Saturday, August 09, 2008

Miksi boikotoin Pekingin olympialaisia?

Miksipä en boikotoisi? Mietipä nyt itse; urheilukisat pidetään saasteisessa ilmassa suurkaupungissa, joka on tunnettu ihmisoikeuksien rikkomisista ja joka on totalitaarisen diktatuurin pääkaupunki. Samaan aikaan kun eri maiden urheilijat kisailevat valheellisissa kulisseissa kansalaisoikeuksia, sananvapautta ja tiedonvälitystä rajoitetaan entistäkin tiukemmin, puhumattakaan ihmisoikeusrikkomuksista, vangituista toisinajattelijoista ja maanalaisen kotiseurakuntaliikkeen pastoreista.

Niin, ja vielä Tiibetin miehitys, josta on oltu hiljaa vuosikymmenet… Eikö siinä jo ole tarpeeksi syitä boikotoida näitä pakanallisia urheilukisoja? Vasta näiden syiden jälkeen tulee mukaan kuvaan urheilijoiden väärillä menetelmillä hankitut tulokset, joita sitten vuosikausia jälkeen päin perutaan ja mitaleita kinutaan takaisin.

Kuulin luotettavalta taholta (elokuun 2008 Charisma-lehden numero), että Franklin Graham olisi suositellut kristityille evankelioinnista pidättäytymistä Pekingin olympiakisojen aikana. Ai miksikö? No, kun se on Kiinan lakien vastaista. Kiinan hallitus kun ei tule olympiakisojen aikana sietämään evankeliointia lainkaan.

Bob Fu, China Aid Associationin presidentti, otti kantaa OneNewsNow.comin haastattelussa tähän Grahamin kommenttiin ja kutsui sitä ”´loukkaavaksi ja sopimattomaksi”. Hänen mukaansa Kiinan maanalainen seurakunta toivottaa tervetulleeksi kaikki evankelioimisyritykset. ”Kiinalaiset kristityt ovat lainkuuliaisia, isänmaallisia kansalaisia”, Fu kertoi haastattelussa. ”Mutta kun epäoikeudenmukainen laki vaatii tekemään vastoin heidän uskoaan ja Jeesuksen opetusta lähetyskäskyssä, he eivät voi eivätkä halua sallia uskonsa peittämistä miellyttääkseen ateistista hallitusta olympiakisojen aikana, vaikka se tarkoittaisikin vankeutta ja kidutusta. Mr. Grahamin kommentti on syvä loukkaus satoja vankeudessa olevia kotiseurakuntalaisia ja heidän perheitään kohtaan.”

Onko tilanne nyt siis tämä; suuren amerikkalaisen evankelioimisjärjestön edustaja on virallisella vierailulla Kiinassa, jossa hän julistaa evankeliumia julkisesti ja tapaa hallituksen edustajia jne? Toimiiko tässä tilanteessa hän – suuren amerikkalaisen evankelioimisjärjestön johtohenkilö – reaalipoliitikon ja käytännön miehen tavoin? Ajatteleeko hän, että mikäli järjestömme haluaa tehdä työtä vastaisuudessakin Kiinassa (sen hallituksen luvalla), niin kannattaa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja vaieta ikävistä asioista, antaa periksi vaatimuksille ja ottaa tilanteesta se hyöty irti mikä on mahdollista. Seuraukset ovat kahtalaiset; työmahdollisuudet Kiinassa säilyvät jatkossa, mutta hallituksen tiukassa kontrollissa.

Jotain tuttua tässä on, kun muistelen aikaa 1970-luvun Suomessa suuren ja mahtavan Neuvostoliiton varjossa ja karhumaisessa suojelussa. Yleisesti tiedettiin kristittyjen ja muiden toisinajattelijoiden julmista vainoista itänaapurissamme, mutta silloisen maan tavan – ”suomettumiseksi” kutsutun (saks. ”Finlandisierung”) – mukaan asioista viisaasti ja hienotunteisesti vaiettiin. Näin teki ennen kaikkea koko maan poliittinen eliitti puoluekantaan katsomatta (pientä paitsioon ahdettua oppositiota lukuunottamatta) ja kirkollinen eliitti seurasi lammasmaisen kuuliaisesti perässä.

Tuolloin (poliittisesti korrektia ja urakehityksen kannalta järkevää) hiljaisuutta perusteltiin sillä, että oli itse asiassa parempi vainottujen kristittyjen itsensä kannalta, ettei heidän tilanteestaan jossain Äiti-Venäjän vankileirien saaristoissa liikoja kohistu. Pääsisivät raukat vähemmällä vainolla, kun rautaesiripun tällä puolella oltaisiin hissukseen. Jossakin tapauksissa käsiä pestiin myös sillä verukkeella, että ei tiedetty tarpeeksi tilanteesta tai että tiedot olivat niin ristiriitaisia ja tarkistamattomia. Näin esim. suhtautumisessa romanialaiseen pastori Richard Wurmbrandiin.

Niin, elikkä jotain tuttua tässä on – ajatellaanpa vaikka omien nykyisten johtajiemme rähmälläänoloa Brysselin suuntaan. Siinä täyttyvät ne samat tunnusmerkit; se on naiivin kritiikitöntä, siinä suljetaan silmät tosiasioilta, se ulottuu yli melkein koko poliittisen kentän ja sillä on hallussaan lupaukset tulevaisuudesta, urasta ja menestyksestä niin poliittisella kuin uskonnollisellakin sektorilla. Mutta mitä se on oikeasti todelliselta luonteeltaan? Olen jostain lukenut vuosia, vuosia sitten, että venäläiset kommunistit kutsuivat suomalaisia nöyristelijöitään ”huoriksi”. Sori, se ei ollut minun sanavalintani. Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin on se, millä tavalla tämä silloinen leima sopii tämän päivän tilanteeseen ja miten se korreloi Raamatun ”haureudeksi” kutsuman termin sisällön kanssa?

Käytännössä Kiinan tilanteen pohjalta herää kysymys, miten Raamatulle uskollisten ja Pyhän Hengen johdolle kuuliaisten kristittyjen tulee toimia tilanteessa, jossa valtiovalta kieltää evankelioinnin tai pyrkii rajoittamaan sen olosuhteisiin, jossa se on kontrolloitavissa? Entä miten toimia tilanteessa, jossa valtiovalta hyväksyy sellaiset kirkot, jotka alistuvat sen laatimiin pelisääntöihin ja vainoaa niitä, jotka eivät suostu esim. rekisteröitymään?

Hätäisempi saattaisi heittää kehiin ajatuksen, että eikö silloin kannattaisi luopua näiden isojen järjestöjen julkisten ristiretkien tukemisesta ja siirtyä tukemaan yksinkertaisia kiinalaisia kristittyjä ikään kuin yksityishenkilöinä? Olisiko hyvä juttu tukea enemmänkin kiinalaista kotiseurakuntaliikettä, kuin tuhlata aikaa painiskeluun byrokratian kanssa? Jos evankeliointi kielletään suurelta amerikkalaiselta organisaatiolta, niin ei anneta sen masentaa, koska eihän kukaan voi kieltää ihmisten välistä kanssakäymistä, vuorovaikutusta ja elämän jakamista? Pyhä Henki ei ole sidottu.

Tästä nousee edelleen monia kysymyksiä liittyen esim. kirkolliseen verokantoon ja yhteiskunnalliseen tukeen kristillisille yhteisöille myös täällä Suomessa. Tuleeko niitä hyväuskoisesti ottaa vastaan ”siunauksina ylhäältä” vai toimivatko ne tulevaisuudessa ansana ja kiristyskeinona tietyissä kysymyksissä? Luulen, että nykyiset vapaat suunnat ovat tulevaisuudessa kasvokkain juuri näiden kysymysten kanssa.

Ajatellaanpa vaikka Irina Krohnin tokaisua arkkipiispa Jukka Paarmalle Ajankohtaisen kakkosen homoliittokeskustelussa, että jollei kirkko pian saata linjaansa ja käytäntöjään homoliittokysymyksessä yhteiskunnan edellyttämälle tasolle, niin siinä tapauksessa yhteiskunnankin on mietittävä uudelleen omaa suhtautumistaan ja omaa tukeaan kirkolle. TV2 välitti hyvin realistisella tavalla katsojille arkkipiispan ehkä hieman hätääntyneen reaktion ja kiirehtimisen nopeasti korjaamaan tilannetta vastauksellaan.

Onko niin, että se paine, mikä nyt kohdistuu yhteiskunnan arvojen taholta evl. kirkkoon, tulee jatkossa kohdistumaan yhtä musertavana – virallinen valtiovalta, yhteiskunta poliittisine koneistoineen ja media koko voimallaan – vapaiden kristittyjen kirkkokuntia ja seurakuntia kohtaan?

Toimiiko Kiinan tilanne jonkinlaisena tulevaisuuden mallina meille eurooppalaisille kristityille? Tulemmeko mekin näkemään maassamme/maanosassamme jotain samanlaista kristinuskon jakaantumista ”viralliseen” hyväksyttyyn ja myös ammatillistettuun kristillisyyteen ja ”epäviralliseen”, ei-toivottuun ja jopa vainottuun uskoon Jeesukseen? Ensin mainitulle voisi olla ominaista hyvin pitkälle menevä mukautuminen yhteiskunnallisen arvo- ja mielipideilmaston vaatimuksiin. Se tulee näkymään mediassa, julkisuudessa, koululaitoksen piirissä jne. Jälkimmäiselle lienee jatkossa ominaista toisaalta koko ajan kapeneva tila elää vapaana julkisuudessa ja toisaalta entistä tiiviimpi verkottuminen samoin ajattelevien ja uskovien kanssa. Se kasvaa ruohonjuuritasolla, ihmisten kodeissa ja työpaikoilla, harrastuksissa ja keskusteluissa. Sen vahvuus on juuret maassa, oikeassa mullassa, eikä kukkapurkissa.

Todeksi epäilemäni tulevaisuuden malli on tietenkin kärjistetty ja pintapuolinen, eikä raja näiden kahden ”kristillisyyden” välillä ole mitenkään ehdoton ja selvä. En myöskään kuvittele olevani niin viisas itsessäni, että ryhtyisin maalailemaan jotain yksityiskohtia tarkemmin. Ei ole myöskään epäilystäkään siitä, etteikö aitoja Jeesuksen seuraajia olisi molemmissa ryhmittymissä – vai pitäisikö sanoa ”kaikissa” ryhmittymissä. Niinhän on nytkin, niin Kiinassa kuin Suomessakin. Eri asia sitten on se, miten kenellekin käy, kun ”tuuli kääntyy ja kaikki muuttuu”.

Mutta ei jäädä kuitenkaan passiivisesti odottelemaan tätä. Elämä on tässä ja nyt. Sen tähden boikotoin Pekingin olympiakisoja; totuuden nimissä, ihmisoikeuksien, puhtaan urheilun ja Tiibetin puolesta ja kärsivän Kristuksen ruumiin tähden.

3 comments:

JUKKA NIKKILÄ said...

JA TÄHÄN BOIKOTTIIN SANON AAMEN, JA MUUTKIN AJATTELEVAT HERRAN OMAT BOIKOTOIKAA...................
SPADI

Anonymous said...

Mitä boikotointisi on käytännössä? Vaihdatko esimerkiksi kanavaa kesken Urheiluruudun, missä haastatellaan suomalaista olympiamitalistia tai näytetään Messin maaleja? Vai poltatko sanomalehden, missä kerrotaan olympialaisista? Olen sitä mieltä, että Kiinan hallituksen törkeydet tulee saattaa kaikkien tietoon - vaikka sitten boikotin kautta. Mutta miten julistamasi boikotti näkyy käytännössä?

Timo Koivisto said...

Omasta kisaboikotistani:

Seuraan kyllä muuten urheilua tv:stä ja muutenkin, mutta rehellisesti täytyy tunnustaa, että kyllä näistä kisoista on maku pois jo ennen kuin ne ovat kunnolla alkaneetkaan. Muutenkin koko olympiahuumassa on hyvä muistaa koko urheilujuhlan pakanalliset juuret.

En välttämättä vaihda tv-kanavaa kesken Urkkiruudun, mutta väsyksiin asti tuon kaikille olympialaiset puheeksi ottaville esille sen, minkälaisen diktatuurin ja sen seurausten varjossa kisat järjestetään. Eli käytännössä boikotti tapahtuu kohdallani näin; henkilökohtaisen vaikuttamisen ja asian esille tuomisen, kirjoittamisen yms. kautta.