Tuesday, March 15, 2011

Historian poimu

Olen tässä parina leppoisana iltana lueskellut viimesintä Ulkopolitiikka-lehden numneroa 1/2011, jonka teemana on "Politiikkaa menneisyydellä". Moni artikkeli käsittelee siis historiankirjoitusta ja historian kirjoja kansallisen ja valtaa pitävien politiikan teon välikappaleena.

"Historiankirjoitus - ja myyttien rakentaminen - on pitkään nähty osana yleisempää nationalismin, kansallisten identiteettien ja kansakuntien rakentamisen ongelmaa. Tällaisen tarkastelutavan keskeinen ajatus on, että historian (uudelleen)kirjoittaminen ja myyttien (uudelleen)rakentaminen on jotain, mitä kansallisvaltiot yleisesti ottaen tekevät; historia on niille keskeinen työkalu kansallisen identiteetin työstämisessä." (s. 17)

Joku onkin sanonut, että "historia on taaksepäin katsovaa profetiaa", joskin tuosta kommentista maistuu melkoinen jälkiviisastelun maku. Tosin eivät kaikki ole aina osanneet ottaa oikeaa oppia historian tapahtumista, tokko osaavat kaikki vieläkään. En siis usko tällaiseen kulttuurievoluutioon.

Viime vuosisadan viimeisinä vuosina historiankirjoituksessa ja siihen liittyvässä keskustelussa nousi esille kaksi politiikan tutkijaa, joiden sanomat ovat ehkä eniten leimanneet aikaamme. Kuinkas ollakaan, molemmat ovat tietty Jenkkilästä, tuosta kolmannen milleniumin Roomasta, jonka niin sotilas- kuin medialegioonatkin ovat ulottaneet vaikutuksensa planeettamme jokaiseen kolkkaan.

Toinen oli Francis Fukuyama, joka puhui "historian lopusta ja viimeisestä ihmisestä". Toinen taas oli Samuel P. Huntington teesillään uudesta maailmanjärjestyksestä kulttuurien kamppailuna. Molempien miekkosten ylevänä innoittajana oli taru pahan vallan sortumisesta ammoisen Neuvostoliiton alueella ja ihmisten mieliä (niin, ja ennen kaikkea maailmanlaajaa kauppaa!) sitoneen kylmän sodan päättyminen. Kummankin osakseen saama suuri huomio aiheutui siis uudesta maailmantilanteesta. Aiemminhan koko ajatus "historian lopusta" olisi tuonut mieleen vain jotkut tohtori Outolemmen apokalyptiset märät unet maailmanlopusta.

Fukuyaman perusväite oli, että liberaalissa demokratiassa ihmiskunta on saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. Ihmisyhteisöjen hallinnan lopullinen muoto on käsillä ja (länsimainen, liberaali, hedonistinen ja materialistinen) demokratia on selviytynyt voittajana kulttuurien historiallisen eloonjäämistaistelusta. Yhteiskuntien hallitsemisen perusperiaatteita koskeva ajattelu oli tullut lopulliseen päätepisteeseensä. Yhtä ja toista kumousta ja katastrofia voi vielä tulla eteen, mutta yhtä kaikki, voitto on saavutettu. Tässä mielessä siis historia oli loppunut. (Seikko Eskola, Historian kuolema ja kulttuurien taistelu, s. 53.)

Itselläni (enkä varmasti ole ainoa) on jo pitkään ollut mielessä ajatus, että olemme jo jonkin aikaa olleet jonkinlaisella vedenjakajalla. Olemme sellaisessa historian poimukohdassa, jossa kykenemme näkemään kauan taaksepäin, arvioimaan mennyttä, jopa vanhat totuudet ja teesit kyseenalaistaen. EDessä päin emme näe oikein mitään. Maailma on muuttunut epävarmaksi, jopa pelottavaksi paikaksi elää, jossa mikä tahansa voi järkkyä ja jossa nyt-hetki (tai paluu menneeeseen vaikkapa jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa) on paras olotila elää. On ehkä liian rohkeata kuvailla vallitsevaa tilannetta jonkinlaiseksi "historiattomaksi olotilaksi", mutta joltain tällaiselta se näyttää ja tuntuu.

Kaikki entinen eri variaatioineen, jopa eri mahdollisuuksineen tuntuu olevan läsnä tässä ja nyt. Vaihtoehtoinen historiankirjoitus askarruttaa monien mieliä, esimerkkinä tästä vaikka joitain vuosia sitten netissä ollut ansiokkaasti laadittu "Valtakunta"-internetsivusto. Se lähti liikkeelle skenaariosta, että mitäpä jos Saksa olisikin voittanut II maailmansodan. Neuvostoliitto olisi kukistunut, liittoutuneet olisi lyöty Normandian rannikolle ja EU:n lipun keskellä komeilisikin (monien sinne havitteleman Neitsyt Marian sijaan) hakaristi. (Mihinkähän sekin sivusto on hävinnyt netistä?)

Elämme joka tapauksessa valtavan laajat mittasuhteet saanutta historian, sen kirjoituksen ja sen "suurten kertomusten" uudelleenarvioinnin aikaa. Vanhat totuudet tyyliin "näin se meni" kyseenalaistetaan niin kirkkohistorian, kansallisen historiankirjoituksen kuin suurvaltapolitiikankin kohdalla. Historiankirjoitus kajoaa uudella rohkeudella, suorastaan häiritsevällä häikäilemättömyydellä arkoihin, jopa kiellettyihin aiheisiin, joista ei ennen saanut puhua.

Esille nousee marginaali(n)en historia, jossa historiaa lähestytään vähemmistöjen näkökulmasta. Vähemmistöjen historiasta ja tilanteesta vedetään laajempia, koko valtaväestöä ja sen kulttuuria peilaavia yleistyksiä. Trenditietoinen, pinkkitennarinen homomies nostetaan tavallisen, löysäfarkkuisen heterotaviksen ohi todellisen uuden miehen mallin idoliksi. Jonkun etnisen vähemmistön vaiheista ja kohtaloista vedetään yleistyksiä valtaväestön moraaliin tai sen puutteeseen.

Sitä, mitä on edessämme, ei kukaan uskalla ajatella. Yksi asia on vain varma. Kulutusjuhlien tulee saada jatkua entisellään. Jopa kristillisissä piireissä profeetat saavat tuoda vain menestystä ja aineellista hyvinvointia lupaavia sanomia. Toisaalta tuomiopäivän profeetat ovat suosittuja silloin, kun mistä tahansa - vaikkapa maailmanlopusta - pitää saada hyvät kiksit.

J.R.R. Tolkien kuvaa fantasiakirjoissaan usein pahan vallan edustajia ikivanhoina, jo aikakausia sitten toimintansa aloittaneina ja vuosituhansia hellittämättä uurastaneina myyttisinä hahmoina, joiden olemassaolon myöhemmät sukupolvet ovat jo kenties unohtaneet, kunnes historian haamut uudelleen nousevat esille. Meidänkin on hyvä ymmärtää, että vihollisemme ei ole muuttunut modernisaation myötä, Neuvostoliiton romahdettua tai myöhäismodernin kulttuurisen murroksen yllättäessä meidät.

Vanhan testamentin apokalyptisessä Danielin kirjassa kuvataan historian tulevat maailmanvallat kaikki petoina. Tämä on hyvä ymmärtää. EU:n tähtitunnuksen keskelle voidaan kaavailla joko muinaisen babylonialaisen äitijumalattaren symbolia tai sitten ikivanhaa, myyttistä svastikaa, yhtä kaikki - kyse on pedon vallasta Jumalan valtakunnan edustajien näkökulmasta katsottuna.

Jotain hyvää maanosamme kulttuurin kristillisistä juurista kertoo 1800-luvun lopulla vahvasti Saksan syntymiseen vaikuttanut valtakunnankansleri Bismarckin lausahdus: "Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi."

Yrittäisikö joku johtajista vieläkin vai ovatko lamppumme jo sammuneet?

No comments:

Post a Comment