Thursday, March 17, 2011

Uskon muoto

Historiassa Jumala ilmestyi seemiläisen paimentolaiskansan vaiheissa. Hänen ilmoituksensa pohjalta tuo kansa järjesti jumalanpalveluksen temppelissä uhrikäytäntöineen, papistoineen ja uskonnon säädöksineen. Inhimillinen mieli ja tiettyyn aikaan sidottu kulttuuri poiki siihen omat lisänsä, joita tuon kultin myöhemmät kriitikot kutsuivat - jopa copyrigthin haltijan oikeudella - "vanhinten perinnäissäännöiksi".

Näin kävi historiassa ja tämän ilmestyksen seurauksena tuosta puusta versonut uusi, dynaaminen usko - ei siis enää uskonto edeltäjänsä tavoin - alkoi valloittaa kannattajia yhä laajemmalta alalta muuttuen ahtaasta uskonnollisesta marginaalista maailmanuskonnoksi. Selvää on, ettei tällainen irtiotto ja räjähdysmäinen uloskasvu voinut sujua kitkatta ja ilman emoyhteisön väkivaltaisiakin muotoja saaneita yrityksiä kontrolloida sitä.

"Ne, jotka olivat hajaantuneet sen ahdingon vuoksi, joka oli syntynyt Stefanuksen tähden, vaelsivat ympäri hamaan Foinikiaan ja Kyproon ja Antiokiaan saakka, mutta eivät puhuneet sanaa muille kuin ainoastaan juutalaisille. Heidän joukossaan oli kuitenkin muutamia kyprolaisia ja kyreneläisiä miehiä, jotka, tultuaan Antiokiaan, puhuivat kreikkalaisillekin ja julistivat evankeliumia Herrasta Jeesuksesta. Ja Herran käsi oli heidän kanssansa, ja suuri oli se joukko, joka uskoi ja kääntyi Herran puoleen." (Apt. 11:19-21)

Näin oltiin murtauduttu ulos aiemmasta ahtaasta aitauksesta, joka säilöi sisällään oikean uskon yhden ja ainoan oikean muodon.

Kuvitellaanpa tilanne tämän jälkeen. Jossain päin tätä planeettaa, jonka pelastukseksi Jumala oli säätänyt tuon Poikansa evankeliumin on yksinäinen saari, jonka asukkaat elelevät aika lailla omissa oloissaan välittämättä ulkopuolisen maailman myrskyistä sen enempää.

Myrskyistä puheen ollen... Eräänä aamuna saaren asukkaat huomaavat rantaan huuhtoutuneen muutaman haaksirikkoutuneen, joilla on tuomisinaan juuri tämä ilmestyksen kautta ihmisille pelastuksen tuovan evankeliumi. Saarelaiset ottavat sen vastaan iloiten, moni ihminen kastetaan ja heistä tulee tämän Jeesuksen opetuslapsia.

"Haaksirikkoutuneilla opetuslapsilla" on omat tapansa omasta kulttuuristaan, joilla he palvelevat ja palvovat Isää Jumalaa, joka on lähettänyt Poikansa maailmaan syntisiä pelastamaan. Uskoon kääntyneet saarelaiset omaksuvat monia näistä tavoista, erityisen tarkasti ne, jotka liittyvät pelastukseen, pelastuneitten yhteisöön ja oikeaan uskonvaellukseen. Muissa, toisarvoisissa ja kehällisissä seikoissa he alkavat sopeuttaa omaa kulttuuriaan uuden uskon mukaiseksi.

Kuluu muutama sukupolvi ja suotuisissa olosuhteissa saarelle syntyy rikas ja omaperäinen kulttuuri, jossa uskon perusasiat ovat edelleen niin kuin "haaksirikkoutuneet opetuslapset" ne heille ammoin opettivat ja kuten Pyhä Kirja ne meille esittää. Kuitenkin heillä on omassa jumalanpalveluselämässään, ylistysmusiikissaan, rukoustavoissaan ja muissa käytännöissään paljon sellaisia tapoja, jotka nousevat heidän omasta kulttuuristaan, maantieteellisestä sijainnistaan ja luonnon olosuhteistaan, geeniperimästään ja historiastaan.

Aikaa myöten, merenkulun, löytöretkien ja tutkimusmatkailun, kansainvälisen kaupan ja muun kanssakäymisen vilkastuessa saarelle saapuu muista, suuremmista ja rikkaimmista maista ihmisiä, jotka sanovat olevansa saman uskon edustajia. He eivät kuitenkaan voi ymmärtää saarelaisten omasta kulttuurista nousevia jumalanpalvelustapoja, rukouksia, tansseja ja lauluja, vaan vaativat, että heidän omassa maassaan käytössä olevat uskonnolliset tavat tulee ottaa myös saarella käyttöön ainoina oikeina tapoina palvella Jumalaa. Saarelaiset nousevat tätä vastaan selittäen, että sisältö on heillä ihan sama ja yhtä oikea kuin muillakin, vaikka tavat vaihtelevat...

------

Tarinaa voisi jatkaa, mutta olkoon. Kysymyksiä herää jo tältäkin pohjalta.

- Millainen on oikea uskon harjoittamisen muoto?

- Onko historiassa olemassa vain yksi ainoa oikea kulttuurinen tapa elää uskoaan todeksi?

- Onko se aina ja joka tapauksessa täsmälleen samanlainen kuin alkuperäinen tai sitä edeltänyt juutalainen tapa?

- Voisiko sama usko saada uudessa kulttuurisessa tilanteessa ja historiallisessa ajassa ja paikassa uudenlaisen muodon, jossa sisältö edelleen kuitenkin pysyy samana?

- Mikä uskossamme on sisältönsä puolesta sellaista luovuttamatonta, josta on kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa ehdottomasti pidettävä kiinni?

- Mikä taas voisi uskossa olla sellaista kulttuurista perimää, jota voidaan kyseenalaistaa, muuttaa ja uudelleenarvioida ajan, tilanteen ja tarpeen mukaan?

- Entä onko saarelaisten oikein kaapata vanhoja tapojaan ja juhliaan ja valjastaa ne uuden uskon käyttöön?

- Kuinka pitkälle tässä on lupa mennä?

-------

Tällasisia ajatuksia tulee väistämättä mieleen kun seuraa keskusteluja erilaisten juhlien ja pyhäpäivien viettämisestä, eri ruokalajien syömisestä tai niistä pidättäytymisestä yms. Ymmärrän, että monen nykykristityn mielissä tehdään aikamatkaa alkukristilliseen aikaan, uskomme juuriin. Länsimainen kristinuskon muoto on rappeutumassa ja se on menettänyt uskottavuutensa. Se kyseenalaistetaan ja sitä uudelleenarvioidaan uskovien itsensä taholta paljon ankarammin kuin koskaan materialistien, marxilaisten tai muiden taholta. Tilalle etsitään jotain muuta vaihtoehtoa, jossa uskon tuore sisältö on paremmin maistettavissa.

Väitän, että esim. juutalaisten juhlien harrastus (ja sitä kautta esim. sukupuiden penkominen) nousee pitkälti tästä oman kulttuurimme murroksesta. Näen sen olevan enemmänkin meidän ajallemme ominainen tapa ja kulttuurinen ilmiö kuin osoitus mistään uskonpuhdistuksesta. Näen vastaavanlaisen ilmiön Luther-säätiöläisten luterilaisen puhdasoppineisuuden hillittömässä ihannoinnissa ja helluntailaisen ristinkansan vannomisessa kitarakuoron ja pitkän kirjan laulujen nimiin. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, mutta kaikille niille on yhteistä tietty aikasidonnaisuus - aika vain vaihtelee.

Eikö kuitenkin Jumala, joka ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa ollut elävien, ei kuolleiden Jumala? Entäpä jos Hän yllättäisikin meidän pukeutumalla uuteen kultturiseen pukuun ilmestyessään ajassa ja paikassa? Eikö Pyhä Henki kykenekin kommunikoimaan saman ikivanhan totuuden kulttuurisesti relevantilla tavalla siten, että kunakin aikana Hänen puhettaan kyetään ymmärtämään?

Niin, mutta missä menee uskon sisällön ja muodon välinen raja...?

No comments:

Post a Comment