Juttelin hiljattain erään nuoremman veljen kanssa seurakunnan istuttamisesta. Hän esitti minulle kysymyksen, tulisiko seurakuntia ollenkaan istuttaa? Uusi testamenttihan ei tästä mitään puhu. Esim. Paavali toteaa korinttilaisille, ettei hän tullut edes kastamaan, vaan julistamaan evankeliumia. (Ks. 1.Kor. 1:14-17.) Kastaminenhan voidaan hyvällä syyllä liittää erääksi seurakunnan peruskivijalaksi. Näin voimme sanoa, vaikka emme pitäisikään kastetta minään initaatioriittinä johonkin yhdistyspohjaiseen yhteisöön. Eihän se sitä olekaan, vaan liittämistä uskon kautta Kristukseen. (Ks. 1.Kor. 12:12-13.)
Vastaavasti Paavali sanoo kutsumuksensa olevan evankeliumin julistaminen ja tämä viittaa selvästi johonkin muuhun kuin jonkin toiminnan käynnistämiseen. Evankeliumissa on kyse Kristuksesta ja uskon syntymisestä Häneen. Ihminen pelastuu tämän kautta, ei minkään toiminnan, jossain käymisen tai johonkin kuulumisen kautta. Paavalin toiminta näyttäisi siis viittaavaan siihen, että on syytä istuttaa jotain muuta kuin sitä, mitä perinteisesti on ymmärretty seurakuntien istuttamistyöllä.
Älä siis istuta seurakuntaa, vaan istuta Kristus ihmisten sydämiin. Istuta heidän sisimpänsä maaperään Jumalan valtakunnan siemen. Jos ihmisestä tulee uskon kautta osallinen Kristuksesta, niin hän on osa sitä seurakuntaa, joka muodostaa Kristuksen ruumiin – ja näin myös paikallisella tasolla. Pelkkä seurakunnallistaminen ei auta mitään, koska jollei hänestä tule Jumalan lasta, niin kaikki muu on turhaa.
Kun toimit näin, niin seurakunta kasvaa automaattisesti tältä pohjalta ja tuottaa myös jatkossa samanlaista satoa. Jumalan seurakunnan sisin ei ole siinä, miten uskovat ovat organisoidut, autetut tai sitoutetut, vaan siinä, miten he seuraavat, rakastavat ja tottelevat Jeesusta. Kaikki muu on enemmänkin seurausta kuin syytä. Kaikki alkaa Sinun suhteestasi Jeesukseen – ”Kuka Jeesus on Sinulle?”
Usko huviksesi: tämä ei ole mitään semantiikkaa.
Apostolien teoissa näemme tämän mallin toiminnassa käytännössä. Opetuslasten evankelioinnin tuloksena ihmiset tulivat uskoon ja sitä kautta muodostui seurakunta. Seurakunnassa Jeesus on Päänä ja Hänen Henkensä innoittamana eri armolahjat toimivat, hengellinen vanhemmuus nousee esille ja seurakunta kasvaa. Seurakunta siis syntyy ikään kuin evankeliumin julistuksen kylkiäisinä. Teologisesti voisimme siis sanoa oikeaa kristologiaa seuraavan – ei ekklesiologia! – vaan missiologia.
Kun katsomme Apostolien teoista evankeliumin voittokulkua itäisen Välimeren alueella, niin aluksi huomio kiinnittyy seurakunnan kasvun mittaamiseen tarkkoina lukuina. (Ks. Apt. 2:41, 4:4, 5:14 ja 6:7.) Myöhemmin tuloksia mitattiinkin esim. sanomalla, että ”Herran sanaa levitettiin koko siihen maakuntaan” (so. Pisidia nyk. Turkin keskiosissa). (Ks. Apt. 13:49.)
Kun seurakunnan luonnollinen kehitys oli mennyt eteenpäin, voitiin todeta, että ”seurakunnat vahvistuivat uskossa ja uskovien määrä lisääntyi päivä päivältä” (Apt. 16:5). Tämä näyttäisi viittaavaan jonkinlaiseen (inhimillisesti katsottuna) hallitsemattomaan kasvuun, jossa ei ollut mitään keskitettyä johtoa, eikä kontrollia. Evankeliumi meni eteenpäin seurakuntalaisten toimesta – ei niinkään apostolien itsensä työn tuloksena. Lopulta seurakunnan kasvua mitattiin sillä, että parin kolmen vuoden aikana ”kaikki Aasian (maakunta nyk. Turkin länsiosissa) asukkaat, sekä juutalaiset että kreikkalaiset, saivat kuulla Herran sanan” (Apt. 19:10).
Kaikki tämä tapahtui aikana, jolloin Paavalin itsensä pääasiallinen vaikutus tapahtui Efesoksessa. Muuten evankeliumi levisi maakuntaan ja sen muihin kaupunkeihin (esim. Filadelfia, Laodikea ja Kolossa) muiden, kuin Paavalin toimesta. Esim. Epafraksen toiminnan tuloksena syntyi seurakunta Kolossaan (Kol. 1:7). Näiden kaupunkien uskovat eivät itse asiassa olleet koskaan nähneetkään Paavalia kasvokkain. (Ks. Kol. 2:1.) Se ei kuitenkaan ollut este evankeliumille.
Esimerkkinä tästä seurakunnan orgaanisesta kasvusta voidaan ottaa esille ilmeisesti kreikkalainen kaveri nimeltä Epainetos (Room. 16:5). Paavalin sanojen mukaan tässä oli kaveri, joka kirjaimellisesti oli ”Aasian ensi hedelmä Kristukselle”. Hän oli tullut uskoon sen kolmen vuoden ajanjakson alussa, jotka Paavali vietti Efesossa. Hän oli siis ollut uskossa enintään kolme vuotta, kun Paavali jo lähettää hänelle terveisiä – Roomaan.
Mitä ihmettä Epainetos Roomassa teki? Ehkä kyseessä on ollut nuori kaveri, joka oli yksinkertaisesti lähetetty kotiseudultaan Aasiasta suurelle pääkaupunkiseudulle tekemään hengellistä työtä. Ehkäpä Paavali tässä Roomalaiskirjeen 16. luvussa lähettääkin terveisiä seurakuntaverkoston johtajille eri puolilla tuota isoa metropolia. Nämä seurakunnat kokoontuivat kodeissa (esim. Room. 16:5) ja verkoston malli oli hajautettu ja toiminta-ajatus levittää evankeliumia pääkaupunkiseudulla. Ehkä Epainetos oli yksi tällaisen kotona kokoontuvan verkostoseurakunnan vetäjistä?
7 comments:
Aamen, kuulosta hyvältä, siitä aamennus!
Eiköhän se ole juuri niinpäin, että seurakuntaa ei istuteta vaan uskoon tullut istutetaan seurakuntaan, eli pyhien yhteyteen.
Mitä, eikö seurakunnan istuttaminen tarkoitakaan uskovien istuttamista kirkonpenkkiin? :P
-Herman
Minusta ei kannata opetuslapseuttamista ja seurakunnan istuttamista liiaksi asettaa vastakkain. Tai sulkea toista pois-
Kysymys ei ole kummassakaan ensisijaisesti jostakin metodista, vaan enemmänkin Jumalan valtakunnan periaatteista, joita voidaan toteuttaa eri tavoin.
Seurakuntia syntyy niistä, joille on julistettu evankeliumia ja jotka ovat sen vastaanottaneet.
Mutta. Seurakuntia - ja ennen kaikkea ihmisiä niissä - tarvitaan, että evankeliumi vietäisiim ihmisten ulottuville.
Kuvitteellinen esimerkki 1. Jos Lahden seurakunta päättäisi aloittaa systemaattisen kotiseurakuntien istuttamisen kaikkialle omakotitaloalueille, kerrostaloihin, opiskelija-asuntoloihin jne. niihin koteihin, joissa asuu kristittyjä eri kirkkokunnista, niin olen varma, että ihmisiä tulisi enemmän uskoon kuin nyt.
Kuvitteellinen esimerkki 2. Jos vaikkapa Lahden helluntaiseurakunta päättäisi istuttaa uudet perinteisen tyylin helluntaiseurakunnat jokaiseen vähintään 5000 asukkaa lahtelaisen lähiölön, niin olen varma, että kymmenen vuoden kuluttua ihmisiä olisi tullut enemmän uskoon kuin Kiveriönkadun kiinteistöön keskitetyn toiminnan kautta.
Johtopäätös näistä: Olemassaolevat seurakunnat voivat auttaa evankeliumin siemenen kylvämistä ja siten moninkertaistaa satoa - tai sitten jäädä säilömään jo korjattua satoa...
Kuvitteellinen esimerkki 3. Jokainen lahtelainen tulevaisuudessa uskoontuleva opetettaisiin kutsumaan kotiinsa naapureitaan ja "istuttamaan" sinne seurakunta. Tässä tarvitaan hengellisiä isiä ohjaamaan lisääntymistä.
Kuvitteellinen esimerkki 4. Kaikki tulevaisuudessa uskoontulevat lahtelaiset ohjattaisiin keskitetysti pienryhmiin, joissa opeteltaisiin elämään kristittyinä yhdessä muitten kanssa koulutettujen ryhmän vetäjien opastuksella.
Uskoontulleista voidaan "istuttaa" eri tavoin seurakuntia.
Uskoisin , että mikään edellä kuvatuista metodeista - eikä muistakaan vastaavista - ei sellaisenaan ole ehdottomasti oikea, jota pitäisi orjalliusesti noudattaa. Ihmiset ovat erilaisia, perinteet ovat monimuotoisia.
Tarvitaan laajakatseisuutta ja avoimuutta soveltaa Jumalan valtakunnan periaatteita kaikenlaisissa olosuhteissa. Pääasia olisi, että erilaisten organisoitumisasteiden sisällä olis esiinpursuavaa elämää...
Timo
Kiitos hyvästä postauksesta. Keskityn (mme) liikaa miettimään millainen seurakuntamalli toimii, kun meidän pitäisi muistuttaa itseämme Lutherin sanoin: seurakunta on siellä, missä Sanaa saarnataan (lue:Lakia ja Evankeliumia julistetaaan) ja sakramentteja käytetään (lue kastetaan ja kokoonnutaan Herran pöytään muistelemaan Kristuksen ensimmäistä tulemista ja muistuttamaan hänen toisen tulemisensa toivosta).
Meillä on jostain syystä sellainen ymmärrys, että sen jälkeen kun Evanmeliumi on saarnattu ihmiselle ja hän on sen ottanut vastaan (lue: uskonut), voimme mennä eteenpäin jonnekin paremmille vesille. Ei ole mitään parempia vesiä. Jumala on evankeliumi. Meidän tulee vaan kasvaa Evankeliumin tuntemisessa ja jatkaa Evankeliumin saarnaamista myös uskoville. Ja tämä saa aikaan, aivan oiken, missiologian. Ei voi olla kertomatta muille.
Olen miettinyt seurakunnan istuttamista viime vuosina oltuani aktiivisesti mukana Seurakunnan kasvu ry:n kautta 1990-luvulla. Silloin istutettiin moni eri tavoin eri puolille Suomea kymmeniä uusia seurakuntia. Osa niistä on onnistunut, osa ei. Loppuminen ei kuitenkaan automaattisesti ole epäonnistumista. Aika on...
Seurakunnan kasvu ry:n perustavoite on "yhdistää kaikki kristityt sen yhteisen hankkeen taakse, että koko Suomi voitetaan Kristukselle uusia seurakuntia perustamalla."
Erityisesti minua on mietityttänyt se, millaisia seurakuntia istutetaan. Usein malli ja DNA tulee vanhoilta perinteisiltä seurakunnilta. Itse asiasssa monistetaan, kopioidaan. Toimintatavat ja ulkoiset muodot saattava jonkin verran erota, mutta esimerkiki kunnalliselta puolelta lainattu hierarkinen johtamisjärjestelmä säilyy.
Tästä esimerkkinä useimmat perinteisten vapaiden suuntien istuttamat seurakunnat isojen kaupunkien naapuri kuntiin. Tai helluntaiherätyksen istuttamat seurakunnat Venäjän Karjalaan Neuvostoliiton romahdettua. Molemmat ovat olleet useimmiten sinänsä hyviä prosesseja, mutta äitiseurakunnalle tapahtunut paikalleen jämähtäminen on perintönä seurannut tytärseurakuntia.
Toisaalta olen tullut siihen tulokseen, etten omassa elämässäni erottele hengellistä ja maallista regimenttiä. En ajattele erikseen elämää seurakunnassa ja sen ulkopuolella. Olen opetellut kokonaisvaltaista kristityn elämää, jossa Jumala olisi läsnä kaikissa elämään kuuluvissa asioissa. Seurakunta on minulle nykyisin elastinen. Se on siellä, missä kohtaan ihmisiä - joko vaikuttaakseni ei-uskoviin tai rakentuakseni uskovien kanssa kohdatessani.
Juhannusaattona olimme perheenä ystävien kanssa mökillä. Syötiin , naurettiin, pelattiin, juteltiin ja rukoiltiin. Juhannuspäivä meni helluntaikoferenssissa Keuruulla. Monia kohtaamisia ihmisten kanssa. hyviä pointteja kuulluista puheenvuoroista. (Vakuuttavin Jukka Tolosen koruton keromus uskoontulostaan ja hartaudella veisatut körttivirret), sunnuntaina sekalaisen joukon kanssa jalkapalloa, eilisiltana tuttavaperheen luona saunomassa ja paksukaisia paistamassa...
On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka odottavat seurakunnalta jotakin järjestettyä toimintaa. Useimmille nuorille ei esimerkiksi riitä, että kokoonnutaan pienimuotoisesti vaikkapa kodeissa kerran viikossa syömään, rukoilemaan ja jakamaan elämää. He tarvitsevat enemmän "toimintaa".
Omassa kotiseurakuntayhteydessäni kesäkokoontumiset ovat epäsäännöllisesti. Sain juuri viestin eräältä ystävältäni "Onkos seurakunnalla nyt tässä mitään?" Itselleni riittäisi parit vapaamuotoiset grillaukset tuttujen kanssa, mutta jotkut odottavat seurakunnan järjestävän jotain. Onko järjestetty toiminta vain tekohengitystä vai voiko sitä kautta kasvaa ja tuottaa hedelmää?
Tämä pohdiskelu liittyy siihen, mitä kannattaa istuttaa. Tällä hetkellä ajattelen, että kaikenlaisten ja monilla eri tavoilla isuttettujen seurakuntien rakenteiden sisällä olisi hyvä siirtyä orgaanisempaan suuntaan. Kohti luomuviljelyä ja moninkertaistumista...Se ei ole kuitenkaan kovin yksinkertaista, vaikka itse asiassa tulisi olla.
Mikko: Toden totta; Paavalikin kirjoittaa roomalaisille uskoville 1. luvussa olevansa valmis julistamaan evankeliumia myös heille Roomassa asuville - ja hän kirjoittaa kristilliselle seurakunnalle!
Aitoa evankeliumia seuraa oikea missiologia: oleme lähetettyjä, koska Herra on lähettänyt meidät.
Pekka: Kuten sanoit, niin on ensiarvoisen tärkeää, että DNA joka pienryhmässä, solussa tai kotisrk:ssa (or what ever) on oikea. Vain se voi a)tuottaa hyvää satoa ja b)moninkertasistua. Pelkkä metodinen "uudistus" ei vielä johda mihinkään, vaan tarvitaan ajattelutavan muutosta.
Neil Cole kirjassa Church 3.0 tulee hyvin esiin ajatus, kuinka kristittyjen huomio kiinnittyy erityisesti seurakunnan muuttamiseen, kun tulisi keskittyä maailman muuttamiseen. Siinäpä se. Yksi peruspointti, joka on päässyt hämärtymään.
Post a Comment