Sunnuntaiaamuna

Olen miettinyt kuluneen kesän kulkua ja mitä on tapahtunut, sattunut, tullut eteen, toteutunut etc. Jotkut asiat ovat toteutuneet suunnitellusti, jotkut taas yllättäen tupsahtaen eteeni. Joitain asioita taas jäi toteutumatta, tekemättä, vaikka olisin halunnutkin toisin. Joka tapauksessa kulunutta kesää miettiessäni mielen valtaa rauha ja tyytyväisyys; Jumala on ollut uskollinen ja hyvä ja Hänen suunnitelmansa on parasta, mitä kohdallemme voi koskaan sattua.

Kuitenkin eräänä aamuna tässä hiljattain minut yllätti ajatus tyytyväisyydestä omaan tilanteeseeni ja toisaalta suhteestani mahdolliseen, tulevaan muutokseen. Kesä oli hyvää aikaa, jolloin tapahtui paljon hyviä asioita - okei, eikä siinä ole mitään pahaa tai tuomittavaa. Meillä on oikeus nauttia Jumalan hyvistä lahjoista kiitollisin mielin, ilman pelkoa siitä, että Jumala ikäänkuin rankaisee meitä sen jälkeen.

Mutta sitten mieleeni tuli ajatus, että mitä jos Jumala radikaalisti muuttaakin tilanteemme ja ulkonaiset olosuhteet? Nyt olen nauttinut levosta, rauhasta ja hiljentymisestä, mutta mitä jos äkkiä elämämme täyttääkin meille aiemmin tuntemattomien ihmisten tuska, hätä ja ahdistus; heidän yhtäkkiä akuutiksi tullut Jumalan etsintänsä? Mitä jos näitä ihmisiä onkin käsissämme yhtäkkiä useita, kenties kymmeniä?

Tänä aamuna tuo sama ajatus yllätti minut uudelleen; seisoin aamulenkillä liikennevaloissa ja vastaan käveli parikymppinen hevarikaveri mp3:neen ja ironmaidenpaitoineen. Yhtäkkiä mieleeni nousi ajatus hänestä vasta uskoontulleena kertomassa kaiken mullistavaa ilosanomaa kavereilleen ja sukulaisilleen; tuli tarttuisi kuiviin oksiin ja leviäisi kulovalkean tavoin salamannopeasti kaikialle ympäristöön...

Niin, mitäpä jos Jumala yllättäen toimisikin näin ja muuttaisi kuviomme radikaalisti? Tilalle tulisikin hengellisesti puhuen työntäyteiset illat ja jopa yöt, viikonloput valtaisikin kuumeinen ihmisten paimentaminen, keskustelut, Sanan tutkimiset ja tapaamiset. Olisinko minä valmis siihen; vaihtamaan rauhalliset ja ennustettavat päiväni täysin uudenlaiseen elämäntilanteeseen?

Jostain tällaisestahan Paavali puhuu, kun hän kertoo Efeson seurakunnan vanhimmille siitä, mitä kaupungissa tapahtui hänen vaikuttaessaan siellä: "Te tiedätte ensimmäisestä päivästä asti, kun minä Aasiaan tulin, miten minä kaiken aikaa olen ollut teidän kanssanne; kuinka minä olen palvellut Herraa kaikella nöyryydellä ja kyynelillä, koettelemuksissa, jotka ovat kohdanneet minua juutalaisten salahankkeiden tähden; kuinka minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä hyödyllistä on, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että huone huoneelta, vaan olen todistanut sekä juutalaisille että kreikkalaisille parannusta kääntymyksessä Jumalan puoleen ja uskoa meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen. ... muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä ja päivää kyynelin neuvonut teitä itsekutakin" (Apt. 20:18-21, 31).

Luulen, että joskus minullakin oli tapana sen kummemmin asiaa miettimättä todeta ykskantaan, että "amen, Herra, antaa tulla satoa taivaan täydeltä!" Herra antakoon herätyksen ajan! Sitähän jokainen uskova kaipaa ja janoaa; kokea Hengen vuodatuksen taivaasta ja nähdä satojen, jopa tuhansien ihmisten kääntyvän pimeydestä valkeuteen. Kuitenkaan monikaan ei ole tullut ajatelleeksi sitä työn määrää, joka meitä tuolloin odottaa. En pelkää työn määrää sinänsä, vaan enemmän pelkään, että nykyiset rakenteemme eivät yksinkertaisesti kestäisi sellaista tulvaa uusia, pystymetsästä pelastuneita. Rakenteemme perinteisissä seurakunnissa on näet suunniteltu ottamaan vastaan, opettamaan sisäsiistiksi ja integroimaan yhteisöön muutaman Alfa-kurssin käyneen per toimintakausi.

Luulen, että tässä on yksi syy siihen, miksi meillä ei ole herätystä. Seurakuntamme eivät kasva, koska ne eivät halua kasvaa. Tottumuksen tyrannia on liian suuri voima pitämään meidät aloillamme ja tyytyväisinä. Toinen yhtä tärkeä syy on seurakuntakulttuurimme viihteellisyys; meitä kiinnostaa enemmän toistuvat hyvät fiilikset ja jatkuvat uudet siunaukset, kuin Jumalan Sanan totuus. En minä tässä osoittele syyttävällä sormella ulospäin, vaan puhun omasta elämästäni; nämä hengellisen velttouden juuret nimittäin löydän itsestäni.

Samalla kun tätä kirjoitan katselen toisella silmällä TV7:lta dramatisoitua dokumenttia tsekkiläisestä toisinajattelijasta, Jan Husista, jonka katolinen kirkko - monien muiden tuhansien ohessa - tuomitsi harhaoppisena kuolemaan roviolla polttamalla v. 1417. (Hänen rikkomuksiaan oli mm. se, että hän rukoili Jumalaa suoraan, eikä virallisen seurakunnallisen hierarkkian puitteissa.) Mieleen tulee monenlaisia ajatuksia kirkollisen yhteisön ja sen rakenteiden dna:sta, joka siirtyy eteenpäin tuleville sukupolville. Näin jopa siinäkin tapauksessa, että uusi yhteisö skismaattisesti eroaa emokirkosta; tuolloinkin se useimmiten kantaa edeltäjänsä dna:ta eli toimintakulttuuria, tapaa reagoida uhkiksi koettuihin ihmisiin ja asioihin jne.

Erään kirkkokunnan palveluksesta erotessani minua varoitettiin tekojeni seuraamuksista, kuten yksinjäämisestä, sitä seuraavista ahdistuksista jne. Eräälle ystävälleni luvattiin hyvää urakehitystä, jos hän "vain pysyisi nöyränä" ja toista varoitettiin siitä, miten hän eronsa jälkeen menettäisi kaikki ne vaikutusmahdollisuudet, jotka hänellä nyt vielä yhteisöön kuuluessaan on.

Niinpä, samaa olisi voitu sanoa John Wycliffelle, Jan Husille, Martti Lutherille, Sveitsin ja eteläisen Saksan anabaptisteille ja monille, monille muille, jotka arvostivat Jumalan Sanan totuudet kallisarvoisemmaksi kuin mitkään muut asiat. Ja varmaan sanottiinkin; ura, mahdollisuudet, tutkijankammio, kirjan julkaisu, status etc. He olivat kuitenkin uskonpuhdistajia joihinkin tiettyihin Jumalan Sanan totuuksiin liittyen; kaste, uskonvanhurskaus, Jumalan Sana omalla äidinkielellä kirjoitettuna ym. Nyt Jumalan Sanan opetukseen seurakunnasta kuuluvien totuuksien puhdistaminen on vielä osittain edessä päin, osittain jo menossa, mutta edelleen vaiheessa. Tässä uskonpuhdistuksessa koen oman paikkani olevan ja tässä prosessissa haluan pysyä mukana.

Nykyään puhutaan niin paljon uskovien ihmisten "unelmista" ja siitä, miten pitää "unelmoida asioita yhdessä Herran kanssa". (Ennen tätä kait kutsuttiin rukoilemiseksi?) Hiljattain eräs tuttuni kysyi minulta minun ja vaimoni unelmistani. Totesin hänelle, että ei Jumalalla mitään unelmia ole. Jumalalla on suunnitelma, jonka Hän toteuttaa ja piste. Unelmat kuuluvat ihmisten vajavaiseen maailmaan ja ne voivat olla joko linjassa Jumalan tahdon ja suunnitelman kanssa tai sitten ei. Tämä Jumalan Sana sitten arvioi meidän unelmiemme arvon. Raamatullisempaa on puhua näystä, jonka Jumala antaa oman tahtonsa ja suunnitelmansa pohjalta siitä, mitä Hän aikoo tehdä.

Mutta okei, unelmoidaan hetki: minulla on unelma, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua, jos Herran tulo sinne asti viipyy, Lahdessakin on paikallisella tasolla olemassa yksi Kristuksen seurakunta, johon ajatellaan kuuluvan kaikki Jeesukseen uskovat tällä paikkakunnalla ja jolla on omat yhdessä tunnustetut vanhimpansa ja joka ylläpitää muutamia kiertäviä, apostolisen kutsun omaavia ihmisiä. Tämä seurakunta kokoontuu kodeissa, työpaikoilla, kahviloissa or where ever. Sen tunnusmerkkejä on yhdessä eläminen, omastaan jakaminen ja jatkuva verkostomainen leviäminen. Herran omat eivät siis enää jakaudu puolueisiin tunnuskuntien, johtajien, kulttuuristen tekijöiden tai erityiskorostusten perusteella, vaan tunnustavat yhden Kristuksen ruumiin täällä ja elävät sitä myös käytännössä todeksi.

Onko se linjassa Raamatun Sanan kanssa? Ehdottomasti! Onko se mahdollista? Vaikealta näyttää...

Siinäpä teillä unelmaa kylliksi.