Uusi tie-lehdessä 03.03.2011 Kansanlähetyksen pian väistyvä johtaja Timo Rämä kutsui viidesläistä seurakuntaväkeä Kirkkokansan raamattupäiville Lahteen. Kokoontumisen taustalla oli "hämmennys ja huoli, mihin luterilaista kansankirkkoamme johdetaan, kun liberalisoituminen näyttää kiihtyvän uskomattomaan vauhtiin". Itse ajattelen kyseessä olevan enemmänkin sen, missä tilanteessa kirkko jo nyt on. Esim. viime syksyn kuuluisassa homodebatissa eivät raamattu-uskolliset piirit Päivi Räsäsen suulla lausuneet mitään sellaista, mitä ei olisi sanottu jo aiemminkin. Nyt vain on ilmassa niin paljon muuta sellaista, mikä osoittaa niin kirkollisen kuin yleisenkin keskusteluilmapiirin ratkaisevasti muuttuneen.
Tapahtumassa oli Lahden Ristinkirkko tupaten täynnä. Ohjelma noudatteli perinteistä luterilaista ja viidesläistäkin kaavaa, jossa luento kommenttipuheenvuoroineen seuraa toistaan. Välillä toki yritettiin tehdä irtiottoja yhteisöllisyyden suuntaan kehottamalla kättelemään ja keskustelemaan vierustoverin kanssa yms.
Kirkon perusongelmana nähtiin sen raamattuteologian alalla tapahtunut luopumus. Tämä ei ole mikään ihme, kun miettii millaiset heput ovat vuosikymmeniä olleet tulevien kirkon työntekijöiden kouluttajia nimenomaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Eräs puhujista totesikin, että kirkon johdossa on tapahtunut "megatrendin muutos". Tämän seurauksena "emme voi enää sanoa mitään Raamatun pohjalta", Timo Junkkaalaa lainatakseni.
Kirkon työntekijän näkemys niin todellisuudesta, Jumalasta kuin Raamatustakin voi tällöin olla se, että Jumalasta puhuminen on kuin kaksi sokeaa yrittäisi selittää toiselle millaista maailmassa näyttäisi olevan. Jumala on siis vaikeneva jumala; hän ei itse puhu mitään, eikä hänestä voida puhua mitään. Jokainen ymmärtää, mitkä ovat eväät lähimmäisen ohjaamiseen ja auttamiseen tältä pohjalta. Paavali sanookin, että jos me olemme panneet toivomme Jumalaan vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.
Toisaalta voidaan nähdä myös uusateismin lisääntynyt vaikutus tiedeyhteisöissä tieteenalasta riippumatta. Myös tavallinen suomalainen on ateisti, käytännöllinen sellainen. Kirkko on tilanteessa, jossa ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa siihen, eikä se yhteiskuntaan "suolana ja valona". Tässä tilanteessa kaikenlainen Raamattuun vetoaminen leimataan heti fundamentalismiksi. Ehkä meidän olisi siis hyvä oppia olemaan pelkäämättä tuota nimitystä? Vai oltaisiinko terveesti ylpeitä ja tiedostavia tässä suhteessa?
Kun siis totuus on kärsinyt inflaation ja Jumalan ilmoitus on suhteellistettu, niin on syntynyt tyhjiö, jonka kuitenkin hyvin pian - ja usein jo ennen aikojaankin - täyttää jokin muu, uusi uskonnollinen ajattelu. Ehkä antikristus siis onkin huippueksegeetti eli sellainen, joka hallitsee hyvin uskonnollisen kielen, kirkolliset tavat ja teologiset sisällöt, mutta jonka sydän on elävästä Jumalasta kaukana. Julki lanseerataan siis eksytys, joka eksyttää jos mahdollista valitutkin.
Käytännön ongelma niin seurakunta- kuin oppilaitostyössäkin on jo nyt se, että mitä sitten enää voidaan opettaa Jumalasta ja Raamatusta esim. vastauskoontulleille? Tai kun nuori lähtee opiskelemaan kirkon virkaan, niin missä mahtaa kirkko silloin ollakaan menossa esim. moraalikysymyksissä, kun hän muutaman vuoden kuluttua valmistuu? Uutena ilmiönä oltiin nyt - joidenkin mielestä ensi kertaa - havaittu se ilmiö, että kirkkokansa äänestää jaloillaan eli he eivät tule kuuntelemaan väärää opetusta, olkoot vaikka kuinka kotikirkossa. Uuden testamentin valossa tämä on oikea ratkaisu.
Monet kirkossa olevien uskovien ongelmista johtuvatkin siitä perusristiriidasta, joka vallitsee kirkon jäsenyyden ja rakenteen ja uusitestamentillisen seurakuntamallin välillä. Jos halutaan tässä ristiriidassa elää, niin ei sitten tule ihmetellä sen käytännön seurauksia. Herra ei koskaan tarkoittanutkaan seurakuntaansa lähtökohtaisesti tällaiseksi, jollaisena sen nyt ympärillämme näemme.
Kuitenkin Timo Rämäkin ilmoitti jo oman linjapuheensa alussa, että lähtökohta on se, että kirkosta ei olla lähdössä minnekään. Tämä voidaan toki nähdä "rakkautena isien kirkkoa kohtaan", mutta yhtä hyvin se voidaan nähdä myös kylmänä reaalipolitiikkana. Kirkossa nähdään edelleen paljon hyvää, tosin nyt jo pääasiassa sen menneisyydessä: julistus, diakonia, rippikoulutyö, vahva talous, hyvät kiinteistöt, ammattinsa osaava henkilöstö jne.
Jossain vaiheessa päivää tuli mieleen, että jos apostolit olisivat käsitelleet asioita näin, olisimme edelleen juutalaisuudessa. Tämä herättää kysymyksen, tuleeko tietty osa kirkollisesta herätysliikeväestä todellisudessa koskaan - olivatpa opilliset linjaukset tulevaisuudessa vaikkapa seksuaalimoraalin alueella millaiset hyvänsä! - lähtemään kirkosta? Siellä on kuitenkin niin hyvä olla...
Viidesläinen herätysliikeväki näkee edelleen itsensä osana luterilaisen paikallisseurakunnan toimintaa. Vaikka eroja esim. virkakysymyksessä onkin, niin halutaan kuitenkin sitoutua "nöyrään yhteistyöhön". Toisaalta nyt peräänkuulutetaan jo selvemmin "hengellistä kotipaikkaoikeutta" niin henkilöstöseurakuntien kuin jumalanpalvelusyhteisöjen muodossa. Nämä nähdäänkin toimivina ratkaisuina muuttuneessa urbaanissa tilanteessa. Jumalanpalvelusyhteisöjen kohdalla tullaankin varmaan tulevaisuudessa näkemään aiempaa laajapohjaisempaa verkottumista viidesläisten kesken, vaikkei mitään rakenteellisia muutoksia olekaan näköpiirissä.
Tarkoituksena näyttää siis olevan vahvan opposition luominen. Seuraavaa Kirkkokansan raamattupäivä ollaankin järjestämässä maaliskuussa 2012. Siksi ihmettelen, miksi mukaan ei kutsuttu esim. Sley:tä? Toisaalta kirkosta eroamiseen ja ylikirkolliseen yhteistyöhön liittyvät kysymykset näyttävät evankelisten piirissä olevan jo - ehkä monien yllätykseksi - pari askelta pitemmällä kuin viidesläisyydessä. Rivien tiivistäminen on joka tapauksessa siis ajankohtainen haaste. (Ehkä se toimii myös jonkinlaisena haasteena Luther-säätiön suuntaan?) Mikäli kirkko hyväksyy sukupuolineutraalin avioliiton olivat kaikkien viidesläisten järjestöjen edustajat sitä mieltä, että kirkon tulisi silloin luopua vihkimisoikeudestaan.
Kun sanoin alussa, että Ristinkirkko oli eilen tupaten täynnä, niin samaan hengenvetoon on todettava se, että kirkkokansan keski-ikä oli huomattavan korkea, varmaan enemmän yli kuin alle viidenkymmenen. Tämä on varmasti kirkollisen herätysliikeväen eräs suuria tulevaisuuden haasteita, josta eilen ei kuitenkaan juuri kukaan - paria poikkeusta lukuunottamatta - tuntunut kantavan huolta.
Viidesläisellä peruskansalla ja nuorten aikuisten sukupolvella näyttää olevan tässä kohtaa iso kuilu ylitettävänään. Toinen puoli on edelleen juhlallisten julkilausumien kansaa ja toinen puoli kaipaa käytännön actionia asioiden muuttamiseksi. Se, kuka näissä kahdessa genressä kykenee operoimaan on tulevaisuudessa vahvoilla. Toki sekin on vahvoilla, kuka kykenee nuorten aikuisten nälkäistä joukkoa luotsaamaan hengellisessä kasvussa eteenpäin. Silloin on tietenkin vain uhkaamassa hengellisen yksipuolisuuden vaara ja hengellisen vanhemmuuden puute.
Tuohon "vaikeneva Jumala"-teemaan vielä palatakseni: sen jälkeen kun sanomme, että "kyllä, Jumala on puhunut meille sanassaan!", meidän on mielestäni vielä kysyttävä, "onko Jumala lopettanut puhumisensa?" Ovatko Hänen sanansa vain kiveen hakattua ilmoitusta, vai onko Hänen sanansa edelleen myös uutta luova ja inspiroiva, profeetallinen sana? Eli miksei taaskaan kukaan puhunut mitään Pyhästä Hengestä? Väitän tämän olevan eräs viidesläisen(kin) teologian ja käytännön heikko kohta. "Sisäinen sanan" väärinkäytösten neuroottinen pelkääminen lienee sammuttanut profeetallisen sanan valon Muroman perinnönjakajien joukossa.
Otetaan käytännön esimerkki elilisestä. Timo Junkkaala rinnasti ansiokkaassa alustuksessaan kirkon nykyisen tilanteen Jeremian kirjan lukuun 23, jossa on kuvattu Herran sana vääriä hengellisiä johtajia, profeettoja ja paimenia vastaan. Kun luet tuon luvun, löydät sieltä paljon kipeän ajankohtaisia yhtymäkohtia maamme hengelliseen tilanteeseen. Mutta se, mitä jäin itse kaipaamaan, oli saman luvun ennustus oikeista hyvistä paimenista: "Ja minä herätän heille paimenia, ja ne kaitsevat heitä; eivät he enää pelkää eivätkä säiky, eikä heistä yhtäkään puutu, sanoo Herra." (Jer. 23:4)
Jos sovelletaan ko. luvun muuta sisältöä omaan tilanteeseemme, niin miksei yhtä hyvin - tai etten sanoisi, vielä sitä suuremmalla syyllä! - myös tätä profetian sanaa. Paavali sanoo, että "profetoiva puhuu ihmisille rakennukseksi ja kehoitukseksi ja lohdutukseksi." (1.Kor. 14:3) Miksi tätä puolta asiasta ei tuotu voimakkaasti esille? Vai oltaisiinko silloin keikutettu venettä liian voimakkaasti?
Vaikka opetuksesta ja puheista löytyi monia hyviäkin asioita, jäi minulle(kin) jossain määrin ristiriitainen olo, kun kirkkoon jäämistä niin kovasti painotettiin. Itse toivoisin kovasti että että esim. Kansanlähetys ottaisi ja lähtisi kirkosta (jatkaen "työrukkasena" yhdistyksen muodossa ilman että rekisteröityisi omaksi kirkkokunnakseen) mutta kauniiksi uneksi taitaa tämäkin vain jäädä. :P
ReplyDeleteEniten pidin "Simo-Pekan" (eli Pekka Simojoen) lyhyehköstä mutta nasevasta puheenvuorosta. :) Hän toi esiin sen tärkeän asian, että luterilainen kirkko (sen enempää kuin mikään muukaan kirkko) ei ole sama asia kuin Kristuksen kirkko (tai siis Kristuksen seurakunta).
Niin, ja oli hauska tavata myös livenä face to face. :) Siunausta päivääsi!
Luulisi että kahdella tiellä kulkeminen alkais väsyttää viidesläisyyttä? Ilmeisesti ei?
ReplyDeleteJussari: Ajattelen, että juuri sinun/teidän kaltaistenne kavereiden olisi hyvä pyrkiä edelleen vaikuttamaan kirkon piirissä ja tarkoitan tällä nyt erityisesti viidesläistä heimoa. Suola se on mitä sielläkin tarvitaan.
ReplyDeleteAsiasta kolmanteen.
ReplyDeleteTupsahdin yllättäen Linkkiseurakunnan sivuille (en tiennyt Suomessa sellaista olevankaan)Siellä näkyy olevan myös ns. kotiseurakuntia, vai miten niitä tulisi luokitella?
..siis kokoontumisia, en uskovia.
Oikeastaanhan uskovia ei saa ollenkaan karsinoida. On vain lähellä Jeesusta vaeltavia uskovia ja sitten vähän kauempana vaeltavia. Sekin vielä vaihtelee elämäntilanteen mukaan.