Kääntyminen

"Kun astuin sisään portista iankaikkiseen elämään, portin yläpuolella luki: 

"100% minun valintani!"

Kun olin kulkenut palan matkaa, käännyin ja luin portin yläpuolella olevan tekstin: "100% Jumalan valinta."

Siitähän on tänään tasan neljäkymmentä vuotta. On vaikea muistaa kaikkea, mitä noihin uskonelämäni kääntymisvaiheisiin liittyy. Sen muistan, että (kuten aiemmin olen kertonut) sitä edelsi muutaman kuukauden mittain enetsikkoaika, jolloin ikäänkuin "kuulin" sisimmässäni äänen, joka kutsui minua yhteyteensä. Tätä on aika vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei koskaan ole sellaista kokenut. Kuitenkin koko ajan minulle oli hyvin selvää, mistä oli kysymys. Ymmärsin Jumalan vetävän minua puoleensa.

Monet asiat ympärilläni tukivat tätä havaintoa. Luokallani oli uskovia luokkatovereita, jotka rukoilivat puolestani. Itse asiassa myöhemmin kuulin, että jotkut heistä olivat tehneet rukoussopimuksen puolestani, että rukoilisivat puolestani niin kauan kunnes tulisin uskoon. Keskustelut näiden kristittyjen luokkatovereideni kanssa (jotka keskustelut usein saattoivat alkaa ihan huulenheiton tasolta) ja silloisen uskonnonopettajani kanssa vaikuttivat osaltaan.

Mutta eniten vaikutti - niin luulen - sisälläni oleva tyhjyys. Koin elämäni olevan vailla tarkoitusta ja suuntaa. Olin kuin tänne merkityksettömään maailmaan heitetty, lastu laineilla, jota elämää suuremat virrat veivät minne tahtoivat. Kysymykset kaiken olevaisen tarkoituksesta, oman elämäni merkityksestä ja tulevaisuuden suunnasta ahdistivat minua. Siinä tunnetilassa olin mieltynyt pimeyteen, en vain maailmankatsomuksellisesti, vaan myös konkreettisesti; mikäli minä olisin saanut päättää, olisin halunnut olla koko loppuelämäni syvässä pimeydessä, josta ei olisi tarvinnut koskaan herätä.

Joten mitä teet, kun toistuvasti - ja jopa useammin kuin aikaisemmin - kuulet toivoa ja helpotusta henkivän kutsun omassatunnossasi? Silloin mieleen väkisinkin hiipii ajatus, "mitä jos vastaisit myöntävästi tuohon kutsuun?"

Se oli sunnuntai-ilta 17. maaliskuuta v. 1974, illalla joskus kello kahdeksan jälkeen omassa huoneessani. Olin juuri käynyt ulkona tupakalla ja vetäytynyt taas omaan yksinäisyyteeni miettimään syntyjä syviä. Tuollaisessa tilanteessa olin useita kertoja aikaisemminkin kuullut Jumalan kutsuvan minua ja niin tapahtui nytkin. Niinpä tuossa tilanteessa annoin periksi ja antauduin. Sanoin Jumalalle - sillä ymmärsinhän minä, kuka Tuo Kutsuja oli - että haluan tulla Hänen tykönsä ja olla Hänen omansa.

Seurannut tunnekokemus oli vaikuttava. Oli kuin häikäisevä valo olisi leimahtanut huoneessa ja syvä kokemus rauhasta, turvallisuudesta ja ilosta laskeutui minuun. Niin helpolta ja vaivattomalta kuin se kuulostaakin, siitä eteenpäin kaikki oli selvää. Tiesin kenen joukoissa seisoin ja minne olin menossa.

Se, että minun uskoontulokokemukseni oli tällainen, ei tarkoita, että sen tulisi jokaisella (tai edes kenelläkään) olla samanlainen. Uskon Jumalan toimivan yksilöllisesti jokaisen ihmisen kohdalla. Kuitenkin ajattelen kääntymiskokemuksille yleensä olevan yhteistä tietyt asiat, jotka itse tuossa edellä puin sanoiksi "syvä kokemus rauhasta, turvallisuudesta ja ilosta". Vähän samaan tapaan, kuin että kun seuratessasi jalkapallo-ottelua ystäviesi (tai muiden saman seuran kannattajien) kanssa, oma joukkueesi tekee maalin, niin sen vaikutukset jokaisessa kannattajassa ovat samanlaiset.

Se, mikä oli mielenkiintoista omassa kääntymiskokemuksessani, oli aidon raamatullisen syntiproblematiikan loistaminen poissaolollaan. Tietenkin ymmärsin (jo ennen kääntymistäni) tiettyjen harrastamieni asioiden olevan syntiä, omatuntoni sen todisti. Tätä ymmärrystäni kuvastaa sekin, että yksinäisissä kamppailuissani ennen kääntymystäni kävin Tuon Kutsujan kanssa jopa kauppaa (tai niin ainakin kuvittelin tekeväni) erilaisista "molempia osapuolia tyydyttävästä ratkaisuista" elämäntapojeni siistimiseksi. (Tosin vastauksena oli aina yhtä lahjomaton ja järkähtämätön hiljaisuus; ei kompromisseja.)

Mutta kuitenkaan itse synti tekoina, taipumuksina ja turmeltuneisuutena ei näytellyt kääntymisprosessissani mitään suurta osaa. Kyse oli enemmänkin Jumala-vastauksen saamisesta omaan eksistentiaaliseen angstiini; mikä on olemassaoloni ja elämäni tarkoitus? Siihen sain Vastauksen. Voin lohduttaa lukijoitani, että kulunut 40 vuoden uskonvaellukseni on sitten sisältänyt aivan kylliksi painiskelua tämän synti-problematiikan kanssa, niin ettei se minulle mitenkään vierasta ole. Päinvastoin, kaukana siitä.

Mutta toisaalta ei ehkä kannata hirveästi yrittää analysoida omaa kääntymiskokemustaan, vaan ainoastaan kertoa se. Ja näinhän minä itse asiassa juuri teinkin.

Evankeliumissa Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin on kirjoitettu: "Vanhurskas on elävä uskosta" (Room. 1:17).