Perimmäisten kysymysten äärellä

Luterilaisesta kirkosta kuuluu kummia. Mikkelissä siunataan jokapäiväisen leivän sijasta tämän sunnuntain pizza seurakunnan kirkkotapahtumassa. Laajalammen seurakuntakodin pizzakirkko alkaa näet omakustanteisella pizzalounaalla, johon kutsutaan erityisesti lapsiperheitä mukaan. Ruokailun aikana on lapsille varattu omaa virikeohjelmaa (tyyliin askartelua & leikkiä) ja päälle päätteeksi vietetään toki perinteinen kirkkohetki synnintunnustuksineen.

Kirkkotapahtuman puhujana on pizzapappi Hilveliisa Ukkonen, joka on kokeillut pizzareseptiä seurakuntatyössä aiemminkin hyvällä menestyksellä. Yhdessä syömisessä kun on hänen mukaansa yhteyden ajatus. Lisäksi tilaisuus palvelee hyvin erityisesti lapsiperheitä.

Vaude, mitäs tämä nyt on?

Ei ei, tämä ei ole nyt mitään bloginpitäjän mielikuvitussatiiria, vaan täyttä totta. Luterilaisessa kirkossa tunnutaan tässä kohden menevän kokka kohisten kohti seurakunnan alkuperäisen elämän mallia. Vai mitä sanot tästä? Apostolien teoissa kerrotaan, miten Jeesukseen uskovat "mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella" (Apt. 2:49).

Itse asiassa UT puhuu tästä aiheesta vielä syvällisemmin. Kun Ilmestyskirjan 3. luvussa kerrotaan Jeesuksen, seurakunnan Pään sanomasta nykyisen Turkin länsiosissa sijainneelle Laodikean seurakunnalle, niin Herran sanat päättyvät tähän kehotukseen: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle".

Yleisemmin tätä kohtaa on käytetty evankelioimistilaisuuksien tunteisiin vetoavassa alttarikutsuhetkessä, jolloin se on suunnattu lähinnä ei-uskoville. Alunperin Herra osoitti nämä sanansa kuitenkin Häneen uskovista ihmisistä koostuneelle seurakunnalle, joka oli Hänen ruumiinsa Laodikean kaupungissa. Se, mikä vavahduttaa sydäntäni tässä kohtaa on jatko, jossa Herra sanoo, että mikäli tuo suljettuna ollut ovi avataan, niin seuraa jotain hyvin merkityksellistä.

Seuraa nimittäin yhteinen ateriointi Herran kanssa. Yhdessä syöminen kuvataan siis ystävyyden ja yhteyden syvimpänä muotona. Tässä mielessä mennään Mikkelissäkin meidän uskomme juurille - toivottavasti. Pizzakirkossa voi siis olla orastava alku uskovien yhteyden luonnolliselle kokemiselle ateriayhteydessä muutenkin. Hope so...

Mutta joo, unohdetaan kyynisyys ja ajatellaan ideaalitasolla. Katsotaan asiaa sellaisena, kuin Herra on sen tarkoittanut.

Jeesukseen uskovat kokoontuvat yhteen ruokailemaan. Siinä tapahtuu silloin jotain. Jeesuksenkin aikana suuri osa Hänen opetuksestaan tapahtui ruokapöydässä ihmisten kotona. Se tapahtui aterian aikana, eikä vain sen jälkeen. Alkukristityilläkin yhdessä ruokaileminen ja elämän jakaminen siinä oli ilmeisesti päivittäinen kokemus. Elämän jakaminen on tällöin hyvin konkreettista, eikä vain jonkun informaation jakamista. Voimme siis sanoa yhdessä syömisen olevan keskeistä Jumalan valtakunnan etenemiselle. Kun me syömme yhdessä ja jaamme ateriayhteyden, tunnustamme olevamme yhtä perhettä ja samaa heimoa.

Tähän liittyy vielä yksi syvempi asia, joka kristikunnassa - erityisesti suurten historiallisten kirkkokuntien piirissä - on vuosisatojen saatossa täydellisesti vääristynyt. Tarkoitan Herran ehtoolisen viettämistä. Kirkollinen perinne on nimittäin onnistunut vesittämään ehtoollisen vieton uskonnolliseksi rituaaliksi, johon kuuluvat "pisara viiniä, mauton pikkuleipä ja surullinen kasvojenilme". Herran ehtoollinen oli kuitenkin "pikemminkin konkreettinen ateria, jolla oli symbolinen merkitys kuin symbolinen ateria, jolla on konkreettinen merkitys" (Wolfgang Simson).

Uskon, että Jumala haluaa palauttaa yhdessä ruokailemisen, ateriayhteyden takaisin seurakunnan kokoontumisiimme. Hän haluaa palauttaa Herran ehtoollisen viettämisen oikeaksi ateriaksi, jolla tarjoillaan ihan oikeaa ruokaa. MItä merkitystä muuten voisi olla osan ateriasta "erottamisella" muusta ruuasta jotain tiettyä tarkoitusta varten?

Mennäänpä tässäkin kohtaa uskomme perimmäisille juurille.