Päivän mietelause

"Päätän tämän luvun* kehotukseen: kristittyjen on aika tulla yhteen. Iloitsen siitä, että Oslon Vapaa teologinen tiedekunta tarjoaa nykyään helluntaiteologian opintoja. ... Olen henkilökohtaisesti toiminut innokkaasti sen puolesta, että Raamatun sanalle uskolliset kristityt korkea- ja matalakirkollisuuden piirissä, helluntailiikkeessä, Norjan luterilaisessa lähetysliitossa, baptistiliikkeessä, evankelisessa vapaakirkossa ja Evangeliska fosterlandsstiftelset-lähetysjärjestössä voisivat löytää yhteyden toisiinsa.

Meidän ei pidä sulkea silmiä asioilta, jotka erottavat meitä. Tämä koskee erityisesti kastekäsitystä. Edessämme ovat kuitenkin suuret haasteet. Maamme on vaarassa luopua kristinuskosta ja uskovien on tullut aika yhdessä nousta yhteiskunnan kristinuskosta luopumista vastaan. Ainakin siitä voimme ola kaikissa olosuhteissa yksimielisiä, että meidän on aika alkaa rukoilla yhdessä.

Lainaan tässä yhteydessä sanoja, jotka edesmennyt Britannian pääministeri William Gladstone erään kerran lausui parlamentin alahuoneessa: United we stand - divided we fall."

(Emanuel Minos, Ovet suljetaan, s. 169-170.)

-------
* Minos on käsitellyt samassa luvussa eri profetioita, joita historian eri vaiheissa on lausuttu Pohjolan tapahtumiin ja kohtaloihin liittyen tulevaisuudessa.

Puolesta ja vastaan rukoileminen

"...jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, 
pitivät vanhurskautta voimassa, 
saivat kokea lupausten toteutumista, 
tukkivat jalopeurain kidat, 
sammuttivat tulen voiman, 
pääsivät miekanteriä pakoon, 
voimistuivat heikkoudesta, 
tulivat väkeviksi sodassa, 
ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot." 
(Hepr. 11:33-34)






Esirukous oman kotipaikkakunnan puolesta on rukoilemista joidenkin asioiden puolesta ja samaan aikaan rukoilemista joitakin toisia asioita vastaan. Joidenkin asioiden tulee tapahtua ja toteutua, toisten taas tulee tulla torjutuksi ja tehdyksi tyhjäksi. Se ei (tietenkään) ole rukoilemista ketään ihmistä tai ihmisryhmää vastaan sinänsä, mutta heidän vaikutustaan vastaan kylläkin. Sodankäyntimme on taistelua ihmisen aisteille näkymättömiä henkivaltoja vastaan. Me emme taistele nbäitä ihmisiä vastaan, mutta ymmärrämme, että sielunvihollinen, eksyttäjä ja hajottaja käyttää ihmisiä pelinappuloinaan. Tätä taistelua käymme rukouksessa, ylistyksessä, julistamisessa ja profeetallisissa tunnusteoissa, kuten Vanhan testamentin profeetat tekivät (ns. teon saarna). Aseemme tässä taistelussa ovat kuitenkin puhtaasti hengellisiä. Tässäkin kohtaa vaikutuksemme on aina sidoksissa Herran edessä viettämäämme aikaan.

Tämä on tavallaan Jumalan tarkoittamaa vanhurskasta taloudenhoitoa ja hallitsemista yhdessä Kristuksen kanssa. Kyse on "kaupungin porteissa istumisesta", jossa valvot mitä ja minkälaisia asioita haluatte Kristuksen seurakuntana ottaa vastaan omaan kotikaupunkiinne ja millaisilta asioilta vastaavasti haluatte, mikäli teistä riippuu, pyrkiä sulkemaan kaupungin portit. Mieti käytännössä millaisista asioista voisi olla kyse omassa kotikaupungissasi: mitä haluatte suosia, istuttaa, viljellä ja kasvattaa, millaisia asioita taas ette halua toivottaa tervetulleeksi porttienne sisäpuolelle. Kyse on myös henkivaltojen vaikutuksen tunnistamisesta erilaisten uusien virtausten, vaikutteiden tai hankkeiden takaa ja kasvamista tässä erottelukyvyssä. Naiiviuden aika on ohi.

Kristityt eivät enää voi suostua olemaan mikään ulkoapäin ohjautuva rukous- ja siunausautomaatti. En tiedä, onko siihen koskaan ollut oikeasti varaa, mutta sen tiedän, että nyt ei ainakaan oile. Se ei ole edes ylellisyyttä, vaan pikemminkin hölmöyttä. Rukouksessa kasvaminen edellyttää kasvamista vastuulliseen hengelliseen vanhemmuuteen, jossa - kuten maallisessakin kasvatuksessa - tulee olla valmis asettamaan rajoja. Kun sovellamme tätä esirukouksen maailmaan, ymmärrämme Pyhän Hengen hallitsevan roolin välttämättömyyden tässä. Kyse on aidon hengellisen vanhemmuuden esiin tulemisesta. Niinkuin maallisessa historiassa puhutaan "maan isistä" eli sellaisista vahvoista johtajista, jotka historian käännekohdissa ovat olleet koko kansakuntaa kokoavia hahmoja, niin tätä juuri me tarvitsemme hengellisessä maailmassa Suomessa ja Lahdessa.

Joitakin ajatuksia

Edelleen palaten viime viikkoisen Uusi tie-lehden (20.10.2011) pääkirjoitukseen, jossa Leif Nummela peräänkuuluttaa nimettömän nettikirjoittelun boikotoimista. Tuon pääkirjoituksensa lopussa Nummela sitten nostaa esille toisen, vähintäänkin yhtä ajankohtaisen aiheen. Nimittäin "rakentavaan debattiin kannustavan ilmapiirin" puuttumisen maastamme ja kristittyjen piiristä. Tämä on totta. Nummela viittaakin toisinajattelevan vastustajan liian helppoon leimaamiseen epätieteelliseksi tai suvaitsemattomaksi. Leimakirves onkin tunnetusti keskustelun harventajan aseista se tehokkain.

Nummela peräänkuuluttaakin "reippaampaa keskustelua, kuin mihin olemme tottuneet". Olen itsekin törmännyt siihen, miten keskustelun herättäminen jostain tietyistä asioista on torjuttu lähes tulkoon pyhäinhäväistyksenä. Etenkin ns. seurakuntafundamentalismi on keskustelun suhteen äärimmäisen herkkähipiäistä aluetta. Jos joku nyt haluaisi nostaa esille joitain epäkohtia seurakunnallisessa johtamistavassa, hallintokulttuurissa tai varojen käytössä, niin tämä debatointi oitis tyrmätään joko hengellisen auktoriteetin alle alistumattomuudeksi tai vaikkapa sen kuuluisan "iisebelin hengen" aikaansaannokseksi.

Ei kai olla kristitty tarkoita yhtä kuin olla aivoton?

-------

Erään veljen kanssa maanantaina kebabilla puhuimme siitä, miten monessa kysymyksessä on kyllä olemassa raamatullinen linja, jonka jokainen voi hyvin Raamatusta löytää. Sitten ovat olemassa omasta ajasta, kulttuurista ja trendeistä nousevat paineet, jotka joskus käyvät yksiin tämän raamatullisen linjan kanssa, mutta useimmiten eivät. Toiset haluavat pitää kiinni tuosta raamatullisesta linjasta, jopa urakehityksellisen itsemurhan ja palvelutyön konkurssin uhalla. Toiset taas - ja tätä nykyä yhä useammat - vääntävät mieluummin sen raamatullisen linjan monelle mutkalle ja kuhmuralle sovittaakseen sen näihin omasta ajastamme ja kulttuuristamme nouseviin vaatimuksiin ja paineisiin.

Se on vaan jännä huomata, että tosi paikan tullen teologia ei tuota ongelmia...

-------

Kuulin hiljattain erään minua viisaamman todenneen, että vaikutusalamme esim. hengellisessä työssä ei koskaan voi olla enemmän, eikä syvempi kuin suhteemme Herran kanssa. Osuvasti sanottu.

-------

Kuinka monta karismaatikkoa tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

Neljä. Yksi vaihtaa ja kolme ajaa pimeyden henkeä pois.

Anonymiteetistä...

Päätoimittaja Leif Nummela kirjoittaa viimeisimmän Uusi tie-lehden (20.10.2011) pääkirjoituksessa siitä, miten "nimetön nettikirjoittelu kannattaisi lopettaa". Hän viittaa lukuisiin auktoriteetteihin (esim. tasavallan presidentti, piispa Eero Huovinen & kollega Leevi Launonen) ja jakaa heidän kanssaan huolen "hirvittävän törkyn" suoltamisesta netissä/nettiin.

"Nimimerkin takaa suolletaan sellaista tekstiä, joka puhuttaessa kasvokkain tulkittaisiin niin, että henkilö on jotenkin tasapainoton tai täysin vailla sosiaalisen kanssakäymisen perustaitoja." Saman asian on noteerannut kuka hyvänsä bloginpitäjä tai satunnainen nettisurffaaja. Nimimerkin takaa on helpompi "solvata, panetella ja oksennella omaa pahaa oloaan".

Tämä parhaillaan käytävä keskustelu liittyy laajempaan debattiin, jota on jo pidempään käyty maassamme sananvapauteen ja ns. "vihapuheeseen" liittyen. Toisaalta keskustelu on ollut ihan aiheellista, koska kaikki eivät oikein näytä hallitsevan julkisuudessa/netissä kommunikointiaan. Jos esim. joku aloitteleva poliitikko haluaa antaa itsestään hölmön kuvan julkisuudessa, niin sillehän ei kukaan voi mitään. No, ainakin hän tekee sen omalla nimellään...

Mutta toisaalta siitä paistaa jo pitkälle läpi tarkoitushakuisuus sen suhteen, keitä sananvapaus oikeasti koskee ja ketkä jotenkin automaattisesti näkemyksillään syyllistyvät vihapuheeseen. Tässä suhteessa esim. Rkp:n presidenttiehdokas Eva Biaudet´n teesi suvaitsevaisuuden puolesta kuulostaa vahvasti yksipuoliselta ja ylikorostetulta. Post12102010-aikana tilanne nimittäin näyttää joskus surullisen yksipuoliselta. Vai kuka huuteli mediassa suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden perään, kun Jari Tervo Uutisvuodossa polki Raamattua? (Koraaniahan Tervo ei olisi uskaltanut kohdella samoin.)

Nettikirjoittelun suhteen olen Nummelan & co kanssa samoilla linjoilla. Oman blogini kohdalla olen jokusen asiattoman kommentin joutunut hylkäämään heti kättelyssä, monen muun kohdalla olen näin jälkikäteen katsottuna ollut aivan liian helläkätinen. Kun on halunnut antaa tilaa keskustelulle, niin jonkin ajan kuluttua huomaakin tulleensa huijatuksi. Kun sitten siinä vaiheessa - 3-4 kommentin jo päästyä läpi - yrittää asiatonta kiistelyä suitsia, niin se on jo myöhäistä. Erityisen selvästi olen pannut merkille tämän seikan kastetta koskevien postausten yhteydessä.

Anonymiteetin suojissa tullaan rohkeiksi ilmaisemaan asioita tavalla, jota kasvokkain ei rohjettaisi tehdä. Kuka tahansa saattaa blogikommentoinneissa esiintyä esim. nimimerkillä "Mika" tmv. Eli pelkkä nimimerkin käyttökään ei välttämättä muuta asioita miksikään. Surkuhupaisin lienee esimerkki parin vuoden takaa, jossa blogissani esiintyi mitä ilmeisimmin yksi ja sama kommentaattori ainakin kahtena (ellei peräti kolmena) eri kommentoijana. Kaikki tämä anonymiteetin suojissa. Anonymiteetin käyttö saattaa kertoa myös jotain jonkun kristillisen (tai muun) yhteisön sisäisestä keskustelukulttuurista - tai oikeammin sen puutteesta.

"Nimimerkillä kirjoittelun lopetus todennäköisesti puhdistaisi aika pitkälle nettikeskustelun kielenkäyttöä. Kristilliset keskustelupalstat voisivat antaa tässä hyvän esimerkin muille." 

Hyvä, Lefa, otan haasteen vastaan. Tästä lähtien blogissani julkaistaan vain sellaisia kommentteja, joista ilmenee kenestä on kyse (eli nimi ja kotipaikkakunta). Esim. Jari Rankisen blogi on jo pitemmän aikaa toiminut näin, olosuhteiden pakosta.

Itse kirjoitan vain omalla nimelläni, kuten voitte tuosta laestadiolaisuuslinkistä päätellä.

Viinitarha ja Yljän ystävä

Laulujen laulussa 4:12 - 5:1 kuvataan miehen ja naisen välistä rakkautta. Morsianta verrataan (vanhemman käännöksen mukaan) "yrttitarhaan", joka kuuluu yksinomaan sulhaselle. Kuva on kaunis ja monet näkevät siinä myös vertauskuvan Jumalan ja Israelin välisestä suhteesta. Tässä yhteydessä puhutaan usein ns. "morsiusmystiikasta".

Samanlainen kuva toistuu Jesajan kirjan 5. luvussa (jakeet 1-7). Puhujana siinä on "bestman", joka laulaa ystävästään, jolla oli viinitarha, joka osoittautui hedelmättömäksi. Viinitarhan omistaja odotti luonnollisesti sen kasvavan hänelle rypäleitä, mutta sen sato olikin villimarjoja. Kertomuksen edetessä käy ilmi, että koko laulettu tarina kertookin Jumalan ja Juudan/Israelin välisestä suhteesta. Jumala odotti siellä olevan "oikeuden valtaa, mutta kaikki oli mielivaltaa, Hän tahtoi hurskasta hallitusta, mutta kuuli vain kitkerää valitusta" (jae 7 uudemman käännöksen mukaan).

Kun Jeesus julkisen toimintansa loppuvaiheissa Jerusalemissa käy tiukkaa debattia Israelin uskonnollisten johtajien kanssa, Hän kertoo vastaavanlaisen vertauksen, joka em. taustaa vasten oli varmasti hyvin tuttu ja ymmärrettävä kuulijoille. Kertomuksessa kuvataan Jeesuksen itsensä (so. Messiaan) ja Israelin kansan välistä suhdetta. Kertomuksen kritiikki kohdistuu kansan uskonnollisiin johtajiin. Loppuhuipentumassa sille julistetaan tuomio, jonka vaikutus kuulijoihin on tyrmistyttävä: "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä" (Matt. 21:43). Profeetallinen sana sopii hyvin vaikkapa tämän päivän evankelisluterilaiseen kirkkoon Suomessa, yhtä hyvin kuin mihin hyvänsä muuhunkin yhteisöön, joka luopuu Herrasta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kertomuksessa ja koko tematiikassa on tämä "bestman" eli Jesaja, joka ikäänkuin ulkopuolisena hahmona esittelee kertomuksen ja kuvaa problematiikan. Näinhän Johannes Kastajakin puhuu itsestään "Yljän ystävänä", joka iloitsee kuullessaan Yljän äänen (Joh. 3:29). Paavali puolestaan puhuu Korinttin seurakunnalle siitä, miten hän apostolina on kihlannut heidät seurakuntayhteisönä Kristukselle (2.Kor. 11:2). Tässä tehtävässään Paavali kiivailee, vartioi heitä inhimoisesti (kreik. zeeloo), jotta he olisivat puhtaan neitsyen kaltaisia suhteessa Ylkään.

(By the way, on hyvä huomata, että sen enempää Vanha kuin Uusikaan testamentti ei puhu missään kohtaan jonkun yksityisen henkilön, esim. naisen olemisesta "Kristuksen morsian". Tämä rooli on Raamatussa aina yhteisöllinen ja varattu vain seurakunnalle. Näin esim. Ef. 5:21-32:ssa.)

Näyttää siltä kuin Ef. 4:11:ssä mainittu viisitahoinen palveluvirka olisi rooliltaan tällainen "Yljän ystävä" (Johannes Kastaja), "bestman" (Jesaja) tai "kihlaaja" (Paavali). Kannattaa nimittäin kiinnittää huomiota siihen, mitä erityisesti Paavali ja Johannes Kastaja sanovat omasta roolistaan suhteessa Herraan, joka Ylkä ja toisaalta suhteestaan morsiusseurakuntaan. Tältähän viiden kiertävän palveluviran rooli näyttää myös Ef. 4. luvun valossa.

Se on nyt sitten totta...

"Kuka tahansa olisi valmentanut tämän joukkueen menestykseen, mutta minä en olisi pystynyt siihen millä tahansa joukkueella."

Pep Guardiola, FC Barcelona




Se on tapahtunut! Suuri historiallinen vääryys on kuitattu ja oikeus on voittanut! Lahtelainen jalkapallo on näyttänyt kyntensä, voimansa ja tasonsa ja noussut maan korkeimmalle, kunniakkaalle sarjatasolle, jota sen pääasiallisen sponsorin ("huomisen tulokset jo tänään!") mukaisesti kutsutaan Veikkausliigaksi. Asiat ovat palanneet ennalleen ja ensi kaudella saamme (taas) nauttia suomalaisesta huippufutiksesta.

(Mikäli joku on lukevinaan rivien välistä jotain ironiaan viittaavaa, niin I don´t know what you are talkin´ about...)

Tämä tapahtui siis eilen muinaisten hämäläisten ruotsalaisen sotaherran perustamassa pääkaupungissa, jonka 20-vuotias sisarseura saa todennäköisesti palkakseen ensi vuodeksi farmisopimuksen kunniasta saada todistaa lahtelaisten liiganousua (taas kerran). Joidenkin erheellisten fb-kommenttien mukaan (kannustus)ääneni olisi kantautunut jopa Vantaalle asti, mikä ei (tietenkään) pitänyt paikkaansa.

Mutta hienolta tuntui, vaikka kyllä jo tässä vaiheessa kautta (minäkin) uskoin FC Lahden nousuun. Tosin viime syksyn karmea viimeinen varttitunti Turussa (Litmasesta huolimatta) opetti, ettei mikään ole varmaa, ennen kuin tuomari puhaltaa pilliin pelin päättymisen merkiksi. Mutta seurajohto oli jo alusta pitäen paaluttanut ainoan Lahden perinteisiin ja resursseihin nähden realistisen tavoitteen eli suoran liiganousun. Minä(kin) tunnustan, etten kauden alussa niin hirveästi uskonut Tommi Kautoseen tulevana liigavalmentajana, eihän hänellä juurikaan mitään näyttöjä ollut. Mutta kapteeni Kalle Eerolaa lainaten, "Auge on reilu peruslahtelainen jätkä, ja kyllä sen näkee joukkuuestakin".

Kautosen suuriksi saavutuksiksi FC Lahden kohdalla muodostuu mielestäni uusien nuorten pelaajien sisäänajo. Eilisen pelin voitonkin juuri sellaiset kaverit varmistivat, Reippaan B-ikäinen Matti Klinga ja Kuusysilaina Antti Hukka. Tässä kohtaa arvostan Kautosta ja tässä kohtaa hän eroaa edeltäjistään Ilkka Mäkelästä ja Antti Muurisesta. Ja saihan Kautonen joukkueen myös kokonaisuutena pelaamaan itsensä näköistä, rivakkaa ja nyhräilemätöntä futista. Tosin nämä molemmat ansiot selittyvät paljolti myös sillä sarjatasolla, jolla tänä vuonna päästiin päsmäröimään.

Ensi vuonna entinen peli ei nimittäin enää vetele. Vaikka iso osa porukasta täyttääkin keskiverto liigapelaajan standardit, niin kyllä joukkue kaipaa kipeästi vahvistuksia. Niin Klingan kuin Hukankin näytöt eivät olisi (vielä) riittäneet liigatasolle. Vahvistukset maksavat taas rahaa, mikä on liigaseurojen yleisin ongelma, Helsingin Jalkapalloklubia lukuunottamatta. FC Lahti onkin ensi kautta ajatellen saman haasteen edessä kuin paikallinen riitaisa salibandy-ylpeys tällä kaudella: sarjapaikan säilyttäminen on ainoa realistinen tavoite.

Oikeesti: jos joku MyPa tai Vepsu pystyy tähän, niin kyllä me pystytään vielä enemmän! Meidän täytyy vain uskoa itseemme ja puhaltaa yhteen hiileen. Lahtelainen futis on se juttu, ei niinkään jo aikansa elänyt vastakkainasettelu Reippaan ja Kyykän välillä. Itse nautin tällä kaudella yhtä lailla Reippaan A-junnujen menestyksestä kuin Kuusysin hyvistä peleistä Kakkosessa. Enkä pane pahitteeksi Salpausselän Reippaan tai Starsin nousua Kakkoseen ensi kaudella. Kyllä ihmiset haluaa tulla katsomaan kun oman kylän pojat pelaa ja pärjää. (Aivan kuten seurakunta-asioissakin, kyse on kaupunginlaajasta näystä, ei oman kuppikunnan menestyksestä muiden kustannuksella.)

Isojen seurojen kiusaaminen sitäpaitsi luonnistuu lahtelaisilta kiitettävän hyvin lajissa kuin lajissa. Eräs lahtelaisen liigahistorian kauneimpia muistoja on edelleen pronssimitalien nappaaminen äveriään Klubin nenän edestä kauden viimeisessä pelissä Hesassa syksyllä 2008. Uskoni historiassa tapahtuvaan oikeuidenmukaisuuden voittoon sai paljon vahvistusta tuolloin. Se oli lahtelaisen jalkapallon katarsiskokemus, josta FC Lahden fanit edelleen painokelvottomasti veisaavat, valmensihan HJK:a tuolloin kesken edellisen kauden pois Lahesta (lähes tulkoon häpeällisesti) loikannut Muurinen.

Eilen Hämeenlinnassa kuittailinkin jo joillekin tutuille lahtelaiskannattajille, että "ensi kaudella sitten taas hiihtostadionilla". Sainkin osakseni kitkerää palautetta, että "mitäs sä jo nyt palautat meitä maanpinnalle". Lahdessa onkin eräänlainen positiivinen tilaongelma: pelit Kisapuistossa olivat tälläkin kaudella sellaista herkkua, että vertaistaan saa hakea, kun taas liigassa käytettävä Hiihtostadion on kuin ammattipoliitikko vaalien välillä eli kylmä, kolkko ja etäinen. Onko paluu sinne jääkulhoon sitten must? Ei ainakaan välttämättä, näin väitti minulle FC Lahden joukkueenjohtaja Lasse Peltonen hiljattain teologian opintojen välitauolla. Kisapuistosta kun saisi jo aika pienelläkin restauroinnilla ihan kelpo peliareenan ja kunnon satsauksella sellaisen hornankattilan, joka jo pelotteena olisi hyvä apu kotijoukkueelle.

Todennäköisenpää kuitenkin on, että tehdään taas joku perinteinen nahkapäätös, jossa pelit pelataan muuten hiihtostadionilla ja lohdutukseksi tulee joku heinäkuun lomakauden matsi Kisapuistossa. Tasan ei käy onnen lahjat...

Tästäkin huolimatta, FC Lahti: eteenpäin, ylöspäin, pidemmälle, korkeammalle!

Mitäpä jos...?

Sain oivan vinkin Rossilta. Tsekatkaapa. Ollaankohan me unohdettu jotain eli onkohan tuotteemme vieläkään ihan perfecto?

What if Worship was like an NBA game?

"Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla"

Mitä tapahtuu, kun kristitty voittaa? Siitä antaa Raimo Mäkelä oivan esimerkin viimeisimmässä Perustassa (5/2011, s. 276).

"Itä-Saksan romahdettua lokakuussa 1989 sen kommunistinen poliittinen johto menetti asemansa, asuntonsa ja tulonsa ja joutui puille paljaille. Näin kävi myös Itä-Saksan johtajalle Erich Honeckerille (s. 1912) ja hänen rouvalleen Margot Honeckerille (s. 1927), joka oli ollut opetusministeri. Kun heillä ei ollut enää kotia, heidät otti kotiinsa pastori Uwe Holmer yhdessä rouvansa kanssa tammikuusta huhtikuuhun 1990. Perheessä oli kymmenen lasta. He olivat tunnustavia kristittyjä ja kieltäytyivät kommunistisesta nuorisovihkimyksestä. Niinpä he eivät päässeet yliopistoon opiskelemaan. Rouva Holmer lähetti opetusministeri Margot Honeckerille kirjeen, jossa hän pyysi heille opiskeluoikeutta. Kun Honeckerit nyt kodittomina ja leivättöminä asuivat Holmerien katon alla ja söivät heidän pöydässään, rouva Holmer kysyi rouva Honeckerilta, muistiko hän saamaansa kirjettä. Hän ei muistanut. Kommunistinen ja ateistinen Honeckerin pariskunta istui nyt pöydässä, jossa ruoka siunattiin Jeesuksen nimessä, ja asui kodissa, jossa elettiin Jeesuksen yhteydessä. Holmerit noudattivat Raamatun kehotusta Room. 12:17-21:ssa."

Kaksi tulevaisuudenkuvaa

Olen viime aikoina törmännyt kahteen tulevaisuudenkuvaan, jotka ovat panneet miettimään asioita (so. menneisyyttä, nykytilaa ja tulevaisuutta) ja joissa on toisaalta jotain hyvin samankaltaista, mutta toisaalta ne johtavat ihan eri suuntiin.

Jokin aika sitten katselin tv:stä brittiläisen kulttileffan maineeseen nousseen tulevaisuuden Englantiin sijoittuvan fantasiatrillerin V niinkuin verikosto. Leffassa kuvataan kristillis-oikeistolaista diktatuuria, jossa toisinajattelijat on suljettu keskitysleireille, joissa heillä tehdään erilaisia lääketieteellisiä kokeita ym. Erään tällaisen epäonnistuneen kokeen tuloksena syntyy sitten kaveri, joka alkaa toteuttaa oikeutetun koston ideaa... No, katsokaa itse leffa, niin koko juttu selviää.

Leffa ankkuroituu vahvasti perinenglantilaiseen historiaan guyfawkesineen, mutta myös varmasti monien mielestä ihan lähimenneisyyden thatcherilaiseen Britanniaan. Se, mikä leffassa on merkille pantavaa, on se, että siinä julmasti vainotut toisinajattelijat ovat esim. seksuaaliselta suuntautumiseltaan valtaväestöstä poikkeavia, joita sitten poliisi brutaalisti pidättää, kiduttaa ja telkeää vankiloihin.

Jos tuo leffan teema diktatuuria vastaan taistelevasta yksinäisestä kansalaisesta muuten vetoaakin meikäläiseen ja näen siinä noin yleisellä tasolla paljon yhtymäkohtia omaankiin elämääni, niin viimeistään tuossa vaiheessa mieleen nousee naurahdus/ajatus: "hei ihan oikeasti, älkää nyt viitsikö!" Kun nyt ajattelen meidän omaa tilannettamme Suomessa, Pohjoismaissa ja länsimaissa muutenkin, niin todellisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin yhtäpitävä leffan esittämän tulevaisuuden skenaarion kanssa. Kyllä tämän päivän vainottuja toisinajattelijoita Suomessa ovat ihan muut ihmiset ja ryhmät, kuin vaikkapa homot ja lesbot. Esim. moni julkisesti konservatiiviseksi kristityksi tunnustautuva joutuu tänään erilaisen mielipidevainon, mustamaalauksen tai vaientamisen kohteeksi. Ajattelun totalitarismi saa nykypäivänä tyystin erilaiset kasvot kuin mitä leffassa esitetään tapahtuvaksi.

Toinen tulevaisuuden skenaario räväytetään eteemme kempeleläisen dekkaristin Ari Paulowin romaanissa Khilafa! Valtakunta. Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti "romaani oikeusvaltion raunioilta". Se kertoo siitä, miten Suomi (muusta maailmasta puhumattakaan) on joutunut islamistien täydelliseen valtaan. Maassamme sovelletaan käytäntöön sharialakeja ja muistuttaa muutenkin talebanien hallitsemia alueita esim. Afganistanissa. Sanomattakin on selvää, että kaikki suomalaiseen kulttuuriperimään kuuluvat asiat ovat kiellettyjä ja suomalaiset etnisenä ryhmänä ovat vainottu vähemmistö, jotka elävät koko ajan ilmassa löyhästi riippuvan käyräsapelin uhan alla.

Kirja on helppolukuinen, mutta todella järisyttävää luettavaa. Sen luettuaan alkaa kummasti ymmärtää esim. keisarillisen Venäjän harjoittaman sortokauden aikana eläneiden suomalaisten itsenäisyysaktivistien sielunmaisemaa. Samoin oman kansallisen kulttuuriperimämme (esim. vaikkapa Sibelius) arvostus nousee monta pykälää, onhan se sinnikkäästi puskenut esiin juuri tuon kaltaisessa kansallisen uhanalaisuuden tilanteessa.

Olisiko tällainen tulevaisuudenkuva sitten Suomessa joskus mahdollinen? En tiedä, en usko, näin ajattelen ainakin tämänhetkisen valon mukaan. Elämme ensinnäkin niin kaukana maailmanpolitiikan polttopisteistä, että se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Toisaalta se, mihin kiinnittää huomiota ovat monien kirjassa lainattujen islamistiaktivistien, imaamien ym. lausuntojen ajankohtaisuus: ne kun on kirjattu ylös netistä ja mediasta tällä vuosituhannella ja ne ovat peräisin länsimaissa aktiivisesti vaikuttavilta islamisteilta (esim. Ruotsissa ja Iso-Britanniassa). Nämä radikaalit lausunnot nimittäin puhuvat ilmoille sitä todellisuutta, jota Paulowin kirjassa kuvataan jo tapahtuneeksi muutaman vuosikymmenen pääsdtä Suomessa(kin). Samoin kuvaukset islamisesta oikeudenkäytöstä (esim. nuoren naisen kivittäminen) ovat esimerkkejä omalta ajaltamme islamin hallitsemista maista.

Länsimaiselle sivistyneistölle on ominaista tietynlainen naiivi hyväuskoisuus. Leninkin puhui aikanaan ns. "hyödyllisistä idiooteista", jotka porvareina, mutta täysin hyväuskoista hölmöyttään edesauttavat kommunistista maailmanvallankumousta. Ehkä tämä lapsellinen sinisilmäisyys on peruja humanistisesta, ihmisen luontaiseen hyvää tarkoittavuuteen uskovasta ihmiskuvasta. Samanlainen naiivi suhtautuminen leimaa monia länsimaisia ihmisiä, erityisesti sen kulttuurista, poliittista tai uskonnollista eliittiä suhteessa islamiin: sitä ei oteta todesta. Jos imaami sanoo jotain islamistien tulevaisuuden suunnitelmiin liittyen, siihen ei suhtauduta vakavasti. Jossain kohtaa tämä länsimainen sinisilmäisyys saa jopa rasismin kaltaisen arroganssin piirteitä.

Yhteinen nimittäjä näille molemmille on totalitarismi: "poliittinen järjestelmä, jossa valtion valta ulottuu yhteiskunnan kaikille aloille. " 

Emmekös me viime vuosina täällä Suomessakin ole saaneet todistaa juuri tällaisen totalitarismin esiinmarssia, joka itse asiassa pyrkii saavuttamaan tavoitteensa hyvin hienovaraisesti ja vaivihkaa, sanoisinko sivistyneesti. Sillä ei ole käytössään vankileirien saaristoa maantieteellisesti tai fyysisesti, mutta tämä totalitarismi ulottuu jo hyvin pitkälle inhimillisen ajattelun alueelle. Esim. homoseksuaalit eivät enää saa eheytyä (vaikka haluaisivatkin), koska se on vastoin nykyistä ajattelun genreä, joka tähtää perinteisen perhe- ja avioliittorakenteen murtamiseen. Sen murruttua ihmisiin on taas helpompi vaikuttaa manipuloivasti. Tai edellä kuvattua islamin uhkaa ei saa arvostella tai edes lausua ääneen, koska se ei sovi vallassa olevaan ajatteluun. Perinteisten kristillisten arvojen esille tuomista ei pidetä eettisesti, ammatillisesti, tieteellisesti tai kulttuurisesti suotavana, koska se johtaa vastakkainasetteluun, jopa vihapuheisiin. Jo se, että pelkästään ajattelet tällä tavoin tekee Sinusta potentiaalisen uhkatekijän.

Eräs nuoruuden kaverini totesi joskus silloin kultaisella 80-luvulla, miten paras tapa vastustaa totalitarismia on julistaa evankeliumia. Sehän vasta tekeekin ihmisestä todella vapaan, sisäisesti riippumattoman ihmisen, jonka omatunto on ensisijaisesti sidottu Raamatun sanaan Jumalan ilmoituksena, ennen mitään puolueohjelmia, viisivuotissuunnitelmia, yleistä mielipidettä, mediagalluppeja tai muita vaikutteita.

Niinpä ikäänkuin siunatuksi jatkoksi - kirjaimellisesti! - edellä saaduille vaikutteille käteeni osuikin kristillisessä kirjakaupassa norjalaisen pitkän linjan evankelistan Emanuel Minosin erinomaisen puhutteleva kirja Ovet suljetaan! (Aikamedia v. 2011). Kirja on ilmestynyt Norjassa jo parisen vuotta sitten ja esim. Utoyan verisiä tapahtumia silmälläpitäen kirja on suorastaan profeetallinen. Minos nimittäin käy läpi kristillisen perinteen historiaa ja vaikutusta viime vuosituhannella erityisesti skandinaavisesta näkökulmasta ja tuo hyvin esille sen, mitä yhteiskunnalle ja kokonaiselle kulttuurille tapahtuu, kun se luopuu niistä kristillisistä arvoista, joiden varaan kaikki tuo taloudellinen hyvinvointi ja tasa-arvo, yhteiskuntarauha ja järjestys sekä mielipiteen sanomisen vapaus ja toisten oikeuksien kunnioittaminen aikanaan on rakentunut.

Minos kysyykin hyvin ajankohtaisen kysymyksen: "Entä nyt, Skandinavia?"


Kirjan loppuun on koottu erityisesti Pohjoismaita, mutta myös muuta maailmaa käsitteleviä näkyjä ja profetioita, mutta niitä käyn tässä vasta lueskelemaan, joten palaillaan niihin myöhemmin.

Viime päivien kokemuksia

Tiedätkö mitä tarkoitetaan lapsen uskolla? Kerronpa esimerkin.

Eräänä päivänä olin työni puolesta toisella paikkakunnalla opettamassa. Olin herännyt ja lähtenyt liikkeelle jo normaalia aikaisemmin. En ollut huomannut/muistanut/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt varata mitään sen kummempaa matkaevästä mukaan, mikä vähän arvelutti meikäläistä. Niinpä oli iloinen yllätys, kun pääteasemalla jaettiin ilmaisia purkkeja hyvää kreikkalaistyylistä jugurttia. Sillä se opetuspäivä hyvin lähti käyntiin, vaikka aamupalan syömisestä olikin jo kulunut normaalia enemmän aikaa. Koin sen selkeänä lahjana Jumalalta, joka täyttää kaikki tarpeeni ja pitää huolta minusta, jopa hyvinkin yksityiskohtaisella tavalla.

Nyt terve järki ja "aikuisen" mieli sanovat, että "no, mikäs siinä, hauska sattuma, mutta eipä juuri muuta". Helppohan näitä asioita on rationaalisesti selittää ja suhtautua asioihin kypsän viileästi, tekemättä siitä nyt sen "isompaa numeroo". Tuollainen vouhotus nyt saa olonkin niin vaivautuneeksi. Itse kuitenkin huomasin ajattelevani, että "niin, Herra järjesti minulle ekstravälipalan, kun huomasi sekä tarpeeni että huolestuneen mieleni moisesta". Mielen valtasi turvallisuuden tunne ja rauha: minusta pidetään huolta.

Kukin pitäköön oman uskonsa. Itse kallistun vahvasti - ja mielelläni - viime mainitulle kannalle. Kun tässä uskossaan elää ja vahvistuu, niin voi huoletta jättää kyynisen huvittuneet, jopa ivalliset ilmeet omaan arvoonsa.


Joskus sitä havahtuu tilanteeseen, jossa huomaa yllättäen saaneensa elämänmakuisia ja todellisia rukousvastauksia kysymyksiin, jotka ovat ikäänkuin varkain nousseet mieleen ja joita ei aina ole edes rohjennut ääneen lausua. Sitten vaan ykskaks yllättäen huomaa, että niin, se mitä nyt on tapahtunut, onkin suoraa jatkumoa sille tunnetilalle ja selvä vastaus ja niihin kysymyksiin, jotka vaivasivat mieltä jokin aika sitten.

Eräässä vanhassa hengellisessä laulussa puhutaan siitä, miten Jeesus kuulee heikoimmatkin huokaukset ja rukoukset. Hän todellakin jo kaukaa tunnistaa nuo äänenpainot ja rientää vastaamaan niihin. Eräs uskonelämän suurimpia paradokseja onkin se, miten paljon Hänelle merkitsevätkään meidän ajatuksemme, tarpeemme ja kysymyksemme. Mikä minä olen, että minusta näin huolehditaan...?

Mutta nämä asiat aukenevat vain uskolle.

Avainpelaajat

Kuluneen viikonlopun aikana olemme pariinkin otteeseen rukoilleet oman kotikaupunkimme kohdalla tiettyjen avainhenkilöiden puolesta tai oikeammin heidän löytymisensä puolesta. Avainhenkilöt ovat ihmisiä, miehiä tai naisia, jotka omalla elämänalueellaan, omassa työssään ja kutsumuksessaan ovat avainasemassa vaikutuksensa puolesta. Tämä elämänalue (tai, kuten Paavali sitä 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvussa kutsuu, "vaikutusala") voi olla esim. politiikan, median, talouden, elinkeinoelämän, tieteen, taiteen, kulttuurin, urheilun tai hengellisen elämän piirissä. Jumala osoittaa meille aika ajoin tiettyjä tällaisia ihmisiä, että me Herran omina (so. hänen pappeinaan) rukoilisimme erityisesti ja keskitetysti juuri heidän puolestaan.

Raamatussa on lukuisia esimerkkejä tällaisista avainhenkilöistä. Jeesus tapasi tulliasemalla Matteuksen eli Leevin ja kutsui tämän seuraajakseen. Tämän seurauksena Matteus kutsui Jeesuksen opetuslapsineen luokseen illalliselle ja sinne kerrotaan tulleen myös monia muita saman alan ihmisiä (Matt. 9:9-10). Kyseessä voi siis olla esim. jokin alakulttuurinen tyyli, etninen ryhmä tai ammattikunta tms. Ratkaisevaa on se, että tämän avainhenkilön kautta monta muutakin "saman heimon" jäsentä voidaan tavoittaa.

Roomalainen kenturio Kornelius on toinen hyvä esimerkki kaverista, joka asemansa perusteella oli avainhenkilö monien muiden tavoittamisessa. Kun hän kutsui apostoli Pietarin kotiinsa julistamaan evankeliumia Jeesuksesta, hän kutsui samaan tilaisuuteen monia muitakin, nimittäin kaikki paikalla olleet sukulaisensa ja lähimmät ystävänsä (Apt. 10:24).

Juutalainen fariseus ja rabbi Saulus eli apostoli Paavali taas oli hyvä esimerkki avainhenkilöstä, joka alussa oli jopa oman entisen (etnisen, uskonnollisen ym.) ryhmänsä poissulkeva, mutta aikaa myöten täysin uusia mahdollisuuksia ja yhteyksiä avaava avainhenkilö.

Lionel Messi on esimerkki avainpelaajasta, joka omalla henkilökohtaisella panoksellaan kykenee ratkaisemaan otteluita. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että Messi on sitä nimenomaan seurassaan FC Barcelonassa, mutta - yllätys, yllätys - hän ei olekaan sitä oman maansa Argentiinan maajoukkueessa, johon hän kyllä itseoikeutetusti lahjojensa perusteella kuuluu. Siellä hänellä ei nimittäin ole ympärillään sellaisia (so. sen tasoisia) muita pelaajia, jotka kykenisivät pelintekemisellään luomaan hänelle niitä maalipaikkoja, joista ratkaista otteluita. Esille tulee Messin (ja koko Barcan) kohdalla pelityylin sekä sellaisten pelaajien, kuten esim. Xavin merkitys.

Avainpelaaja on, roolistaan ja asemastaan huolimatta, aina myös riippuvainen niistä ympärillään olevista ihmisistä, seuraajista, tukijoiusta ja esirukoilijoista, joihin hän on suhteessa ja joiden kautta hänen vaikutuksensa tapahtuu ja laajenee.