"Aina ei jaksa..."

Muistan joskus kauan sitten lukeneeni Hesarista tai jostain jutun nuoresta kehitysvammaisesta pojasta, joka kesken intensiivisten touhujen oli vetäytynyt nurkkaan itsekseen lepäilemään. Ainoa perustelu, jonka hän oli yllättävälle käyttäytymiselleen aikuisten analyyttis-loogisen maailman vaativien tivailujen edessä antanut oli ollut: "Aina ei jaksa..."

Joskus blogin kirjoittamisen suhteen tulee vähän samanlaisia kausia: "aina ei jaksa...". Ihmisessä kun on jotain niin perin "juutalaista" - tämä sanottuna ilman minkäänlaista antisemitismiä - että yksinkertaisimmista ja alunperin sydämen halusta lähteneistä jutuistakin voi tulla jonkinlainen tekijäänsä orjuuttava "Grotte-mylly" (Viktor Rydberg), joka jauhaa ja jauhaa, kunnes lopulta uuvuttaa loppuun pyöritäjänsä. Tarkoitan tällä "juutalaisuudella" ihmisen synnynnäistä ja yhtä synninomaista tarvetta aina yrittää omin töin kelvata Jumalalle. Mutta yhtä hyvin voitaisiin puhua "protestanttisen työn etiikan" luomista paineista (Max Weber), joka johtaa työuupumukseen ja loppuun palamiseen alunperin kutsumuksena alkaneen työn ääressä.

Monet pitävät kuitenkin tätä aidon kutsumuksen epäämättömänä tunnusmerkkinä. Monen hengellisen yhteisönkin tunnuslaulu on Sibeliuksen tunnetuksi säveltämä "Ateenalaisten laulu" (san. Viktor Rydber), jossa lauletaan, miten "kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin." Ja laulu jatkaa: "Nuorukaiselle kuolla kuuluu...". Tunnen joitakin hengellisen työn tekijöitä, joiden ajatukset Jumalan antaman pyhän kutsumuksen täyttämisestä menevät jotakuinkin tähän tapaan. Se oma "joukko" on tuolloin oma lahko ja sen jäsenet, "maa" ja "heimo" oma kirkkokunta.

Taudinkuvaan kuuluu silloin myös se, että esim. ensimmäinen seurakuntatyössä koettu burn-out on eräänlainen yhteisöllinen initaatioriitti; vasta nyt tämän koettuasi olet "one of the good guys". Ymmärrän toki tämän olevan täyttä totta myös aidossa Jumalan työssä. On kuitenkin olemassa hienon hieno, veteen piirretty viiva, joka erottaa em. "aidon Jumalan työn" enemmänkin puhtaasti inhimillisestä uhrautumisesta jollekin yhteisölle, järjestölle tai työmuodolle: SPR, Amnesty International, Oikeutta eläimille, kirkkokunta, lähetysjärjestö tmv. Tämä kaikki viime mainittu voi siis olla sinänsä hyvää ja humaania ilman, että sillä kuitenkaan on Jumalan synnyttämää elämää itsessään.

Eräs seurakuntapastori lopetti joskus kauan sitten tällaiset harhaoppisiksi kokemansa pohdintani lyhyeen toteamalla ykskantaan, että "jotenkin se pitää seurakunnan toimintakin hoitaa ja jonkun nekin työt on tehtävä". Se siitä sitten. Mutta ajatukset eivät ole jättäneet minua rauhaan.

Don´t get me wrong. Uskon kyllä ihanaan kuolemiseen Herran työssä - "tahdon rakastaa ristiä vaan, kunnes kruunuun sen vaihtaa mä saan", niinkuin laulussa sanotaan. Muistan joskus 70-luvulla Haminan seudulla hurskaan luterilaisen papin kuolleen saarnapönttöön heti viimeisen saarnansa pidettyään. Hänen kuolinilmoituksessaan oli paljon puhuva teksti: "Ja kun hänen virkatoimensa päivät olivat päättyneet, meni hän kotiinsa" (Luuk. 1:23 RK 38). Mutta rehellinen ollakseni, uskon tämän olevan vähän eri juttu kuin toiminnallisen, ohjelmiston pyörittämiseen keskittyvän organisaation hoitaminen, oli se sitten uskonnollinen tai reilusti maallinen.

Puhun rohkeasti ja ennen kaikkea omasta kokemuksestani. Sen tähden uskallan myös rohkeasti kehottaa Sinua, joka tuskailet näiden samojen paineiden ja kysymysten alla, että älä epäröi lähteä ulos siitä oravanpyörästä, joka Sinua orjuuttaa, kun Herra Sinua siihen kehottaa. Silloin teet hyvän työn itseäsi, läheisiäsi ja itse asiassa myös koko Herran seurakuntaa kohtaan. Sen jälkeen voit näet uudelta, puhtaalta pohjalta etsiä oman kutsumuksesi kovaa ydintä - sitä, mikä kutsussasi todella on Herrasta ja mitä Hän todella haluaa Sinun olevan, eikä vain tekevän.

Niin, mutta siihen blogin kirjoittamiseen vielä...

Koen aina joskus silloin tällöin paineita blogiini kirjoittamisesta. Tunnustan sen. Yhtä lailla koen myös joskus paineita kirjoittaa asioista "tietyllä tavalla". Tunnistan monissa uskovissa oikeaoppisuuden vimman tunnistaa oikeat koodit ja "shibboletit" (Tuom. 12.), joilla minutkin voitaisiin erottaa "niistä". Kokemukseni mukaan harva asia kristillisessä elämässä on niin luotaantyöntävä kuin tällainen leimakirveen heiluttelu. Sitä paitsi sillä ei ole mitään tekemistä totuuden ja valheen erottelulla, vaan se edustaa lahkohenkistä uskonnollisuutta.

Ihmiset joskus vähän niin kuin epäilevät, olenko uskossa, jos kirjoitteluun tulee pitempi tauko. No, tämä oli läppä ja puhtaasti sarkasmia tai ironiaa, what ever. Mutta oikeasti, kerran joku tuttu ihmetteli, että "nytkö siltä jo loppui sanottava?", kun oli kulunut parisen viikkoa ilman ns. "postausta". Kuitenkin itse sitä asettaa ne suurimmat paineet tässäkin suhteessa.

Sen tähden on hyvä joskus antaa itselleen lupa siihen, että "aina ei jaksa". Varsinkin nyt, kun on ollut työn puolesta kiireisiä viikkoja ja muuten vain täysiä viikonloppuja - ihan hyvässä mielessä toki - niin kaipaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Täytyy saada kelata omia juttujaan kaikessa rauhassa. Sanotaan vaikka, että haluan etsiä hiljentymistä.

Lutherista kerrotaan, että häneltä kysyttiin joskus, että jos otetaan pois kaikki uskonnonharjoitus, niin mitä laitetaan siihen tilalle? "Jeesus Kristus", oli vastaus. Niinpä.