Onpa viikkoon mahtunut monenlaista. Maanantaina olin vanhimman poikani kanssa kuuntelemassa Joose Keskitaloa Teatteri Vanha Jukossa. Oli muuten hyvä keikka, tykkäsin kovasti. Kaiken kruunasi encorena soitettu "Seitsenkertainen aurinko". Jännä huomio oli se, miten salintäysi kakskolmekymppisiä - meikä oli varmaan vanhin porukasta - istui teatterin katsomossa keskittyneesti hiiren hiljaa koko tunnin setin ajan, taputtaen uskollisesti joka biisin jälkeen ja lopuksi standing ovations ja pakolliset encoret. Unohda vuorovaikutus ja yhteisöllisyys - nyt ollaan kuin kirkossa!
Tiistai-iltana oltiin sitten koolla muutamien hyvien ystävien kanssa hengellinen vanhemmuus-teeman merkeissä. Oli hyvä kuunnella ystävien oman elämän jakamista luottamuksen ilmapiirissä. Meillä jokaisella on tarve ja kaipuu saada kokea aitoa vanhemmuutta, joka ilmenee, paitsi neuvoina ja ohjeina, jopa puuttumisena, mutta myös välittämisenä. Väärät kokemukset kovasta, manipuloivasta (so. nakittavasta) paimenuudesta eivät voi, eivätkä saa tehdä tätä tyhjäksi.
Tätä teemaa ajatellen on hyvä huomata, miten olemme yhtä aikaa sekä itse hengellisiä vanhempia - tahtomattammekin! - joillekin, mutta yhtä aikaa myös itse hengellisen vanhemmuuden kohteena. Ihan niinkuin normielämässäkin, myös hengellinen vanhemmuus ilmenee isyytenä ja äitiytenä. Minulla on pari minua vanhempaa miestä, joita pidän itselleni jonkinlaisina hengellisinä isinä. Samoin minulla on mielessäni joukko nuoria/nuoria aikuisia, joita muistan säännöllisesti rukouksissani ja joille olen valmis olemaan heidän käytettävissään.
Eilen illalla oli kokoontuminen, jossa vieraanamme oli eräs kaveri Lähi-idästä, jolla näyttää olevan hyvin selkeä apostolinen kutsumus. Hän kertoi työstään arabimaailmassa ja siitä, mitä Jumala - usein kaikessa hiljaisuudessa - tekee siellä. Hän antoi terveellisen opetuksen siitä, miten hengellisessä työssä kannattaa käyttää pitkäaikaista hauduttamista mikroaaltouunin sijaan. Sensijaan, että todistuksemme ja traktaatin antamisen jälkeen kehottaisimme yksin tein kaveria ottamaan Jeesuksen vastaan, lieneekin ehkä hyvä tarkastella asioita pitkällä tähtäimellä.
Pitempiaikaisella vaikuttamisella, suhteiden luomisella ja ylläpitämisellä sekä yhteisellä matkantekemisellä voimme saada aikaan pysyvämpää ja lisääntymiskykyisempää hedelmää. Eikö Jeesuskin kehota meitä tekemään opetuslapsia kaikkeen maailmaan mennessämme?
Toinen hyvä opetus tältä Lähi-idän veljeltä oli sanan "kristitty" käytön problemaattisuus nykyisessä tilanteessamme. Tarkoitan tällä en vain muslimimaailmaa, vaan myös tilannettamme täällä Suomessa. Mutta lähdetään liikkeelle arabeista: mitä sana "kristitty" kommunikoi heille? Ristiretket, George W. Bush, puolialaston Madonna risti kaulallaan/rinnoillaan jne. Ei kovin hyviä asioita sen enempää muslimin kuin Jeesukseen uskovankaan mielestä.
Jos tästä vedetään linja nyky- tai tulevaisuuden Suomeen, niin mitä sana "kristitty" tuo mieleen? Moniarvoisuuden, tekopyhyyden, Raamatun sanan vääristämisen, ulkokultaiset kirkolliset muotomenot jne. Ei kovin kannatettavia asioita raamattu-uskollisen uskovan kannalta katsottuna. Olen itse tähän asti halunnut tarkoituksellisesti viljellä "kristitty"-sanaa yrittäen aina muistaa määritellä sen oikein, mutta nykyisin alan kieltämättä tulla toisiin ajatuksiin.
Apostolien tekojen 11. luvussa kerrotaan, miten Antiokiassa, nykyisen Turkin kaakkoisosissa, alettiin Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisenä kutsua kristityiksi. Nyt ympyrä näyttää sulkeutuneen ja ehkä on hyvä palata takaisin alkuperäisen "opetuslapsi"-sanan käyttöön. Opetuslapsi kun ei välttämättä elä niin kuin länsimainen kristitty tekee, vaan seuraa Jeesusta. Kyse on elämäntavasta - alkukristityt olivat "sen tien vaeltajia" - ja kyse on arvoista, jotka nousevat Raamatusta.
Thursday, March 31, 2011
Sunday, March 27, 2011
Virtanen ja kirkolliskokousedustaja
EVVK:n (Eurooppalainen virallinen valtiokirkko) kirkolliskokous pidettiin tänä vuonna Oloiselan lähellä sijaitsevassa Malkasalmen kurssikeskuksessa ja Virtasen pitkäaikainen nuoruudenystävä oli siellä jäsenenä. He olivat sopineet ystävän kanssa, että kun pitkällinen kokousrumba oli saatu päätökseen, Virtanen tulisi hakemaan tätä Malkasalmesta, mentäisiin Virtasille, lämmitettäisiin sauna ja juteltaisiin mukavia.
Virtanen oli ajattellut mielessään matkalla syitä, miksi joku hakeutui tällaiseen hommaan. Hänen itsensä oli vaikeata nähdä mitään järkevää syytä siihen. Ei se sitä ollut, etteikö Virtanen olisi nähnyt sisältä päin, millaista se oli jne. Hän oli itse aikanaan kirkon virassa ollessaan usein leikitellyt ajatuksella, että kun on kyse kirkon johtajiston ja korkeimman päättävän elimen kokoontumisesta, tulisi kaiken hengellisen voiman ja läsnäolon olla korkeimmillaan, mutta kattia kanssa.
Kun tämä Virtasen ystävä oli joitain vuosia aiemmin valittu edustajaksi kirkolliskokoukseen (monien kirkollisten herätyskristittyjen äänin), hän oli uhonnut "alkavansa muuttaa kirkkoa sisältä päin". Joitain vuosia takaperin asiasta kysyttyään Virtanen oli saanut empivän vastauksen siitä, miten "kaikki vie paljon aikaa, muutos on hidasta ja tässä tarvitaan nyt paljon kuuntelemista, kohtaamista ja kärsivällisyyttä".
Virtanen toki allekirjoitti kaiken tämän, mutta odotti mielenkiinnolla tapaamista, koska nyt oltiin tyystin eri tilanteessa kun tuolloin. Muutaman viime vuoden aikana EVVK oli muuttunut paljon - ja ennen kaikkea nimensä kaltaiseksi, mitä tuli raamatulliseen oppiin. Oltiin pikku hiljaa sopimassa samaa sukupuolta olevien pariskuntien kirkollisesta vihkimisestä, lieventämässä kirkon tunnustuksen "Sola Scriptura"-pykälää jne.
Virtanen pysäköi autonsa kokousväen autojen sekaan ja lähti kävelemään kohti kirkolliskokouskahvilaa, johon he olivat sopineet tapaamisen. Kurssikeskuksen käytävällä hän ensi töikseen törmäsi ilmoitustaululla erään kristityn poliitikon kasvokuvaan, joka oli sotkettu tussilla, jolle oli piirretty hitlerviikset ja pirunsarvet ja johon oli heitetty tikkoja (ja ilmeisesti myös syljetty). Tämä poliitikko oli Virtaselle hyvin tuttu ja hän oli itse asiassa usein äänestänytkin tätä eduskuntavaaleissa. Hän oli äänekkäästi vastustanut homoliittoja ja muutakin kirkon nykykehitystä, jota julkisuuteen vuotaneissa salaisissa piispainkokouksen muistioissa oli kutsuttu "Kirkko liberaaliin kuntoon"-ohjelmaksi.
Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä, miten monet kirkolliskokousedustajat kiirehtivät kuvan ohi mitenkään reagoimatta asiaan, jotkut jopa avoimesti naureskellen.
Erään kabinetin ovessa luki "Hiljaisuus! Raamattukomitea työssä!". Virtanen tiesi, että tuon oven takana valmisteltiin kirkon työntekijöille (erityisesti teologeille) tarkoitettua raamatunkäännöstä, johon oli eri värisillä teksteillä merkitty se, miten varmasti mitkäkin Jeesuksen sanat olivat hänen sanomiaan, mitkä taas eivät. Punainen väri merkitsi "hyvin varmaa", keltainen "melko varmaa", vihreä "jotakuinkin epäselvää" ja sininen "hyvin epätodennäköistä". Päätös Jeesuksen sanojen todenperäisyydestä tapahtui äänestämällä Kristologisen tutkimusseuran ehdotusten pohjalta.
Virtanen tapasi ystävänsä kahvilassa. Hänen ystävänsä nousi pöydästään heti hänet havaittuaan, keräsi kamppeensa ja tokaisi Virtaselle: - Ja nyt äkkiä pois täältä.
- Oho, en tiennytkään, että asiat olivat näin huonosti, hän ei malttanut olla huomauttamatta matkalla autolle. Kaverihan taitaa olla uskossa, hän ajatteli hieman sarkastisesti.
Kotimatkalla hänen ystävänsä sitten kertoili kokemuksiaan kellon ympäri kestäneestä valmistelutyöskentelystä, uuvuttavista istunnoista työryhmissä, kokouskeskusteluista ponsilause-esityksineen ja loputtomine äänestyksineen jne. Eniten Virtasen ystävää huoletti nyt aidosti se, miten välinpitämättömästi melkein kaikki, piispoja myöten suhtautuivat Raamatun ilmoitukseen. Jumalan sana ei enää sitonutkaan ketään, vaan esim. homoliitoille "pyrittiin hakemaan muunlaisia kristillisiä perusteluja". Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä ylipäätään saattoi olla mahdollista, kun kerran Raamattu jo jotain oli asiasta sanonut.
Virtasen ystävä tuntui painiskelevan toden teolla omantuntonsa kanssa. Saunan lauteilla hämärässä tämä sitten sai puettua ahdistuksensa sanoiksi: - Olisiko kuitenkin niin, että vain olemalla mukana tuollaisessa saattaakin itsensä syylliseksi samaan syntiin?
Virtasen sydänalaa kouraisi, kun hän kuuli veljensä miltei parahtavan tämän hätänsä ulos suustaan. Hämärässä saunassa, hien puskiessa otsalle ja kasvoille kukaan ei olisi huomannut hänen silmiensä kostuvan. Hän kiitti mielessään Jumalaa, että vielä oli olemassa miehiä, jotka halusivat elää rauhassa omantuntonsa ja arvojensa kanssa.
Virtanen oli ajattellut mielessään matkalla syitä, miksi joku hakeutui tällaiseen hommaan. Hänen itsensä oli vaikeata nähdä mitään järkevää syytä siihen. Ei se sitä ollut, etteikö Virtanen olisi nähnyt sisältä päin, millaista se oli jne. Hän oli itse aikanaan kirkon virassa ollessaan usein leikitellyt ajatuksella, että kun on kyse kirkon johtajiston ja korkeimman päättävän elimen kokoontumisesta, tulisi kaiken hengellisen voiman ja läsnäolon olla korkeimmillaan, mutta kattia kanssa.
Kun tämä Virtasen ystävä oli joitain vuosia aiemmin valittu edustajaksi kirkolliskokoukseen (monien kirkollisten herätyskristittyjen äänin), hän oli uhonnut "alkavansa muuttaa kirkkoa sisältä päin". Joitain vuosia takaperin asiasta kysyttyään Virtanen oli saanut empivän vastauksen siitä, miten "kaikki vie paljon aikaa, muutos on hidasta ja tässä tarvitaan nyt paljon kuuntelemista, kohtaamista ja kärsivällisyyttä".
Virtanen toki allekirjoitti kaiken tämän, mutta odotti mielenkiinnolla tapaamista, koska nyt oltiin tyystin eri tilanteessa kun tuolloin. Muutaman viime vuoden aikana EVVK oli muuttunut paljon - ja ennen kaikkea nimensä kaltaiseksi, mitä tuli raamatulliseen oppiin. Oltiin pikku hiljaa sopimassa samaa sukupuolta olevien pariskuntien kirkollisesta vihkimisestä, lieventämässä kirkon tunnustuksen "Sola Scriptura"-pykälää jne.
Virtanen pysäköi autonsa kokousväen autojen sekaan ja lähti kävelemään kohti kirkolliskokouskahvilaa, johon he olivat sopineet tapaamisen. Kurssikeskuksen käytävällä hän ensi töikseen törmäsi ilmoitustaululla erään kristityn poliitikon kasvokuvaan, joka oli sotkettu tussilla, jolle oli piirretty hitlerviikset ja pirunsarvet ja johon oli heitetty tikkoja (ja ilmeisesti myös syljetty). Tämä poliitikko oli Virtaselle hyvin tuttu ja hän oli itse asiassa usein äänestänytkin tätä eduskuntavaaleissa. Hän oli äänekkäästi vastustanut homoliittoja ja muutakin kirkon nykykehitystä, jota julkisuuteen vuotaneissa salaisissa piispainkokouksen muistioissa oli kutsuttu "Kirkko liberaaliin kuntoon"-ohjelmaksi.
Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä, miten monet kirkolliskokousedustajat kiirehtivät kuvan ohi mitenkään reagoimatta asiaan, jotkut jopa avoimesti naureskellen.
Erään kabinetin ovessa luki "Hiljaisuus! Raamattukomitea työssä!". Virtanen tiesi, että tuon oven takana valmisteltiin kirkon työntekijöille (erityisesti teologeille) tarkoitettua raamatunkäännöstä, johon oli eri värisillä teksteillä merkitty se, miten varmasti mitkäkin Jeesuksen sanat olivat hänen sanomiaan, mitkä taas eivät. Punainen väri merkitsi "hyvin varmaa", keltainen "melko varmaa", vihreä "jotakuinkin epäselvää" ja sininen "hyvin epätodennäköistä". Päätös Jeesuksen sanojen todenperäisyydestä tapahtui äänestämällä Kristologisen tutkimusseuran ehdotusten pohjalta.
Virtanen tapasi ystävänsä kahvilassa. Hänen ystävänsä nousi pöydästään heti hänet havaittuaan, keräsi kamppeensa ja tokaisi Virtaselle: - Ja nyt äkkiä pois täältä.
- Oho, en tiennytkään, että asiat olivat näin huonosti, hän ei malttanut olla huomauttamatta matkalla autolle. Kaverihan taitaa olla uskossa, hän ajatteli hieman sarkastisesti.
Kotimatkalla hänen ystävänsä sitten kertoili kokemuksiaan kellon ympäri kestäneestä valmistelutyöskentelystä, uuvuttavista istunnoista työryhmissä, kokouskeskusteluista ponsilause-esityksineen ja loputtomine äänestyksineen jne. Eniten Virtasen ystävää huoletti nyt aidosti se, miten välinpitämättömästi melkein kaikki, piispoja myöten suhtautuivat Raamatun ilmoitukseen. Jumalan sana ei enää sitonutkaan ketään, vaan esim. homoliitoille "pyrittiin hakemaan muunlaisia kristillisiä perusteluja". Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä ylipäätään saattoi olla mahdollista, kun kerran Raamattu jo jotain oli asiasta sanonut.
Virtasen ystävä tuntui painiskelevan toden teolla omantuntonsa kanssa. Saunan lauteilla hämärässä tämä sitten sai puettua ahdistuksensa sanoiksi: - Olisiko kuitenkin niin, että vain olemalla mukana tuollaisessa saattaakin itsensä syylliseksi samaan syntiin?
Virtasen sydänalaa kouraisi, kun hän kuuli veljensä miltei parahtavan tämän hätänsä ulos suustaan. Hämärässä saunassa, hien puskiessa otsalle ja kasvoille kukaan ei olisi huomannut hänen silmiensä kostuvan. Hän kiitti mielessään Jumalaa, että vielä oli olemassa miehiä, jotka halusivat elää rauhassa omantuntonsa ja arvojensa kanssa.
Saturday, March 26, 2011
Mediakatsaus 9
Tämän mediakatsauksen eka osio on enemmän Lahti-keskeinen, joten se ei välttämättä kommunikoi niin hirveästi napapiirin pohjoispuolella tai kehäkolmosen eteläpuolella asuville. Toisessa sitten katsotaan asioita vähän laajemmasta näkövinkkelistä.
-------
Kuten edellä jo uumoilinkin, Heikki on lähtenyt taas ristiretkelle. Tasan ei käy onnen lahjat, sillä harvalla on ihan omassa käytössään kokonainen sanomalehtitalo omien näkemystensä esille tuomiseen.
Nimittäin Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala on odotetusti ottanut kantaa Älä alistu-kampanjaan. Ensin oikein pääkirjoitussivulla (25.03.2011), sitten varmemmaksi vakuudeksi myös Esalainen-kolumnipalstalla (26.03.2011). Väitteiden pääpaino on siinä, että nyt kirkko vain niittää satoa siitä, ettei jo alun pitäen asettunut selvemmin puolustamaan samaa sukupuolta olevien vihkimisoikeutta yms.
Hänen mielestään kyse on pienestä, mutta kovaäänisestä porukasta "oikein uskovia" kirkon sisällä. Hakalan mielestä kirkossa on "yllättävän yleistä kielteistä asennetta homoseksuaaleja kohtaan". Jotain oleellisen tärkeää Hakala joko huomaamattaan tai tarkoituksella koko ajan kuitenkin sivuuttaa. Tarkoitan tällä niitä raamatullisia argumentteja, jotka ovat, ei vain kristillisen avioliitto- vaan myös ihmiskäsityksen pohjana. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja avioliitto on Raamatun mukaan näiden kahden välinen liitto. Vaikka kukaan ei kannata sen enempää homojen kuin kenenkään muidenkaan syrjimistä, on otettava vakavasti ne Raamatun kohdat, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. (Ks. esim. Room. 1:18s. ja 1.Kor. 6:9-11.)
Pääkirjoituksensa lopussa hän puhuu "rautahampaisesta kristillisyydestä, jolla on hyvin vähän tekemistä kirkon tunnustuksen kanssa". Jätän nyt tuon hänelle ominaisen leimakirveen käytön omaan arvoonsa ("rautahampainen..."). Kysyn vain, mihin "kirkon tunnustukseen" hän viittaa? Ne kristityt, jotka pitävät Raamattua Jumalan ihmiskunnalle antamana ilmoituksena, ovat perinteisesti aina pitäytyneet em. käsitykseen homoseksuaalisuudesta.
Myös tämän aamun Esalaisen kolumnissaan Hakala heittää, että "on tärkeää, että myös kristillisistä lähtökohdista torjutaan sekä naispappeuden vastustaminen että homouden vastustaminen". Mitkä ovat siis ne "kristilliset lähtökohdat", joihin homokysymyksessä vielä voitaisiin vedota, kun kerran Raamattu itse puhuu selvää kieltään asiasta? Tämä jää epäselväksi.
Hakalan argumentit osoittavat hyvin sen, miten kansankirkko on langennut itse kaivamaansa kuoppaan: se ei ole Kristuksen kirkko, vaan kansankirkko, jossa totuus valitaan huutoäänestyksellä, media määrittelee moraalin ja yleinen mielipide normittaa teologisen linjan. Käytännössä tämä totalitarismi näkyy siinä, miten nuoren tietynlainen kokemus seksuaalisuuden alueella kriminalisoidaan, kun taas toisenlainen sanktifioidaan.
(Hakalan tuskaa lisää vielä se, että vanha kiistakumppani Lahen ajoilta, Sibeliustalon ex-toiminnanjohtaja Antti Vihinen hyökkää Uuden Suomen verkkoblogissa Hakalan ikiomaa mediaa vastaan. Vihisen mukaan Hakala... No, katsokaa itse täältä.)
-------
Kari Mäkisen esiintyminen tänään Aamutv:n haastattelussa ei oikein vakuuttanut. Haastattelija yritti painaa päälle ja puristaa Mäkiseltä tiukkaa linjausta em. nuorten kampanjaan ja sitä kautta (taas kerran) koko homokysymykseen. Mäkinen kiemurtelee kuin mato koukussa; toisaalta moniäänisyyden tulee mahtua kirkkoon, toisaalta tällainen tuntuu kenkulta... jne. Kirkko on totisesti sanan kirkko - monien ja monenlaisten sanojen, jopa keskenään ristiriitaisten sanojen kirkko, joita se suoltaa ulos pääpaimenensa suulla.
Toimittaja heittää kuvaruudulle ahdistavan näköisiä kirkosta eroajien tilastoja muutaman viime vuoden ajalta. (Tosin näyttivät vuosiluvut kiireessä menneen sekaisin...) Vaikutus on toivottu ja arkkipiispa alkaa puhua enemmän ja aiempaa hermostuneempaan sävyyn. Kukaan vain ei tule kysyneeksi, mistä syystä nämä ihmiset ovat eronneet kirkosta? Eroajia kun näyttää olevan niin monenlaista, moniääninen kirkko kun on. (Tämä onkin ilmeisen epämukava totuus niin kirkolle kuin mediallekin.)
Lopulta media saa haluamansa, joka myös ulos uutisoidaan heti: jatkossa rahahanat sulkeutuvat, jos äänenpainot eivät muutu. Haastattelua seuratessa oli päivänselvää, että tätä ajettiin takaa koko ajan. Toimittajan kysymykset ja hyökkäävä tyyli eivät jättäneet sijaa epäilyksille. No, ehkä tämän ulos kakistaminen Mäkiseltä oli nyt sitten sitä kirkon liberaalisiiven toivomaa "teologista suoraselkäisyyttä".
Tosin suurin kohu ehti jo lauhtua aiemmin viikolla kun monet kirkolliset järjestöt sanoutuivat irti Älä alistu-kampanjasta. Niinpä esim. Kansanlähetyksen boss Timo Rämäkin oli toppuutellut Nuotta-lehden päätoimittaja Mika Flakia pidättäytymään kommentoinnista enempien kärjistysten pelossa. Myös Sleyn johto kiirehti toteamaan, että häly on ohi ja rauha maassa taas. Herätysliikejohtajan on nykypäivänä oltava myös reaalipoliitikko ja bisnesmies: älä sahaa sitä oksaa, jolla itse istut. Tosin toisenlaistakin linjaa on tullut esille.
Se, mikä tekee tästä kampanjasta a)mielenkiintoisen ja b)historiallisen on sen toteuttajatahot: Luther-säätiö ja Patmos-Lähetyssäätiö yhteistuumin samassa rintamassa viidesläisten järjestöjen kanssa! Tällaista verkottumista (vaikkapa vain ihan projektiluontoistakin) toivoisi löytyvän lisää. Mielenkiintoinen tiivistelmä aiheesta & koko prosessista löytyy täältä.
Viidesläisten ja muiden raamattu-uskollisten asema kirkosa käy aina vain tukalammaksi. Eivät taineet Mika & co ymmärtää millainen kohu asiasta nousisi. Raamattu-uskolliset piirit kirkossa alkavat jo nyt olla tilanteessa, jossa mikä tahansa parannuskehoitus kristillisen moraalin pohjalta voidaan tuossa tuokiossa kriminalisoida. Olen jo pitemmän aikaa funtsinut, että unohdetaan jo nuo "Left behind"-leffat ja niiden välittämä mystifioitu kuva tulevasta pedonmerkkiyhteiskunnasta. Aletaan vaan katsoa totuutta silmiin omassa tilanteessamme.
-------
Kuten edellä jo uumoilinkin, Heikki on lähtenyt taas ristiretkelle. Tasan ei käy onnen lahjat, sillä harvalla on ihan omassa käytössään kokonainen sanomalehtitalo omien näkemystensä esille tuomiseen.
Nimittäin Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala on odotetusti ottanut kantaa Älä alistu-kampanjaan. Ensin oikein pääkirjoitussivulla (25.03.2011), sitten varmemmaksi vakuudeksi myös Esalainen-kolumnipalstalla (26.03.2011). Väitteiden pääpaino on siinä, että nyt kirkko vain niittää satoa siitä, ettei jo alun pitäen asettunut selvemmin puolustamaan samaa sukupuolta olevien vihkimisoikeutta yms.
Hänen mielestään kyse on pienestä, mutta kovaäänisestä porukasta "oikein uskovia" kirkon sisällä. Hakalan mielestä kirkossa on "yllättävän yleistä kielteistä asennetta homoseksuaaleja kohtaan". Jotain oleellisen tärkeää Hakala joko huomaamattaan tai tarkoituksella koko ajan kuitenkin sivuuttaa. Tarkoitan tällä niitä raamatullisia argumentteja, jotka ovat, ei vain kristillisen avioliitto- vaan myös ihmiskäsityksen pohjana. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja avioliitto on Raamatun mukaan näiden kahden välinen liitto. Vaikka kukaan ei kannata sen enempää homojen kuin kenenkään muidenkaan syrjimistä, on otettava vakavasti ne Raamatun kohdat, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. (Ks. esim. Room. 1:18s. ja 1.Kor. 6:9-11.)
Pääkirjoituksensa lopussa hän puhuu "rautahampaisesta kristillisyydestä, jolla on hyvin vähän tekemistä kirkon tunnustuksen kanssa". Jätän nyt tuon hänelle ominaisen leimakirveen käytön omaan arvoonsa ("rautahampainen..."). Kysyn vain, mihin "kirkon tunnustukseen" hän viittaa? Ne kristityt, jotka pitävät Raamattua Jumalan ihmiskunnalle antamana ilmoituksena, ovat perinteisesti aina pitäytyneet em. käsitykseen homoseksuaalisuudesta.
Myös tämän aamun Esalaisen kolumnissaan Hakala heittää, että "on tärkeää, että myös kristillisistä lähtökohdista torjutaan sekä naispappeuden vastustaminen että homouden vastustaminen". Mitkä ovat siis ne "kristilliset lähtökohdat", joihin homokysymyksessä vielä voitaisiin vedota, kun kerran Raamattu itse puhuu selvää kieltään asiasta? Tämä jää epäselväksi.
Hakalan argumentit osoittavat hyvin sen, miten kansankirkko on langennut itse kaivamaansa kuoppaan: se ei ole Kristuksen kirkko, vaan kansankirkko, jossa totuus valitaan huutoäänestyksellä, media määrittelee moraalin ja yleinen mielipide normittaa teologisen linjan. Käytännössä tämä totalitarismi näkyy siinä, miten nuoren tietynlainen kokemus seksuaalisuuden alueella kriminalisoidaan, kun taas toisenlainen sanktifioidaan.
(Hakalan tuskaa lisää vielä se, että vanha kiistakumppani Lahen ajoilta, Sibeliustalon ex-toiminnanjohtaja Antti Vihinen hyökkää Uuden Suomen verkkoblogissa Hakalan ikiomaa mediaa vastaan. Vihisen mukaan Hakala... No, katsokaa itse täältä.)
-------
Kari Mäkisen esiintyminen tänään Aamutv:n haastattelussa ei oikein vakuuttanut. Haastattelija yritti painaa päälle ja puristaa Mäkiseltä tiukkaa linjausta em. nuorten kampanjaan ja sitä kautta (taas kerran) koko homokysymykseen. Mäkinen kiemurtelee kuin mato koukussa; toisaalta moniäänisyyden tulee mahtua kirkkoon, toisaalta tällainen tuntuu kenkulta... jne. Kirkko on totisesti sanan kirkko - monien ja monenlaisten sanojen, jopa keskenään ristiriitaisten sanojen kirkko, joita se suoltaa ulos pääpaimenensa suulla.
Toimittaja heittää kuvaruudulle ahdistavan näköisiä kirkosta eroajien tilastoja muutaman viime vuoden ajalta. (Tosin näyttivät vuosiluvut kiireessä menneen sekaisin...) Vaikutus on toivottu ja arkkipiispa alkaa puhua enemmän ja aiempaa hermostuneempaan sävyyn. Kukaan vain ei tule kysyneeksi, mistä syystä nämä ihmiset ovat eronneet kirkosta? Eroajia kun näyttää olevan niin monenlaista, moniääninen kirkko kun on. (Tämä onkin ilmeisen epämukava totuus niin kirkolle kuin mediallekin.)
Lopulta media saa haluamansa, joka myös ulos uutisoidaan heti: jatkossa rahahanat sulkeutuvat, jos äänenpainot eivät muutu. Haastattelua seuratessa oli päivänselvää, että tätä ajettiin takaa koko ajan. Toimittajan kysymykset ja hyökkäävä tyyli eivät jättäneet sijaa epäilyksille. No, ehkä tämän ulos kakistaminen Mäkiseltä oli nyt sitten sitä kirkon liberaalisiiven toivomaa "teologista suoraselkäisyyttä".
Tosin suurin kohu ehti jo lauhtua aiemmin viikolla kun monet kirkolliset järjestöt sanoutuivat irti Älä alistu-kampanjasta. Niinpä esim. Kansanlähetyksen boss Timo Rämäkin oli toppuutellut Nuotta-lehden päätoimittaja Mika Flakia pidättäytymään kommentoinnista enempien kärjistysten pelossa. Myös Sleyn johto kiirehti toteamaan, että häly on ohi ja rauha maassa taas. Herätysliikejohtajan on nykypäivänä oltava myös reaalipoliitikko ja bisnesmies: älä sahaa sitä oksaa, jolla itse istut. Tosin toisenlaistakin linjaa on tullut esille.
Se, mikä tekee tästä kampanjasta a)mielenkiintoisen ja b)historiallisen on sen toteuttajatahot: Luther-säätiö ja Patmos-Lähetyssäätiö yhteistuumin samassa rintamassa viidesläisten järjestöjen kanssa! Tällaista verkottumista (vaikkapa vain ihan projektiluontoistakin) toivoisi löytyvän lisää. Mielenkiintoinen tiivistelmä aiheesta & koko prosessista löytyy täältä.
Viidesläisten ja muiden raamattu-uskollisten asema kirkosa käy aina vain tukalammaksi. Eivät taineet Mika & co ymmärtää millainen kohu asiasta nousisi. Raamattu-uskolliset piirit kirkossa alkavat jo nyt olla tilanteessa, jossa mikä tahansa parannuskehoitus kristillisen moraalin pohjalta voidaan tuossa tuokiossa kriminalisoida. Olen jo pitemmän aikaa funtsinut, että unohdetaan jo nuo "Left behind"-leffat ja niiden välittämä mystifioitu kuva tulevasta pedonmerkkiyhteiskunnasta. Aletaan vaan katsoa totuutta silmiin omassa tilanteessamme.
Thursday, March 24, 2011
Rajansa kaikella
Onko hän tosissaan? Vilkaisin nopeasti kalenteriani: ei, nyt ei ole aprillipäivä...
Viime vuonna kirkon johto, kirkolliskokous ja piispainkokous päättivät, että homo- ja lesboparien kanssa voi rukoilla.
- Kosto tätä päätöstä vastaan on jotenkin ilmassa, Roman-Lagerspetz sanoo Helsingin Sanomissa.
Älä alistu -kampanjan takana ovat Nuotta-lehti ja kuusi kristillistä järjestöä. Siinä "Anni"-nimellä esiintyvä tyttö kertoo, kuinka "eheytyi" biseksuaalista heteroksi uskon avulla.
Kampanjasta noussut kohu on kiihdyttänyt kirkosta eroamista. Edellinen piikki erolukemissa oli viime syksynä esitetyn Homoilta-keskusteluohjelman jälkeen.
Tutkija HS:ssä: Oliko tämä kosto kirkolle?
Markku Ulander
Julkaistu: 24.03.2011 07:05
Politiikan tutkija Sari Roman-Lagerspetz arvioi Helsingin Sanomissa, että kohuttu homovastainen kampanja on ehkä tietoinen vastaisku Suomen evankelis-luterilaisen kirkon liberalisoitumiselle.
- Olen miettinyt, haluavatko he kostaa kirkolle sen, että kirkko on muuttunut liberaalimpaan suuntaan. Saada tällä kampanjalla nimenomaan liberaaleja ihmisiä eroamaan kirkosta ja kääntymään kristinuskon vastaisiksi, Roman-Lagerspetz pohtii.Viime vuonna kirkon johto, kirkolliskokous ja piispainkokous päättivät, että homo- ja lesboparien kanssa voi rukoilla.
- Kosto tätä päätöstä vastaan on jotenkin ilmassa, Roman-Lagerspetz sanoo Helsingin Sanomissa.
Älä alistu -kampanjan takana ovat Nuotta-lehti ja kuusi kristillistä järjestöä. Siinä "Anni"-nimellä esiintyvä tyttö kertoo, kuinka "eheytyi" biseksuaalista heteroksi uskon avulla.
Kampanjasta noussut kohu on kiihdyttänyt kirkosta eroamista. Edellinen piikki erolukemissa oli viime syksynä esitetyn Homoilta-keskusteluohjelman jälkeen.
Ilta-Sanomat 24.03.2011.
Tuesday, March 22, 2011
Fénelonin kirjeet
Sain joskus viime vuoden puolella eräältä hyvältä ystäväpariskunnalta lahjaksi ranskalaisen katolisen piispa ja kirjailija Francois de Fénelonin (1651-1715) kirjan (Päivä 2007), joka sisältää hänen kirjeenvaihtoaan omien aikalaistensa kanssa. Olen sitten lukenut kirjasta pieniä kappaleita aina aamuisin ja huomannut, miten tuo pieni kirjanen yllättää minut aina uudelleen ja uudelleen. Kirja on hyvin yksinkertainen ja käytännöllinen opas elämään kristittynä arkielämässä.
Tänä aamuna luin kappaleen, joka on otsikoitu "Ohjeita ihmiselle, joka on vasta kääntynyt Jumalan puoleen" (s. 82-84). Ohjeet muistuttavat hyvin paljon Paavalin Tessalonikan seurakunnalle kirjoittamia ohjeita, joita olen käsitellyt joskus aiemminkin. Pitkälle samoja ajatuksia on myös veljeni Jouni Suonpää tuonut esille viimeisimmässä Näky-lehdessä (nro 1/2011).
Nämä ovat kaukana kaikesta hengellisen puberteetti-iän kuohunnasta ja vaahtoamisesta, sisältäen hyvän "jalat maassa"-asenteen kristityn vaellukselle. Tällaista mentorointia tarvitsemme nykyään paljon, kun kaikenlaisten apokalyptisten harhanäkyjen raiteiltaan suistamat ihmiset vaeltelevat levottomina siellä täällä ja paikasta toiseen, kokematta itse sisäistä rauhaa ja suomatta sitä lepoa muillekaan.
"Täytä päivän mittaan velvollisuutesi, valvo kuluja ja perhekuntasi hyvinvointia. Kasvata lapsiasi lempeällä auktoriteetilla. Täytä yhteiskunnan vaatimukset niin, että olet avuksi kaikille, jotka sinut näkevät. Tämä on aivan yksinkertaista, päivänselvää ja tavanomaista. Tällainen elämä saattaa olla hyvin arkipäiväistä, mutta se vetää sinua jatkuvasti lähemmäksi Jumalaa. Millaisen lohdutuksen saatkaan, jos toimit tällä tavoin."
Tänä aamuna luin kappaleen, joka on otsikoitu "Ohjeita ihmiselle, joka on vasta kääntynyt Jumalan puoleen" (s. 82-84). Ohjeet muistuttavat hyvin paljon Paavalin Tessalonikan seurakunnalle kirjoittamia ohjeita, joita olen käsitellyt joskus aiemminkin. Pitkälle samoja ajatuksia on myös veljeni Jouni Suonpää tuonut esille viimeisimmässä Näky-lehdessä (nro 1/2011).
Nämä ovat kaukana kaikesta hengellisen puberteetti-iän kuohunnasta ja vaahtoamisesta, sisältäen hyvän "jalat maassa"-asenteen kristityn vaellukselle. Tällaista mentorointia tarvitsemme nykyään paljon, kun kaikenlaisten apokalyptisten harhanäkyjen raiteiltaan suistamat ihmiset vaeltelevat levottomina siellä täällä ja paikasta toiseen, kokematta itse sisäistä rauhaa ja suomatta sitä lepoa muillekaan.
"Täytä päivän mittaan velvollisuutesi, valvo kuluja ja perhekuntasi hyvinvointia. Kasvata lapsiasi lempeällä auktoriteetilla. Täytä yhteiskunnan vaatimukset niin, että olet avuksi kaikille, jotka sinut näkevät. Tämä on aivan yksinkertaista, päivänselvää ja tavanomaista. Tällainen elämä saattaa olla hyvin arkipäiväistä, mutta se vetää sinua jatkuvasti lähemmäksi Jumalaa. Millaisen lohdutuksen saatkaan, jos toimit tällä tavoin."
Mitä luulette?
Mitä luulette kertovan ajastamme sen arvoista kun perinteisen kristillisen moraalin ja mallien puolesta kampanjoivasta Älä alistu!-kampanjasta uutisoidaan näin:
Älä alistu -kampanjan taustajärjestöt ovat huolissaan yhteiskunnan arvojen etääntymisestä kristillisestä arvopohjasta.
--------
Entä mitä ajattelette kertovan oman kansankirkkomme arkkipiispan (ja ilmeisesti myös suuren osan piispoja ja papistoa) moraalikäsityksistä ja arvoista sen, että kampanjasta todetaan, ettei se ole kirkon itsensä järjestämä? Onko tällainen ajattelu kirkon johdon mielestä siis vastoin kirkon oppia ja näin ollen myös vastoin Raamattua? Mikä on siis kirkon itsensä arvopohja esim. näissä paljon puhutuissa seksuaalieettisissä kysymyksissä? Kaikesta päätellen se ainakin poikkeaa siitä, mitä se on tähän ollut.
Hei kaikki "uudistusmieliset", kertokaa minulle mitä ihmeen väärää tällaisessa ajattelussa oikein on? Tai milloin se on muuttunut vääräksi?
Oheinen kuvalainaus on tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien nettisivuilta. Mielenkiinnolla odotan, mitä ESS kirjoittaa aiheesta huomisen lehdessä? Päätoimittaja vahva kirkollinen vaikuttaja Heikki Hakala taitaakin jo terottaa kynäänsä...
Mutta vakavasti: kun lukee noita nettikommentteja, niin sitä kysyy mielessään, että joko olemme ylittämässä sitä näkymätöntä rajalinjaa, joka erottaa sivistysvaltion totalitarismista, jossa on vain yksi oikea mielipide? Mitä onkaan vielä edessämme?
Kristillinen nuortenkampanja potkaisi jo nettierot nousuun
16:18 - 22. maaliskuuta 2011 - (Päivitetty klo 16:50)
Älä alistu -kampanjan taustajärjestöt ovat huolissaan yhteiskunnan arvojen etääntymisestä kristillisestä arvopohjasta.
Kristillinen Älä alistu! -nuortenkampanja näkyy jo vapaa-ajattelijoiden Eroakirkosta.fi-palvelun tilastoissa. Palvelun tiedottaja Heikki Orsilan mukaan erotahti on selvästi kiihtynyt tiistain aikana.
- Tämän päivän luvut ovat jo kaksikertaiset eilisen vastaavaan aikaan verrattuna. Arvelen, että tämän päivän aikana menee rikki 250 eroamista. Tänään olemme saaneet jo kymmeniä palautteita, joissa eroamisen syyksi mainitaan nimen omaan tuo kampanja, Orsila kertoi iltapäivällä.
Evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen kiirehti tiistaina korostamaan, ettei Älä alistu! ei ole kirkon kampanja. Mukana on kuitenkin kristillisiä järjestöjä, joita tuetaan muun muassa kirkollisverovaroin.
Tampereen vapaa-ajattelijoiden käynnistämä nettieropalvelu saavutti huippunsa viime syksynä, kun Ylen Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta-ohjelmasta noussut kohu maksoi kirkolle jopa yli 6000 jäsentä päivässä.
- Tämän päivän luvut ovat jo kaksikertaiset eilisen vastaavaan aikaan verrattuna. Arvelen, että tämän päivän aikana menee rikki 250 eroamista. Tänään olemme saaneet jo kymmeniä palautteita, joissa eroamisen syyksi mainitaan nimen omaan tuo kampanja, Orsila kertoi iltapäivällä.
Evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen kiirehti tiistaina korostamaan, ettei Älä alistu! ei ole kirkon kampanja. Mukana on kuitenkin kristillisiä järjestöjä, joita tuetaan muun muassa kirkollisverovaroin.
Tampereen vapaa-ajattelijoiden käynnistämä nettieropalvelu saavutti huippunsa viime syksynä, kun Ylen Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta-ohjelmasta noussut kohu maksoi kirkolle jopa yli 6000 jäsentä päivässä.
ESS.fi
- Tutkija: Karhunpalvelus kirkon uudistustyölle
- Arkkipiispalta huutia Älä alistu! -seksuaalikampanjalle
- Kirkosta eronneiden nettikommentteja
- Älä alistu! -kampanjan sivut
--------
Entä mitä ajattelette kertovan oman kansankirkkomme arkkipiispan (ja ilmeisesti myös suuren osan piispoja ja papistoa) moraalikäsityksistä ja arvoista sen, että kampanjasta todetaan, ettei se ole kirkon itsensä järjestämä? Onko tällainen ajattelu kirkon johdon mielestä siis vastoin kirkon oppia ja näin ollen myös vastoin Raamattua? Mikä on siis kirkon itsensä arvopohja esim. näissä paljon puhutuissa seksuaalieettisissä kysymyksissä? Kaikesta päätellen se ainakin poikkeaa siitä, mitä se on tähän ollut.
Hei kaikki "uudistusmieliset", kertokaa minulle mitä ihmeen väärää tällaisessa ajattelussa oikein on? Tai milloin se on muuttunut vääräksi?
Oheinen kuvalainaus on tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien nettisivuilta. Mielenkiinnolla odotan, mitä ESS kirjoittaa aiheesta huomisen lehdessä? Päätoimittaja vahva kirkollinen vaikuttaja Heikki Hakala taitaakin jo terottaa kynäänsä...
Mutta vakavasti: kun lukee noita nettikommentteja, niin sitä kysyy mielessään, että joko olemme ylittämässä sitä näkymätöntä rajalinjaa, joka erottaa sivistysvaltion totalitarismista, jossa on vain yksi oikea mielipide? Mitä onkaan vielä edessämme?
Sunday, March 20, 2011
Kaksi roolia
Ovi kirkosta ulos näyttää käyvän aika tiheään, kuitenkin sillä erotuksella, että kirkosta eroajat eivät enää välttämättä eroakaan omasta herätysliikkeestään. Tämä on uutta hengellisessä tilanteessamme. Kyseessä on nimittäin iso muutos siihen vallitsevaan maan tapaan, joka on ollut todellisuutta tähän asti.
Aiemmin erottiin kirkosta, liityttiin helluntaihin tai vapikseen tms. Nyt kirkkokunnan rajojen ei enää koeta olevan esteenä herätysliikkeessä tai sen järjestössä toimimiselle. Luulen, että tämä uusi ilmiö - eräänlainen uusi villiys - on yllättänyt monet. Nyt erotaan kyllä kirkosta, mutta jatketaan aktiivista maallikkotoimintaa tai pysytään jopa järjestön uskollisena työntekijänä siitä huolimatta.
Aikaa myöten tämä tulee tietenkin olemaan riesa myös herätysliikejärjestölle itselleen (ja tulee vaikuttamaan esim. kirkolliseen tulonjakoon järjestökentässä), mutta se on sitten ajan murhe, ajattelevat monet. Ongelmaa vielä pahentaa se, jos kirkosta eronnut herätysliiketoimija on valovoimainen, karismaattinen ja hänen hengellinen vanhemmuutensa on laajalti tunnustettu.
Nyt en siis enää niin sauhua kirkosta eroamisen puolesta, mutta en tietenkään ole sitä vastaankaan. Sitä vastoin olen huomannut, että nykyisessä kuohuvassa tilanteessa, jossa nykyisen maailmanajan perustukset murtuvat, on järkevämpää olla varustamassa raunioituneen kirkkovaltakunnan levottomilla rajaseuduilla liikkuvia yksinäisiä samoojia toimimaan oikein ja raamatullisesti uudessa, oudossa tilanteessa.
No, runous sikseen, mutta oikeesti: mitä hyötyä on jonkun vilpittömästi kilvoittelevan uskovan lähteä ulos kirkosta tullakseen vain toisen samanlaisen jäseneksi? Eivät sen enempää Nokia Missio Churchin kuin Luther-säätiönkään esimerkit mitenkään houkuta tähän. Kirkosta lähtevältä kun edellytetään nykypäivänä kovalevyn uudelleen ohjelmointia. Muuten hän vain toistaa jo kertaalleen tehtyjä virheitä. Tarvitaan kokonainen paradigman muutos: ajattelun on uudistuttava suhteessa sellaisiin kristinuskon peruskäsitteisiin kuin mitä on seurakunta, uskovien yhteys, opetuslapseuttaminen ja hengellinen vanhemmuus.
Sitten kun tämä on tapahtunut, ollaankin uuden tilanteen edessä. Kun alan ymmärtää miten elää ruumiin jäsenenä, suhteessa Päähän ja vuorovaikutuksessa muiden ruumiin jäsenten kanssa, niin alankin tuottaa samankaltaista hedelmää.
Uskovalla kansalla kirkossa ja sen rajoilla on nyt edessä roolin valinta: mitä halutaan saada aikaan ja tapahtuvaksi? On kaksi tapaa olla seurakuntana Babyloniassa (1.Piet. 5:13). Toinen on nöyrä ja kuuliainen yhteistoimintamies, joka uhkaa hukuttaa oman kristityn identiteettinsä kirkollisen koneiston hammasrattaissa. Toinen taas on Herran myyräntyötä tekevä sissi, joka on hyvin tietoinen omasta lähetystehtävästään kirkossa ja toimii määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti saamansa tehtävän täyttämiseksi.
Aiemmin erottiin kirkosta, liityttiin helluntaihin tai vapikseen tms. Nyt kirkkokunnan rajojen ei enää koeta olevan esteenä herätysliikkeessä tai sen järjestössä toimimiselle. Luulen, että tämä uusi ilmiö - eräänlainen uusi villiys - on yllättänyt monet. Nyt erotaan kyllä kirkosta, mutta jatketaan aktiivista maallikkotoimintaa tai pysytään jopa järjestön uskollisena työntekijänä siitä huolimatta.
Aikaa myöten tämä tulee tietenkin olemaan riesa myös herätysliikejärjestölle itselleen (ja tulee vaikuttamaan esim. kirkolliseen tulonjakoon järjestökentässä), mutta se on sitten ajan murhe, ajattelevat monet. Ongelmaa vielä pahentaa se, jos kirkosta eronnut herätysliiketoimija on valovoimainen, karismaattinen ja hänen hengellinen vanhemmuutensa on laajalti tunnustettu.
Nyt en siis enää niin sauhua kirkosta eroamisen puolesta, mutta en tietenkään ole sitä vastaankaan. Sitä vastoin olen huomannut, että nykyisessä kuohuvassa tilanteessa, jossa nykyisen maailmanajan perustukset murtuvat, on järkevämpää olla varustamassa raunioituneen kirkkovaltakunnan levottomilla rajaseuduilla liikkuvia yksinäisiä samoojia toimimaan oikein ja raamatullisesti uudessa, oudossa tilanteessa.
No, runous sikseen, mutta oikeesti: mitä hyötyä on jonkun vilpittömästi kilvoittelevan uskovan lähteä ulos kirkosta tullakseen vain toisen samanlaisen jäseneksi? Eivät sen enempää Nokia Missio Churchin kuin Luther-säätiönkään esimerkit mitenkään houkuta tähän. Kirkosta lähtevältä kun edellytetään nykypäivänä kovalevyn uudelleen ohjelmointia. Muuten hän vain toistaa jo kertaalleen tehtyjä virheitä. Tarvitaan kokonainen paradigman muutos: ajattelun on uudistuttava suhteessa sellaisiin kristinuskon peruskäsitteisiin kuin mitä on seurakunta, uskovien yhteys, opetuslapseuttaminen ja hengellinen vanhemmuus.
Sitten kun tämä on tapahtunut, ollaankin uuden tilanteen edessä. Kun alan ymmärtää miten elää ruumiin jäsenenä, suhteessa Päähän ja vuorovaikutuksessa muiden ruumiin jäsenten kanssa, niin alankin tuottaa samankaltaista hedelmää.
Uskovalla kansalla kirkossa ja sen rajoilla on nyt edessä roolin valinta: mitä halutaan saada aikaan ja tapahtuvaksi? On kaksi tapaa olla seurakuntana Babyloniassa (1.Piet. 5:13). Toinen on nöyrä ja kuuliainen yhteistoimintamies, joka uhkaa hukuttaa oman kristityn identiteettinsä kirkollisen koneiston hammasrattaissa. Toinen taas on Herran myyräntyötä tekevä sissi, joka on hyvin tietoinen omasta lähetystehtävästään kirkossa ja toimii määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti saamansa tehtävän täyttämiseksi.
Thursday, March 17, 2011
Uskon muoto
Historiassa Jumala ilmestyi seemiläisen paimentolaiskansan vaiheissa. Hänen ilmoituksensa pohjalta tuo kansa järjesti jumalanpalveluksen temppelissä uhrikäytäntöineen, papistoineen ja uskonnon säädöksineen. Inhimillinen mieli ja tiettyyn aikaan sidottu kulttuuri poiki siihen omat lisänsä, joita tuon kultin myöhemmät kriitikot kutsuivat - jopa copyrigthin haltijan oikeudella - "vanhinten perinnäissäännöiksi".
Näin kävi historiassa ja tämän ilmestyksen seurauksena tuosta puusta versonut uusi, dynaaminen usko - ei siis enää uskonto edeltäjänsä tavoin - alkoi valloittaa kannattajia yhä laajemmalta alalta muuttuen ahtaasta uskonnollisesta marginaalista maailmanuskonnoksi. Selvää on, ettei tällainen irtiotto ja räjähdysmäinen uloskasvu voinut sujua kitkatta ja ilman emoyhteisön väkivaltaisiakin muotoja saaneita yrityksiä kontrolloida sitä.
"Ne, jotka olivat hajaantuneet sen ahdingon vuoksi, joka oli syntynyt Stefanuksen tähden, vaelsivat ympäri hamaan Foinikiaan ja Kyproon ja Antiokiaan saakka, mutta eivät puhuneet sanaa muille kuin ainoastaan juutalaisille. Heidän joukossaan oli kuitenkin muutamia kyprolaisia ja kyreneläisiä miehiä, jotka, tultuaan Antiokiaan, puhuivat kreikkalaisillekin ja julistivat evankeliumia Herrasta Jeesuksesta. Ja Herran käsi oli heidän kanssansa, ja suuri oli se joukko, joka uskoi ja kääntyi Herran puoleen." (Apt. 11:19-21)
Näin oltiin murtauduttu ulos aiemmasta ahtaasta aitauksesta, joka säilöi sisällään oikean uskon yhden ja ainoan oikean muodon.
Kuvitellaanpa tilanne tämän jälkeen. Jossain päin tätä planeettaa, jonka pelastukseksi Jumala oli säätänyt tuon Poikansa evankeliumin on yksinäinen saari, jonka asukkaat elelevät aika lailla omissa oloissaan välittämättä ulkopuolisen maailman myrskyistä sen enempää.
Myrskyistä puheen ollen... Eräänä aamuna saaren asukkaat huomaavat rantaan huuhtoutuneen muutaman haaksirikkoutuneen, joilla on tuomisinaan juuri tämä ilmestyksen kautta ihmisille pelastuksen tuovan evankeliumi. Saarelaiset ottavat sen vastaan iloiten, moni ihminen kastetaan ja heistä tulee tämän Jeesuksen opetuslapsia.
"Haaksirikkoutuneilla opetuslapsilla" on omat tapansa omasta kulttuuristaan, joilla he palvelevat ja palvovat Isää Jumalaa, joka on lähettänyt Poikansa maailmaan syntisiä pelastamaan. Uskoon kääntyneet saarelaiset omaksuvat monia näistä tavoista, erityisen tarkasti ne, jotka liittyvät pelastukseen, pelastuneitten yhteisöön ja oikeaan uskonvaellukseen. Muissa, toisarvoisissa ja kehällisissä seikoissa he alkavat sopeuttaa omaa kulttuuriaan uuden uskon mukaiseksi.
Kuluu muutama sukupolvi ja suotuisissa olosuhteissa saarelle syntyy rikas ja omaperäinen kulttuuri, jossa uskon perusasiat ovat edelleen niin kuin "haaksirikkoutuneet opetuslapset" ne heille ammoin opettivat ja kuten Pyhä Kirja ne meille esittää. Kuitenkin heillä on omassa jumalanpalveluselämässään, ylistysmusiikissaan, rukoustavoissaan ja muissa käytännöissään paljon sellaisia tapoja, jotka nousevat heidän omasta kulttuuristaan, maantieteellisestä sijainnistaan ja luonnon olosuhteistaan, geeniperimästään ja historiastaan.
Aikaa myöten, merenkulun, löytöretkien ja tutkimusmatkailun, kansainvälisen kaupan ja muun kanssakäymisen vilkastuessa saarelle saapuu muista, suuremmista ja rikkaimmista maista ihmisiä, jotka sanovat olevansa saman uskon edustajia. He eivät kuitenkaan voi ymmärtää saarelaisten omasta kulttuurista nousevia jumalanpalvelustapoja, rukouksia, tansseja ja lauluja, vaan vaativat, että heidän omassa maassaan käytössä olevat uskonnolliset tavat tulee ottaa myös saarella käyttöön ainoina oikeina tapoina palvella Jumalaa. Saarelaiset nousevat tätä vastaan selittäen, että sisältö on heillä ihan sama ja yhtä oikea kuin muillakin, vaikka tavat vaihtelevat...
------
Tarinaa voisi jatkaa, mutta olkoon. Kysymyksiä herää jo tältäkin pohjalta.
- Millainen on oikea uskon harjoittamisen muoto?
- Onko historiassa olemassa vain yksi ainoa oikea kulttuurinen tapa elää uskoaan todeksi?
- Onko se aina ja joka tapauksessa täsmälleen samanlainen kuin alkuperäinen tai sitä edeltänyt juutalainen tapa?
- Voisiko sama usko saada uudessa kulttuurisessa tilanteessa ja historiallisessa ajassa ja paikassa uudenlaisen muodon, jossa sisältö edelleen kuitenkin pysyy samana?
- Mikä uskossamme on sisältönsä puolesta sellaista luovuttamatonta, josta on kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa ehdottomasti pidettävä kiinni?
- Mikä taas voisi uskossa olla sellaista kulttuurista perimää, jota voidaan kyseenalaistaa, muuttaa ja uudelleenarvioida ajan, tilanteen ja tarpeen mukaan?
- Entä onko saarelaisten oikein kaapata vanhoja tapojaan ja juhliaan ja valjastaa ne uuden uskon käyttöön?
- Kuinka pitkälle tässä on lupa mennä?
-------
Tällasisia ajatuksia tulee väistämättä mieleen kun seuraa keskusteluja erilaisten juhlien ja pyhäpäivien viettämisestä, eri ruokalajien syömisestä tai niistä pidättäytymisestä yms. Ymmärrän, että monen nykykristityn mielissä tehdään aikamatkaa alkukristilliseen aikaan, uskomme juuriin. Länsimainen kristinuskon muoto on rappeutumassa ja se on menettänyt uskottavuutensa. Se kyseenalaistetaan ja sitä uudelleenarvioidaan uskovien itsensä taholta paljon ankarammin kuin koskaan materialistien, marxilaisten tai muiden taholta. Tilalle etsitään jotain muuta vaihtoehtoa, jossa uskon tuore sisältö on paremmin maistettavissa.
Väitän, että esim. juutalaisten juhlien harrastus (ja sitä kautta esim. sukupuiden penkominen) nousee pitkälti tästä oman kulttuurimme murroksesta. Näen sen olevan enemmänkin meidän ajallemme ominainen tapa ja kulttuurinen ilmiö kuin osoitus mistään uskonpuhdistuksesta. Näen vastaavanlaisen ilmiön Luther-säätiöläisten luterilaisen puhdasoppineisuuden hillittömässä ihannoinnissa ja helluntailaisen ristinkansan vannomisessa kitarakuoron ja pitkän kirjan laulujen nimiin. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, mutta kaikille niille on yhteistä tietty aikasidonnaisuus - aika vain vaihtelee.
Eikö kuitenkin Jumala, joka ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa ollut elävien, ei kuolleiden Jumala? Entäpä jos Hän yllättäisikin meidän pukeutumalla uuteen kultturiseen pukuun ilmestyessään ajassa ja paikassa? Eikö Pyhä Henki kykenekin kommunikoimaan saman ikivanhan totuuden kulttuurisesti relevantilla tavalla siten, että kunakin aikana Hänen puhettaan kyetään ymmärtämään?
Niin, mutta missä menee uskon sisällön ja muodon välinen raja...?
Näin kävi historiassa ja tämän ilmestyksen seurauksena tuosta puusta versonut uusi, dynaaminen usko - ei siis enää uskonto edeltäjänsä tavoin - alkoi valloittaa kannattajia yhä laajemmalta alalta muuttuen ahtaasta uskonnollisesta marginaalista maailmanuskonnoksi. Selvää on, ettei tällainen irtiotto ja räjähdysmäinen uloskasvu voinut sujua kitkatta ja ilman emoyhteisön väkivaltaisiakin muotoja saaneita yrityksiä kontrolloida sitä.
"Ne, jotka olivat hajaantuneet sen ahdingon vuoksi, joka oli syntynyt Stefanuksen tähden, vaelsivat ympäri hamaan Foinikiaan ja Kyproon ja Antiokiaan saakka, mutta eivät puhuneet sanaa muille kuin ainoastaan juutalaisille. Heidän joukossaan oli kuitenkin muutamia kyprolaisia ja kyreneläisiä miehiä, jotka, tultuaan Antiokiaan, puhuivat kreikkalaisillekin ja julistivat evankeliumia Herrasta Jeesuksesta. Ja Herran käsi oli heidän kanssansa, ja suuri oli se joukko, joka uskoi ja kääntyi Herran puoleen." (Apt. 11:19-21)
Näin oltiin murtauduttu ulos aiemmasta ahtaasta aitauksesta, joka säilöi sisällään oikean uskon yhden ja ainoan oikean muodon.
Kuvitellaanpa tilanne tämän jälkeen. Jossain päin tätä planeettaa, jonka pelastukseksi Jumala oli säätänyt tuon Poikansa evankeliumin on yksinäinen saari, jonka asukkaat elelevät aika lailla omissa oloissaan välittämättä ulkopuolisen maailman myrskyistä sen enempää.
Myrskyistä puheen ollen... Eräänä aamuna saaren asukkaat huomaavat rantaan huuhtoutuneen muutaman haaksirikkoutuneen, joilla on tuomisinaan juuri tämä ilmestyksen kautta ihmisille pelastuksen tuovan evankeliumi. Saarelaiset ottavat sen vastaan iloiten, moni ihminen kastetaan ja heistä tulee tämän Jeesuksen opetuslapsia.
"Haaksirikkoutuneilla opetuslapsilla" on omat tapansa omasta kulttuuristaan, joilla he palvelevat ja palvovat Isää Jumalaa, joka on lähettänyt Poikansa maailmaan syntisiä pelastamaan. Uskoon kääntyneet saarelaiset omaksuvat monia näistä tavoista, erityisen tarkasti ne, jotka liittyvät pelastukseen, pelastuneitten yhteisöön ja oikeaan uskonvaellukseen. Muissa, toisarvoisissa ja kehällisissä seikoissa he alkavat sopeuttaa omaa kulttuuriaan uuden uskon mukaiseksi.
Kuluu muutama sukupolvi ja suotuisissa olosuhteissa saarelle syntyy rikas ja omaperäinen kulttuuri, jossa uskon perusasiat ovat edelleen niin kuin "haaksirikkoutuneet opetuslapset" ne heille ammoin opettivat ja kuten Pyhä Kirja ne meille esittää. Kuitenkin heillä on omassa jumalanpalveluselämässään, ylistysmusiikissaan, rukoustavoissaan ja muissa käytännöissään paljon sellaisia tapoja, jotka nousevat heidän omasta kulttuuristaan, maantieteellisestä sijainnistaan ja luonnon olosuhteistaan, geeniperimästään ja historiastaan.
Aikaa myöten, merenkulun, löytöretkien ja tutkimusmatkailun, kansainvälisen kaupan ja muun kanssakäymisen vilkastuessa saarelle saapuu muista, suuremmista ja rikkaimmista maista ihmisiä, jotka sanovat olevansa saman uskon edustajia. He eivät kuitenkaan voi ymmärtää saarelaisten omasta kulttuurista nousevia jumalanpalvelustapoja, rukouksia, tansseja ja lauluja, vaan vaativat, että heidän omassa maassaan käytössä olevat uskonnolliset tavat tulee ottaa myös saarella käyttöön ainoina oikeina tapoina palvella Jumalaa. Saarelaiset nousevat tätä vastaan selittäen, että sisältö on heillä ihan sama ja yhtä oikea kuin muillakin, vaikka tavat vaihtelevat...
------
Tarinaa voisi jatkaa, mutta olkoon. Kysymyksiä herää jo tältäkin pohjalta.
- Millainen on oikea uskon harjoittamisen muoto?
- Onko historiassa olemassa vain yksi ainoa oikea kulttuurinen tapa elää uskoaan todeksi?
- Onko se aina ja joka tapauksessa täsmälleen samanlainen kuin alkuperäinen tai sitä edeltänyt juutalainen tapa?
- Voisiko sama usko saada uudessa kulttuurisessa tilanteessa ja historiallisessa ajassa ja paikassa uudenlaisen muodon, jossa sisältö edelleen kuitenkin pysyy samana?
- Mikä uskossamme on sisältönsä puolesta sellaista luovuttamatonta, josta on kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa ehdottomasti pidettävä kiinni?
- Mikä taas voisi uskossa olla sellaista kulttuurista perimää, jota voidaan kyseenalaistaa, muuttaa ja uudelleenarvioida ajan, tilanteen ja tarpeen mukaan?
- Entä onko saarelaisten oikein kaapata vanhoja tapojaan ja juhliaan ja valjastaa ne uuden uskon käyttöön?
- Kuinka pitkälle tässä on lupa mennä?
-------
Tällasisia ajatuksia tulee väistämättä mieleen kun seuraa keskusteluja erilaisten juhlien ja pyhäpäivien viettämisestä, eri ruokalajien syömisestä tai niistä pidättäytymisestä yms. Ymmärrän, että monen nykykristityn mielissä tehdään aikamatkaa alkukristilliseen aikaan, uskomme juuriin. Länsimainen kristinuskon muoto on rappeutumassa ja se on menettänyt uskottavuutensa. Se kyseenalaistetaan ja sitä uudelleenarvioidaan uskovien itsensä taholta paljon ankarammin kuin koskaan materialistien, marxilaisten tai muiden taholta. Tilalle etsitään jotain muuta vaihtoehtoa, jossa uskon tuore sisältö on paremmin maistettavissa.
Väitän, että esim. juutalaisten juhlien harrastus (ja sitä kautta esim. sukupuiden penkominen) nousee pitkälti tästä oman kulttuurimme murroksesta. Näen sen olevan enemmänkin meidän ajallemme ominainen tapa ja kulttuurinen ilmiö kuin osoitus mistään uskonpuhdistuksesta. Näen vastaavanlaisen ilmiön Luther-säätiöläisten luterilaisen puhdasoppineisuuden hillittömässä ihannoinnissa ja helluntailaisen ristinkansan vannomisessa kitarakuoron ja pitkän kirjan laulujen nimiin. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, mutta kaikille niille on yhteistä tietty aikasidonnaisuus - aika vain vaihtelee.
Eikö kuitenkin Jumala, joka ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa ollut elävien, ei kuolleiden Jumala? Entäpä jos Hän yllättäisikin meidän pukeutumalla uuteen kultturiseen pukuun ilmestyessään ajassa ja paikassa? Eikö Pyhä Henki kykenekin kommunikoimaan saman ikivanhan totuuden kulttuurisesti relevantilla tavalla siten, että kunakin aikana Hänen puhettaan kyetään ymmärtämään?
Niin, mutta missä menee uskon sisällön ja muodon välinen raja...?
Tuesday, March 15, 2011
Historian poimu
Olen tässä parina leppoisana iltana lueskellut viimesintä Ulkopolitiikka-lehden numneroa 1/2011, jonka teemana on "Politiikkaa menneisyydellä". Moni artikkeli käsittelee siis historiankirjoitusta ja historian kirjoja kansallisen ja valtaa pitävien politiikan teon välikappaleena.
"Historiankirjoitus - ja myyttien rakentaminen - on pitkään nähty osana yleisempää nationalismin, kansallisten identiteettien ja kansakuntien rakentamisen ongelmaa. Tällaisen tarkastelutavan keskeinen ajatus on, että historian (uudelleen)kirjoittaminen ja myyttien (uudelleen)rakentaminen on jotain, mitä kansallisvaltiot yleisesti ottaen tekevät; historia on niille keskeinen työkalu kansallisen identiteetin työstämisessä." (s. 17)
Joku onkin sanonut, että "historia on taaksepäin katsovaa profetiaa", joskin tuosta kommentista maistuu melkoinen jälkiviisastelun maku. Tosin eivät kaikki ole aina osanneet ottaa oikeaa oppia historian tapahtumista, tokko osaavat kaikki vieläkään. En siis usko tällaiseen kulttuurievoluutioon.
Viime vuosisadan viimeisinä vuosina historiankirjoituksessa ja siihen liittyvässä keskustelussa nousi esille kaksi politiikan tutkijaa, joiden sanomat ovat ehkä eniten leimanneet aikaamme. Kuinkas ollakaan, molemmat ovat tietty Jenkkilästä, tuosta kolmannen milleniumin Roomasta, jonka niin sotilas- kuin medialegioonatkin ovat ulottaneet vaikutuksensa planeettamme jokaiseen kolkkaan.
Toinen oli Francis Fukuyama, joka puhui "historian lopusta ja viimeisestä ihmisestä". Toinen taas oli Samuel P. Huntington teesillään uudesta maailmanjärjestyksestä kulttuurien kamppailuna. Molempien miekkosten ylevänä innoittajana oli taru pahan vallan sortumisesta ammoisen Neuvostoliiton alueella ja ihmisten mieliä (niin, ja ennen kaikkea maailmanlaajaa kauppaa!) sitoneen kylmän sodan päättyminen. Kummankin osakseen saama suuri huomio aiheutui siis uudesta maailmantilanteesta. Aiemminhan koko ajatus "historian lopusta" olisi tuonut mieleen vain jotkut tohtori Outolemmen apokalyptiset märät unet maailmanlopusta.
Fukuyaman perusväite oli, että liberaalissa demokratiassa ihmiskunta on saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. Ihmisyhteisöjen hallinnan lopullinen muoto on käsillä ja (länsimainen, liberaali, hedonistinen ja materialistinen) demokratia on selviytynyt voittajana kulttuurien historiallisen eloonjäämistaistelusta. Yhteiskuntien hallitsemisen perusperiaatteita koskeva ajattelu oli tullut lopulliseen päätepisteeseensä. Yhtä ja toista kumousta ja katastrofia voi vielä tulla eteen, mutta yhtä kaikki, voitto on saavutettu. Tässä mielessä siis historia oli loppunut. (Seikko Eskola, Historian kuolema ja kulttuurien taistelu, s. 53.)
Itselläni (enkä varmasti ole ainoa) on jo pitkään ollut mielessä ajatus, että olemme jo jonkin aikaa olleet jonkinlaisella vedenjakajalla. Olemme sellaisessa historian poimukohdassa, jossa kykenemme näkemään kauan taaksepäin, arvioimaan mennyttä, jopa vanhat totuudet ja teesit kyseenalaistaen. EDessä päin emme näe oikein mitään. Maailma on muuttunut epävarmaksi, jopa pelottavaksi paikaksi elää, jossa mikä tahansa voi järkkyä ja jossa nyt-hetki (tai paluu menneeeseen vaikkapa jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa) on paras olotila elää. On ehkä liian rohkeata kuvailla vallitsevaa tilannetta jonkinlaiseksi "historiattomaksi olotilaksi", mutta joltain tällaiselta se näyttää ja tuntuu.
Kaikki entinen eri variaatioineen, jopa eri mahdollisuuksineen tuntuu olevan läsnä tässä ja nyt. Vaihtoehtoinen historiankirjoitus askarruttaa monien mieliä, esimerkkinä tästä vaikka joitain vuosia sitten netissä ollut ansiokkaasti laadittu "Valtakunta"-internetsivusto. Se lähti liikkeelle skenaariosta, että mitäpä jos Saksa olisikin voittanut II maailmansodan. Neuvostoliitto olisi kukistunut, liittoutuneet olisi lyöty Normandian rannikolle ja EU:n lipun keskellä komeilisikin (monien sinne havitteleman Neitsyt Marian sijaan) hakaristi. (Mihinkähän sekin sivusto on hävinnyt netistä?)
Elämme joka tapauksessa valtavan laajat mittasuhteet saanutta historian, sen kirjoituksen ja sen "suurten kertomusten" uudelleenarvioinnin aikaa. Vanhat totuudet tyyliin "näin se meni" kyseenalaistetaan niin kirkkohistorian, kansallisen historiankirjoituksen kuin suurvaltapolitiikankin kohdalla. Historiankirjoitus kajoaa uudella rohkeudella, suorastaan häiritsevällä häikäilemättömyydellä arkoihin, jopa kiellettyihin aiheisiin, joista ei ennen saanut puhua.
Esille nousee marginaali(n)en historia, jossa historiaa lähestytään vähemmistöjen näkökulmasta. Vähemmistöjen historiasta ja tilanteesta vedetään laajempia, koko valtaväestöä ja sen kulttuuria peilaavia yleistyksiä. Trenditietoinen, pinkkitennarinen homomies nostetaan tavallisen, löysäfarkkuisen heterotaviksen ohi todellisen uuden miehen mallin idoliksi. Jonkun etnisen vähemmistön vaiheista ja kohtaloista vedetään yleistyksiä valtaväestön moraaliin tai sen puutteeseen.
Sitä, mitä on edessämme, ei kukaan uskalla ajatella. Yksi asia on vain varma. Kulutusjuhlien tulee saada jatkua entisellään. Jopa kristillisissä piireissä profeetat saavat tuoda vain menestystä ja aineellista hyvinvointia lupaavia sanomia. Toisaalta tuomiopäivän profeetat ovat suosittuja silloin, kun mistä tahansa - vaikkapa maailmanlopusta - pitää saada hyvät kiksit.
J.R.R. Tolkien kuvaa fantasiakirjoissaan usein pahan vallan edustajia ikivanhoina, jo aikakausia sitten toimintansa aloittaneina ja vuosituhansia hellittämättä uurastaneina myyttisinä hahmoina, joiden olemassaolon myöhemmät sukupolvet ovat jo kenties unohtaneet, kunnes historian haamut uudelleen nousevat esille. Meidänkin on hyvä ymmärtää, että vihollisemme ei ole muuttunut modernisaation myötä, Neuvostoliiton romahdettua tai myöhäismodernin kulttuurisen murroksen yllättäessä meidät.
Vanhan testamentin apokalyptisessä Danielin kirjassa kuvataan historian tulevat maailmanvallat kaikki petoina. Tämä on hyvä ymmärtää. EU:n tähtitunnuksen keskelle voidaan kaavailla joko muinaisen babylonialaisen äitijumalattaren symbolia tai sitten ikivanhaa, myyttistä svastikaa, yhtä kaikki - kyse on pedon vallasta Jumalan valtakunnan edustajien näkökulmasta katsottuna.
Jotain hyvää maanosamme kulttuurin kristillisistä juurista kertoo 1800-luvun lopulla vahvasti Saksan syntymiseen vaikuttanut valtakunnankansleri Bismarckin lausahdus: "Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi."
Yrittäisikö joku johtajista vieläkin vai ovatko lamppumme jo sammuneet?
"Historiankirjoitus - ja myyttien rakentaminen - on pitkään nähty osana yleisempää nationalismin, kansallisten identiteettien ja kansakuntien rakentamisen ongelmaa. Tällaisen tarkastelutavan keskeinen ajatus on, että historian (uudelleen)kirjoittaminen ja myyttien (uudelleen)rakentaminen on jotain, mitä kansallisvaltiot yleisesti ottaen tekevät; historia on niille keskeinen työkalu kansallisen identiteetin työstämisessä." (s. 17)
Joku onkin sanonut, että "historia on taaksepäin katsovaa profetiaa", joskin tuosta kommentista maistuu melkoinen jälkiviisastelun maku. Tosin eivät kaikki ole aina osanneet ottaa oikeaa oppia historian tapahtumista, tokko osaavat kaikki vieläkään. En siis usko tällaiseen kulttuurievoluutioon.
Viime vuosisadan viimeisinä vuosina historiankirjoituksessa ja siihen liittyvässä keskustelussa nousi esille kaksi politiikan tutkijaa, joiden sanomat ovat ehkä eniten leimanneet aikaamme. Kuinkas ollakaan, molemmat ovat tietty Jenkkilästä, tuosta kolmannen milleniumin Roomasta, jonka niin sotilas- kuin medialegioonatkin ovat ulottaneet vaikutuksensa planeettamme jokaiseen kolkkaan.
Toinen oli Francis Fukuyama, joka puhui "historian lopusta ja viimeisestä ihmisestä". Toinen taas oli Samuel P. Huntington teesillään uudesta maailmanjärjestyksestä kulttuurien kamppailuna. Molempien miekkosten ylevänä innoittajana oli taru pahan vallan sortumisesta ammoisen Neuvostoliiton alueella ja ihmisten mieliä (niin, ja ennen kaikkea maailmanlaajaa kauppaa!) sitoneen kylmän sodan päättyminen. Kummankin osakseen saama suuri huomio aiheutui siis uudesta maailmantilanteesta. Aiemminhan koko ajatus "historian lopusta" olisi tuonut mieleen vain jotkut tohtori Outolemmen apokalyptiset märät unet maailmanlopusta.
Fukuyaman perusväite oli, että liberaalissa demokratiassa ihmiskunta on saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. Ihmisyhteisöjen hallinnan lopullinen muoto on käsillä ja (länsimainen, liberaali, hedonistinen ja materialistinen) demokratia on selviytynyt voittajana kulttuurien historiallisen eloonjäämistaistelusta. Yhteiskuntien hallitsemisen perusperiaatteita koskeva ajattelu oli tullut lopulliseen päätepisteeseensä. Yhtä ja toista kumousta ja katastrofia voi vielä tulla eteen, mutta yhtä kaikki, voitto on saavutettu. Tässä mielessä siis historia oli loppunut. (Seikko Eskola, Historian kuolema ja kulttuurien taistelu, s. 53.)
Itselläni (enkä varmasti ole ainoa) on jo pitkään ollut mielessä ajatus, että olemme jo jonkin aikaa olleet jonkinlaisella vedenjakajalla. Olemme sellaisessa historian poimukohdassa, jossa kykenemme näkemään kauan taaksepäin, arvioimaan mennyttä, jopa vanhat totuudet ja teesit kyseenalaistaen. EDessä päin emme näe oikein mitään. Maailma on muuttunut epävarmaksi, jopa pelottavaksi paikaksi elää, jossa mikä tahansa voi järkkyä ja jossa nyt-hetki (tai paluu menneeeseen vaikkapa jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa) on paras olotila elää. On ehkä liian rohkeata kuvailla vallitsevaa tilannetta jonkinlaiseksi "historiattomaksi olotilaksi", mutta joltain tällaiselta se näyttää ja tuntuu.
Kaikki entinen eri variaatioineen, jopa eri mahdollisuuksineen tuntuu olevan läsnä tässä ja nyt. Vaihtoehtoinen historiankirjoitus askarruttaa monien mieliä, esimerkkinä tästä vaikka joitain vuosia sitten netissä ollut ansiokkaasti laadittu "Valtakunta"-internetsivusto. Se lähti liikkeelle skenaariosta, että mitäpä jos Saksa olisikin voittanut II maailmansodan. Neuvostoliitto olisi kukistunut, liittoutuneet olisi lyöty Normandian rannikolle ja EU:n lipun keskellä komeilisikin (monien sinne havitteleman Neitsyt Marian sijaan) hakaristi. (Mihinkähän sekin sivusto on hävinnyt netistä?)
Elämme joka tapauksessa valtavan laajat mittasuhteet saanutta historian, sen kirjoituksen ja sen "suurten kertomusten" uudelleenarvioinnin aikaa. Vanhat totuudet tyyliin "näin se meni" kyseenalaistetaan niin kirkkohistorian, kansallisen historiankirjoituksen kuin suurvaltapolitiikankin kohdalla. Historiankirjoitus kajoaa uudella rohkeudella, suorastaan häiritsevällä häikäilemättömyydellä arkoihin, jopa kiellettyihin aiheisiin, joista ei ennen saanut puhua.
Esille nousee marginaali(n)en historia, jossa historiaa lähestytään vähemmistöjen näkökulmasta. Vähemmistöjen historiasta ja tilanteesta vedetään laajempia, koko valtaväestöä ja sen kulttuuria peilaavia yleistyksiä. Trenditietoinen, pinkkitennarinen homomies nostetaan tavallisen, löysäfarkkuisen heterotaviksen ohi todellisen uuden miehen mallin idoliksi. Jonkun etnisen vähemmistön vaiheista ja kohtaloista vedetään yleistyksiä valtaväestön moraaliin tai sen puutteeseen.
Sitä, mitä on edessämme, ei kukaan uskalla ajatella. Yksi asia on vain varma. Kulutusjuhlien tulee saada jatkua entisellään. Jopa kristillisissä piireissä profeetat saavat tuoda vain menestystä ja aineellista hyvinvointia lupaavia sanomia. Toisaalta tuomiopäivän profeetat ovat suosittuja silloin, kun mistä tahansa - vaikkapa maailmanlopusta - pitää saada hyvät kiksit.
J.R.R. Tolkien kuvaa fantasiakirjoissaan usein pahan vallan edustajia ikivanhoina, jo aikakausia sitten toimintansa aloittaneina ja vuosituhansia hellittämättä uurastaneina myyttisinä hahmoina, joiden olemassaolon myöhemmät sukupolvet ovat jo kenties unohtaneet, kunnes historian haamut uudelleen nousevat esille. Meidänkin on hyvä ymmärtää, että vihollisemme ei ole muuttunut modernisaation myötä, Neuvostoliiton romahdettua tai myöhäismodernin kulttuurisen murroksen yllättäessä meidät.
Vanhan testamentin apokalyptisessä Danielin kirjassa kuvataan historian tulevat maailmanvallat kaikki petoina. Tämä on hyvä ymmärtää. EU:n tähtitunnuksen keskelle voidaan kaavailla joko muinaisen babylonialaisen äitijumalattaren symbolia tai sitten ikivanhaa, myyttistä svastikaa, yhtä kaikki - kyse on pedon vallasta Jumalan valtakunnan edustajien näkökulmasta katsottuna.
Jotain hyvää maanosamme kulttuurin kristillisistä juurista kertoo 1800-luvun lopulla vahvasti Saksan syntymiseen vaikuttanut valtakunnankansleri Bismarckin lausahdus: "Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi."
Yrittäisikö joku johtajista vieläkin vai ovatko lamppumme jo sammuneet?
Sunday, March 13, 2011
Viidesläisyys ottaa roolia - Kirkkokansan raamattupäivä Lahdessa 12.03.2011
Uusi tie-lehdessä 03.03.2011 Kansanlähetyksen pian väistyvä johtaja Timo Rämä kutsui viidesläistä seurakuntaväkeä Kirkkokansan raamattupäiville Lahteen. Kokoontumisen taustalla oli "hämmennys ja huoli, mihin luterilaista kansankirkkoamme johdetaan, kun liberalisoituminen näyttää kiihtyvän uskomattomaan vauhtiin". Itse ajattelen kyseessä olevan enemmänkin sen, missä tilanteessa kirkko jo nyt on. Esim. viime syksyn kuuluisassa homodebatissa eivät raamattu-uskolliset piirit Päivi Räsäsen suulla lausuneet mitään sellaista, mitä ei olisi sanottu jo aiemminkin. Nyt vain on ilmassa niin paljon muuta sellaista, mikä osoittaa niin kirkollisen kuin yleisenkin keskusteluilmapiirin ratkaisevasti muuttuneen.
Tapahtumassa oli Lahden Ristinkirkko tupaten täynnä. Ohjelma noudatteli perinteistä luterilaista ja viidesläistäkin kaavaa, jossa luento kommenttipuheenvuoroineen seuraa toistaan. Välillä toki yritettiin tehdä irtiottoja yhteisöllisyyden suuntaan kehottamalla kättelemään ja keskustelemaan vierustoverin kanssa yms.
Kirkon perusongelmana nähtiin sen raamattuteologian alalla tapahtunut luopumus. Tämä ei ole mikään ihme, kun miettii millaiset heput ovat vuosikymmeniä olleet tulevien kirkon työntekijöiden kouluttajia nimenomaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Eräs puhujista totesikin, että kirkon johdossa on tapahtunut "megatrendin muutos". Tämän seurauksena "emme voi enää sanoa mitään Raamatun pohjalta", Timo Junkkaalaa lainatakseni.
Kirkon työntekijän näkemys niin todellisuudesta, Jumalasta kuin Raamatustakin voi tällöin olla se, että Jumalasta puhuminen on kuin kaksi sokeaa yrittäisi selittää toiselle millaista maailmassa näyttäisi olevan. Jumala on siis vaikeneva jumala; hän ei itse puhu mitään, eikä hänestä voida puhua mitään. Jokainen ymmärtää, mitkä ovat eväät lähimmäisen ohjaamiseen ja auttamiseen tältä pohjalta. Paavali sanookin, että jos me olemme panneet toivomme Jumalaan vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.
Toisaalta voidaan nähdä myös uusateismin lisääntynyt vaikutus tiedeyhteisöissä tieteenalasta riippumatta. Myös tavallinen suomalainen on ateisti, käytännöllinen sellainen. Kirkko on tilanteessa, jossa ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa siihen, eikä se yhteiskuntaan "suolana ja valona". Tässä tilanteessa kaikenlainen Raamattuun vetoaminen leimataan heti fundamentalismiksi. Ehkä meidän olisi siis hyvä oppia olemaan pelkäämättä tuota nimitystä? Vai oltaisiinko terveesti ylpeitä ja tiedostavia tässä suhteessa?
Kun siis totuus on kärsinyt inflaation ja Jumalan ilmoitus on suhteellistettu, niin on syntynyt tyhjiö, jonka kuitenkin hyvin pian - ja usein jo ennen aikojaankin - täyttää jokin muu, uusi uskonnollinen ajattelu. Ehkä antikristus siis onkin huippueksegeetti eli sellainen, joka hallitsee hyvin uskonnollisen kielen, kirkolliset tavat ja teologiset sisällöt, mutta jonka sydän on elävästä Jumalasta kaukana. Julki lanseerataan siis eksytys, joka eksyttää jos mahdollista valitutkin.
Käytännön ongelma niin seurakunta- kuin oppilaitostyössäkin on jo nyt se, että mitä sitten enää voidaan opettaa Jumalasta ja Raamatusta esim. vastauskoontulleille? Tai kun nuori lähtee opiskelemaan kirkon virkaan, niin missä mahtaa kirkko silloin ollakaan menossa esim. moraalikysymyksissä, kun hän muutaman vuoden kuluttua valmistuu? Uutena ilmiönä oltiin nyt - joidenkin mielestä ensi kertaa - havaittu se ilmiö, että kirkkokansa äänestää jaloillaan eli he eivät tule kuuntelemaan väärää opetusta, olkoot vaikka kuinka kotikirkossa. Uuden testamentin valossa tämä on oikea ratkaisu.
Monet kirkossa olevien uskovien ongelmista johtuvatkin siitä perusristiriidasta, joka vallitsee kirkon jäsenyyden ja rakenteen ja uusitestamentillisen seurakuntamallin välillä. Jos halutaan tässä ristiriidassa elää, niin ei sitten tule ihmetellä sen käytännön seurauksia. Herra ei koskaan tarkoittanutkaan seurakuntaansa lähtökohtaisesti tällaiseksi, jollaisena sen nyt ympärillämme näemme.
Kuitenkin Timo Rämäkin ilmoitti jo oman linjapuheensa alussa, että lähtökohta on se, että kirkosta ei olla lähdössä minnekään. Tämä voidaan toki nähdä "rakkautena isien kirkkoa kohtaan", mutta yhtä hyvin se voidaan nähdä myös kylmänä reaalipolitiikkana. Kirkossa nähdään edelleen paljon hyvää, tosin nyt jo pääasiassa sen menneisyydessä: julistus, diakonia, rippikoulutyö, vahva talous, hyvät kiinteistöt, ammattinsa osaava henkilöstö jne.
Jossain vaiheessa päivää tuli mieleen, että jos apostolit olisivat käsitelleet asioita näin, olisimme edelleen juutalaisuudessa. Tämä herättää kysymyksen, tuleeko tietty osa kirkollisesta herätysliikeväestä todellisudessa koskaan - olivatpa opilliset linjaukset tulevaisuudessa vaikkapa seksuaalimoraalin alueella millaiset hyvänsä! - lähtemään kirkosta? Siellä on kuitenkin niin hyvä olla...
Viidesläinen herätysliikeväki näkee edelleen itsensä osana luterilaisen paikallisseurakunnan toimintaa. Vaikka eroja esim. virkakysymyksessä onkin, niin halutaan kuitenkin sitoutua "nöyrään yhteistyöhön". Toisaalta nyt peräänkuulutetaan jo selvemmin "hengellistä kotipaikkaoikeutta" niin henkilöstöseurakuntien kuin jumalanpalvelusyhteisöjen muodossa. Nämä nähdäänkin toimivina ratkaisuina muuttuneessa urbaanissa tilanteessa. Jumalanpalvelusyhteisöjen kohdalla tullaankin varmaan tulevaisuudessa näkemään aiempaa laajapohjaisempaa verkottumista viidesläisten kesken, vaikkei mitään rakenteellisia muutoksia olekaan näköpiirissä.
Tarkoituksena näyttää siis olevan vahvan opposition luominen. Seuraavaa Kirkkokansan raamattupäivä ollaankin järjestämässä maaliskuussa 2012. Siksi ihmettelen, miksi mukaan ei kutsuttu esim. Sley:tä? Toisaalta kirkosta eroamiseen ja ylikirkolliseen yhteistyöhön liittyvät kysymykset näyttävät evankelisten piirissä olevan jo - ehkä monien yllätykseksi - pari askelta pitemmällä kuin viidesläisyydessä. Rivien tiivistäminen on joka tapauksessa siis ajankohtainen haaste. (Ehkä se toimii myös jonkinlaisena haasteena Luther-säätiön suuntaan?) Mikäli kirkko hyväksyy sukupuolineutraalin avioliiton olivat kaikkien viidesläisten järjestöjen edustajat sitä mieltä, että kirkon tulisi silloin luopua vihkimisoikeudestaan.
Kun sanoin alussa, että Ristinkirkko oli eilen tupaten täynnä, niin samaan hengenvetoon on todettava se, että kirkkokansan keski-ikä oli huomattavan korkea, varmaan enemmän yli kuin alle viidenkymmenen. Tämä on varmasti kirkollisen herätysliikeväen eräs suuria tulevaisuuden haasteita, josta eilen ei kuitenkaan juuri kukaan - paria poikkeusta lukuunottamatta - tuntunut kantavan huolta.
Viidesläisellä peruskansalla ja nuorten aikuisten sukupolvella näyttää olevan tässä kohtaa iso kuilu ylitettävänään. Toinen puoli on edelleen juhlallisten julkilausumien kansaa ja toinen puoli kaipaa käytännön actionia asioiden muuttamiseksi. Se, kuka näissä kahdessa genressä kykenee operoimaan on tulevaisuudessa vahvoilla. Toki sekin on vahvoilla, kuka kykenee nuorten aikuisten nälkäistä joukkoa luotsaamaan hengellisessä kasvussa eteenpäin. Silloin on tietenkin vain uhkaamassa hengellisen yksipuolisuuden vaara ja hengellisen vanhemmuuden puute.
Tuohon "vaikeneva Jumala"-teemaan vielä palatakseni: sen jälkeen kun sanomme, että "kyllä, Jumala on puhunut meille sanassaan!", meidän on mielestäni vielä kysyttävä, "onko Jumala lopettanut puhumisensa?" Ovatko Hänen sanansa vain kiveen hakattua ilmoitusta, vai onko Hänen sanansa edelleen myös uutta luova ja inspiroiva, profeetallinen sana? Eli miksei taaskaan kukaan puhunut mitään Pyhästä Hengestä? Väitän tämän olevan eräs viidesläisen(kin) teologian ja käytännön heikko kohta. "Sisäinen sanan" väärinkäytösten neuroottinen pelkääminen lienee sammuttanut profeetallisen sanan valon Muroman perinnönjakajien joukossa.
Otetaan käytännön esimerkki elilisestä. Timo Junkkaala rinnasti ansiokkaassa alustuksessaan kirkon nykyisen tilanteen Jeremian kirjan lukuun 23, jossa on kuvattu Herran sana vääriä hengellisiä johtajia, profeettoja ja paimenia vastaan. Kun luet tuon luvun, löydät sieltä paljon kipeän ajankohtaisia yhtymäkohtia maamme hengelliseen tilanteeseen. Mutta se, mitä jäin itse kaipaamaan, oli saman luvun ennustus oikeista hyvistä paimenista: "Ja minä herätän heille paimenia, ja ne kaitsevat heitä; eivät he enää pelkää eivätkä säiky, eikä heistä yhtäkään puutu, sanoo Herra." (Jer. 23:4)
Jos sovelletaan ko. luvun muuta sisältöä omaan tilanteeseemme, niin miksei yhtä hyvin - tai etten sanoisi, vielä sitä suuremmalla syyllä! - myös tätä profetian sanaa. Paavali sanoo, että "profetoiva puhuu ihmisille rakennukseksi ja kehoitukseksi ja lohdutukseksi." (1.Kor. 14:3) Miksi tätä puolta asiasta ei tuotu voimakkaasti esille? Vai oltaisiinko silloin keikutettu venettä liian voimakkaasti?
Tapahtumassa oli Lahden Ristinkirkko tupaten täynnä. Ohjelma noudatteli perinteistä luterilaista ja viidesläistäkin kaavaa, jossa luento kommenttipuheenvuoroineen seuraa toistaan. Välillä toki yritettiin tehdä irtiottoja yhteisöllisyyden suuntaan kehottamalla kättelemään ja keskustelemaan vierustoverin kanssa yms.
Kirkon perusongelmana nähtiin sen raamattuteologian alalla tapahtunut luopumus. Tämä ei ole mikään ihme, kun miettii millaiset heput ovat vuosikymmeniä olleet tulevien kirkon työntekijöiden kouluttajia nimenomaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Eräs puhujista totesikin, että kirkon johdossa on tapahtunut "megatrendin muutos". Tämän seurauksena "emme voi enää sanoa mitään Raamatun pohjalta", Timo Junkkaalaa lainatakseni.
Kirkon työntekijän näkemys niin todellisuudesta, Jumalasta kuin Raamatustakin voi tällöin olla se, että Jumalasta puhuminen on kuin kaksi sokeaa yrittäisi selittää toiselle millaista maailmassa näyttäisi olevan. Jumala on siis vaikeneva jumala; hän ei itse puhu mitään, eikä hänestä voida puhua mitään. Jokainen ymmärtää, mitkä ovat eväät lähimmäisen ohjaamiseen ja auttamiseen tältä pohjalta. Paavali sanookin, että jos me olemme panneet toivomme Jumalaan vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.
Toisaalta voidaan nähdä myös uusateismin lisääntynyt vaikutus tiedeyhteisöissä tieteenalasta riippumatta. Myös tavallinen suomalainen on ateisti, käytännöllinen sellainen. Kirkko on tilanteessa, jossa ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa siihen, eikä se yhteiskuntaan "suolana ja valona". Tässä tilanteessa kaikenlainen Raamattuun vetoaminen leimataan heti fundamentalismiksi. Ehkä meidän olisi siis hyvä oppia olemaan pelkäämättä tuota nimitystä? Vai oltaisiinko terveesti ylpeitä ja tiedostavia tässä suhteessa?
Kun siis totuus on kärsinyt inflaation ja Jumalan ilmoitus on suhteellistettu, niin on syntynyt tyhjiö, jonka kuitenkin hyvin pian - ja usein jo ennen aikojaankin - täyttää jokin muu, uusi uskonnollinen ajattelu. Ehkä antikristus siis onkin huippueksegeetti eli sellainen, joka hallitsee hyvin uskonnollisen kielen, kirkolliset tavat ja teologiset sisällöt, mutta jonka sydän on elävästä Jumalasta kaukana. Julki lanseerataan siis eksytys, joka eksyttää jos mahdollista valitutkin.
Käytännön ongelma niin seurakunta- kuin oppilaitostyössäkin on jo nyt se, että mitä sitten enää voidaan opettaa Jumalasta ja Raamatusta esim. vastauskoontulleille? Tai kun nuori lähtee opiskelemaan kirkon virkaan, niin missä mahtaa kirkko silloin ollakaan menossa esim. moraalikysymyksissä, kun hän muutaman vuoden kuluttua valmistuu? Uutena ilmiönä oltiin nyt - joidenkin mielestä ensi kertaa - havaittu se ilmiö, että kirkkokansa äänestää jaloillaan eli he eivät tule kuuntelemaan väärää opetusta, olkoot vaikka kuinka kotikirkossa. Uuden testamentin valossa tämä on oikea ratkaisu.
Monet kirkossa olevien uskovien ongelmista johtuvatkin siitä perusristiriidasta, joka vallitsee kirkon jäsenyyden ja rakenteen ja uusitestamentillisen seurakuntamallin välillä. Jos halutaan tässä ristiriidassa elää, niin ei sitten tule ihmetellä sen käytännön seurauksia. Herra ei koskaan tarkoittanutkaan seurakuntaansa lähtökohtaisesti tällaiseksi, jollaisena sen nyt ympärillämme näemme.
Kuitenkin Timo Rämäkin ilmoitti jo oman linjapuheensa alussa, että lähtökohta on se, että kirkosta ei olla lähdössä minnekään. Tämä voidaan toki nähdä "rakkautena isien kirkkoa kohtaan", mutta yhtä hyvin se voidaan nähdä myös kylmänä reaalipolitiikkana. Kirkossa nähdään edelleen paljon hyvää, tosin nyt jo pääasiassa sen menneisyydessä: julistus, diakonia, rippikoulutyö, vahva talous, hyvät kiinteistöt, ammattinsa osaava henkilöstö jne.
Jossain vaiheessa päivää tuli mieleen, että jos apostolit olisivat käsitelleet asioita näin, olisimme edelleen juutalaisuudessa. Tämä herättää kysymyksen, tuleeko tietty osa kirkollisesta herätysliikeväestä todellisudessa koskaan - olivatpa opilliset linjaukset tulevaisuudessa vaikkapa seksuaalimoraalin alueella millaiset hyvänsä! - lähtemään kirkosta? Siellä on kuitenkin niin hyvä olla...
Viidesläinen herätysliikeväki näkee edelleen itsensä osana luterilaisen paikallisseurakunnan toimintaa. Vaikka eroja esim. virkakysymyksessä onkin, niin halutaan kuitenkin sitoutua "nöyrään yhteistyöhön". Toisaalta nyt peräänkuulutetaan jo selvemmin "hengellistä kotipaikkaoikeutta" niin henkilöstöseurakuntien kuin jumalanpalvelusyhteisöjen muodossa. Nämä nähdäänkin toimivina ratkaisuina muuttuneessa urbaanissa tilanteessa. Jumalanpalvelusyhteisöjen kohdalla tullaankin varmaan tulevaisuudessa näkemään aiempaa laajapohjaisempaa verkottumista viidesläisten kesken, vaikkei mitään rakenteellisia muutoksia olekaan näköpiirissä.
Tarkoituksena näyttää siis olevan vahvan opposition luominen. Seuraavaa Kirkkokansan raamattupäivä ollaankin järjestämässä maaliskuussa 2012. Siksi ihmettelen, miksi mukaan ei kutsuttu esim. Sley:tä? Toisaalta kirkosta eroamiseen ja ylikirkolliseen yhteistyöhön liittyvät kysymykset näyttävät evankelisten piirissä olevan jo - ehkä monien yllätykseksi - pari askelta pitemmällä kuin viidesläisyydessä. Rivien tiivistäminen on joka tapauksessa siis ajankohtainen haaste. (Ehkä se toimii myös jonkinlaisena haasteena Luther-säätiön suuntaan?) Mikäli kirkko hyväksyy sukupuolineutraalin avioliiton olivat kaikkien viidesläisten järjestöjen edustajat sitä mieltä, että kirkon tulisi silloin luopua vihkimisoikeudestaan.
Kun sanoin alussa, että Ristinkirkko oli eilen tupaten täynnä, niin samaan hengenvetoon on todettava se, että kirkkokansan keski-ikä oli huomattavan korkea, varmaan enemmän yli kuin alle viidenkymmenen. Tämä on varmasti kirkollisen herätysliikeväen eräs suuria tulevaisuuden haasteita, josta eilen ei kuitenkaan juuri kukaan - paria poikkeusta lukuunottamatta - tuntunut kantavan huolta.
Viidesläisellä peruskansalla ja nuorten aikuisten sukupolvella näyttää olevan tässä kohtaa iso kuilu ylitettävänään. Toinen puoli on edelleen juhlallisten julkilausumien kansaa ja toinen puoli kaipaa käytännön actionia asioiden muuttamiseksi. Se, kuka näissä kahdessa genressä kykenee operoimaan on tulevaisuudessa vahvoilla. Toki sekin on vahvoilla, kuka kykenee nuorten aikuisten nälkäistä joukkoa luotsaamaan hengellisessä kasvussa eteenpäin. Silloin on tietenkin vain uhkaamassa hengellisen yksipuolisuuden vaara ja hengellisen vanhemmuuden puute.
Tuohon "vaikeneva Jumala"-teemaan vielä palatakseni: sen jälkeen kun sanomme, että "kyllä, Jumala on puhunut meille sanassaan!", meidän on mielestäni vielä kysyttävä, "onko Jumala lopettanut puhumisensa?" Ovatko Hänen sanansa vain kiveen hakattua ilmoitusta, vai onko Hänen sanansa edelleen myös uutta luova ja inspiroiva, profeetallinen sana? Eli miksei taaskaan kukaan puhunut mitään Pyhästä Hengestä? Väitän tämän olevan eräs viidesläisen(kin) teologian ja käytännön heikko kohta. "Sisäinen sanan" väärinkäytösten neuroottinen pelkääminen lienee sammuttanut profeetallisen sanan valon Muroman perinnönjakajien joukossa.
Otetaan käytännön esimerkki elilisestä. Timo Junkkaala rinnasti ansiokkaassa alustuksessaan kirkon nykyisen tilanteen Jeremian kirjan lukuun 23, jossa on kuvattu Herran sana vääriä hengellisiä johtajia, profeettoja ja paimenia vastaan. Kun luet tuon luvun, löydät sieltä paljon kipeän ajankohtaisia yhtymäkohtia maamme hengelliseen tilanteeseen. Mutta se, mitä jäin itse kaipaamaan, oli saman luvun ennustus oikeista hyvistä paimenista: "Ja minä herätän heille paimenia, ja ne kaitsevat heitä; eivät he enää pelkää eivätkä säiky, eikä heistä yhtäkään puutu, sanoo Herra." (Jer. 23:4)
Jos sovelletaan ko. luvun muuta sisältöä omaan tilanteeseemme, niin miksei yhtä hyvin - tai etten sanoisi, vielä sitä suuremmalla syyllä! - myös tätä profetian sanaa. Paavali sanoo, että "profetoiva puhuu ihmisille rakennukseksi ja kehoitukseksi ja lohdutukseksi." (1.Kor. 14:3) Miksi tätä puolta asiasta ei tuotu voimakkaasti esille? Vai oltaisiinko silloin keikutettu venettä liian voimakkaasti?
Friday, March 11, 2011
Elämä kuolleista
Mikä oli ensimmäisen vuosisadan juutalaisten Jeesuksen uskovien voiman salaisuus, kun heidän kauttaan evankeliumi levisi räjähtävällä voimalla yli koko tuon ajan tunnetun maailman?
Entä mitä tapahtui perinteisen seurakunnan pastorille, kun Messias Jeesus ilmestyi hänelle kolme kertaa?
Mikä on Jumalan tarkoitus kun Hän Jeesuksen ristin kautta poistaa juutalaista ja pakanaa erottavan vihollisuuden ja väliseinän ja yhdistää heidät Jeesuksessa yhdeksi uudeksi luomukseksi?
Katso lisää linkistä.
Entä mitä tapahtui perinteisen seurakunnan pastorille, kun Messias Jeesus ilmestyi hänelle kolme kertaa?
Mikä on Jumalan tarkoitus kun Hän Jeesuksen ristin kautta poistaa juutalaista ja pakanaa erottavan vihollisuuden ja väliseinän ja yhdistää heidät Jeesuksessa yhdeksi uudeksi luomukseksi?
Katso lisää linkistä.
Wednesday, March 09, 2011
Pappi väärässä paikassa
Johannes Kastaja on eräs raamatunhistorian mielenkiintoisimpia hahmoja. Luukas kertoo miten hän lapsena kasvoi ja vahvistui hengessä. Hänet oli täytetty Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa, kertoo Luukas. Johannes vietti aikansa erämaassa aina siihen hetkeen asti, jona hän astui Israelin kansan eteen ja aloitti julkisen toimintansa. Tässä mielessä hän muistuttaa Mestariaan; molemmat miehet astuivat ikäänkuin puskista laajempaan tietoisuuteen tuon ajan Lähi-idän hengellisessä kentässä.
Johannes oli siis erämaassa ja siellä hän myös saarnasi. Hän ei hakeutunut suuriin asutuskeskuksiin, jossa hänen sanomallaan olisi ollut takuuvarma laaja ja moninainen kuulijakunta. Ei, vaan ihmiset päinvastoin vaelsivat tarkoituksella pitkiäkin matkoja ilmeisen hankaliin olosuhteisiin Juudean erämaahan kuulemaan perinteiseen kamelinkarvaiseen profeetanasuun sonnustautunutta ilmestystä.
Johannes saarnasi Jumalan valtakunnan tulemista, julisti parannuksen tekoa ja kastoi parannuksen tehneet Jordanissa. Tässä mielessä hän oli kaikkien kristillisten kastajien esiaste. Kun häneltä kysyttiin hänen identiteettiään hän sanoi olevansa vain huutavan ääni erämaassa - ei siis edes "huutaja" itse, vaan vain Hänen äänensä. Ei siis mitään omaa ministryä, statusta, sädekehää tms. Hän ei kosiskellut yleisöä, vaan enemmänkin harrasti eräänlaista uskonnollista niukkuusmarkkinointia.
Johannes oli leeviläinen ja erämaassa. Leeviläisen olisi kuulunut olla temppelissä lakisääteisissä jumalanpalveluspuuhissa ja kiireinen uhrihommeleiden kanssa. Johanneksella oli kuitenkin aikaa olla erämaassa aina siihen asti kuin hänen oli aika astua Israelin eteen. Hänen olisi pitänyt syödä uhrieläinten lihaa sakastissa, mutta hän tyytyi heinäsirkkoihin ja metsähunajaan Juudean auringon paahteessa.
Johannes oli pappi väärässä paikassa. Jumalan suunnitelmissa hän kuitenkin oli. Jumalan kutsu ajoi hänen kohdallaan virkauran ohi. Näyttää siltä, että tämä johanneskastajalainen syndrooma oli jotensakin vaikea käsittää silloisen virkapappeusjärjestelmän edustajille. Taitaa se olla sitä vielä nykyäänkin. Tämä käy ilmi siitä hämmennyksestä, joka temppelisysteemin pääpaikalla vallitsi kun sieltä lähetettiin oikein korkeastioppineita fariseuksia ottamaan Johannekselta selvää, kuka hän oikein oli ja miksi ihmeessä hän harrasti tällaista kastamistoimintaa? "Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen niille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?"
Virallinen uskonnollinen systeemi on aina kiinnostunut sen liepeillä ilmenevästä vapaan Hengen inspiraation pohjalta syntyneestä hengellisestä toiminnasta. Motiiveista en aina niin tiedä.
Pappi väärässä paikassa on aina, ei vain hämmenneksen aihe, vaan myös uhka viralliselle hierarkkiselle uskonnolliselle systeemille. Pappi väärässä paikassa kertoo siitä, että on joku, joka haluaa totella enemmän Jumalaa kuin ihmistekoista luomusta.
Joskus sitä miettii, kuinka monta tällaista Suomen niemelläkin mahtaa olla, kaikessa hiljaisuudessa omia velvollisuuksiaan ja vastuitaan hoitaen ja odottaen aikaa, jolloin astuu kansan eteen?
Johannes oli siis erämaassa ja siellä hän myös saarnasi. Hän ei hakeutunut suuriin asutuskeskuksiin, jossa hänen sanomallaan olisi ollut takuuvarma laaja ja moninainen kuulijakunta. Ei, vaan ihmiset päinvastoin vaelsivat tarkoituksella pitkiäkin matkoja ilmeisen hankaliin olosuhteisiin Juudean erämaahan kuulemaan perinteiseen kamelinkarvaiseen profeetanasuun sonnustautunutta ilmestystä.
Johannes saarnasi Jumalan valtakunnan tulemista, julisti parannuksen tekoa ja kastoi parannuksen tehneet Jordanissa. Tässä mielessä hän oli kaikkien kristillisten kastajien esiaste. Kun häneltä kysyttiin hänen identiteettiään hän sanoi olevansa vain huutavan ääni erämaassa - ei siis edes "huutaja" itse, vaan vain Hänen äänensä. Ei siis mitään omaa ministryä, statusta, sädekehää tms. Hän ei kosiskellut yleisöä, vaan enemmänkin harrasti eräänlaista uskonnollista niukkuusmarkkinointia.
Johannes oli leeviläinen ja erämaassa. Leeviläisen olisi kuulunut olla temppelissä lakisääteisissä jumalanpalveluspuuhissa ja kiireinen uhrihommeleiden kanssa. Johanneksella oli kuitenkin aikaa olla erämaassa aina siihen asti kuin hänen oli aika astua Israelin eteen. Hänen olisi pitänyt syödä uhrieläinten lihaa sakastissa, mutta hän tyytyi heinäsirkkoihin ja metsähunajaan Juudean auringon paahteessa.
Johannes oli pappi väärässä paikassa. Jumalan suunnitelmissa hän kuitenkin oli. Jumalan kutsu ajoi hänen kohdallaan virkauran ohi. Näyttää siltä, että tämä johanneskastajalainen syndrooma oli jotensakin vaikea käsittää silloisen virkapappeusjärjestelmän edustajille. Taitaa se olla sitä vielä nykyäänkin. Tämä käy ilmi siitä hämmennyksestä, joka temppelisysteemin pääpaikalla vallitsi kun sieltä lähetettiin oikein korkeastioppineita fariseuksia ottamaan Johannekselta selvää, kuka hän oikein oli ja miksi ihmeessä hän harrasti tällaista kastamistoimintaa? "Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen niille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?"
Virallinen uskonnollinen systeemi on aina kiinnostunut sen liepeillä ilmenevästä vapaan Hengen inspiraation pohjalta syntyneestä hengellisestä toiminnasta. Motiiveista en aina niin tiedä.
Pappi väärässä paikassa on aina, ei vain hämmenneksen aihe, vaan myös uhka viralliselle hierarkkiselle uskonnolliselle systeemille. Pappi väärässä paikassa kertoo siitä, että on joku, joka haluaa totella enemmän Jumalaa kuin ihmistekoista luomusta.
Joskus sitä miettii, kuinka monta tällaista Suomen niemelläkin mahtaa olla, kaikessa hiljaisuudessa omia velvollisuuksiaan ja vastuitaan hoitaen ja odottaen aikaa, jolloin astuu kansan eteen?
Monday, March 07, 2011
Kristuksen ristin vihollisina?
Paavali kirjoittaa Filippiläiskirjeen 3. luvussa asioiden oikeasta tärkeysjärjestyksestä. Hän varoittaa lukijoitaan "pahoista työntekijöistä", joita hän vielä kutsuu "pilalle leikatuiksi". Nämä olivat Paavalin omien joukosta nousseita lakikiivailijoita, jotka pyrkivät tekemään tyhjäksi hänen julistamansa evankeliumin. "Pilalle leikattu" on siis sellainen, jolle joku muu asia kuin Kristus ja Hänen tuntemisensa on tullut tärkeämmäksi. Tässä tapauksessa se oli kerskuminen juutalaisella syntyperällä ja ympärileikkauksella.
Tämän vastapainoksi Paavali - itsekin juutalainen ja rabbikoulutuksen saanut oman aikansa teologi - asettaa vain ja ainoastaan Kristuksen ja Hänen tuntemisensa. "Sillä oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja kerskaamme Kristuksessa Jeesuksessa, emmekä luota lihaan", hän toteaa. Israelin kansan biologinen jäsenyys ei siis Paavalin mukaan merkitse yhtään mitään ilman Kristuksen tuntemista. Oikea ympärileikkaus ja todellinen Jumalan kansaan kuuluminen tulee siis uskon kautta, ei lihallisin perustein.
Paavali sanoo, että hänellä toki olisi mihin luottaa inhimillisin tai biologisin perustein:
- "ympärileikattu kahdeksanpäiväisenä"
- "Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista syntynyt"
- "lakiin nähden fariseus"
- "intoon nähden seurakunnan vainooja"
- "lain vanhurskauteen nähden nuhteeton"
Oman CV:nsä esittelyn jälkeen Paavali sitten toteaa, että "se mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi". Tärkeimmäksi asiaksi geneettisen, kulttuurisen ja uskonnollisen perimän sijaan on nyt tullut se, että "minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka (Mooseksen) laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta".
Kärjistetysti voisi sanoa, että miksi ihmeessä tyytyä sekundaan, kun priimaakin on tarjolla? Miksi palata juutalaiseen uskonnollisuuteen, kun kerran Pyhän Hengen voima on tarjolla? Tämän olisi hyvä ymmärtää meidänkin päiviemme kristittyjen judaistien, jotka askaroivat enemmän esiasteessa kuin täyteydessä.
Vähän myöhemmin samassa luvussa Paavali "aivan itkien" toteaa, että "monet vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina". Aika jyrkkä tuomio, sanoo joku nyt. Miten niin juutalaisuus, ympärileikkaus ja muut sen kaltaiset asiat voisivat merkitä vihollisuutta Kristuksen ristille?
Perimmältään kyse ei ole pelkästään juutalaisuudesta. Paavalista ei uskoontulonsa myötä tullut antisemiitti. Periaatteessa kyse voi olla mistä hyvänsä "-laisuudesta" tahansa, joka ihmisen arvoprioriteeteissa ajaa ohi Kristuksen sisäisen tuntemisen. Uskonnollisuus voi tässä kohtaa olla - ihmisestä riippuen - korkea- tai matalakristillisyyttä, herätys- tai kasvatuskristillisyyttä, ylistystä tai alistusta, siionismia tai perussuomalaisuutta (you name it!), mutta yhtä kaikki se on arvotonta ilman Kristusta. On sytä olla tarkkana, ettei "vaelleta Kristuksen ristin vihollisina".
Mutta Paavalin kohdalla ja Filippiläiskirjeen kontekstissa se oli uskonnollista juutalaisuutta, jossa Jeesukseen uskomiseen salakavalasti sekoitettiin lain noudattamista ja lopulta jopa kiivailua lain noudattamisen puolesta. Kyseessä oli harhaoppi nimeltä galatianismi, jossa laki ja armo sekoitettiin toisiinsa. Tätä vastaan Paavali epäröimättä hyökkää Galatalaiskirjeessä. Mooseksen lain ja juutalaisten tapojen noudattamisessa on nimittäin ristin pahennus poistettu.
Samaa juutalaisuskonnollista seremonialismia vastaan on kirjoitettu Heprealaiskirje, jonka sanoma pähkinänkuoressa on se, että uusi liitto on parempi kuin vanha. Tätä olisi hyvä uudelleen opettaa monille juutalaisuuteen päin kallellaan oleville uskoville Suomessakin. Samaa synkretististä sekametelisoppaa yritettiin vähän eri reseptillä tarjota Kolossan uskoville. Siinä oli vain sekoitettu juutalaisuutta, gnostilaisuutta ja kristillisiä vaikutteita. Vähän samaa kuin nykypäivän new agekin. Nämä esimerkit osoittavat UT:n sanoman erinomaisen ajankohtaisuuden meidänkin aikanamme.
Kuten sanottu, kovimmat vastustajansa Paavali sai palvelutyönsä aikana omiensa joukosta. Näistähän Paavalia varoitetaan hänen saavuttuaan juhlille Jerusalemiin: "Sinä näet, veli, kuinka monta tuhatta juutalaista on tullut uskoon, ja he ovat kaikki lainkiivailijoita. Mutta heille on kerrottu sinusta, että sinä opetat kaikkia pakanain seassa asuvia juutalaisia luopumaan Mooseksesta...". Tätähän Paavali ei tietenkään tehnyt, mutta ihan samojen ongelmien kanssa sai Paavali hengellinen poika Timoteuskin asemapaikassaan Efesossa taistella. "Minä kehoitin sinua jäämään Efesoon, käskeäksesi eräitä kavahtamaan, etteivät vieraita oppeja opettaisi, eivätkä puuttuisi taruihin ja loppumattomiin sukuluetteloihin, jotka pikemmin edistävät turhaa mietiskelyä kuin Jumalan armotaloutta, joka perustuu uskoon". Pääpaino uskonelämässä oli siirtynyt pois Kristuksesta. Silloin on vaarana se, että tullaan Kristuksen ristin vihollisiksi.
Huiminta Paavalin tekstissä on kuitenkin se, minkä hän asettaa tämän kristillisen judaismin todelliseksi vastapainoksi:
- "meillä on yhdyskuntamme taivaissa"
- "sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi"
- "on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi"
Ei siis Jerusalem, eikä Rooma, vaan taivaallinen uusi Jerusalem.
Tämän vastapainoksi Paavali - itsekin juutalainen ja rabbikoulutuksen saanut oman aikansa teologi - asettaa vain ja ainoastaan Kristuksen ja Hänen tuntemisensa. "Sillä oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja kerskaamme Kristuksessa Jeesuksessa, emmekä luota lihaan", hän toteaa. Israelin kansan biologinen jäsenyys ei siis Paavalin mukaan merkitse yhtään mitään ilman Kristuksen tuntemista. Oikea ympärileikkaus ja todellinen Jumalan kansaan kuuluminen tulee siis uskon kautta, ei lihallisin perustein.
Paavali sanoo, että hänellä toki olisi mihin luottaa inhimillisin tai biologisin perustein:
- "ympärileikattu kahdeksanpäiväisenä"
- "Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista syntynyt"
- "lakiin nähden fariseus"
- "intoon nähden seurakunnan vainooja"
- "lain vanhurskauteen nähden nuhteeton"
Oman CV:nsä esittelyn jälkeen Paavali sitten toteaa, että "se mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi". Tärkeimmäksi asiaksi geneettisen, kulttuurisen ja uskonnollisen perimän sijaan on nyt tullut se, että "minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka (Mooseksen) laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta".
Kärjistetysti voisi sanoa, että miksi ihmeessä tyytyä sekundaan, kun priimaakin on tarjolla? Miksi palata juutalaiseen uskonnollisuuteen, kun kerran Pyhän Hengen voima on tarjolla? Tämän olisi hyvä ymmärtää meidänkin päiviemme kristittyjen judaistien, jotka askaroivat enemmän esiasteessa kuin täyteydessä.
Vähän myöhemmin samassa luvussa Paavali "aivan itkien" toteaa, että "monet vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina". Aika jyrkkä tuomio, sanoo joku nyt. Miten niin juutalaisuus, ympärileikkaus ja muut sen kaltaiset asiat voisivat merkitä vihollisuutta Kristuksen ristille?
Perimmältään kyse ei ole pelkästään juutalaisuudesta. Paavalista ei uskoontulonsa myötä tullut antisemiitti. Periaatteessa kyse voi olla mistä hyvänsä "-laisuudesta" tahansa, joka ihmisen arvoprioriteeteissa ajaa ohi Kristuksen sisäisen tuntemisen. Uskonnollisuus voi tässä kohtaa olla - ihmisestä riippuen - korkea- tai matalakristillisyyttä, herätys- tai kasvatuskristillisyyttä, ylistystä tai alistusta, siionismia tai perussuomalaisuutta (you name it!), mutta yhtä kaikki se on arvotonta ilman Kristusta. On sytä olla tarkkana, ettei "vaelleta Kristuksen ristin vihollisina".
Mutta Paavalin kohdalla ja Filippiläiskirjeen kontekstissa se oli uskonnollista juutalaisuutta, jossa Jeesukseen uskomiseen salakavalasti sekoitettiin lain noudattamista ja lopulta jopa kiivailua lain noudattamisen puolesta. Kyseessä oli harhaoppi nimeltä galatianismi, jossa laki ja armo sekoitettiin toisiinsa. Tätä vastaan Paavali epäröimättä hyökkää Galatalaiskirjeessä. Mooseksen lain ja juutalaisten tapojen noudattamisessa on nimittäin ristin pahennus poistettu.
Samaa juutalaisuskonnollista seremonialismia vastaan on kirjoitettu Heprealaiskirje, jonka sanoma pähkinänkuoressa on se, että uusi liitto on parempi kuin vanha. Tätä olisi hyvä uudelleen opettaa monille juutalaisuuteen päin kallellaan oleville uskoville Suomessakin. Samaa synkretististä sekametelisoppaa yritettiin vähän eri reseptillä tarjota Kolossan uskoville. Siinä oli vain sekoitettu juutalaisuutta, gnostilaisuutta ja kristillisiä vaikutteita. Vähän samaa kuin nykypäivän new agekin. Nämä esimerkit osoittavat UT:n sanoman erinomaisen ajankohtaisuuden meidänkin aikanamme.
Kuten sanottu, kovimmat vastustajansa Paavali sai palvelutyönsä aikana omiensa joukosta. Näistähän Paavalia varoitetaan hänen saavuttuaan juhlille Jerusalemiin: "Sinä näet, veli, kuinka monta tuhatta juutalaista on tullut uskoon, ja he ovat kaikki lainkiivailijoita. Mutta heille on kerrottu sinusta, että sinä opetat kaikkia pakanain seassa asuvia juutalaisia luopumaan Mooseksesta...". Tätähän Paavali ei tietenkään tehnyt, mutta ihan samojen ongelmien kanssa sai Paavali hengellinen poika Timoteuskin asemapaikassaan Efesossa taistella. "Minä kehoitin sinua jäämään Efesoon, käskeäksesi eräitä kavahtamaan, etteivät vieraita oppeja opettaisi, eivätkä puuttuisi taruihin ja loppumattomiin sukuluetteloihin, jotka pikemmin edistävät turhaa mietiskelyä kuin Jumalan armotaloutta, joka perustuu uskoon". Pääpaino uskonelämässä oli siirtynyt pois Kristuksesta. Silloin on vaarana se, että tullaan Kristuksen ristin vihollisiksi.
Huiminta Paavalin tekstissä on kuitenkin se, minkä hän asettaa tämän kristillisen judaismin todelliseksi vastapainoksi:
- "meillä on yhdyskuntamme taivaissa"
- "sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi"
- "on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi"
Ei siis Jerusalem, eikä Rooma, vaan taivaallinen uusi Jerusalem.
Sunday, March 06, 2011
Esirukouksesta
Olin hiljattain erään seurakunnan järjestämässä esirukousillassa, jossa keskityttiin rukoilemaan oman kotikaupunkimme puolesta. Tilaisuus oli monella tapaa hyvä ja ennen kaikkea näen tärkeänä uskovien yhteisen ulostulon esirukouksessa oman kotipaikkakuntansa puolesta. Toisaalta sitä jotenkin ajattelee, että tällainen perinteinen hengellinen kokous-sapluuna alkaa olla jo aikansa elänyt. Ehkä meidän pitäisi kristittyjen kesken laajamittaisemmin siirtyä 24/7-tyyppisiin juttuihin. Ei siis niinkään järjestettyä ohjelmaa, vaan yhteistä rukousta, jakamista ja Herran kasvojen etsintää.
Kaiken (esi)rukouksen lähtökohta ja päätepiste, alfa & omega on Jeesus itse. Ei vain siinä merkityksessä, että katsoisimme Ramatusta, miten (Isä meidän-rukous) ja missä tilanteissa (esim. valitessaan opetuslapsiaan) Jeesus itse rukoili tai milloin hän erityisesti painotti rukouksen merkitystä (esim. Jumalan valtakunnan työn eteenpäin meneminen tai demonien ulosajaminen ja ihmisten vapauttaminen).
Meidän on ymmärrettävä mikä on nykytilanteessa kokonainen iso kuva. Heprealaiskirje puhuu useassa kohdassa Jeesuksesta meidän ylimmäisenä pappinamme, joka aina elää rukoillakseen meidän puolestamme. Tämä on se, mitä Hän Hepr.kirjeen mukaan nyt parhaillaan tekee taivaallisessa kaikkeinpyhimmässä (Hepr. 7:25 ja 8:2.)
Jos Jeesus kerran on alati esirukouksessa puolestamme, niin kuin ylimmäisen papin kuuluukin, meidän on syytä ottaa tämä vakavasti.
Mutta tässä kaikessa me emme saa olla oman ymmärryksemme varassa. Me tarvitsemme Jumalalta saatua ilmestystä Jeesuksesta esirukoilevasna ylipappinamme. Meidän on kuultava Hänen sydämensä lyönnit ja oltava samassa esirukouksen Hengessä Hänen kanssaan. Vain siten rukouksemme ovat tehokkaita ja täyttämään saamamme tehtävän.
Kaiken (esi)rukouksen lähtökohta ja päätepiste, alfa & omega on Jeesus itse. Ei vain siinä merkityksessä, että katsoisimme Ramatusta, miten (Isä meidän-rukous) ja missä tilanteissa (esim. valitessaan opetuslapsiaan) Jeesus itse rukoili tai milloin hän erityisesti painotti rukouksen merkitystä (esim. Jumalan valtakunnan työn eteenpäin meneminen tai demonien ulosajaminen ja ihmisten vapauttaminen).
Meidän on ymmärrettävä mikä on nykytilanteessa kokonainen iso kuva. Heprealaiskirje puhuu useassa kohdassa Jeesuksesta meidän ylimmäisenä pappinamme, joka aina elää rukoillakseen meidän puolestamme. Tämä on se, mitä Hän Hepr.kirjeen mukaan nyt parhaillaan tekee taivaallisessa kaikkeinpyhimmässä (Hepr. 7:25 ja 8:2.)
Jos Jeesus kerran on alati esirukouksessa puolestamme, niin kuin ylimmäisen papin kuuluukin, meidän on syytä ottaa tämä vakavasti.
- Mitä asioita Hän rukoilee?
- Keiden puolesta Hän aivan esityisesti kantaa huolta?
- Minkä ajankohtaisten aiheiden puolesta Hän on rukousvartiossa Isän Jumalan edessä?
- Mitkä ovat niitä polttavia rukousaiheita, joista Hän kantaa erityistä rukoustaakkaa nyt?
Mutta tässä kaikessa me emme saa olla oman ymmärryksemme varassa. Me tarvitsemme Jumalalta saatua ilmestystä Jeesuksesta esirukoilevasna ylipappinamme. Meidän on kuultava Hänen sydämensä lyönnit ja oltava samassa esirukouksen Hengessä Hänen kanssaan. Vain siten rukouksemme ovat tehokkaita ja täyttämään saamamme tehtävän.
Saturday, March 05, 2011
Kansa ja sen johtajat
Kun seuraa nykyistä pre17042011-keskustelua, niin kaiken keskipisteessä ovat persut ja Timo Soini. Jopa niin, että muut puolueet - tahtomattaankin - määrittelevät itsensä heistä/hänestä käsin (esim. hallitukseen vai ei?). Jotain minua viisaampaa lainaten, nyt on mullistavimmat vaalit sitten v. 1945 eduskuntavaalien.
Kun kuuntelee muiden puoluejohtajien kommentteja persujen kansansuosioon liittyen, voi löytää koko asenneskaalan ammattimaisen ylirauhallisesta viileydestä avoimen pilkalliseen hysteriaan. Kenellekkään nykyisen poliittisen eliitin edustajista ei kuitenkaan ole tullut mieleen, että suurin syy Soinin & persujen menestykseen löytyy heistä itsestään. Tämän takiahan persut ovat menestyneet gallupeissa niin hyvin tekemättä oikeastaan mitään asian eteen.
Itselleni on näissä yhteyksissä jo useamman kerran tullut mieleen eräs tapaus Jeesuksen elämästä, josta kerrotaan Johanneksen evankeliumin 7. luvusta. Kun kansanhallitusmiehet, fariseukset ja kirjanoppineet ihmettelivät Jeesuksen kansansuosiota, heidät valtasi lopulta avuton hämmästys. Tämä ymmärtämättömyys purkautui lopulta turhautuneeseen huudahdukseen jonkun farisealaisen valtapuolueen edustajan suusta: "Tuo kansa, joka ei lakia tunne, on kirottu!" (Joh. 7:49)
Näinhän siinä käy. Kun itse etäännytään poliittiseen tai uskonnolliseen norsunluutorniin rahvaan hajua pakoon, niin ei lopulta ymmärretä, miksi kansa hylkääkin heidät. Näinhän Gaddafikin sen ääneen lausui: "Jokainen libyalainen rakastaa minua!" Jokainen realisti ymmärtää, että siinä on suhteellisuudentaju kaukana. Siinä on jotain samaa kuin Tuomiojan & co valittelussa viime vaalien jälkeen, ettei demarien viesti mennyt hyvin perille kansaan. Jep, jep. Toinen vaihtoehto on, että se meni perille vähän liiankin hyvin.
Joka tapauksessa, kun tämä itsestäänselvyydeksi oletettu rakkaussuhde kansan ja sen johtajien välillä ei enää pädekään, voidaan aina syyttää kansaa sen kykenemättömyydestä ymmärtää omaa parastaan: "Tuo kansa, joka ei lakia tunne, on kirottu!"
Kun kuuntelee muiden puoluejohtajien kommentteja persujen kansansuosioon liittyen, voi löytää koko asenneskaalan ammattimaisen ylirauhallisesta viileydestä avoimen pilkalliseen hysteriaan. Kenellekkään nykyisen poliittisen eliitin edustajista ei kuitenkaan ole tullut mieleen, että suurin syy Soinin & persujen menestykseen löytyy heistä itsestään. Tämän takiahan persut ovat menestyneet gallupeissa niin hyvin tekemättä oikeastaan mitään asian eteen.
Itselleni on näissä yhteyksissä jo useamman kerran tullut mieleen eräs tapaus Jeesuksen elämästä, josta kerrotaan Johanneksen evankeliumin 7. luvusta. Kun kansanhallitusmiehet, fariseukset ja kirjanoppineet ihmettelivät Jeesuksen kansansuosiota, heidät valtasi lopulta avuton hämmästys. Tämä ymmärtämättömyys purkautui lopulta turhautuneeseen huudahdukseen jonkun farisealaisen valtapuolueen edustajan suusta: "Tuo kansa, joka ei lakia tunne, on kirottu!" (Joh. 7:49)
Näinhän siinä käy. Kun itse etäännytään poliittiseen tai uskonnolliseen norsunluutorniin rahvaan hajua pakoon, niin ei lopulta ymmärretä, miksi kansa hylkääkin heidät. Näinhän Gaddafikin sen ääneen lausui: "Jokainen libyalainen rakastaa minua!" Jokainen realisti ymmärtää, että siinä on suhteellisuudentaju kaukana. Siinä on jotain samaa kuin Tuomiojan & co valittelussa viime vaalien jälkeen, ettei demarien viesti mennyt hyvin perille kansaan. Jep, jep. Toinen vaihtoehto on, että se meni perille vähän liiankin hyvin.
Joka tapauksessa, kun tämä itsestäänselvyydeksi oletettu rakkaussuhde kansan ja sen johtajien välillä ei enää pädekään, voidaan aina syyttää kansaa sen kykenemättömyydestä ymmärtää omaa parastaan: "Tuo kansa, joka ei lakia tunne, on kirottu!"
Friday, March 04, 2011
Mediakatsaus 8
Kirkosta puhutaan monilla eri termeillä ja nykyisenä maailmanaikana moniarvoisuutta pidetään hyveenä. Moniarvoisuus muuttuu käytännössä useimmiten myös monikasvoisuudeksi. Yhteen suuntaan ollaan avoimia, toiseen taas torjuvia. Kristityn kansanosan tilanne kirkossa käy yhä tukalammaksi, kun siihen ja sen arvoihin suhtaudutaan entistä torjuvammin, käytännössä niitä hyljeksien ja sitä boikotoiden.
Näiden viestien valossa jokainen ymmärtäväinen sielu osaa laskea yhteen yksi plus yksi eli mikä tulee aikaa myöten olemaan Raamatulle uskollisten henkilöiden osa kirkossa, elleivät ne alistu nykymenoon.
Uusimmassa Uusi tie-lehdessä (03.03.2011) Kansanlähetyksen johtaja Timo Rämä kutsuu samaan aikaan viidennen herätysliikkeen väkeä Kirkkokansan raamattupäiville Lahteen lauantaina 12. maaliskuuta. Tämän kokoontumisen taustalla on Rämän mukaan "hämmennys ja huoli, mihin luterilaista kansankirkkoamme johdetaan, kun liberalisoituminen näyttää kiihtyvän uskomattomaan vauhtiin".
Itse ajattelisin enemmänkin kyseen olevan siitä, missä kirkko jo on. Jos viime syksyn suuressa homokeskustelussa ei esim. Päivi Räsäsen suulla todettu mitään uutta, niin ei nykytilanteessakaan ole oikeasti kovinkaan paljon sellaista, minkä merkkejä ei olisi ollut havaittavissa jo aika päivää sitten.
Rämän mukaan Kirkkokansan raamattupäivässä on tarkoitus "kysellä Jumalan sanan äärellä, miten voisimme kirkossamme mennä yhdessä eteenpäin". Kysellä sopii ja Jumala on kyllä luvannut vastatakin kyselevälle. Jumalan Sanaan vetoaminen velvoittaa sitten myös tottelemaan näin saatuja vastauksia.
Thursday, March 03, 2011
Vahvasta ruuasta vielä...
Miten se nyt menikään? "Tästä meillä on paljon sanottavaa, ja sitä on vaikea selittää, koska olette käyneet hitaiksi kuulemaan..." (Hepr. 5:11).
Kun Heprealaiskirje puhuu vahvasta ruuasta (ja sen nauttimista estävästä taantumisesta), niin mihin silloin viitataan? Taantuminen johtaa kuulemisen hitauteen, jossa hengellisen tilan ja ymmärryksen välillä on selvä yhteys. Lässähtänyt hengellinen tila johtaa ymmärryksen vähenemiseen. Kyse onkin siis enemmän hengellisestä tilasta kuin älykkyydestä tai lukeneisuudesta. Kyse on halusta tehdä Herran tahto, jolloin vasta opimme tuntemaan totuuden.
Mutta mistä kirjoittajalla on "paljon sanottavaa"?
Edellä nimittäin sanotaan Jeesuksesta, että Hän on tullut "ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan" (5:10). Kysymys vahvasta ruuasta näyttää siis tässä yhteydessä viittaavan selvästi tähän leeviläisen pappeuden syrjäyttävään toiseen pappeuteen. Kristus ylimmäisenä pappina Melkisedekin järjestyksen mukaan syrjäyttää aaronilaisen geneettisen perimän mukaan kulkevan ylimmäisen pappeuden. Virkajärjestelmän ja sen mukaisen temppelipalveluksen tilalle onkin tullut puskista täysin toisenlainen pappeus, joka perustuu Jumalan armovalintaan ja kutsuun, Pyhän Hengen voimaan ja uskoon. Ei vaadita oikeita sukujuuria, vaan periaatteessa kuka hyvänsä kadun mies voi toimia Jumalan pappina Kristuksen mallin mukaan. Status, oppineisuus ja muut ulkonaiset seikat jäävät toisarvoiseen (tai peräti marginaaliseen) asemaan. Tilalle tulee Hengen valtuutus ja nöyrä palvelijan mieli. Siinä missä leeviläinen pappeus uhrasi ulkokohtaisia uhreja muodollisesti oikein kaavan mukaisesti, siinä "Hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa" (Hepr. 5:7). Sama mieli tulee uuden liiton papeillakin olla.
Tämä on siis vahvaa ruokaa. Tästä nousee myös mielenkiintoisia pointteja.
Tässäkö yksi syy siihen, miksi monet kristityt liian pitkään pyöriskelevät näissä alkeissa ja vuosikausia ravitsevat itsensä maitoruualla?
Mitkä ovatkaan loogiset seuraukset uskon liiton ja lakiliiton välisen eron ymmärtämisestä ajatellen esim. uskovan identiteettiä, hengellistä elämää yleensä, seurakunnan olemusta jne?
Vahvan ruuan nauttimisen tarkoitus on johtaa hengelliseen vanhemmuuteen, opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin, ei itsekeskeiseen "haluan hyvää palvelua seurakunnaltani"-ajatteluun.
Kun Heprealaiskirje puhuu vahvasta ruuasta (ja sen nauttimista estävästä taantumisesta), niin mihin silloin viitataan? Taantuminen johtaa kuulemisen hitauteen, jossa hengellisen tilan ja ymmärryksen välillä on selvä yhteys. Lässähtänyt hengellinen tila johtaa ymmärryksen vähenemiseen. Kyse onkin siis enemmän hengellisestä tilasta kuin älykkyydestä tai lukeneisuudesta. Kyse on halusta tehdä Herran tahto, jolloin vasta opimme tuntemaan totuuden.
Mutta mistä kirjoittajalla on "paljon sanottavaa"?
Edellä nimittäin sanotaan Jeesuksesta, että Hän on tullut "ylimmäiseksi papiksi Melkisedekin järjestyksen mukaan" (5:10). Kysymys vahvasta ruuasta näyttää siis tässä yhteydessä viittaavan selvästi tähän leeviläisen pappeuden syrjäyttävään toiseen pappeuteen. Kristus ylimmäisenä pappina Melkisedekin järjestyksen mukaan syrjäyttää aaronilaisen geneettisen perimän mukaan kulkevan ylimmäisen pappeuden. Virkajärjestelmän ja sen mukaisen temppelipalveluksen tilalle onkin tullut puskista täysin toisenlainen pappeus, joka perustuu Jumalan armovalintaan ja kutsuun, Pyhän Hengen voimaan ja uskoon. Ei vaadita oikeita sukujuuria, vaan periaatteessa kuka hyvänsä kadun mies voi toimia Jumalan pappina Kristuksen mallin mukaan. Status, oppineisuus ja muut ulkonaiset seikat jäävät toisarvoiseen (tai peräti marginaaliseen) asemaan. Tilalle tulee Hengen valtuutus ja nöyrä palvelijan mieli. Siinä missä leeviläinen pappeus uhrasi ulkokohtaisia uhreja muodollisesti oikein kaavan mukaisesti, siinä "Hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa" (Hepr. 5:7). Sama mieli tulee uuden liiton papeillakin olla.
Tämä on siis vahvaa ruokaa. Tästä nousee myös mielenkiintoisia pointteja.
- Kuka siis onkaan Välimies minun ja Jumalan välillä?
- Tarvitsenko pappia tai pappeutta itseni ja Jumalan välillä?
Tässäkö yksi syy siihen, miksi monet kristityt liian pitkään pyöriskelevät näissä alkeissa ja vuosikausia ravitsevat itsensä maitoruualla?
Mitkä ovatkaan loogiset seuraukset uskon liiton ja lakiliiton välisen eron ymmärtämisestä ajatellen esim. uskovan identiteettiä, hengellistä elämää yleensä, seurakunnan olemusta jne?
Vahvan ruuan nauttimisen tarkoitus on johtaa hengelliseen vanhemmuuteen, opetuslapseuttamiseen ja mentorointiin, ei itsekeskeiseen "haluan hyvää palvelua seurakunnaltani"-ajatteluun.
Tuesday, March 01, 2011
Vahva ruoka
Jokin aika sitten pohdiskelin UT:n opetusta Kristuksen opin alkeista eli hengellisestä maitoruuasta. Mitä sitten tarkoitetaan "vahvalla ruualla"? Käsittelimme tätä teemaa sitten viime sunnuntaina myös omassa kotiseurakunnassamme.
"... mutta vahva ruoka on täysi-ikäisiä varten, niitä varten, joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta"
Hepr. 5:14
Hengellisesti vahva ruoka voi eri elämänvaiheissa merkitä eri ihmisile (tai miksei yhtä hyvin yhteisöillekin?) eri asioita. Eri aikoina voimme olla Hengen puhuttelussa eri asioiden suhteen. Jos joku käy parhaillaan läpi sellaista hengellisen elämän vaihetta, jonka itse kävin läpi pari vuotta sitten, ei se tarkoita, että hän olisi minua pari vuotta "jäljessä" hengellisessä kasvussa. Jumalan kasvatustyö kun on niin yksilöllistä meidän jokaisen kohdalla.
Joku saattaa opppia tietyt asiat jo siinä hengellisessä "äidinmaidossa", joka on todellisuutta hänen yhteisössään. Joku toinen taas saattaa työstää samoja asioita oltuaan jo vuosikausia uskossa vain siksi, että ne eivät ole olleet päällimmäisinä siinä yhteisössä, jossa hän on kasvanut. Kuitenkin tuo toinen saattaa olla paljon pyhittyneempi ja kasvaneempi jossain toisessa asiassa.
Tällä tavoinhan eri herätysliikkeet eroavat toisistaan. Yhteisöt erottautuvat toisistaan usein siksi, että ne tekevät oman tunnistetavan erityiskorostuksensa siitä, mitä Jumala on niille kirkastanut ja uskonut. Samasta syystä me myös niin kipeästi tarvitsemme toisiamme.
Ehkä kokonaisten hengellisten yhteisöjen kohdalla voidaan puhua siitä, että jotkut tietyt asiat ovat "vahvaa ruokaa" niiden piirissä. Ajatellaanpa vaikka, että joku yhteisö alkaisi tietoisesti työstämään jotain tiettyä uskonelämän osa-aluetta keskuudessaan niin, että tämän prosessin seurauksena niiden piirissä tapahtuisikin hengellistä kasvua ja eteenpäinmenemistä. Tämä puolestaan taas saattaisi suuresti muuttaa vaikkapa niiden organisatorista rakennetta tai poikia jotain muita merkittäviä muutoksia niiden elämässä. (Tästä syystä monet yhteisöt ovatkin hyvin haluttomia näin tekemään.)
Wolfgang Simson on kertonut tällaisia esimerkkejä eri maista hyvinkin traditionaalisten yhteisöjen piiristä. Usein nämä esimerkit ovat liittyneet seurakunnan olemuksen uudenlaiseen ja syvällisempään ymmärtämiseen. Tämän seurauksena on saatettu esim. luopua vanhoista kirkollisista rakenteista ja perinteistä ja alettu harjoittamaan pyhien yhteyttä arkipäiväisemmin, yksinkertaisemmin ja luonnollisemmin.
Itselleni esim. Raamatun opetus seurakunnasta Kristuksen morsiamena ja sen ymmärtäminen nimenomaan paikallisella tasolla on edustanut tällaista "vahvaa ruokaa". Eipä Paavali turhaan totea, että "tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef. 5:32). Millaiseksi hengelliseksi voimatekijäksi ja suunnannnäyttäjäksi Jumala onkaan tarkoittanut seurakunnan olemaan omalla kotipaikkakunnallaan! Esirukouksen ja ylistyksen, evankelioinnin ja apologian, yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kasvatuksen ja opetuksen alueella tai työelämän ja yrittäjyyden alueella.
Meillä on koko tätä laajempaa kuvaa ajatellen aivan liian valju kuva seurakunnasta vain jonain "jumalanpalvelusyhteisönä" tai "hengellisenä kotina", kun Jumalan ajatus seurakunnasta olisi enemmänkin jonkinlainen taistelulaivan ja riemujuhlan fuusio. Kaikessa mitä teemme on aina kyse jostain paljon syvemmästä ja enemmästä kuin vain näkyvästä. Esim. evankeliumin julistuksemme ei kuulu vain kuolevaisten korviin, vaan me aina samalla julistamme Kristusta kuoleman voittajana ja Ylösnousseena myös näkymättömille henkivalloille. (Ks. Ef. 3:10.)
Meidän on siis oltava hyvin tarkkoja siitä, millaisia signaaleja lähetämme ulospäin. Eräs nuoruuden ystäväni totesi joskus kultaisella 80-luvulla, että paras tapa vastustaa totalitarismia on julistaa evankeliumia.
Eli kun Kristuksen seurakunta elää koko hengellisessä täyteydessään, jonka Jumala on sille varannut, vaikutukset ulottuvat koko ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, jopa muuhunkin aineelliseen maailmaan. Jumalan valtakunta on tullut lähelle ihmistä. Jumala on tarkoittanut oman kuningaskuntansa todellisuuden ulottavan vaikutuksensa seurakunnan kautta kaikille inhimillisen elämän osa-alueille.
Tätä taustaa vasten kaikki kirkkopoliittiset kädenväännöt ja hiekkalaatikkoleikit tuntuvat lähinnä naurettavilta tai korkeintaan kiusallisilta, ellei kyse olisi näin vakavasta asiasta. Jeesus rukoilee omiensa puolesta, "että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut" (Joh. 17:23). Eräässä kommentaarissa todetaan tässä kohtaa osuvasti: "Älkää erehtykö: tässä on herätyksen salaisuus!"
Millaiseksi Herra onkaan siis tarkoittanut seurakuntansa olemaan tässä ajassa? Ajatellaanpa vaikka Antiokian seurakuntaa (Apt. 11:20-30 ja 13:1-4) hengellisenä dynamona, jonka vaikutus ulottui kauas ja laajalle. Ja se vaikutus oli luonteeltaan vallankumouksellista ja sisälsi määrättömältä tuntuvan moninkertaistumisen dna:n.
Ja paljon, paljon muuta nousee esille tästä teemasta, jota voi vain ikäänkuin aavistella mielessään. Tämän "salaisuuden" (Ef. 5:32) edessä sanat aivan kuin loppuvat kesken, mieli hiljenee ja ymmärrys lyö tyhjää, koska nämä asiat tuntuvat niin suurilta minun käsittää niitä. Kun esim. lukee Herran puhetta seurakunnilleen nykyisen Turkin länsiosissa Ilmestyskirjan alkuluvuissa, niin tulee mieleen, että emme vielä kovin paljon ymmärrä näitä asioita sisäisesti, hengellisesti ja yhteisöllisen kokemuksen kautta.
Mutta ehkä tuosta termistä "vahva ruoka" voisi myös vetää sellaisen johtopäätöksen, että yksi sen nauttimisen seurauksista voisivat myös olla jonkinlaiset "hengelliset ruuansulatusvaivat"? Mitä ne voisivat olla käytännössä?
"... mutta vahva ruoka on täysi-ikäisiä varten, niitä varten, joiden aistit tottumuksesta ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta"
Hepr. 5:14
Hengellisesti vahva ruoka voi eri elämänvaiheissa merkitä eri ihmisile (tai miksei yhtä hyvin yhteisöillekin?) eri asioita. Eri aikoina voimme olla Hengen puhuttelussa eri asioiden suhteen. Jos joku käy parhaillaan läpi sellaista hengellisen elämän vaihetta, jonka itse kävin läpi pari vuotta sitten, ei se tarkoita, että hän olisi minua pari vuotta "jäljessä" hengellisessä kasvussa. Jumalan kasvatustyö kun on niin yksilöllistä meidän jokaisen kohdalla.
Joku saattaa opppia tietyt asiat jo siinä hengellisessä "äidinmaidossa", joka on todellisuutta hänen yhteisössään. Joku toinen taas saattaa työstää samoja asioita oltuaan jo vuosikausia uskossa vain siksi, että ne eivät ole olleet päällimmäisinä siinä yhteisössä, jossa hän on kasvanut. Kuitenkin tuo toinen saattaa olla paljon pyhittyneempi ja kasvaneempi jossain toisessa asiassa.
Tällä tavoinhan eri herätysliikkeet eroavat toisistaan. Yhteisöt erottautuvat toisistaan usein siksi, että ne tekevät oman tunnistetavan erityiskorostuksensa siitä, mitä Jumala on niille kirkastanut ja uskonut. Samasta syystä me myös niin kipeästi tarvitsemme toisiamme.
Ehkä kokonaisten hengellisten yhteisöjen kohdalla voidaan puhua siitä, että jotkut tietyt asiat ovat "vahvaa ruokaa" niiden piirissä. Ajatellaanpa vaikka, että joku yhteisö alkaisi tietoisesti työstämään jotain tiettyä uskonelämän osa-aluetta keskuudessaan niin, että tämän prosessin seurauksena niiden piirissä tapahtuisikin hengellistä kasvua ja eteenpäinmenemistä. Tämä puolestaan taas saattaisi suuresti muuttaa vaikkapa niiden organisatorista rakennetta tai poikia jotain muita merkittäviä muutoksia niiden elämässä. (Tästä syystä monet yhteisöt ovatkin hyvin haluttomia näin tekemään.)
Wolfgang Simson on kertonut tällaisia esimerkkejä eri maista hyvinkin traditionaalisten yhteisöjen piiristä. Usein nämä esimerkit ovat liittyneet seurakunnan olemuksen uudenlaiseen ja syvällisempään ymmärtämiseen. Tämän seurauksena on saatettu esim. luopua vanhoista kirkollisista rakenteista ja perinteistä ja alettu harjoittamaan pyhien yhteyttä arkipäiväisemmin, yksinkertaisemmin ja luonnollisemmin.
Itselleni esim. Raamatun opetus seurakunnasta Kristuksen morsiamena ja sen ymmärtäminen nimenomaan paikallisella tasolla on edustanut tällaista "vahvaa ruokaa". Eipä Paavali turhaan totea, että "tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef. 5:32). Millaiseksi hengelliseksi voimatekijäksi ja suunnannnäyttäjäksi Jumala onkaan tarkoittanut seurakunnan olemaan omalla kotipaikkakunnallaan! Esirukouksen ja ylistyksen, evankelioinnin ja apologian, yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kasvatuksen ja opetuksen alueella tai työelämän ja yrittäjyyden alueella.
Meillä on koko tätä laajempaa kuvaa ajatellen aivan liian valju kuva seurakunnasta vain jonain "jumalanpalvelusyhteisönä" tai "hengellisenä kotina", kun Jumalan ajatus seurakunnasta olisi enemmänkin jonkinlainen taistelulaivan ja riemujuhlan fuusio. Kaikessa mitä teemme on aina kyse jostain paljon syvemmästä ja enemmästä kuin vain näkyvästä. Esim. evankeliumin julistuksemme ei kuulu vain kuolevaisten korviin, vaan me aina samalla julistamme Kristusta kuoleman voittajana ja Ylösnousseena myös näkymättömille henkivalloille. (Ks. Ef. 3:10.)
Meidän on siis oltava hyvin tarkkoja siitä, millaisia signaaleja lähetämme ulospäin. Eräs nuoruuden ystäväni totesi joskus kultaisella 80-luvulla, että paras tapa vastustaa totalitarismia on julistaa evankeliumia.
Eli kun Kristuksen seurakunta elää koko hengellisessä täyteydessään, jonka Jumala on sille varannut, vaikutukset ulottuvat koko ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin, jopa muuhunkin aineelliseen maailmaan. Jumalan valtakunta on tullut lähelle ihmistä. Jumala on tarkoittanut oman kuningaskuntansa todellisuuden ulottavan vaikutuksensa seurakunnan kautta kaikille inhimillisen elämän osa-alueille.
Tätä taustaa vasten kaikki kirkkopoliittiset kädenväännöt ja hiekkalaatikkoleikit tuntuvat lähinnä naurettavilta tai korkeintaan kiusallisilta, ellei kyse olisi näin vakavasta asiasta. Jeesus rukoilee omiensa puolesta, "että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut" (Joh. 17:23). Eräässä kommentaarissa todetaan tässä kohtaa osuvasti: "Älkää erehtykö: tässä on herätyksen salaisuus!"
Millaiseksi Herra onkaan siis tarkoittanut seurakuntansa olemaan tässä ajassa? Ajatellaanpa vaikka Antiokian seurakuntaa (Apt. 11:20-30 ja 13:1-4) hengellisenä dynamona, jonka vaikutus ulottui kauas ja laajalle. Ja se vaikutus oli luonteeltaan vallankumouksellista ja sisälsi määrättömältä tuntuvan moninkertaistumisen dna:n.
Ja paljon, paljon muuta nousee esille tästä teemasta, jota voi vain ikäänkuin aavistella mielessään. Tämän "salaisuuden" (Ef. 5:32) edessä sanat aivan kuin loppuvat kesken, mieli hiljenee ja ymmärrys lyö tyhjää, koska nämä asiat tuntuvat niin suurilta minun käsittää niitä. Kun esim. lukee Herran puhetta seurakunnilleen nykyisen Turkin länsiosissa Ilmestyskirjan alkuluvuissa, niin tulee mieleen, että emme vielä kovin paljon ymmärrä näitä asioita sisäisesti, hengellisesti ja yhteisöllisen kokemuksen kautta.
Mutta ehkä tuosta termistä "vahva ruoka" voisi myös vetää sellaisen johtopäätöksen, että yksi sen nauttimisen seurauksista voisivat myös olla jonkinlaiset "hengelliset ruuansulatusvaivat"? Mitä ne voisivat olla käytännössä?