Juurista

Wolfgang Simson on puhunut useammassakin yhteydessä ehdollistumisesta hengellisessä mielessä. Se, missä ympäristössä tulet uskoon ja vietät ensimmäiset vuotesi kristittynä, on ratkaisevalla tavalla sinua ja näkemyksiäsi ohjaavaa jäljellä olevaa elämää ajatellen. Ehdollistuminen tapahtuu ensimmäisten kokemuksiesi, mallioppimisen ja ryhmän vaikutuksen tuloksena.

Ajatellaan, että tulet uskoon suuressa massakokouksessa jollain urheilustadionilla, saarnaajan esittäessä alttarikutsun, torviorkesterin soittaessa ja kuoron laulaessa "On armo suuri ihmeinen...". Pelastut näin ja astut sisälle Jumalan valtakuntaan. Sinusta on tullut Jumalan lapsi ja alat nyt elämään tätä uutta elämää Herrassa. Tästä mallista tulee näkemyksiäsi ohjaava, kun tulee kyse siitä, miten kohdataan Jumala, missä pyhä koetaan ja miten ollaan aidosti kristittyjen yhteydessä. Käytännössä määrittelet tältä pohjalta esim. sen, mistä asioista muodostuu hyvä hengellinen kokous (ks. edellä!).

Kun ajattelen omia hengellisiä juuriani, voin löytää sieltä ainakin kolmenlaista hengellistä rihmastoa. Nuoruuteni seurakuntayhteys Lahdessa Joutjärven seurakunnassa oli hyvin vahvasti viidesläistä ja nimenomaan Kansanlähetys oli 70-luvun alkupuolella vahva tekijä Jovilla. Rovasti Olavi Peltola on eräiden lähteiden mukaan ollut ensimmäinen, joka on käyttänyt julkisuudessa termiä "viides herätysliike". Tällä hän pyrki identifioimaan Urho Muroman ja hänen työtoveriensa vaikutuksesta syntyneen uuden herätysliikehdinnän erotukseksi muista, aiemmista kirkollisista herätysliikkeistä. Nuoruuteni viidesläisyydelle oli ominaista voimakas julistus henkilökohtaisen kääntymyksen välttämättömyydestä ja kehoitus parannuksen tekoon.

Toisaalta Jovilla 70-luvulla vaikuttanut nuorisoherätys sai (ei nyt aivan alkuvaiheessa, mutta kuitenkin) vaikutteita tuon ajan amerikkalaisperäisestä Jeesus-hippiliikkeestä. Tämä näkyi ennen kaikkea musiikkityylissä, mutta myös muussa habituksessa, kuten pukeutumisessa. Jovilaisuus 70-luvun puolivälissä olikin karismaattista, aktiivista, jopa aggressiivista evankeliointia ja arvoiltaan ja käytännöiltään konservatiivista (ehkä jonkun kokemuksen mukaan jopa ahdasmielistä). Siinä, kuten tuon ajan herätyskristillisyydessä ylipäätään, oli hyvin voimakas eskatologinen eetos, jota erilaisen raamatullis-apokalyptisen aineiston lisäksi ohjailivat Neuvostoliiton (miehityksen) pelko ja maailmantapahtumat lähihistoriasta (esim. Jom Kippur-sota ja sitä seurannut öljykriisi).

Kun nuoruuden intoon ja periviidesläiseen orientaatioon "ottaa Jumalan Sana todesta" liitetään avoimuus Hengen vaikutuksille, ei ollut ihme, että monenlaiset karismaattiset manifestaatiot olivat todellisuutta joukossamme. Ja kun meiltä nuorilta ja innokkailta sitten kuitenkin puuttui kokemuksen kautta hankittu ymmärrys, tieto ja taito armolahjojen käytössä, niin ei ole ihme, että metsään mentiin joskus niin, että piennar tömisi. Tässä kohtaa meidän olisi ollut hyvä saada oppia vaikkapa vapaiden suuntien kristityiltä, joilla oli paljon enemmän tieto-taitoa näissä asioissa. Eräs nuoruuden helmasynneistämme Jovilla oli kuitenkin hengellinen ylpeys, mikä joissain kohdin selvästi esti kasvumme ja vääristi spiritualiteettiamme.

Kolmas minuun voimakkaasti vaikuttanut juttu oli se, mitä kutsun työnimella separatistinen dna. Tämä vaatii hieman avaamista. Se kristillisyyden muoto, johon etsikkoasikanani törmäsin ja johon ensi töikseni uin sisään oli vahvasti yhteiskristillisyyttä ja raamattu-uskollisuutta korostavaa. Käytännössä tämä ilmeni siten, että oma hengellinen isäni, lukioaikainen uskonnon- ja historianopettajani, korosti Uuden testamentin opetusta yhdestä ainoasta, raamatullisesta paikallisseurakunnasta. Tämä näkemys on vaikuttanut minussa sen, että alusta alkaen olen tarkastellut kysymystä seurakunnasta näiden silmälasien läpi.

Tässä kohtaa termillä separatistinen ei siis ole mitään arvolatausta, vaan käytän sitä samalla tavoin pelkästään sosiologisesti kuvaavana terminä, kuten saks. kirkkohistorioitsija Ernst Troeltsch käyttää ilmaisua Sekten (lahkot) kuvaamaan kautta kirkkohistorian ilmenevää toista kristillisyyden sosiologista päätyyppiä. Toiselle Troeltsch antoi nimen järjestelmä- eli laitoskirkko. Nimityksellä lahko Troeltsch ei siis tarkoita arvoasetelmaa, niin kuin tavallisesti on laita, vaan yksinkertaisesti sitä sosiologista tyyppiä, joka vetoamalla alkukristillisyyteen ja Raamattuun haluaa soveltaa ja toteuttaa tärkeitä evankeliumin totuuksia. (Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, s. 59)

Termi dna tarkoittaa tässä sitä hengellistä perimää, Sanan siementä, joka sisältää itsessään tietyt raamatulliset totuudet, jotka oikean maaperän ja suotuisat kasvuolosuhteet saadessaan tuottavat hyvää satoa. Ajatellaanpa tässä yhteydessä Matteuksen 13. luvussa olevaa Jeesuksen vertausta kylväjästä ja neljästä erilaisesta maaperästä, johon siemenet putosivat. Hyvänä lisänä tähän voidaan ottaa Jeesuksen toinen, harvemmin käytetty vertaus Markuksen 4. luvusta, jossa kuvataan peltoon (so. ihmisen sydämen maaperään) kylvettyä siementä ja sen kasvun luonnollisuutta (kr. automate).

Kun ajattelen pitemmällä aikavälillä kaikkia näitä rouheita, joista hengellinen elämäni muodostuu, niin tämä viime mainittu on se puoli omaa hengellistä perimääni, jonka merkitys on aina viime vuosiin asti vain voimistunut. Toisaalta aikaa myöten on tullut esille myös juttuja, jotka osoittavat sen, miten niistä raamatullisista totuuksista, jotka tuolloin olivat ikään kuin nupullaan (tai joita pidettiin vain joidenkin outojen friikkien hämyilynä), onkin nyt tullut melkein kuin jokaisen kristityn tavallista ravintoa. (Vai mitä sanoisit siitä, jos olisit kuullut puhuttavan esim. "seurakunnan ennalleenasettamisesta" tai "viisitahoisesta palveluvirasta" jo 70-luvun puolivälissä?)

Arvostan edelleen viidesläistä raamatullisuutta, joskin pelkään - enkä suinkaan yksin enkä aiheetta! - tämän orientaation hukkumista liiallisen tunnustuksellisuuden alle. Tunnustuskirjat pimittävät helposti osan raamatullisista totuuksista ja myös rampauttavat raamatuntulkinnan. Muistan kuinka eräs opiskelijatoverini Suomen Raamattuopistolla 70-luvulla kommentoi tätä päätään nostavaa suuntausta (so. tarve olla enemmän luterilainen) toteamalla, että "täällä korostetaan paljon sitä, että mennään sisälle Sanaan ja ulos Sanan kanssa (viittaus rovasti Martti Häkkisen kirjaan, toim. huom.), mutta minusta näyttää siltä kuin se olisikin sisälle Sanaan ja ulos tunnustuskirjojen kanssa". Näin näen käyneen monissa kohdin viidesläisyyden piirissä.

Toinen viidesläisyyden heikkous näyttäisi olevan sen problemaattinen suhde karismaattisuuteen; "armolahjat ovat hyviä, mutta...", jota eräs Raamattuopiston työntekijä 70-luvulla luonnehti ihan hyväksi ja käypäiseksi suhtautumiseksi armolahjoihin. Sen sijaan, että laulettaisiin aidon körttivirren sanoin "me pyydämme Henkesi kastetta ja parannusarmoa uutta", ollaankin pelottavan itsetyytyväisiä omaan olotilaan kaikkine pienine kirkollisine privilegioineen. Ehkäpä tämä piirre onkin seurausta tuosta ensin mainitusta?

Viidesläisyydellä on edelleenkin paljon annettavaa kristillisyydelle Suomessa, mutta sen pitäisi ensin kuolla pois vanhalle ja antautua Hengen uudelle kosketukselle - vaikka se tietäisikin vanhojen rakenteiden järkkymistä ja peruuttamatonta ulostuloa omalta turvallisuusvyöhykkeeltä. Voi olla, että tulevat tapahtumat esim. maailmanpoliittisesti tai taloudellisen kurimuksen kautta (tai sitten nämä yhdessä!) pakottavat meidät tähän, mutta toki Herra haluaisi, että olemme valmiita tähän vapaaehtoisesti ja iloiten.

Mitä tulee omaan suhteeseeni tuohon 60-70-lukujen jenkkiläislähtöiseen Jeesus-hippiherätykseen, niin aina siitä lähtien minulla on ollut sydämessäni rakkaus nuorisoherätykseen. Ymmärrän tällaisten ilmiöiden heikkoudet, jopa vaarat: liian kokemattomat johtajat, liian heikko Sanan tunteminen, liian kevyt suhtautuminen vanhempien kristittyjen neuvoihin ja ennen kaikkea messiaskompleksi eli liian suuret luulot itsestään. Näen siinä kuitenkin jotain hyvin, hyvin profeetallista siitä Jumalan työstä, jota Hän parhaillaankin tekee postmoderneissa länsimaissa; miten Kristus rikkoo kulttuuriset raja-aidat, miten Pyhä Henki luo uutta kulttuurista ilmaisua kristilliselle uskolle uuspakanallisessa ympäristössä ja miten Jumala nostaa itselleen uudet apostolit ja profeetat niiden joukosta, jotka tämän maailman silmissä ovat aliarvostettuja, "eivät mitään". Siinäpä sitä ihmettelemistä onkin monelle, kun viimeiset tulevatkin ensimmäisiksi ja... ja miten se nyt jatkuikaan?

Edellä kerrotun pohjalta ajattelen, että minulla ei ole vaikeuksia (eikä itse asiassa koskaan ole ollutkaan) poimia itselleni relevantteja juttuja eri kristillisistä traditioista. En ole sidottu mihinkään tiettyyn tunnustuskuntaan. Arvostan monia juttuja esim. vapaakirkollisuuden piirissä (esim. Suomen Vapaakirkon ehtoolliskäsitystä ja -käytäntöä pidän hyvin oikeana ja raamatullisena). Joku voi ajatella, että tällainen "picking up the pieces" edustaa vain tyypillistä postmodernia tapaa ajatella ja toimia. Minulle se puhuu siitä, että "kaikki minun lähteeni ovat sinussa", kuten psalmissa sanotaan. C.S. Lewis oli oikeassa puhuessaan "pelkästä kristinuskosta".