Ovi kirkosta ulos näyttää käyvän aika tiheään, kuitenkin sillä erotuksella, että kirkosta eroajat eivät enää välttämättä eroakaan omasta herätysliikkeestään. Tämä on uutta hengellisessä tilanteessamme. Kyseessä on nimittäin iso muutos siihen vallitsevaan maan tapaan, joka on ollut todellisuutta tähän asti.
Aiemmin erottiin kirkosta, liityttiin helluntaihin tai vapikseen tms. Nyt kirkkokunnan rajojen ei enää koeta olevan esteenä herätysliikkeessä tai sen järjestössä toimimiselle. Luulen, että tämä uusi ilmiö - eräänlainen uusi villiys - on yllättänyt monet. Nyt erotaan kyllä kirkosta, mutta jatketaan aktiivista maallikkotoimintaa tai pysytään jopa järjestön uskollisena työntekijänä siitä huolimatta.
Aikaa myöten tämä tulee tietenkin olemaan riesa myös herätysliikejärjestölle itselleen (ja tulee vaikuttamaan esim. kirkolliseen tulonjakoon järjestökentässä), mutta se on sitten ajan murhe, ajattelevat monet. Ongelmaa vielä pahentaa se, jos kirkosta eronnut herätysliiketoimija on valovoimainen, karismaattinen ja hänen hengellinen vanhemmuutensa on laajalti tunnustettu.
Nyt en siis enää niin sauhua kirkosta eroamisen puolesta, mutta en tietenkään ole sitä vastaankaan. Sitä vastoin olen huomannut, että nykyisessä kuohuvassa tilanteessa, jossa nykyisen maailmanajan perustukset murtuvat, on järkevämpää olla varustamassa raunioituneen kirkkovaltakunnan levottomilla rajaseuduilla liikkuvia yksinäisiä samoojia toimimaan oikein ja raamatullisesti uudessa, oudossa tilanteessa.
No, runous sikseen, mutta oikeesti: mitä hyötyä on jonkun vilpittömästi kilvoittelevan uskovan lähteä ulos kirkosta tullakseen vain toisen samanlaisen jäseneksi? Eivät sen enempää Nokia Missio Churchin kuin Luther-säätiönkään esimerkit mitenkään houkuta tähän. Kirkosta lähtevältä kun edellytetään nykypäivänä kovalevyn uudelleen ohjelmointia. Muuten hän vain toistaa jo kertaalleen tehtyjä virheitä. Tarvitaan kokonainen paradigman muutos: ajattelun on uudistuttava suhteessa sellaisiin kristinuskon peruskäsitteisiin kuin mitä on seurakunta, uskovien yhteys, opetuslapseuttaminen ja hengellinen vanhemmuus.
Sitten kun tämä on tapahtunut, ollaankin uuden tilanteen edessä. Kun alan ymmärtää miten elää ruumiin jäsenenä, suhteessa Päähän ja vuorovaikutuksessa muiden ruumiin jäsenten kanssa, niin alankin tuottaa samankaltaista hedelmää.
Uskovalla kansalla kirkossa ja sen rajoilla on nyt edessä roolin valinta: mitä halutaan saada aikaan ja tapahtuvaksi? On kaksi tapaa olla seurakuntana Babyloniassa (1.Piet. 5:13). Toinen on nöyrä ja kuuliainen yhteistoimintamies, joka uhkaa hukuttaa oman kristityn identiteettinsä kirkollisen koneiston hammasrattaissa. Toinen taas on Herran myyräntyötä tekevä sissi, joka on hyvin tietoinen omasta lähetystehtävästään kirkossa ja toimii määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti saamansa tehtävän täyttämiseksi.
Sattui silmiini aamulla lahtelaista Kirkonseutu-lehteä lukiessani, että toukokuun kirkkopäivillä täällä esiintyy Jari Sillanpää yhdessä paikallisen gospelkuoron kanssa. Oikein musiikillisena kohokohtana tätä mainostetaan.
ReplyDeleteSiinäpä sitä on ilosanomaa jaettavana koko kansalle, kun julkihomo veisaa ylistystä!
Voi - !
Itselleni kirkkokuntaan kuuluminen on menettänyt merkityksensä jo aikaa sitten- ei se haittaa, mutta ei siitä hyötyäkään ole.
ReplyDeleteOlen kasvanut kansankirkon ulkopuolella, joten sinne en hinkua. Ulkopuolisena seurailen kirkon keikkumista ja ihmettelen sen näköalattomuutta. Siellä on monia hyviä ystäviä haaksirikkoutuvassa laivassa aivan kuin Paavali aikoinaan Välimerellä. Mikä on Maltan saari heille?
Taustani on helluntailiikkeessä. Siihen olen ottanut etäisyyttä instituutiona. Enää en jaksa juurikaan miettiä helluntailiikkeen tilaa. Se ei yksinkertaisesti kuulu minulle.
Molemmissa minulla on ystäviä, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä. Koen olevani osa Lahden seurakuntaa. Sitä haluan rakentaa. En mitään tunnustuskuntaa. Edessä oleva matka on pitkä, mutta sille on lähdetty - orjuudesta vapauteen!!! Tämä oli provosointia. Mutta osatotuus siinä on sisäänrakennettuna.
Jumalan valtakunta tunkeutuu kaikkialle - myös perinteisten kirkkokuntien sisään. Kaikkialla on ihmisiä, joita Jumala kutsuu seuraajikseen. Jumalan valtakunta on kaikkialla. Kirkkokunnat ovat kuin puolueet yhteiskunnassa. Joku elää protestoinnilla, joku on valtionhoitajapuolue, joku menneen talven lumien perään haikailija. Ne, jotka eivät äänestä vaaleissa, voivat silti vaikuttaa moniulotteisesti yhteiskunnassa. Ne, jotka eivät kuulu kirkkokuntiin, voivat olla Jumalan valtakunnan työmiehiä Jumalan elonkorjuussa.
Vedän edelleen helluntaiseurakunnan sählykerhoa ja toimin luterilaisen seurakunnan erityisnuorisotyön palloilukerhon vetäjänä. Tärkeintä eivät ole rakenteet! Luterilaisen kirkon ja helluntailiikkeen sisälle on vain soluttauduttava ja kylvettävä sinne itävää ja moninkertaistuvaa siementä!!!
Kun toisella puolella ovat ihmisten keksimät kristillisetkin rakennelmat ja toisella Jumalan synnyttämä elämä, niin tulee mielikuva rauniokaupungeista, jotka jäävät vähitellen viidakon alle. Eroosio ja tupajumi nakertavat vähitellen kuolleet rakennelmat, mutta elävä kasvullisuus puskee läpi asfaltistakin ja betonin raoista.
ReplyDeleteKari Kngshrj