Paimenten illallinen

Vietimme viime perjantaina "Paimenten illallista" ystäväni Tuomon tontilla sijaitsevassa kodassa. Meitä oli koolla yksitoista eri ikäistä miestä ja söimme herkullista lammaskeittoa, puhuimme Paavalin seikkailuista muinaisessa Ateenassa, rukoilimme ja ylistimme Jumalaa. Tämä tapa on vakiintunut meille jo kohta vuoden ajalta ja tavallaan se on syntynyt jatkona Lahdessa toimineelle Pastorien rukousrintamalle.

Pastorien rukousrintama syntyi joskus tämän vuosituhannen alussa, kärsi kristittyjen keskinäisestä nahistelusta ja jakaantuneisuudesta, jatkoi elämistä raajarikkona osan pastoreista jäädessä melko pian syrjään rukousyhteydestä, kuka mistäkin syystä. Lopulta me viimeiset jäljellä olevat päätimme saattaa sen kunniakkaaseen haudan lepoon joskun syksyllä -07. Eipä ole kukaan kaipaillut sitä sen jälkeen...

Samassa yhteydessä ystäväni Pekka totesi, että olisi kuitenkin hyvä jatkaa yhteydenpitoa jollakin tavalla tämän jälkeenkin. Hän ehdotti siinä yhteydessä, että järjestettäisiin jonkinlaisia "paimenten illallisia", joihin kutsuttaisiin sellaisia miehiä, joilla on kutsua paimenuuteen, vastuunkantoon ja huolenpitoon muista Herran lauman lampaista. Minä siihen, että "joo, ja sitten syödään lammasta". Pekka taas oli sitä mieltä, että se olisi sitten sitä "kadonnutta lammasta".

Niin me olemme sitten kokoontuneet vähän eri porukalla kunakin kertana, mutta ideana on kantaa huolta Kristuksen ruumiista omalla paikkakunnallamme. Ja tällä kertaa me siis juttelimme Paavalin toiminnasta Ateenassa ja sen jälkeen Korinttissa Apostolien tekojen pohjalta.

Tuo Apostolien tekojen 17. luvussa kuvattu tilanne Ateenassa on sinänsä hyvin mielenkiintoinen, koska siinä Paavali oikein todella "törmää" siihen maailmankuvaan ja ajattelutapaan sekä sen takana olevaan henkivaltaan, jonka perustalle on koko länsimainen sivistyksemme osittain rakennettu; antiikin Kreikka ja sen hellenistinen sivistys ja sen ehdoton kruununjalokivi Ateena. Tältä pohjalta onkin hyvä panna merkille se ensireaktio, jonka Ateenan ensikohtaaminen synnytti Paavalissa; "hän kiivastui hengessään" nähdessään epäjumalien moninaisuuden kaupungissa.

Ateenalla ei enää tuohon aikaan ollut paljoakaan merkitystä poliittisesti tai sotilaallisesti itäisen Välimeren alueella. Sen suurvalta-ajasta oli kulunut aikaa ja tässä suhteessa se oli kuin varjo entisestään. Mutta hellenistisen filosofian alalla Ateena edelleen oli ajan hermolla ja sen vaikutusala laaja. Kaupungissa oli edelleen olemassa lukuisia filosofikouluja, joissa antiikin sivistystä, filosofiaa ja puhetaitoa välitettiin eteenpäin uudelle sukupolvelle. Platonin Akatemia ja Aristoteleen perinnön vaalijat elivät omaa elämäänsä korkealla tavallisen rahvaan yläpuolella.

Käytännössä Paavali törmää torikeskusteluissaan ateenalaisten kanssa kahteen filosofiseen koulukuntaan, nimittäin epikurolaisiin, jotka käytännössä olivat materialisteja ja korostivat nautinnonhaluisen elämän oikeutusta sekä tuolloin suurinta suosiota nauttineeseen stoalaisuuteen, jonka näkemyksen mukaan kaikkea hallitsee persoonaton jumaluus, luonto ja ihmisjärki. Keskustelut näiden koulukuntien edustajien kanssa eivät tunnu johtavan mihinkään. Enemmänkin suhtautuminen Paavaliin Kristuksen evankeliumin julistajana on vähättelevä, suorastaan halveksuva: "mikähän itseoppinut self-made filosofi tuokin luulee olevansa?"

Keskustelut johtavat kuitenkin askeleen pitemmälle ja Paavali saa kunnian esittää oman opinkäsityksensä Areiopagilla, joka alunperin oli käsitellyt mm. henkirikos- ja uskontoa koskevia asioita ja jolle edelleen kuului opetustoimen valvonta. Ei ole kuitenkaan luultavaa, että Paavaliin olisi kohdistettu mitään viranomaistoimia, vaan kyseessä oli enemmänkin "muodollinen kuuleminen". Mutta puheessaan Areiopagilla Paavali muuttaa selkeästi lähestymis- ja menettelytapaansa. Missään muualta Apostolien teoissa emme löydä Paavalin pitäneen tällaista puhetta. Siitä puuttuu miltei kokonaan se ehdoton Kristus-saarna, jossa jokaisen yksilön asiat ja Jumala-suhde pelkistetään suhteeseen tähän Jeesukseen. Sen sijaan nyt Paavali omaksuu etnisen ja apologeettisen eli uskoa puolustavan lähestymistavan. Hän ottaa lähtökohdakseen antiikin hellenistisen ajattelun, viisauden ja runouden ja pyrkii tätä kautta esimerkkejä hyväksikäyttäen voittamaan sivistyneet ateenalaiset puolelleen.

Kun lukee tähän UT:n kohtaan liittyvää teologista kirjallisuutta, kommentaareja ja selitysteoksia, niin aika usein Paavalin etnistä ja apologista lähestymistapaa kiitellään ja ylistetään, hänen puhettaan analysoidaan, miten hienosti Paavali ottaa esille yhtymäkohtia kreikkalaisen runoilija Aratoksen "Fainomena"-teoksesta etc. Sitä pidetään ylitsevuotavan nerokkaana kristinuskon perustotuuksien argumentointina sellaiselle kuulijakunnalle, jolla ei ollut sitä VT:n kirjoituksista nousevaa esiymmärrystä, joka juutalaisen synagoogajärjestelmän puitteissa muuten toimi luonnollisena kontaktipintana Paavalin julistukselle. Monet apologit ja teologit tämän jälkeen ovat suorastaan vannoneet tämän Paavalin "ateenalaisen" metodin nimiin ja nähneet siinä hyviä rakennusaineita esim. kommunikoitaessa evankeliumia postmodernissa tilanteessa.

No, tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea Apt. 17. lukua eteenpäin ja todeta, että koko evankeliumin julistustilanne ei johda oikeastaan mihinkään, vaan Luukas kertoo, että Paavali vain "lähti pois heidän keskeltään". Jotkut halusivat kuulla uskoon, joku tuli uskoon, mutta muuten koko juttu päättyi lässähtämiseen. Ei tullut ensinnäkään sitä vastakkain asettelua uskonnollisen tai pakanallisen maailman kanssa, mikä muuten oli ominaista apostoliselle lähetystyölle, eikä myöskään tullut sitä hengellistä läpimurtoa, joka usein liittyi tämänkaltaiseen konfliktiin.

Edelleen sitäkin mielenkiintoisempaa on lukea, mitä Paavali itse myöhemmin kertoo tästä kokemuksestaan ja sen seurauksista 1. Korinttilaiskirjeessä:

- "Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan evankeliumia julistamaan - ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: "Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmärtäväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi." Missä ovat viisaat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi?" (1.Kor. 1:17-20)

- "Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna. Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan." (1.Kor. 2:1-5)

Paavalin kokemus ja opetus aiheeseen liittyen on hyvin selvä, suorastaan yksiselitteinen. Tästä on hyvä ottaa oppia tämän päivän länsimaisessa maailmassa eläessämme. "Ateenalainen" puhetaitoon (antiikin retoriikka) ja viisauteen (filosofia) perustuva metodi ei toiminut tuolloin. Toimiiko se oikealla tavalla nytkään, on hyvä kysymys; synnyttääkö se oikeaa hedelmää? "Korinttilainen" metodi taas sai aikaan hengellisen läpimurron kaupungissa ja sen lähiympäristössä. Ateenaan Paavali ei kirjoittanut yhtään kirjettä. Itse asiassa tämän tapauksen jälkeen ei koko kaupunkia mainita kertaakaan UT:ssa. Korinttista sitä vastoin puhutaan UT:ssa sitäkin enemmän - niin hyvässä kuin pahassakin.

Eli mitä tästä opimme?

Onko "ateenalaisuus" se vihoviimeinen verho , joka Jumalan täytyy seurakuntansa silmiltä länsimaisessa kristillisyydessämme riisua, jotta Hänen voimansa pääsisi murtautumaan esille? Täytyykö Jumalan nöyryyttää meitä ja antaa meidän vajota "korinttilaiselle" tasolle siveellisesti ja kulttuurisesti ennen kuin vain Hän yksin kelpaa meille?