouluttajana. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa Aholansaaressa joku oli todennutkin: "Jaakko on herännäisyyden kelloseppä, varsinainen hienovirittäjä." Tämä on merkille pantavaa: jos haluat vaikuttaa koko liikkeeseen, keihin panostat erityisesti aikaasi, energiaasi ja muita resursseja? Nähdäkseni tämä myös pitkälti selittää herännäisyyden valta-aseman kirkon kentässä. Tämän tähden mainitsin ensimmäisessä aiheeseen liittyvässä postauksessani Eleniuksen olevan yksi kirkon merkittävimpiä vaikuttajia, joka usein taustalta ja kulisseista on vienyt asioita haluamaansa suuntaan.

Löytyi meistä jotain yhteistäkin. Monet Eleniusten ystävistä ovat vakaasti sitä mieltä, että Eeva-Liisa Elenius on ollut joustavuudessaan ja myönteisyydessään Jaakolle sopivin mahdollinen puoliso. "Hän on suonut miehelleen sen vapauden, jota ilman tämä ei olisi voinut elää. Sitova ja omistushaluinen puoliso olisi tukahduttanut miehen, jota velvollisuudet ja kutsumustehtävät ovat vieneet yhä uudelleen pois kotoa ja perheen luota. Kun Eeva-Liisasta lisäksi puuttuvat sellaiset vaimojen perusviat kuin nalkutus, määräilynhalu ja puolison vähättely, Jaakkoa pidetään onnekkaampana kuin tämä itse ehkä ymmärtääkään."

Tämän minäkin voin hyvin allekirjoittaa omalla kohdallani omaa vaimoani ajatellen.

Katutyöstä vielä ja eilisestä seurakunnan yhteentulemisesta

Meillä oli eilen sellainen silloin tällöin järjestettävä isompi tapahtuma, jossa oli seurakuntaa koolla. On hyvä ihan tietoisesti miettiä oikeita ilmaisuja väärinkäsitysten välttämiseksi. Niinpä emme sano, että "seurakunta on koolla", koska silloin automaattisesti rajaisimme ulos ne, jotka eivät a) satu olemaan paikalla, b) yleensäkään ole paikalla tai c) juuri koskaan ole mukana meidän kokoontumisissamme. Eli seurakuntaa on toki koolla muuallakin kuin vain meidän kokoontumisessamme. Esim. jonkun paikallisen kirkkokuntasidonnaisen yhteisön piirissä on todennäköisesti koolla Jumalan seurakuntaa, sielläkin. On siis hyvä tiedostaa Kristuksen ruumiin kokonaisuus.

No joo, mutta sitten asiaan. Puhuimme eilen illalla vielä siitä, millaisia ongelmia ns. katutyöhön liittyy ja rukoilimme edellisenä iltanakin tapaamiemme nuorten puolesta. Saatamme nimittäin törmätä nuoriin, jotka ovat jo oman kertomansa mukaan uskossa, mutta heiltä puuttuu uskovat ystävät. Niinpä he ovat mukana kaljoittelevassa porukassa. Tai joku nuori haluaa todellista muutosta elämäänsä ja tekee uskonratkaisun perjantai-iltana. Ongelmaksi on tullut se, miten nämä nuoret saadaan mukaan uskovien yhteyteen. Kun heitä yrittää tavoittaa ja kutsua mukaan, niin seinä tulee vastaan. Tuntuu ylivoimaisen vaikealta saada syntymään kunnon kontakti sen perjantai-illan tapaamisen jälkeen.

Ongelma on itse asiassa paljon suurempi ja yleisempi kuin vain näihin satunnaisiin perjantai-illan tallaajiin liittyvä. Sama ongelma tulee nimittäin esiin kaikissa suurissa evankelioimisaktioissa ja -kampanjoissa: miten saada ns. "eteen tulleet" tai uskonratkaisun tehneet ihmiset a) mukaan seurakunnan toimintaan ja b) pysymään ja kasvamaan uskossa. Erään suurehkon suomalaisen vapaan seurakunnan pastorin mukaan tällaisissa tapauksissa 10% pitempään mukana säilyneistä on hyvä tulos. On päivän selvää, että jos kaikki vain jää "toimitaan mukana seurakunnassa"-tasolle, niin ei siinä sen kummempaa sisäistä muutosta ja uudestisyntymistä tarvita. Ihan samaa "toiminnassa mukana oloa" löytyy SPR:n avustustyöstä tai Keskustapuolueen tupailloista. Tarvitaan kiinnittymistä ja juurtumista Kristukseen. Vain sitä kautta voidaan oikein ja terveellä tavalla olla Kristuksen ruumiin eli seurakuntayhteisön jäseniä.

Jeesuksen missiologinen strategia oli hyvin toisenlainen. Kun Hän lähetti opetuslapsensa pareittain julistamaan evankeliumia ja parantamaan sairaita Hän ohjeisti heitä etsimään itselleen sieltä lähetyskentältä sellainen tukikohta, josta käsin toimia: "rauhan talo" (Matteuksen 10. ja Luukkaan 10. luku). Liian usein meidän ongelmamme on se, että sensijaan, että veisimme Jumalan valtakunnan sinne, missä ne ei-uskovat ovat, me yritämmekin saada tämän ihmisen mukaamme hänelle täysin vieraaseen ympäristöön, hänelle tuntemattomien ihmisten pariin. Kuvittele nyt sitä, mikä olisi jonkun murrosikäisen nuoren spontaani reaktio tällaisessa tilanteessa.

Eli pitäisikö Jumalan valtakunta viedä ja se seurakunta synnyttää sinne nuorten kokoontumispaikoille, heidän maaperälleen ja heille luonnolliseen ympäristöön sen sijaan, että yrittäisimme sen enempää "kristillistää" heitä?

No, tässä kaikessa ei ole mitään uutta, eikä ihmeellistä, eikä mitään sellaista, mitä joku ei olisi joskus aiemmin sanonut jo. Tunnustan avuttomuuteni ja neuvottomuuteni näiden asioiden ja kysymysten edessä. Minulla ei ole vastauksia, eikä edes hirveästi kokemusta oikean mallin toiminnasta käytännössä - muuta kuin jonkinlainen ymmärrys Sanan pohjalta, miten tulisi toimia. Nimittäin Matt. 10. ja Luuk. 10. luvut. Jos jostain saatte käsiinne Neil Colen erinomaisen kirjan Orgaaninen seurakunta (Itätuuli Kustannus, 2007), niin em. problematiikkaa ajatellen kannattaa lukea se.

Iltaisissa keskusteluissamme nousi esille myös vakava, hengellisen maailman todellisuuteen liittyvä asia, nimittäin kysymys synnyttämisen tuskasta ja vaikeudesta. Raamattu puhuu tästä erityisesti VT:ssa monin paikoin. "Hädän, kurituksen ja häväistyksen päivä on tämä päivä, sillä lapset ovat tulleet kohdun suulle saakka, mutta ei ole voimaa synnyttää" (Jes. 37:3). Tämä kuvaa hyvin meidän tilannettamme koko Suomessa. On olemassa valtava odotus Jumalan valtakunnan todellisuuden esiin murtautumiseen, mutta jokin estää, pidättää sitä. Tämä odotus näkyy jopa ei-uskovien piirissä hengellisenä etsintänä ja ajelehtimisena sinne tänne erilaisten oppien ja suuntausten perässä.

Tässä mielessä tämä koskee muitakin kuin vain joitain yksittäisiä nuoria perjantai-iltaisin nuorten kokoontumispaikoilla. Kyse on hengellisestä läpimurrosta ja herätyksestä kotikaupungissamme ja maassamme. Kyse on koko Kristuksen ruumiin synnytyskivuista ja ponnisteluista saada synnytettyä jotain uutta, ennen näkemätöntä. On yhteisen esirukouksen paikka.

Katutyöstä

Laitoin eilen Naamakirjan profiiliini "...lähtee Lahen kaduille". Olemme perjantai-iltaisin olleet pienellä (ja joskus vieläkin pienemmällä) joukolla liikkeellä nuorten kokoontumispaikoilla, rukoilleet ja kävelleet, jutelleet nuorten kanssa ja joskus rukoilleet joidenkin nuorten puolesta tai heidän kanssaan. En mielelläni puhu mistään toiminnasta, kampanjasta tai aktiosta, koska haluan nähdä tämän kaiken enemmän elämänä kuin jonain erityisenä toimintona, johon erikseen ryhdytään. Eikös Jeesuskin sanonut, että meidän pitää mennessämme opetuslapseuttaa ihmisiä kaikista kansoista ja kastaa heitä ja opettaa heitä pitämään Jeesuksen opettamat asiat? Samojen asioiden voi antaa tapahtua itselleen kahvilassa, satamassa lueskellessa jne. Elämä ajaa aina ohi proggisten.

Tuo otsikko "Katutyöstä" on monille uskoville sellainen jännä juttu, joka saa heidät kostuvin silmin ja ääni väristen huokailemaan siitä, miten "hyvää työtä te teette" jne. Samoin puhutaan aivan erityisestä ryhmästä nuoria, nimittäin "katunuorista" tai "kadun nuorista". Tosiasia on kuitenkin se, että valtaosa niistä nuorista, joita tapaamme perjantai-iltaisin on ihan tavallisia nuoria, jotka käyvät peruskoulua, lukiota tai amista tai ovat töissä, harrastavat eri asioita, asuvat vanhempien kanssa lähiössä, ovat fabossa jne. Heidän kulttuuriinsa nyt vaan sattuu kuulumaan se, että kokoonnutaan yhteen juomaan keskiloutta, siideriä tms. perjantai-iltaisin. Enhän minä mitenkään viattomana harrastuksena sitä pidä, päinvastoin. Mutta ei tämä kuitenkaan tee heistä mitään sen kummempia "katulapsia" sanan varsinaisessa merkityksessä. (Puhun tästä asiasta nyt liki kahdenkymmenen vuoden työkokemuksella erityisnuorisotyöntekijänä ja luulisin tietäväni mistä puhun.)

Sitä paitsi Jumala haluaa antaa heidän normaalille, luontaiselle kokoontumiskulttuurilleen uuden sisällön, niinkuin psalminkirjoittaja sanoo: "Hän antoi minun suuhuni uuden virren" (Ps. 40:3).

Meillä oli joskus kymmenisen vuotta sitten sellainen aktiivisempi ajanjakso, jolloin teimme säännöllisesti perjantai-iltaisin ja -öisin rukouskävelyjä nuorten kokoontumispaikoilla Lahden keskustassa, juttelimme nuorten kanssa ja kerroimme heille Jeesuksesta. Kun nyt tavallaan uudelleen olemme palanneet uskon ydinasioiden pariin, niin huomaan että a) aika tekee tehtävänsä ja b) vanhuus ei tule yksin. Nimittäin nyt päälle viisikymppisenä ei ole ollenkaan yksinkertaista ottaa kontaktia nuoriin, jotka ovat jopa nuorempia kuin omat pojat. Porukkamme parikymppisiltä tämä kaikki onnistuu tietenkin ihan luonnostaan. Näinhän tietysti pitää ollakin. Tavallaan olen kyllä oppinut senkin, että on hyvä antaa itselleen lupa olla se, mitä on ja sen ikäinen mitä on.

Eli vaikka se kontaktinotto omalta puoleltani on hieman kankeaa tai arkailevaa, niin olen - viimeksi eilen - saanut huomata sen, miten kiitollisia monet nuoret ovat siitä, että joku yksinkertaisesti haluaa ja jaksaa kuunnella heitä. Elämän jakaminen ja ajan antaminen tuntuvat tärkeimmiltä kuin työntää traktaatti kouraan ja jatkaa matkaa. On paljon uskoon ja Jumalaan liittyviä kysymyksiä, joihin etsitään vastauksia. Vanha teesi pätee yhä: "on tärkeämpää vastata niihin kysymyksiin, joita esitetään, kuin vastata niihin kysymyksiin, joita ei kukaan kysy".

Yksi juttu on kuitenkin selvästi muuttunut kun vertaan aikaisempiin kokemuksiimme "katutyöstä". Ilmapiiri on jotenkin erilainen. Niin nuoret kuin vanhemmatkin ovat avoimempia uskonasioille ja -kysymyksille kuin ennen. Keskusteluja, syvällisiäkin ja henkilöäkohtaisia syntyy ihan eri tavalla kuin "silloin ennen". Voihan tämä toki kertoa siitäkin, että jotain on oleellisesti muuttunut minussa itsessäni... (Haa, siinäpä toivoa antava näköala!)

Mielenkiintoisia takaumia nousee mieleeni. Huikaisevia näköaloja niihin opetuksiin, joita on katutasolla saanut oppia. Muistan, miten joskus talvella -98-99 Herra puhui minulle siitä, miten juuri niiden nuorten piiristä, jotka yhteiskunnan silmissä näyttävät luusereilta ja syrjäytyneiltä Herra tulee nostamaan uuden apostolien, profeettojen, evankelistojen, esirukoilijoiden ja kristittyjen vaikuttajien sukupolven. Jumalan valtakunta annetaan edelleenkin niille, jotka tekevät sen mukaista hedelmää.

En halua korottaa ketään ylitse muiden, mutta jotenkin ajattelen tässä kaikessa olevan kysymys jostain perusvireestä Kristuksen ruumiissa. Edelleenkin minuun tekee voimakkaan vaikutuksen se kuvaus Nehemiasta tutkimassa öiseen aikaan Jerusalemin muureja: mikä on tilanne oikeasti, missä mennään nyt, missä kohtaa muurit ovat sortuneet maahan...? Nehemian kirjan 2. luvun jakeissa 11-15 kerrotaan tästä, minkä Nehemia teki silloin. Olisiko Kristuksen ruumiin jäsenten hyvä menetellä samalla tavoin jokaisen omalla kotipaikkakunnallaan?

Pari tärkeätä juttua

Olemme käyneet rakentavaa keskustelua Palavan Pensaan nettisivuilla eri Raamatun käännöksistä ja ylipäätään Raamatun tutkimisesta. Itse en ole mikään friikki tietyn käännöksen suhteen, vaan käytän aika paljon erilaisia versioita. Olisi hienoa, jos uskovat ylipäätään rohkaistuisivat opiskelemaan Raamattua ja sen alkukieliä omaehtoisesti. Olen joitain nuoria aikuisia rohkaissut tähän ja huomannut heissä viriävän toivon, kun olen lisännyt, että se ei tarkoita usean vuoden viettämistä jonkun teologisen seminaarin hämyisten seinien varjoissa. Arvostan esim. Missionuorten DTS-systeemiä sen käytännönläheisyyden tähden, lipsumatta kuitenkaan yhtään pois raamatullisuudesta.

Mutta joo, opiskelkaa Sanaa keskenänne, käyttäkää apuvälineitä ja hyödyntäkää myös Kristuksen koko ruumiin resursseja tässä suhteessa. Rukoukseni on, että tulevaisuudessa tulemme näkemään Kristuksen ruumista palvelemassa kiertävän palveluviran haltijoita, jotka palvelevat ruumiin jäseniä ja varustavat heitä myös Sanan opetuksessa. Koen tämän hyvin tärkeäksi, koska se on myös osa minun omaa kutsuani.

Tämä vie meidät suuremman jutun äärelle. Kyse on siitä, mitä Raamattu on meille? Samalla tavoin kuin Kristuksen seurakunta (siihen liittyminen ja kuuluminen) alkaa aina yksilön kohdalla siitä kysymyksestä, kuka Jeesus on Sinulle, niin samalla tavoin uskossa kasvaminen ja Kristuksen ruumiin varustaminen alkaa siitä, mitä Raamattu on Sinulle. Mikä on Raamatun merkitys meille yksityisinä uskovina ja kokonaisena ruumiina Herrassa?

Onko se oman elämämme ja opetuksemme ylin ohje ja auktoriteetti? Vai onko se jonkinlainen virikekirja, jota jokainen voi käyttää mielensä mukaan? Onko Sana se, joka kritisoi ja tutkii meitä vai onko se meidän kriittisen arviointimme kohteena? Noudatammeko me Sanasta nousevia periaatteita ja käytäntöjä vai haemmeko omille käytännöillemme ja tavoillemme tukea Raamatusta?

Näiden kanssa kannattaa olla tarkkoina, sillä tämän Raamatun oman ilmoituksen mukaan se itse tutkii, kritisoi ja arvioi meidän elämäämme, tekojamme, ajatteluamme ja opetustamme (Hepr. 4:12-13).

Toinen tärkeä juttu, mihin olen hiljattain törmännyt on kyse uskollisuudesta. Jumalan näkökulmasta ei ole olennaista se, miten paljon Hän on Sinulle uskonut. Tärkeintä on se, että olet uskollinen - vähässä tai paljossa. Tai oikeammin sanottuna: ensin vähässä, sitten paljossa. Miten se Paavali sen pukikaan sanoiksi? "Sitä tässä huoneenhaltijoilta ennen muuta vaaditaan, että heidät havaitaan uskollisiksi" (1.Kor. 4:2). Tunsin joskus kauan sitten erään pastorin, joka sanoi jotenkin siihen tapaan, että ei se ole tärkeää, onko joku henkilö profeetta tai apostoli, vaan se millainen ihminen tämä profeetta tai apostoli on.

Muistan nuorena kaverina kun opiskelin eräässä kristillisessä oppilaitoksessa pääkaupunkiseudulla, niin eräs kaverini totesi maallisista velvollisuuksistaan, että "ei ole henki kehottanut tekemään niitä". Huomasit varmaan, että tuossa lainauksessa kirjoitin "henki"-sanan
pienellä alkukirjaimella, vaikka kaveri itse olisi tarkoittanut sen kirjoitettavajksi isolla. Tein sen tarkoituksella, koska Pyhä Henki ei koskaan kehota Sinua laiminlyömään normaaleja velvollisuuksiasi, olkoot ne kuinka "maallisia" hyvänsä. Itse asiassa sen jälkeen, kun Jumalan Poika syntyi tänne ihmiseksi ja työskenteli puusepänalan yrittäjänä, ei mikään homma ole ollut "vain" maallista työtä.

Sitä paitsi et tarvitse mitään erillistä Hengen kehotusta noustaksesi aamulla ylös ja huolehtiaksesi normaaleista velvollisuuksistasi, leipätyöstäsi yms. Jumala itse sanoo profeetta Miikan kautta, että Hän on jo ilmoittanut meille ihmisille sen, mikä on hyvää. (Ks. Miika 6:8.) Hän ei näin ollen vaadi meiltä muuta, kuin että teemme sitä, mikä on oikein, rakastamme laupeutta ja vaellamme nöyrästi Hänen edessään. Tähän emme siis tarvitse mitään sen kummempia Hengen kehotuksia, profeetallisia sanoja tmv.

Valitettavasti nimittäin näihin samoihin hurskasteleviin ylilyönteihin törmään aina silloin tällöin edelleenkin. Peräänkuulutettaan kristillisiä arvoja ja moraalia, Jumalan äänen kuulemista ja Hänen tahtonsa tekemistä jne, mutta samaan aikaan omataan sangen löyhä työmoraali. Näin ei saa olla. Jollemme osaa olla uskollisia maallisessa työssämme, miten Jumala koskaan voi varustaa meitä Hänen työhönsä. Uskollisuus kulkee aina käsi kädessä kuuliaisuuden kanssa. Vain tätä kautta meistä voi tulla "astioita jaloa käyttöä varten". Muuten Jumalan sana tulee pilkatuksi meifdän keskellämme.