Viikon varrelta

Onpa viikkoon mahtunut monenlaista. Maanantaina olin vanhimman poikani kanssa kuuntelemassa Joose Keskitaloa Teatteri Vanha Jukossa. Oli muuten hyvä keikka, tykkäsin kovasti. Kaiken kruunasi encorena soitettu "Seitsenkertainen aurinko". Jännä huomio oli se, miten salintäysi kakskolmekymppisiä - meikä oli varmaan vanhin porukasta - istui teatterin katsomossa keskittyneesti hiiren hiljaa koko tunnin setin ajan, taputtaen uskollisesti joka biisin jälkeen ja lopuksi standing ovations ja pakolliset encoret. Unohda vuorovaikutus ja yhteisöllisyys - nyt ollaan kuin kirkossa!

Tiistai-iltana oltiin sitten koolla muutamien hyvien ystävien kanssa hengellinen vanhemmuus-teeman merkeissä. Oli hyvä kuunnella ystävien oman elämän jakamista luottamuksen ilmapiirissä. Meillä jokaisella on tarve ja kaipuu saada kokea aitoa vanhemmuutta, joka ilmenee, paitsi neuvoina ja ohjeina, jopa puuttumisena, mutta myös välittämisenä. Väärät kokemukset kovasta, manipuloivasta (so. nakittavasta) paimenuudesta eivät voi, eivätkä saa tehdä tätä tyhjäksi.

Tätä teemaa ajatellen on hyvä huomata, miten olemme yhtä aikaa sekä itse hengellisiä vanhempia - tahtomattammekin! - joillekin, mutta yhtä aikaa myös itse hengellisen vanhemmuuden kohteena. Ihan niinkuin normielämässäkin, myös hengellinen vanhemmuus ilmenee isyytenä ja äitiytenä. Minulla on pari minua vanhempaa miestä, joita pidän itselleni jonkinlaisina hengellisinä isinä. Samoin minulla on mielessäni joukko nuoria/nuoria aikuisia, joita muistan säännöllisesti rukouksissani ja joille olen valmis olemaan heidän käytettävissään.

Eilen illalla oli kokoontuminen, jossa vieraanamme oli eräs kaveri Lähi-idästä, jolla näyttää olevan hyvin selkeä apostolinen kutsumus. Hän kertoi työstään arabimaailmassa ja siitä, mitä Jumala - usein kaikessa hiljaisuudessa - tekee siellä. Hän antoi terveellisen opetuksen siitä, miten hengellisessä työssä kannattaa käyttää pitkäaikaista hauduttamista mikroaaltouunin sijaan. Sensijaan, että todistuksemme ja traktaatin antamisen jälkeen kehottaisimme yksin tein kaveria ottamaan Jeesuksen vastaan, lieneekin ehkä hyvä tarkastella asioita pitkällä tähtäimellä.

Pitempiaikaisella vaikuttamisella, suhteiden luomisella ja ylläpitämisellä sekä yhteisellä matkantekemisellä voimme saada aikaan pysyvämpää ja lisääntymiskykyisempää hedelmää. Eikö Jeesuskin kehota meitä tekemään opetuslapsia kaikkeen maailmaan mennessämme?

Toinen hyvä opetus tältä Lähi-idän veljeltä oli sanan "kristitty" käytön problemaattisuus nykyisessä tilanteessamme. Tarkoitan tällä en vain muslimimaailmaa, vaan myös tilannettamme täällä Suomessa. Mutta lähdetään liikkeelle arabeista: mitä sana "kristitty" kommunikoi heille? Ristiretket, George W. Bush, puolialaston Madonna risti kaulallaan/rinnoillaan jne. Ei kovin hyviä asioita sen enempää muslimin kuin Jeesukseen uskovankaan mielestä.

Jos tästä vedetään linja nyky- tai tulevaisuuden Suomeen, niin mitä sana "kristitty" tuo mieleen? Moniarvoisuuden, tekopyhyyden, Raamatun sanan vääristämisen, ulkokultaiset kirkolliset muotomenot jne. Ei kovin kannatettavia asioita raamattu-uskollisen uskovan kannalta katsottuna. Olen itse tähän asti halunnut tarkoituksellisesti viljellä "kristitty"-sanaa yrittäen aina muistaa määritellä sen oikein, mutta nykyisin alan kieltämättä tulla toisiin ajatuksiin.

Apostolien tekojen 11. luvussa kerrotaan, miten Antiokiassa, nykyisen Turkin kaakkoisosissa, alettiin Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisenä kutsua kristityiksi. Nyt ympyrä näyttää sulkeutuneen ja ehkä on hyvä palata takaisin alkuperäisen "opetuslapsi"-sanan käyttöön. Opetuslapsi kun ei välttämättä elä niin kuin länsimainen kristitty tekee, vaan seuraa Jeesusta. Kyse on elämäntavasta - alkukristityt olivat "sen tien vaeltajia" - ja kyse on arvoista, jotka nousevat Raamatusta.