Kristinuskolla ja erityisesti evl. kirkolla on ollut merkittävä rooli Suomen historiassa kansaa yhdistävänä ja yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana, ranskalaista sosiologi Émile Durkheimia (1858 - 1917) vapaasti lainaten. Eri tilanteissa se on tosin näyttäytynyt eri tavoin, joskus jopa ihan päinvastaisillakin tavoilla. Esim. v. 1918 tapahtumissa kirkko oli selvästi valinnut puolensa ja asettui yksipuolisesti vain valkoisten puolelle. Heidät nähtiin yhteiskuntaa koossa pitävänä, laillisen hallitusvallan edustajina, kun taas punaiset vastaavasti nähtiin kapinoitsijoina ja entisen miehittäjän hännystelijöinä. Niinpä heidät antikristillisen aatteen edustajina jopa demonisoitiin. Olen tosin kuullut, että Tampereen veristen taistelujen aikana molempien puolten edustajia hakeutui turvaan tuomiokirkkoon, mutta en ole mistään tarkistanut tämän tiedon paikkansa pitävyyttä.
Joka tapauksessa tällöin syntynyt kansan kahtiajako oli kuin avoin, märkivä haava, joka arpeuduttuaankin säilytti tulehduttavan vaikutuksensa vielä hyvin pitkälle 70- ja 80-luvulle asti. Se leimasi pitkään myös kirkollisen kristillisyyden työväestön silmissä "lahtarien" uskonnon edustajaksi. Oikeastaan vasta viime vuosina ollaan kristittyjenkin piirissä herätty rukoilemaan sovitusta ja sovintoa ammoin lyötyihin haavoihin. Talvisodan aikana yhteinen ulkopuolinen vihollinen yhdisti kansan yli koko poliittisen kentän ja eri yhteiskuntaluokkien, eikä kristinuskon merkitys tässä silloinkaan ollut vähäinen. Oltiin mitä mieltä hyvänsä silloisen valtiojohdon uskonvakaumuksen laadusta ja syvyydestä, niin samanlaisia koko kansakuntaa yhteiseen esirukoukseen kehottavia vetoomuksia haluaisin kuulla tämän päivän mediassa.
1990-luvun alun taloudellisen laman aikana kirkko asettui selvästi lamasta ja sen seurauksista kärsivän kansanosan puolelle. 2000-luvun kouluampumisten, tsunamien, pommiräjähdysten ja muiden vastaavien traagisten tapahtumien yhteydessä kirkot nähtiin ihmisiä surun ja järkytyksen keskellä tukevina ja yhdistävinä tekijöinä. Tätä roolia olisi ehkä nykyistä enemmän odotettu tasavallan presidentiltä.
Vastaavasti 2000-luvun kuumassa kirkollisessa puheenaiheessa, ns. homokysymyksessä, kirkolla ei ole ollut selvää kantaa, vaan kannanotoissa on hoiperreltu molempiin suuntiin. Kirkon johdon itsensä taholta tätä käytöstä on yritetty markkinoida positiivisena juttuna, ns. "kirkon moniäänisyytenä". Kuitenkin taitaa olla niin, että tämä kuuma peruna paljasti enemmän kuin mikään muu debatti erään kansankirkollisuuden perusongelman: monet eri tahot, joiden näkemykset saattavat olla hyvinkin kaukana toisistaan, voivat halutessaan puhua ikäänkuin "kirkon äänellä".
Historia toki tuntee myös esimerkkejä kirkosta vallankäyttäjänä, jolloin eriuskolaisia niin kirkon sisä- kuin ulkopuolellakin on vainottu ja pyritty vaientamaan eri keinoin, kokoontumisvapauden rajoittamisesta suoranaiseen vainoon asti. Näitä esimerkkejä ei tarvitse hakea luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyajoilta Sveitsin ja Etelä-Saksan kastajaliikkeiden vainoista, vaan tuoreempiakin esimerkkejä löytyy kyllä. Vastaavanlaista kehitystä ollaan saatu todistaa kirkon piirissä enemmänkin viimeksi kuluneen vuoden aikana ja se on kohdistunut kristittyihin nimenomaan kirkon sisällä. Konservatiiviset kristityt kirkon ulkopuolella ovat saaneet olla rauhassa tältä mielipidevainolta ja siihen liittyvältä painostukselta. Näin ainakin toistaiseksi. Ei heiltä tosin ole hirveästi sympatiaakaan herunut uskonveljilleen kirkon sisällä, ei ainakaan julkisuudessa.
Tässäkin tapauksessa uskonto on yhteiskuntaa yhdistävä tekijä, mutta nyt se tapahtuu kirkon kaikkein uskollisimman jäsenkunnan kustannuksella. Lisäksi nyt uskonto vain on käynyt läpi melkoisen käsitteiden muutosprosessin, joka selvästi on hämmentänyt myös sitä tavallista kirkkokansaa, joka ei välttämättä edusta tiukinta herätysliikesiipeä. Kirkossa onkin menossa sen tähän astisen historian suurin muutosprosessi, jolle on muutoksen äkkinäisyyden ohella ominaista se, että kirkon nimetty johto (so. piispat) ei ole kauhean innokkaasti mukana siinä. Koko prosessi onkin masinoitu ulkopuolelta ja piispat joutuvat taipumaan painostuksen edessä. Heistä ei useimmissa tapauksissa näytä löytyvän tarpeeksi selkärankaa palauttaa hommaa edes jollain tavoin raiteilleen.
Aberdeenin yliopiston professori Steve Bruce on sanonut modernisaatiokehityksen muuttavan perinteiset kirkot kirkkokunniksi, joille on ominaista hyvin pitkälle viety sopeutuminen ympäröivän yhteiskunnan moniarvoisuuteen. Niillä on siten hyvin mukautuva ja myönteinen suhde ympäröivään sekulaariin maailmaan ja sen kulttuuriin. Niinpä ei evl. kirkonkaan piirissä Suomessa ole enää yhtä ainoa Raamatun totuutta vallalla. Erityisesti Kuopion hiippakunta näyttää toistuvasti kunnostautuvan tällä saralla. Kuopion piispan Wille Riekkisen ohella kirkon työntekijöiden koulutus erityisesti Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on jo vuosikymmenet jäytänyt sitäkin vähää raamattu-uskollisuutta, mikä herätysliikkeiden kautta on vielä ollut vallalla kirkossa. Erityisesti sellaiset nimet, kuin Heikki Räisänen ja Raija Sollamo (mutta myös monet muut) tulevat jäämään historiankirjoihin tämän degeneraation vahvoina vaikuttajina.
Mikä sitten olisi nykyisessä tilanteessa hyvää kehitystä Suomessa? Olisiko siirtyminen vapaaehtoiseen jäsenyyteen kirkossa hyvä ratkaisu? Silloinhan kaikki yhteisöt olisivat ikäänkuin samalla viivalla. Joka tapauksessa kirkon organisaatiorakenne tulee tulevaisuudessa muuttumaan ja sen taloudelliset resurssit tulevat vähenemään. Olisiko herätysliikkeiden lähtö kirkosta kuolinisku sen hengelliselle elämälle? Voitaisiinko kirkon piirissä löytää tie takaisin johonkin sellaiseen, joka yleensä on ollut elävän uskonnollisen yhteisön ominaisuus? Ehkä joidenkin mielestä siihen ei ole edes tarvetta.
Toisaalta meillä on samaan aikaan esimerkkejä aiemmin tietynlaisen "lahkon" leimaa kantaneiden yhteisöjen kehittymisestä kirkoiksi (ja varmasti myös aikaa myöten kirkkokunniksi). Useimmiten tämä kehitys on selvästi sidoksissa yhteisön omaan elinkaareen: yhteisön protestiliikkeen leima alkaa haalistua, maallikkovetoinen organisaatio korvataan virkapapistolla ja sen oma perinne (joskus erikoisine tunnusmerkkeineen) kanonisoidaan osaksi liikkeen yhteistä historiaa. Radikaalisuuden talttuessa mukaan kuvaan astuvat sitten suvun velvoittava perinne, ikäkausiriitit ja virallinen yhteiskuntakelpoisuus.
Se ainakin näyttää selvältä, että mitä selvemmin yhteisö on alussa ollut vain protestiliike, niin em. kehityskulku tapahtuu sitä joutuisammin. Pelkkä ei-liikkeenä oleminen ei vain yksinkertaisesti riitä. Tilalle ovat useimmat yhteisöt yllättävän helposti omaksuneet juuri itse kritisoimiensa kirkkojen toimintatavat ja ratkaisut. Todellista ulostuloa ei tässä mielessä ole kovinkaan usein nähty. Niinpä institutionalisoituminen aikaa myöten on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Kun taas luemme UT:a, niin Jeesus-liikkeen alussa oli voimakas helluntaikokemus. Jos mitä protestia tämän jälkeen ilmenee, se nousee tämän Pyhän Hengen vaikuttaman uuden elämäntodellisuuden pohjalta. Niinpä pääteemaksi ei tule niinkään vanhan vastustaminen, kuin uuden rakentaminen. Tämä näyttääkin olevan ainoa keino välttää edellä kuvattu institutionalisoituminen. Protesti kun on usein niin tiukasti aikaan sidottu, että se ajan muuttuessa johtaa vain joihinkin huvittaviin kravattikieltoihin ym.
No comments:
Post a Comment