Post 080808 – toinen diagnoosi

Seuraavassa esitetyt ajatukset eivät ole vain omiani, vaan ne ovat peräisin viime viikonlopun kokoontumisestamme, jossa oli paikalla veljiä ja siskoja eri puolilta Suomea. Ajatuksena ei ollut niinkään suunnitella toimintaa, vaan etsiä Jumalaa ja Hänen elämäänsä, tutustua toisiimme ja rukoilla yhdessä.

1.Kor. 3. luvun alussa Paavali moittii Korinttin kaupungin uskovia lahkoutumisesta eri johtajien ja nimikkeiden ympärille. Paavalin sanoma on selvä ja edelleen ajankohtainen; niin Paavali kuin Apolloskin ovat Kristuksen palvelijoita. Oletettu Kristuskin, jos Hänen nimensä otetaan jonkun ryhmän etuliitteeksi, kääntyy nopeasti itseään vastaan ja antikristukseksi, jolla erotetaan Hänen omiaan toisistaan.

Perustus seurakunnalle on Kristus, ei mikään, eikä kukaan muu. Muuta perustusta ei voida panna ja jos/kun niin tehdään, synnytetään hirviö, antikristus ja porttokirkko. Nämä asiat hämmästyttivät Paavalia tuolloin; ”miten kukaan saattaa edes ajatella…?” Jälkiviisaasti voisimme sanoa veli Paavalille, että ”you haven´t seen nothing yet”. Kirkkohistorian kehitys hyvin pian apostolisen ajan jälkeen kertoo jostain ihan muusta kuin Jumalan alkuperäisestä suunnitelmasta – yritettiinpä tuota historiaa väännellä miten ja mihin suuntaan hyvänsä. Nämä asiat vain unohtuvat mielestämme niin nopeasti.

Tämän toteamisen jälkeen Paavali puhuu oikeasta rakentamisesta tälle Kristus-perustalle. Hän puhuu erilaisista rakennusaineista, kuten puusta, heinistä ja oljista sekä jalometalleista rakennusaineina; kulta, hopea ja jalokivet. Mitä se voisi olla käytännössä rakentaa näistä eri materiaaleista?

Puusta voidaan rakentaa nopeasti ja edullisesti. Heinistä ja oljista voidaan rakentaa kevyesti, mutta kestämättömästi. Käytännössä monen palvelutyön, seurakunnan ja kirkkokunnan rakentaminen tapahtuu nopeasti, trendinomaisia impulsseja hyväksi käyttäen, mutta ajan mittaan paljastuu, että ne eivät kestä, eivätkä tuota hyvää hedelmää. Alussa voi olla kova kohu ja median myllytys, mutta that´s it.

Kallisarvoiset rakennusaineet – kulta, hopea ja jalokivet – ovat työn ja tuskan takana ensin hankkia ne, kaivaa esiin, puhdistaa kuonasta ja ottaa käyttöön. Ne syntyvät tulessa ja paineessa, useimmiten jossain ihmissilmien näkymättömissä. Ne maksavat paljon sekä vaivannäössä että taloudellisesti. Kuitenkin on viisautta rakentaa juuri näistä materiaaleista, koska lopulta Jumalan tuomion ja arvioinnin tuli on koetteleva jokaisen rakennelman. Eli jos emme hyväksy Jumalan tulta osaksemme jo omien hengellisten prosessiemme alussa niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla, niin lopussa kuitenkin kohtaamme sen todellisuuden, mutta silloin se on vähän eri juttu.

Puu, heinä ja oljet palavat pois rätisten. Kallisarvoiset ja paljon maksaneet rakennusaineet kestävät tulen koettelemisen. Ei Herra turhaan kehota Laodikean kaupungin uskovien yhteisöä ostamaan Häneltä itseltään tulessa kaikesta kuona-aineesta puhdistettua kultaa. Ei mikään helppo tie väljähtäneelle seurakunnalle, mutta kovat neuvot ovat tarpeen silloin, kun Hengen lähtö on lähellä.

Meitä uskovia sitovat monenlaiset asiat, etenkin täällä länsimaissa ja Suomessa; uskonnollisen perinteen kiviriippa, joka estää meitä lähtemästä lentoon, antiikin Kreikan hellenismistä lähtöisin oleva rationalismi ja asioiden pilkkominen sektoreihin (esim. maallinen - hengellinen), mikä estää meitä uskomasta ja luovuttamasta asioita Jumalalle sekä kaiken kattava materialistinen ajattelu, joka vääristää omat aineelliset resurssimme kaikkivaltiaan korvikkeeksi ja pienentää Jumalan kauppatieteiden maisteriksi (sori kaverit, joilla on tämä tutkinto J ). Mutta vakavasti puhuen: Herran pelko on muuttunut ihmispeloksi, mikä pysäyttää evankeliumin eteenpäin menemisen.

Miten saada aikaan seurakunnalle vainot kestävä rakenne? ”Pelkkä” kotona kokoontuminen ei riitä. Tarvitaan myös poisoppimista em. materialismista. Vertauskuvana tästä voisivat olla kuningas Saulin varusteet nuoren Daavidin yllä; ne edustivat oman aikansa taisteluvarusteiden ehdotonta huippua – ”parasta mitä rahalla voi saada” – mutta Daavidille ja hänen sodankäyntitapaansa ne olivat täydellisen sopimattomat. (Ks. 1.Sam. 17.)

Tarvitsemme myös ehdotonta poisoppimista viihteellisyydestä, mikä leimaa konferenssejamme. Tarvitsemme tilalle Jumalan pyhyyden tuntoa. Tarvitsemme verkottumista oikeiden ihmisten kanssa. Tähän Paavali antaa hyvän neuvon nuorelle Timoteukselle: ”harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” (2.Tim. 2:22). Meillä ei ole enää aikaa lepsuiluun, eikä väärään hienotunteisuuteen näissä asioissa. Tarvitsemme hengellisiä sota-aseita käyttöömme, emme Saulin korkeinta teknologian huippua edustavia juttuja.

Emme kaipaa enää johtajiksemme poliitikkoja, vaan näkijöitä, emme esikuntaupseereja, vaan rintamakomentajia, jotka johtavat joukkoja edestä. Hyvänä esimerkkinä olkoon ulkoministeri Alexander Stubb, joka seurasi tulenarkaa tilannetta etulinjassa Georgiassa jopa oman turvallisuutensa uhalla. Samaan aikaan ulkopolitiikkaa perinteisesti johtanut tasavallan presidentti poseerasi suomalaisurheilijoiden välissä erään suuren aasialaisen diktatuurivaltion järjestämissä epämääräisissä urheilukilpailuissa. Jännä juttu; mies teki vain velvollisuutensa ja jo esim. Ajankohtainen Kakkonen huutaa kurkku suorana, että ”ulkopolitiikan askelmerkit ovat sekaisin”. Joopa joo, parempi olisi olla vain poliittisesti korrektisti hiljaa. No, kyllähän vastaavanlaisia tilanteita löytyy uskovienkin piiristä aina sieltä, missä organisaatio alkaa kangistua kaavoihinsa ja muuttua itsestään selväksi, omaa elämäänsä kaikessa rauhassa eleleväksi instituutioksi.

Tasapainon vuoksi on hyvä muistuttaa tässä myös aidon hengellisen vanhemmuuden merkityksestä. Eräs ystävä kertoi viikonloppuna Afrikan villeistä norsuista, että joissain laumoissa vanhat norsut ovat kuolleet pois ja nuoret norsut ovat villiintyneet tässä ”paimenettomassa” tilanteessa. Ne tuhoavat kyliä ja tallovat jalkoihinsa kaiken tielleen osuvan. Oiva vertauskuva myös hengellisestä elämästä, jolle löytyy kyllä raamatullistakin tukea 1.Kuningasten kirjan 12. luvusta.

Me tarvitsemme ”vanhojen norsujen” viisautta, harkintakykyä ja elämänkokemusta. Minun on hyvä olla halukas oppimaan ja saamaan vaikutteita heiltä. Haluan oppia tunnistamaan heitä ympärilläni, hakeutua heidän seuraansa ja kuunnella heitä. Ehkäpä minusta jonain päivänä voi tulla samanlainen jollekin nuoremmalle?