SUMMA I

Olen tässä kesäloman alkajaisiksi käynyt läpi vanhoja kalenteri- ja päiväkirjamuistiinpanojani viimeisen parin vuoden ajalta. Aika ajoin on hyvä pysähtyä miten on mennyt ja miten tähän on päädytty. Ainakin voimme yrittää oppia jotain historiasta. TV2:n "suuren homokeskustelun" jälkeen kirjoitin muutaman nopean rivin:

"Tuskin koskaan aiemmin olen kokenut vastaavaa antikristillisen hengen hyökkäystä näin laajassa mittakaavassa. Jotain on ilmiselvästi tapahtumassa, jokin on muuttunut ja asiat eivät enää ole niinkuin ennen. Rintamalinjat selkiytyvät, rajat tulevat näkyviin.

- varustautuminen!

- uusi vaihe on alkamassa (tämä ei ole profeetallisuutta)

- ei vain sitä mitä on tapahtumassa, vaan ennen kaikkea sitä, mitä Herra on tekemässä

- tämä on profeetallisuutta!"

-------

Tämän kehityksen eräs huipentuma oli luettavissa eilisen päivän (15.06.2011) Hesarista. Kirjoittajana on ollut Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Hanna Salomäki, jonka viesti on sekä hälyttävä että ihmettelevä: herätysliikkeet tulee pitää kirkon yhteydessä, koska niiden jäsenet ovat - kaikesta huolimatta - juuri niitä, jotka täyttävät muuten tyhjenevien kirkkojen penkkejä. Kirkon toimintaan osallistuu siis aktiivisemmin se porukka, jota uhataan kolehti- ja tilaboikotilla ja määrärahojen eväämisellä. "Heistäkö kirkon halutaan hankkiutuvan eroon? Harva kansanliike tai poliittinen puolue pyrkii eroon aktiivisimmasta väestään."

Näin ulkopuolisen silmin katsottuna kirkon johto piispoineen vaikuttaa kuitenkin perin penseältä näiden suhteiden lämmittämiseen.

Mikä voisi olla kirkon johdon ratkaisu tässä tilanteessa? Miten arkkipiispan lanseeraama "moniääninen kirkko" kohtaa ne jäsenensä, jotka eivät lämpenekään kirkollisille uudistuksille?

Yksi tulevaisuuden skenaario voi olla kaupallinen logiikka: herätysliikejärjestöjen toimintaan pyritään vaikuttamaan taloudellisilla pakotteilla. Niiden toivotaan muuttavan ideologiaansa eurojen voimalla.Eli vanha kunnon "keppiä ja porkkanaa"-kuvio.

Herätysliikkeissä moraalinormeja perustellaan auktoriteettina pidetyllä Raamatulla, mikä jo sinällään osoittaa kirkon johdon raskaan etääntymisen laitoksensa oletetusta alkuperäisestä toiminta-ajatuksesta. Jos kerran "Sola Scriptura"-periaatteen mukaisesti sanotaan, että Raamattu on kaiken opin ja elämän ylin auktoriteetti, niin miksei sen mukaan sitten eletä?

No, raha tuskin muuttaa herätysliikkeiden opetusta. Kirkko kun on kautta historiansa pyrkinyt suitsimaan herätysliikkeitä, mutta ulkoapäin tuleva vastustus on useimmiten vain vahvistanut niitä. Ehkäpä ne nytkin tässä tilanteessa vain organisoituvat tiukemmin yhteen (esim. viidesläiset järjestöt). Tästähän saatiin jo vähän esimakua viime kevään Kirkkokansan raamattupäivässä. Veikkaankin, että vielä tämän vuoden aikana jotain tullee tapahtumaan tällä rintamalla. Pahin asia, minkä esim. viidesläiset voisivat tehdä olisi se, että he lähtisivät kirkosta yhdessä ja isona joukkona - ja perustaisivat uuden kirkkokunnan. Se edustaisi melkoista hengellistä näköalattomuutta ja mielikuvituksen puutetta. Siinä samoja, vanhoja virheitä vain kierrätettäisiin uudessa muodossa.

Toinen tulevaisuuden skenaario voisi olla se, että kirkon johto myöntää sen, että kirkossa on nyt ja tulevaisuudessa eri katsantoja edustavia jäseniä. Käytännössä siis sallitaan sekä "uudistajien" että herätysliikeväen rinnakkainen toiminta kirkossa. Liitoksissaan repeilevässä kirkossa tämä lienee varteenotettavin vaihtoehto.Toisaalta on hyvä muistaa myös se, että perusorientaatioltaan herätyskristillisyys (vrt. J. Löytyn merkkaama "ratkaisukristillisyys") oikeasti edustaa luterilaisuudelle vierasta elementtiä, kuten jo Ukko-Muroman aikoina oikeutetusti huomautettiin. Ei tämä skisma muuten olisi ollut läsnä kirkossa aina Liisa Eerikintyttären ajoista lähtien.

Kirkollisen herätysliikeväen keskuudessa on nähty yhtenä toimivana ratkaisuna ns. jumalanpalvelusyhteisöjen perustaminen. Monilta paikkakunnilta näistä on saatukin ihan hyviä kokemuksia. Oikeasti ne eivät edusta mitään uutta tai vaihtoehtoa. Uskonpuhdistuksen tulee ulottua syvemmälle, myös seurakunnan elämän rakenteisiin käytännössä. Ennen toimintaa on keskityttävä elämään ja tämä on kokemusteni mukaan raskas läksy opittavaksi jokaiselle pitkään ohjelmaseurakunnissa mukana olleille.

Oikeasti seurakunta näyttäytyy - ei niinkään "moniäänisenä" - kuin monikasvoisena: esirukous kaupungin puolesta, kodeissa, työpaikoilla tai kahviloissa tapahtuvia kokoontumisia, koko kaupunginlaajan seurakunnan yhteisiä celebraatioita, opetuslapseuttamista ja mentorointia, "hautomoja" ja "lataamoja", verkottumista ihmisten kesken jne. Mutta ennen kaikkea ihmissuhteita ja elämää, ei työmuotoja ja ohjelmia.