Joskus kivetkin huutavat. Luin eilen Hesarin kuukausiliitteestä filosofi Esa Saarisesta, miten hän oli nuorena opiskelijana törmännyt yliopistolla professori Jaakko Hintikkaan. Tämä oli tuskaillut jonkun lukitun oven kanssa ja Saarinen nuorempana oli rientänyt oitis apuun. Tästä alkoi mestari-kisälli-suhde, joka johti muun muassa siihen, että Saarinen neljän vuoden(!) kuluttua 24-vuotiaana väitteli tohtoriksi.
Esa Saarinen kuvailee oppi-isäänsä ja mentoriaan Jaakko Hintikkaa mieheksi, jolla on uusia ideoita, joiden miettiminen täyttää hänet suunnattomalla innolla. "Jaakon äly luo ympärilleen kiihkon ilmapiirin. Hän on ällistyttävän ennakkoluuloton ja aseistariisuvan itsevarma. Ja aina innostunut - kukaan ei ole koskaan nähnyt Jaakkoa väsyneenä", Saarinen sanoo.
Samanlaiseen "kivien huutamiseen" törmäsin hiljattain lueskellessani 1700-luvun Englannin historiaa. Tuon ajan nousevan brittiläisen imperiumin eräs merkittäviä hahmoja oli William Pitt (1708 - 1788). Häntä kuvataan hahmoksi, joka oli hyvin innostava ja innoittava niille läheisilleen, jotka ymmärsivät häntä. Hänellä oli kyky temmata nämä ihmiset vastustamattomasti mukaansa ja innostaa heidät ponnistamaan kaikki voimansa tehtävissään.
Kerrotaan, että kenraali James Wolfe, joka pian toimisi Kanadassa Quebecin kimppuun hyökkäävien brittiläisten joukkojen komentajana, oli sotaretken aattona päivällisellä Pittin kotona. Aterialla Pitt selosti hänelle suunnitelmiaan ja kehitteli yleiskäsitystään tilanteesta siirtomaasodassa uudella mantereella Englannin ja Ranskan välillä. Yhtäkkiä Wolfe, joka oli aivan selvä (sic!), ponnahti pystyyn paikaltaan, paljasti miekkansa ja rupesi harppomaan lattialla edestakaisin puhuen samalla innostuneesti siitä, miten hän tulisi tekemään samanlaisia mainetekoja kuin aikanaan Julius Caesar tai Hannibal...
Hyviä esimerkkejä innostuksen ja innoituksen voimasta. Eikä meidän tarvitse jäädä pelkästään "kivien huutamisen" kuuntelun tasolle, vaan jotain samaa on tapahtunut apostoli Paavalin ja nuoren Timoteuksen välillä. (Ja ennen tätä Barnabaan ja Paavalin välillä jne.) Paavali näet kirjoittaa: "Juuri sentähden minä lähetin teille Timoteuksen, joka on minun rakas ja uskollinen poikani Herrassa; hän on muistuttava teitä minun vaelluksestani Kristuksessa Jeesuksessa, sen mukaan kuin minä kaikkialla, joka seurakunnassa, opetan." (1.Kor. 4:17)
Jumnalan valtakunnan perusluonne on tämän kaltainen oppiminen: innoituksen ja innostuksen kautta, esimerkin kautta käytännössä tapahtuva oppiminen. Paavali mainitsee Timoteuksesta vielä, että tämä "niinkuin poika isäänsä, on minua palvellut evankeliumin työssä" (Fil. 3:22). Oppiminen Uuden testamentin mallin mukaan on aina enemmän mallioppimista kuin teoriapainotteista opiskelua. En ota nyt tässä esille yhtään negatiivista esimerkkiä siitä, miten me olemme onnistuneet tämän missaamaan - niin seurakuntatyössä kuin työntekijöiden koulutuksessakin - vaan heitän mietittäväksi:
- Keistä Sinä olet innoittunut?
- Keiden esimerkki on Sinua innostanut?
- Entä keitä Sinä innoitat?
4 comments:
Hyviä ajatuksia taas kerran.
Tuossa on oikeastaan kaksi eri asiaa, keistä ihmisistä olemme innostuneet tai ketkä ihmiset ovat meitä innoitaneet; ja sitten Raamattu ja/tai Pyhät siellä (tai muualla) joista olemme innostuneet tai ovat meitä innostaneet. Eli mielestäni eri asia on siinä olenko minä innostava tempaamaan ihmiset mukaa erilaisiin juttuihin, tai olenko minä innostava tempaamaan ihmsiä mukaan Kristusruumiiseen oman vaelluksen (taikka evankelioinnin) kautta?
Veikkaan että ensimmäinen on helpompaa. Jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko William Pitt saanut ihmisiä Kirkkoon samalla inolla kuin vaikkapa joihinkin hänen ajatuksiinsa taikka tehtäviinsä? Hämeenlinnassa asuessani tutustuin mieheen joka oli äärimmäisen epäinnostava, siis totaalisen tylsä persoona, mutta kun hän puhui Herrastaan niin se ei ketään jättänyt koskaan kylmäksi eikä kukaan voinut sanoa että mies oli tylsä ;-) Ei, sitä hän ei silloin ollut.
Mutta pointti kai lienee siinä että edes innostumme jostakin? Flegmaattisuuden olen kyllä huomannut monen hyvän esteeksi milloin milläkin syyllä, oikeita taikka muunlaisia. Mistähän se muuten johtuupi?
Jatkampa vielä kun nyt sille päälle satuin...
Itse olin ei-innostutnut hengellisistä asioista useita vuosia, mutta olin kyllä innostunut muista asioita. Flegmaattinen en ollut, ei vaan jaksanut innostaa, tai niin tunsin. Pohdin että miksi näin? Kyse ei ollut siitä että oli "liikaa muuta puuhaa", vaikka jotkut tuttavani ja jopa opettajaninikin minusta niin päättelivät. Ja erityisesti muutama "profeettakin" sellaisen näyn näki että nyt pitää kaikki muut jättää ja ottaa Raamattua käteen ja lukea. Näistä yksi oli silloinsen seurakuntani Virallinen Profeetta (heh, heh... näin hän itseään tituleelasi). No, jätän nyt nuo hassunhauskat profeetat sikseen ainakin toistaiseksi, ja hän olisi varmaan profetoinut jotakin muuta jos olisin kertonut lukutottumuksistani. Toki puuhaa oli paljonkin mutta niin on aina ollut, ja niin on nytkin.
Tällaisesta tilanteesta voisi käyttää ajatusta "olin kylmällä paikalla", vaan en kuitenkaan käytä. Nyttemmin kun asiaa ja tuota aikaa pohdin, tein töitä oman hengellisyyteni kanssa enemmän kuin ehkä koskaan ennen, mutta en vaan huomannut sitä itse koska mitään näkyvää ei tapahtunut jota odotin itseltäni, koska vastaavasti sellaista minulta odotettiin. Elmäni Kristuksessa oli hyvin suorituskeskeistä.
Nyt näen sen varsinaisen "ogelman" ja se oli pelkkää turhautumista, koska minä odotin itseltäni niin paljon. Petyin itseeni koska ajattelin että muut pettyvät minuun, koska en kyennyt "suorittamaan" sitä mitä se sitten kulloinkin oli. Ihmisen, uskovan status usein muodostuu juuri noista suorituksista, mikäli ei ole sattunut syntymään sopivan sukunimen alle, sillä sopivan "vahva" sukunimi korvasi joitakin "suorituksia" ja uskovasta tuli "hyvä tyyppi" likimain automaattisesti ;-)
Ihmettelen vieläkin sitä että puhuin aina "levosta käsin xxx...." tekemiseen ja lähtemiseen jne., josta minulla ei ollut kivenkään vertaa ymmärrystä. Tuskin on vieläkään kovin paljoa enemmän, mutta ehkä kuitenkin vähän.
Eli innostumattomuuteen saattaa löytyä sekin syy että nyt on vaan sellainen kausi tai aika. Varsinaisesti pahaa tein itselleni siinä kun koetin innostua, ihan väksisinkin kun joku taas sellaisen näyn näki. Monikin tuli innostamaan, mutta en vaan jaksanut innostua, joten luopion leima oli jo joiltakin saatu ;-) No, nyt ymmärrän itseäni paremmin ja ehkä sitä kautta myös toisia jotka samassa jamassa saattavat olla ja elämäänsä tuumata.
Asiallisia pointteja Karilta!
Itse en lähtisi eriyttämään innostamista ja innoittumista. Kyse on mielestäni enemmänkin siitä palveleeko tuo kaikki Jumalan valtakunnan etua vai jotain muuta. Molempia nimittäin voidaan käyttää väärin. Voimme huoletta kyseenalaistaa esim. William Pittin motiivit innostaa ihmisiä tekemään kaikkensa brittiläisen imperiumin laajenemiseksi jne. Tämä nimittäin toisaalta edusti imperialismia ja tuotti kolonialistisen problematiikan niin länsi- kuin ns. kehitysmaihinkin. (Länsimaissa tuota hedelmää kutsutaan sitten monikulttuurisuudeksi yms.)
Sama asia tulee esille kristillisissä piireissä siinä kun joku henkilö kytketään sellaisiin vastuunkannon kahleisiin, jotka asiallisesti ottaen ovat hyvinkin kaukana hänen omasta kutsumuksestaan. Samaa kykyä/lahjaa siinäkin käytetään - ja jopa käyttäen perusteina ihmisen syvimpiä arvoja. Mikä inhottava hyväksikäyttämisen muoto!
No yhtä kaikki, kyse on Jumalan luomistyönä meissä olevasta kyvystä innoittaa ja innostaa muita. Uusitestamentillisessa mielessä tämä tulee lähelle esim. Barnabas-nimisen kaverin kutsumanimen etymologiaa. (Ks. Apt. 4:36.) Sitä voidaan käyttää yhtä hyvin väärin kuin oikeinkin.
Käytetään me sitä oikein.
Tuo on totta, rohkaisua tarvitsemme ja sitä jaamme välillä turhankin säästeliäästi.
Olen huomannut (lähinnä itsestäni) että neuvomme ja annamme hyviä sekä vähintäinkin loistavia ohjeita veljillemme/sisarillemme - vaan emme rohkaise - koska useinkaan emme tiedä mistä rohkaista koska emme oikeasti edes tunne ihmistä. Onko niin että lähimmäinen, hänen elämänsä ja kutsumuksensa, ei todellisesti kiinnosta meitä?
Post a Comment