KATSOJANA JUMALAN TEATTERISSA

Tämän päivän oman kotipaikkakuntani pravda, Etelä-Suomen Sanomat käsittelee pariakin uskonnolliseen elämään ja ihmisen hengellisyyteen liittyvää teemaa. Mielenkiintoinen merkki ajastamme, jota elämme. Kaikenlainen uskonnollisuus ja hengellisyys ovat läsnä elämässä ja arkipäivässä. Nykyisessä jälkimodernissa tilanteessamme uskoa ei enää samalla lailla rajata mihinkään yksityisen elämän alueelle, kuin aiemmassa modernin maailmankuvan kontekstissa, vaan se nähdään osana arkipäivän elämäämme - niin hyvässä kuin huonossakin mielessä.

Ensimmäinen juttu on hallituksen ministereiden muuttuminen taloudellisen laman myötävaikutuksella sananjulistajiksi. Jutussa lainataan uunituoretta Mikkelin piispaa Seppo Häkkistä, jonka havaintojen mukaan varsinkin valtionvarainministeri Jyrki Kataisen ja pääministeri Matti Vanhasen puheisiin on tullut terminologiaa, jota on aiemmin totuttu kuulemaan enemmänkin saarnaspöntöistä kuin ammattipoliitikkojen suusta. Puhutaan uskosta, toivosta, luottamuksesta ja lähimmäisenrakkaudesta.

Toisaalta Häkkinen näkee hyvänä että puhutaan arvoista niiden oikeilla nimillä, muta toisaalta hän pitää tällaista artikulointia merkkinä tietynlaisesta neuvottomuudesta taloudellisten ongelmien edessä. Vaarana on se, että tällainen arvohehkutus jääkin vain puheiden tasolle, eivätkä ne johda mihinkään konkreettisiin tekoihin. Vai onko niin, että nykyisen kaltaisessa tilanteessa kansalaisilta peräänkuulutetaan tällasia hyveitä (uskoa, rakkautta, luottamusta ja lähimmäisenrakkautta), kun valtiovalta samaan aikaan tekee inhorealismiin perustuvia leikkauksia ja säästöjä?

(Vähän aiheesta poiketen: uskonnollisen terminologian hyväksikäyttö politiikassa ei ole sinänsä mikään uusi juttu, mutta se on pitkään ollut vasemmiston yksinoikeus, jota ei ole saanut kyseenalaistaa. Vai mitä mieltä olette proletariaatin arkkivirren Kansainvälisen sanoista, joissa ensinnäkin tulee esille ajatus "työn orjien sorron yöstä nousemisesta" (so. valitun kansan ahdistettu olotila diasporassa), miten ei ole muuta johtajaa kuin "kansa kaikkivaltias" (eli psalminkirjoittajaa lainaten, "minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle apu?") ja miten sitten lopulta päädytään tilanteeseen, jossa "huomispäivänä kansat kaikki on veljet keskenään" (eli messiaaninen toivo saa täyttymyksensä). Kertosäkeessä korostuu vielä valitun kansan kauan odotetun Harmageddonin lopullisen ratkaisutaistelun näkemisen ja kokemisen toivo: "Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää...", jossa vielä tulee esille ekumeeninen näkökulma. )

Toinen juttu oli sitten toimittajan mielenkiintoinen ekskursio muutamaan lahtelaiseen uskonnolliseen yhteisöön. Koko juttu oli otsikoitu haastavasti: "Katsojana Jumalan teatterissa". Tässä kohtaa tuntuu, että toimittajahan on ydinkysymysten äärellä, kun näkökulma on "katsoja vai osallistuja?". Tämähän on monen meitä viisaamman seurakuntatutkijan mielestä länsimaisen kristillisyyden perusongelma: viisisataa seurakuntapassiivia katsoo kun viisi aktiivia rehkii itsensä näännyksiin stagella. (Nämä viisisataa tietysti tarvitsisivat tuota liikuntaa kahta vertaa enemmän, mutta kun seurakunnassa jo on palkattu seurakunnan työn tekijä.)

Ensimmäisenä kohteena on Kääntöpiirin celebraatio, jota verrataan normi rokki-iltaan, jossa bändi soittaa ja väki touhuaa mitä touhuaa. Loppuillasta tapahtuman intensiteetti hieman löystyy - kuten loppuiltoina usein käy. Eräs pääteema tässä kohtaa on "arjesta vapautuminen", joka näkyy esim. siinä, miten moni paikallaolija "aloittaa uskonnollisen elehtimisen heti saliin saavuttuaan - arki ja pyhä erottuvat kuin leikaten".

Toinen fokusoinnin kohde on evankelis-luterilaisen kirkon perhemessu. Tämä kohta on otsikoitu "Katsomossa katsomassa": messu kun on esitys kansalle, joka penkeissään istuu ja jossa ammattimaiset esiintyjät (kanttori, urkuri ja kuoro) ja viime kädessä pappi "seremoniamestarina" pitävät huolen, että kaikki menee ennakkosuunnitelman mukaisesti. Tätä ennakkoon laadittua suunnitelmaa kutsutaan uskonnollisessa kielenkäytössä "liturgiaksi". Tämä ammattitaitoinen esitys sitten tarjotaan valmiina tuotteena katsojan kulutettavaksi.

Toimittaja kysyykin lopussa aiheellisesti: "tarvitseeko näin siloiteltu esitys seurakuntalaisia ollenkaan. Esityshän pyörisi ilmankin!"

Helluntaiseurakunnan jumalanpalveluksessakin näkyy tämä jännite "katsojan" ja "esiintyjän" välillä. Toimittajan kokemuksen mukaan "erityistä on se, miten kovasti tapahtuma kamppailee omaa esityksellistä luonnettaan vastaan". Seurakuntalaiset kun ilmaisevat aktiivisesti halunsa olla osa näytelmä. "Raja näyttämön ja katsomon välillä tuntuu häilyvältä." Tapahtuma tuntuu toimittajasta "väljänlaisesti käsikirjoitetulta" ja sen loppunousu on spontaani, kun lopussa, ehtoollisen jälkeen näyttämön ja katsomon välissä oleva jännite tihentyy. "Kielillä puhutaan ja muutamat tarttuvat mikrofoniin puhuakseen, mitä mieleen juolahtaa".

Yhteisöjä käydään läpi samanlaisella "osallistuvan havainnoinnin" metodilla: "Tumman puvun vertauskuva" (mormonikirkko), "Katsojasta näyttelijäksi" (Valonkantajat), "Järki ja tunteet" (Jehovan todistajat) ja "Yhteisön ulkopuolella" (esikoislestadiolaiset seurat). Viime mainitun yhteydessä suoritetaan vertaileva vierailu toisen lestadiolaisen ryhmän seuroihin (Rauhanyhdistys). Tämä vertailu tuottaa hätkähdyttävän lopputuloksen: "Jos Tapparakadulla (esikoislest.) toivotaan Jeesuksen "pieksevän kovia sydämiä, kunnes ne pehmenevät", niin Porvoonjoentiellä (Rauhanyhd.) "iloinen joukko kulkee taivaan tietä". Toimittajan mukaan "eroa on kuin Vanhalla ja Uudella testamentilla".

Adventtiseurakunta saa kristillisistä yhteisöistä meikäläisen näkökulmasta kaikkein rohkaisevimman maininnan: "Keskusteleva seurakunta". Ehkä tämä selittyy joukon koolla (n. 20 henkeä). Toisaalta tämä pieni joukko on hyvin aktiivista väkeä. Lopussa hypoteesi adventistien keskustelevuudesta vahvistuu, kun vuorovaikutus lisääntyy ja raamattuopetuskin käydään enemmän dialogimaisesti. Toimittajan mukaan "ihan sokraattiseen dialogiin ei päästä, mutta ripaus riparitunnelmaa tässä on".

Mieleeni tuli, millaiseksi toimittajamme olisi kokenut olonsa sellaisessa esim. jonkun jäsenen kotona kokoontuvassa kristillisessä seurakunnassa, jossa tätä "katsojana Jumalan teatterissa"-teemaa ja sen tuomaa jännitettä "esiintyjän" ja "katsojien" välillä ei olisi ollut tai se olisi ollut hyvin vähäinen?

Tämä juttu nimittäin opettaa meille sen, että massakokoontumisia osataan kyllä järjestää ammattimaisestikin, mutta todellisen ja aidon vuorovaikutuksen syntyminen onkin sitten jo toinen juttu. Se ei nimittäin onnistu teatterimaisessa kirkkorakennuksessa. Kun tähän vielä lisätään UT:n idea seurakunnasta yhteisönä, jossa me palvelemme toisiamme omilla lahjoillamme, niin koko tämä vastakkainasettelu "esiintyjä" - "katsojat" poistuu näyttämöltä.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, kuinka moni sekulaari(kaan) toimittaja olisi kokenut tuota yhdessäoloa "seurakunta-" tai "kirkkomaiseksi". Se kun voi olla hyvin kaukana uskonnollisia ennakko-odotuksia vastaavasta kokoontumisesta.

Ja jos menemme vielä syvemmälle tässä yhteentulemisproblematiikassa, niin esille nousee kysymys siitä, mitä seurakunnan jäsenissä tulee tapahtua, jotta Jumalan Hengen eläväksi tekevä vaikutus voisi tulla läsnäolevaksi heidän kokoontumisessaan. Se, että aletaan pitää kokouksia jonkun olohuoneessa ei vielä takaa yhtään mitään. Vanhaa kokousrumbaa voidaan pyörittää ihan yhtä hyvin siellä kuin rukoushuoneellakin.

Tarvitaan jotain enemmän: uskovien avoimuus ja vilpittömyys toisiaan kohtaan, sitoutuminen elämän jakamiseen yhdessä, heidän janonsa Jumalan puoleen, antautuminen Herralle ja Hänen johtoonsa, Hänen kasvojensa etsiminen niin palvonnassa kuin hiljaisuudessakin. Pyhä Henki ei ole manipuloitavissa mukaan, vaan Hän laskeutuu aina sinne, missä ollaan avoimia Hänelle ja valmiita Hänen johtoonsa. Tätä ei saada aikaan ulkonaisilla metodeilla eikä vippaskonsteilla. Kaikki lähtee ihmisen sisimmästä ulospäin.

Muistan nuoruudestani erään tilanteen, jossa Jumalan Henki oli hyvin voimakkaasti ja selvästi koettavana läsnä meidän nuorten rukousillassamme. Kun jälkeen päin muistelen tuota ihmeellistä iltaa, niin muistan vieläkin hyvin sen, miten jotkut meistä kokouksen alussa tunnustivat syntinsä toisilleen ja pyysivät anteeksi toisiltaan pahoja sanojaan ja tekojaan. Uskon, että se avasi meille pääsyn Jumalan Hengen ihmeeliseen läsnäoloon.