Monday, June 16, 2008

”Lahkon” käsitteen muuttuminen

Suomen teologisen instituutin johtaja Henrik Perret kirjoittaa viimeisimmän ”Kulmakivi”-lehden (3/2008, s. 2-3) numerossa ”vaikeuksista ja mahdollisuuksista” kirkon sisällä nykyisessä tilanteessa. Kuten on jo aiemminkin huomattu tämänkin blogin palstoilla, kirkon sisällä vaikuttavat herätyskristityt eivät näe kovinkaan paljon valoa kirkon nykyisessä tilanteessa.

Perretkin todistaa kirjoituksessaan, että kirkon tulee muuttua. Käytännössä hän näkee kaksi muutosvoimaa kirkon kentässä:

· kirkon organisatorisen rakenteen keventäminen siten, että kirkossa olisi tilaa erilaisuudelle

· parempien toimintaedellytysten luominen kaikkien uskovien pappeuden toteutumiselle kirkon elämässä

Kirkon sisällä ”tulee olla tilaa erilaisille ihmisille, ryhmille ja verkostoille”. Perret siis liputtaa uuden kirkollisen mallin eli eri lailla profiloituneitten evl. seurakuntien puolesta. Käytännössähän tätä on ollut halki kansankirkon historian. Paljon on riippunut papeista, erityisesti kirkkoherrasta, millaista teologista linjaa seurakunnassa on vedetty. Luterilainen usko on ollut usein yhtä lavealti tulkittavissa kuin sen kasvinkumppani maallisen regimentin alueella, sosialidemokratia. Määräävänä tekijänä ovat olleet eri kirkolliset herätysliikkeet ja niiden pohjalta syntyneet järjestöt. Tilanne on monesti ollut se, että herätysliikejärjestöt ovat olleet ikään kuin pyhien seurakunta kansankirkossa. UT:n ilmoituksen ja tilanteen kannalta tämä tilanne on tietysti vähintäänkin ongelmallinen, koska UT ei tällaista tilannetta tunne (sen enempää kuin kansankirkkojärjestelmääkään). Etsi siinä nyt sitten työlle raamatullisia perusteita. UT:ssa seurakunta itsessään on se herätysliike.

Kaikkien uskovien pappeuden toteutumiseksi Perret kaipaa ”interaktiota, yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista” . Hän ei omien sanojensa mukaan halua romuttaa nykyistä virkajärjestelmää, mutta jotain eloa pitäisi hommaan saada.

Sitten Perret tekee aika yllättävän irtioton luterilaisesta kontekstista. Hän ottaa nimittäin esimerkin 1880-luvun Ruotsin baptistiherätyksestä Taalainmaalta, jossa baptistien saarnaajia vangittiin läjäpäin kuninkaallisen valtiovallan toimesta. (Nii-in, ajattelepa, että eivät ne uskovien vainot niin kaukana ole, ei ajallisesti, eikä maantieteellisestikään!) No, joka tapauksessa saarnaaja nimeltä C. G. Hjelm toteaa työnjaon baptistiherätyksessä olleen se, että kun hän on vankilassa on seurakuntalaisten tehtävä todistaa Kristuksesta. Ja päinvastoin; kun seurakunta on vankilassa, niin on hänen vuoronsa todistaa Kristuksesta, jotta ihmiset uskoisivat. Lopulta he kaikki toimisivat yhdessä todistaakseen Kristuksesta, kunnes he kaikki joutuisivat vankilaan. Viiden vuoden aikana tuolloin kastettiin Taalainmaalla yli 20 000 uskoontullutta, kertoo Perret.

Tämä on merkillepantavaa; mikä saa korkeasti oppineen suomenruotsalaisen kirkonmiehen hakemaan tällaisen ”kiinalaisen” esimerkin uskovien vainosta ja evankeliumin vastustamattomasta leviämisestä? Mielenkiintoista! Onko se raamattu-uskollisiin uskoviin kohdistuvan paineen koveneminen, joka on aivan kuin kaikkialla ilmassa aistittavissa – puhumattakaan profeetallisen Hengen varoittelusta? David Pawson totesi siinä lounastapaamisessa, johon edellisessä kirjoituksessani viittasin, että kun uskovien vainot tulevat, niin kirkkokunnalliset rakenteet eivät sitä voi mitenkään kestää. Luulen, että silloin on monia marttyyrin mantteleita jaossa vilpittömille ja hyvää tarkoittaville kirkonmiehille ja –naisille niin evl. kuin muissakin kirkoissa. Monien mielissä silloin koittaa pyhän kirkollisen viivytystaistelun aika. Eri asia sitten on se, keitä ovat ne, jotka ovat uhranneet joitakin ajatuksia ja aikomuksia vainot kestävän seurakunnan rakenteille.

Ajatus tiukkenevan kontrollin ja mielipidevainon, mediassa tapahtuvan julkisen mustamaalaamisen ja lopulta jopa suoranaisen vainon lähestymisestä – vaikka puoliakaan tästä ei sanota ääneen! – muuttaa käsitystämme ympäröivästä todellisuudesta, muista ihmisistä ja meistä itsestämme. Uusi tilanne luo uudet tulevaisuuden skenaariot tai ainakin näin tulisi käydä. Veikkaanpa kuitenkin, että Suomesta ei löydy yhtäkään kristillistä yhteisöä, jolla olisi jossain keskustoimiston kassakaapissa, leirikeskuksen kivijalkaan muurattuna tai muuten vain olemassa jonkinlainen ”Suunnitelma B” tyyliin ”entä jos…?”

Perret heittääkin kehiin ”alkukirkko”-kortin; ”Kun ajatellaan alkukirkon kristittyjä, joudumme myöntämään, että he elivät suurissa vaikeuksissa. Heidän henkeään uhattiin. Monet heistä tapettiin. Ja silti: he toimivat, vaikuttivat ja tunnustivat iloisesti uskonsa, vaikka tunnustus saattoi maksaa heille paljon. Kaikenlaisen hädän ja kuoleman keskellä Kristus rakensi kirkkonsa. Mikään ei pysäyttänyt heitä. Kristuksen rakkaus pakotti heitä.”

Uudet tulevaisuuden skenaariot saavat meidät siis pohtimaan omaa identiteettiämme. Uudessa tilanteessa myös perinteinen ”lahkon” käsite muuttuu. Se, mikä ennen edusti uhkaa kotoiselle kansankirkollisuudellemme, jonka suojissa herätysliikkeetkin saivat nauttia yhteisestä hyvästä, siitä onkin tulossa ensin ehkä olosuhteiden pakosta hyväksyttävä identiteetti, lopulta ehkä jopa toivottu olotila. Ulkonaisen paineen puhdistavan vaikutuksen nimiin kyllä joskus vannotaan vähän liikaa, mutta okei…

Internetissä seilatessani silmiini osui tänä keväänä Suomen teologisessa instituutissa pidetty luento ”Miten tullaan lahkolaiseksi: Qumranin liike toisen temppelin ajan juutalaisuudessa”. Luennon alussa teol. tri Jutta Jokiranta kaivaa esille kestoikoni Max Weberin määrittelyn sanalle ”lahko”:

· siihen liitytään vapaaehtoisesti, kun taas kirkkoon synnytään jäseneksi

· lahkot vetoavat uskonnollisiin ”virtuooseihin”, kun taas suuret kirkot ovat ”massojen” uskonnollisuuden kanavia

· ns. lahkoilla on määrällistä voluumiansa suurempi muutosvaikutus ympäröivään yhteisöön tai valtakulttuuriin

Jokirannan mukaan kirkko on yleensä institutionalisoitunut ja hierarkkinen, jossa Jumalan ilmoitus on sidottu välittäjiin (TK: pappi, armonvälineet). Lahko taas on vapaa muodoltaan ja demokraattinen, jossa ilmoitus on välitöntä (TK: vrt. Perretin peräänkuuluttama kaikkien uskovien yleinen pappeus). Oman kulttuurimme uskonnollisen kentän muutoksissa 1900-luvulla on tullut esille yleinen maallistuminen ja vastareaktiona sille ”uudet uskonnolliset yhteisöt” (TK: toisaalta uudet, kirkkokuntiin sitoutumattomat seurakunnat, toisaalta myös esim. Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöt). Jokirannan mukaan ”lahko ei välttämättä protestoi aiempaa äitiyhteisöä vastaan, vaan laajemmin yhteiskunnallisia muutoksia vastaan” (TK: siis sekularisaatiotako vastaan?). Viime mainittu teesihän on itseään kirkon raamatullisena muutosvoimana pitävien ”vanhauskoisten” perusajatuksia.

Joka tapauksessa, Jokirannan mukaan, lahko pyrkii estämään sosiokulttuurisen ympäristönsä muutoksia tai saamaan aikaan tietynlaisen muutoksen, kun taas uskonnollinen instituutio eli kirkko menee aina muutoksen mukana. Lahkon johtavana ideana on siis paluu ympäristönsä traditionaalisiin arvoihin (TK: vrt. ns. ”perinteinen virkakäsitys”). Tässä jännitteessä Jokirannan mukaan on nähtävissä ainakin kolme ”mitattavaa” tekijää:

· vihamielisyys (esim. ryhmän jäsenten osoittama poleeminen kieli, väkivaltaisuus jne.) (TK: vrt. esim. Luther-säätiön Concordia-lehden polemiikki maallistunutta ja Raamatun ilmoituksesta poikennutta kirkkoa vastaan)

· erilaisuus (esim. ryhmän jäsenten keskimääräinen poikkeaminen vallitsevan yhteiskunnan normeista) (TK: vrt. esim. vanha virsikirja, raamatunkäännös, kirkkokäsikirja etc.)

· erottuminen (ryhmän jäsenten sosiaalisten verkostojen rajoittuminen pääasiassa oman ryhmän jäseniin) (TK: vrt. esim. lestadiolaisuuden ghettoutuminen omaksi totalitaariseksi alakulttuurikseen pukeutumiskoodeineen yms.)

Lopuksi – ennen siirtymistään käsittelemään Qumranin yhteisön ”lahkolaisuutta” – Jutta Jokiranta toteaa, että:

”Lahko ei ole välttämättä…

· kummajainen

· ääriliike

· eristynyt yhteen paikkaan”

Ajattelen sekä Perretin että Jokirannan kirjoitusten edustavan ajattelutavan muuttumista kirkollisen herätyskristillisyyden piirissä. Aletaan selvästi valmistautumaan johonkin, minkä ajatellaan muuttuvan tulevaisuudessa. Ainakin tämä prosessointi on menossa jo ajattelun tasolla. Radikaaleimmat piirit, ”vanhauskoisten” extreme-siipi, on tietysti askeleen edellä jo nyt; Luther-säätiö jumalanpalvelusyhteisöineen, joita tämän hetkisen tiedon mukaan on jo viidellätoista paikkakunnalla. Mutta muut näyttävät seuraavan perässä – tai ainakin reaalipoliitikot heistä jo valmistautuvat tähän.

Tällaisena kirkon ulkopuolisena Kristuksen seurakuntalaisena olen usein miettinyt sitä, millaisena tulevat muutokset tulevat näyttäytymään sitten muualla? Eli mitä tulee tapahtumaan Vapaakirkon, Helluntaikirkon tai Adventtikirkon kohdalla; tuleeko maallistumisen paineet kohdistumaan niihin samalla tavoin ja samoin argumentein (esim. homoliitot, heidän työntekijyytensä jne.) kuin mitä on käynyt kansankirkossa? Olemmehan kuitenkin samaa Kristuksen ruumista, joten jos yksi jäsen kärsii, niin koko ruumis kärsii sen kanssa.

Toisaalta, jos joku sinisilmäinen, kirkasotsainen uskova vapaista suunnista kuvittelee elävänsä jonkinlaisessa ”rauha meidän aikanamme”-tilanteessa, pelkään hänen eläneen liian pitkään uskonnollisessa lintukodossa vailla kosketusta pakanoiden maailmaan. Tuskin kukaan meistä tulee välttymään niiltä koetuksilta, jotka tulevat kohtaamaan jälkikristillisiä länsimaita tulevaisuudessa.

1 comment:

Tommi said...

Kiitos, hyvistä kirjoituksista:)Elämme mielenkiintoisia aikoja.Olipa vaarallista ja mielenkiintoista löytää -elementtejä , jotka koskettavat omaa elämääni osittain ja mitä tulee tuohon yhden jäsenen kärsimiseen niin -tuntemukset ovat nämä -Loppuunkuluneet ,tyhjäksi pumpatut "heitetään ulos" ja tilalle kalastellaan uusia (yleisesti ottaen). Millainen markkinahinta ulosheitetyillä uskovilla on ?

Siunaten