Vielä edelliseen liittyen...

Eilisillan kirjoittelusta innostuneena vanhat muistijäljet aktivoituivat ja kaivoin olohuoneen kirjahyllystä esille Viktor Rydbergin kootut teokset ja sieltä hänen ehkä kuuluisimman teoksensa, historiallisen romaanin nimeltä "Viimeinen ateenalainen". Tämä kertomus kuvaa ajanjaksoa 300-luvulla jKr., jolloin kristinuskosta erilaisten vaiheiden kautta tuli valtionuskonto Rooman keisarikunnassa. Tällä "paradigman muutoksella", jollaisena sen nyt jälkiviisaasti näemme, oli heti kättelyssä kahdenlaiset seuraukset.

Toisaalta se virallisti - etten sanoisi sarkastisesti "pyhitti" - jo pitempään vallalla olleen prosessin, nimittäin platonilaisuuden (& muun hellenistisen filosofian) tunkeutumisen sisälle kristilliseksi kirkoksi kutsuttuun organisaatioon, joka piti pääpaikkaansa Roomassa ja jonka piispa oli julistautunut kaikkien kristityiksi itseään kutsuvien pääksi. (No, jo em. tekstistä voi jokainen lukea sen tosiasian, että todelliset Herran omat olivat jo aika päivää sitten jättäneet ko. uskonnollisen organisaation.)

Toisaalta tämä "konstantinolaisen paradigman" synty merkitsi entistä julmemman vainon aikaa ns. eriuskolaisliikkeille, kuten novatianolaisille ja donatolaisille. Tätä todellista luontoaan ja dna:taan laitoskirkko on sitten uskollisesti toteuttanut halki kirkkohistorian - ja siinä sivussa kirjoittanut ns. virallisen kirkkohistorian sivuille "oman kertomuksensa".

Rydbergin kertomus päättyy kuitenkin näihin hyvin kuvaaviin sanoihin:

"Teodoros oli Italiasta lähtenyt Afrikkaan. Luopumalla pappispuvustaan ja ottamalla toisen nimen hänen onnistui välttää vainot, mutta hän olisi täysin ansainnut sellaisen kunnian, että olisi kaatunut `kirkon ja tunnustuksen yhteyden` tunnustajain uhrina, sillä hän eli ja vaikutti siunauksellisesti vanhuuteensa asti Kristuksen hengessä ja on yhtenä renkaana siinä protestanttien sarjassa, joka jatkuu siihen tapaukseen asti, jota sanotaan uskonpuhdistukseksi - ja sehän oli etuvartio-ottelua, kunnes alkaa tulevaisuuden suuri taistelu Kristuksen seurakunnan ja pakkokeinoja käyttävän kirkon välillä.

...

Uusi päivä on tullut. Antiikki ja kristinusko sulautuivat toisiinsa. Niiden totuudet yhtyvät sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se asia, jonka puolesta viimeinen ateenalainen taisteli epätoivoisen taistelunsa - valtiollisen, uskonnollisen ja tieteellisen vapauden asia - taistelee yhä vielä, mutta ei enää epätoivoisena, vaan voitosta varmana."

En malta olla kuvittelematta, että jollain tavalla, jossain määrin ja jollain tasolla ympyrä on sulkeutumassa. Katselemmeko me, 2000-luvun ihmiset sen saman maailman rapistumista ja mailleen vaipumista, jonka uutta, uljasta nousua Rydberg kuvaa tuossa n. 150 vuotta sitten kirjoittamassaan teoksessa "Viimeinen ateenalainen"? Puhun siitä länsimaisesta sivistyksestä, jonka lapsia mekin olemme ja joka on saavuttanut huippunsa valistuksen ajan jälkeisessä humanismissa.

Itse en ole huolissani tästä kehityksestä. Emme saa olla niin rakastuneita tähän maailmaan, että roikkuisimme kouristuksenomaisesti kiinni jossain ajallisessa, kuten esim. länsimainen sivistys. Enemmänkin ajattelen sitä, mitä Herra itse on tekemässä ja tulee jatkossa tekemään tämän aikakauden kulttuurisen myllerryksen keskellä, mutta myös sen kautta. Ennustan kirkollisten instituutioiden entistä rankempaa murtumista. Samalla kun ne muuttuvat entistä enemmän irvikuvakseen, ne tulevat lopulta paljastamaan todelliset pedon kasvonsa ja toteuttamaan entistä julmemmin tämän ajan eriuskolaisten uskovien vainon. Puhun nyt niistä Jeesukseen uskovista, jotka haluavat pitää kiinni uskostaan Kristukseen ja Jumalan Sanaan.

Mutta samaan aikaan kun tämä tapahtuu, Herra rakentaa itse oman seurakuntansa. Tähän tosiasiaan sieluni huutaa täysillä "Halleluja! Amen!".