"Suomi tienhaarassa" - Mediakatsaus 12

Joku on sanonut, että kun mies on parikymppinen, häntä kiinnostaa eniten se, mikä tuntuuhyvältä. Kun hän on 30-40v. häntä kiinnostaa eniten se, mikä toimii käytännössä. Kun hän tulee viisikymppiseksi ja yli sen, häntä kiinnostaa se, mikä on totta.

Toivottavasti tämä on totta.

No, tällaisia ajatuksia tulee väistämättä mieleen näin lakkiaispäivänä - ja kieltämättä myös silloin kun seuraa meneillään olevia hallitustunnusteluja.

"Suomi on nyt tienhaarassa", näin otsikoi pääkirjoituksensa kaikkivoipa valtakunnallinen pravda eli Helsingin Sanomat tänään. Vanha kunnon Hesari, tuo erkkolaisen mediavallan lippulaiva, aina yhtä profeetallinen. Mutta kun kelaa kulunutta lukuvuotta - siis ajanjaksoa viime syksystä tähän päivään kun lukuvuosi päättyy - niin tähän Hesarin toteamukseen voi hyvin yhtyä. Suomi on todellakin tienhaarassa ja monellakin tavalla.

Kuluneen kevään vaalit nostivat pinnan alta esille paljon sellaista tyytymätöntä mutinaa, jota ammattipoliitikkojen tai mediaihmisten korvat eivät syystä tai toisesta olleet rekisteröineet kunnolla. Yllättäen olemme tilanteessa, jossa melko suuri osa kansaa onkin pettänyt noiden valtaapitävien tahojen luottamuksen ja katsoneet halvaksi sen ylläpitämän hyvän hallinnon. Tämä tyytymättömyys kanavoitui ison jytkyn kaltaiseen vaalivoittoon perussuomalaisille.

Osittain tästä mantranomaisen EU-myönteisyyden haastavasta vastalauseesta johtuen hallitusneuvottelutkin ovat nyt niin vaikeita. Mahdoton yhtälö: poliittinen kenttä on sekaisin ja uudistunut ja maahan pitäisi ehdottomasti saada EU-myönteinen hallitus Välimeren maiden talouden pönkittämiseksi. Edelleen toistan sen minkä olen jo aiemmin tuonut esille: emme ole vielä nähneet loppuun asti, mitä kaikkea tämä nykykehitys tuo tullessaan.

Kirkon kannalta kulunut lukuvuosi 2010-2011 on ollut vähintään yhtä järisyttävä. Voimme oikeutetusti puhua ajasta ennen ja jälkeen suuren homoskeskustelun lokakuussa 2011. Näin siitäkin huolimatta, että mitään uutta tai edes radikaalia ei tuossa mediassa pullistetussa keskustelussa tullut esille. Suurimman hälyn aikaansaanut kristitty naispoliitikko ei edes puhunut mitenkään kirkon suulla (minkä kirkon johto myös toi esille), kertoi vain yksinkertaisen kristityn käsityksen Raamatun sanan pohjalta. Tietyt piirit Suomessa (ja kirkossa) kuitenkin katsoivat ajan olleen kypsä aloittaa uusi offensiivi kirkon nykyistämiskehityksen sodassa. Mitkä ovat sen vaikutukset muuhun kristikuntaan Suomessa - you tell me!

Joka tapauksessa kirkon nykytilanne on niin täynnä toinen toistaan karmaisevampia esimerkkejä luopumuksesta, että sen tulisi kannustaa meitä entistä aktiivisempaan lähetystyöhön kirkossa - ei sen pelastamiseksi, vaan Jumalan lasten uskon varjelemiseksi ja uusien, vielä sinne tänne häilyvien voittamiseksi sisälle Jumalan valtakuntaan. Apostolien teoissa meillä on hyvin selkeä ja yksiselitteinen toimintaohje, miten toimia tässä tilanteessa:

"Mutta kun muutamat paaduttivat itsensä eivätkä uskoneet, vaan puhuivat pahaa Herran tiestä kansan edessä, niin hän (Paavali) meni pois heidän luotaan ja erotti opetuslapset heistä ja piti joka päivä keskusteluja Tyrannuksen koulussa." (Apt. 19:9)

Emme siis voi ainakaan Raamattua syyttää siitä, etteikö se anna meille hyvin käytännöllisiä neuvoja.

Timo Eskola puhuu viimeisimmän Perusta-lehden (3/2011) pääkirjoituksessa siitä, miten "kirkko muuttaa kaksioon". Eskolan mukaan viime "vuonna evankelis-luterilainen kirkko muuttui lopullisesti yhtenäiskirkosta jälkikristillisen ajan hajaannuksen kirkoksi" seuraten muun Euroopan kirkkojen esimerkkiä. Ja hyvä niin, sanoo joku, jo on aikakin konstantinolaisen paradigman kuplan puhjeta. Mikä on hiekalle tai peräti valheelle rakennettu, se sortuu ja sen tuleekin sortua.

Tämä ei saa minua epätoivoon, päinvastoin. Perinteisten rintamalinjojen murtuessa näen edessäni yhä uusia aukkoja, joista hyökätä sisään ja tehdä tulosta Jumalan valtakunnalle. Mutta se, mitä meidän pitää suomalaisina kristittyinä tehdä, on kasvaa kypsiksi aikuisiksi. Emme voi enää juosta vain sen perässä, mikä tuntuu hyvältä. Emme voi loputtomiin asti olla kyynisen pragmaattisia. Meidän on otettava Totuus uudelleen todesta ja ymmärrettävä, että ennen kaikkea se, mikä on totta toimii myös pitemmän päälle parhaiten käytännössä - ja loppupelissä myös tuntuu parhaimmalta. (Sanan "loppupelissä" eskatologisessa merkityksessä.)

Näin meidän täytyy tehdä rakentaaksemme kalliolle. Nykyiset hiekalle rakennetut kirkolliset systeemit hajoavat ja vääristyvät juuri sen tähden, että niitä ei oltu kalliolle rakennettu. Emme saa enää uudelleen tehdä samoja virheitä.