”Isien sydämet lasten puoleen…”

Nykyään kuulee puhuttavan aika usein tästä Malakian kirjan kohdasta, jotka ovat itse asiassa Vanhassa testamentin viimeiset jakeet:

”Katso, minä lähetän teille profeetta Elian, ennen kuin tulee Herran päivä, se suuri ja pelättävä. Ja hän on kääntävä jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen, etten minä tulisi ja löisi maata, vihkisi sitä tuhon omaksi.” (Mal. 4:5-6)

En tiedä onko näin, mutta ehkäpä siinä joku symboliarvo on, että juuri nämä jakeet ovat VT:n viimeiset. Eli Herra heittää siinä profeetan suulla Israelin kansan eteen sen pyhän perusperiaatteen, millä kulttuuri ja yhteiskunta säilyy elinvoimaisena. Jännä juttu; kaikki alkoi siitä, että Herra kutsui yhden miehen, Aabrahamin seuraamaan itseään ja tämä lähti perheineen seuraamaan Herra tietämättä, minne olisi aikanaan päätyvä. Nyt VT:n lopussa, ”profeettojen sinetissä”, niin kuin rabbit Malakiaa kutsuvat, kaikki palautetaan taas elämän ytimeen, perheen ja suvun, läheisimpien ihmissuhteiden tasolle.

No, ehkä kyseessä ei olekaan mikään ”symboliarvo”, ikään kuin se olisi jotain kaunista semantiikkaa. Kun Messias tulee, Hän haluaa löytää itsellensä valmistetun kansan, jossa nämä yhteisöä koossa pitävät perusarvot ovat kohdallaan. Tämä seikka nimittäin ennalta ehkäisee Jumalan tuomion tulon kohtaamaan ko. yhteisöä. Tätä ajatellessa sydämeni huutaa: miten käy Suomen, jos nykyinen suuntaus maassamme jatkuu vielä? Olemme nimittäin todellisen isättömyyden ongelman edessä tässä maassa – niin maallisesti kuin hengellisestikin.

Olin hiljattain eräässä rukoustilanteessa, jossa eräs ystäväni siunasi läsnä olevia nuoria aikuisia sen 20-30v. sukupolven edustajina, joita on tänä päivänä kaikkein vaikeinta saavuttaa evankeliumilla. Tämä ikäryhmä on tällä hetkellä suurin aktiivisesti evl. kirkosta eroavien ryhmä, erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Paikalla ollut kolmikymppinen kaveri kiitti rukouksessaan Jumalaa tästä siunauksesta, koska siinä, hänen sanojensa mukaan, isien sydämet olivat kääntyneinä lasten puoleen. Näin vältämme sen, ettei Jumala lyö maata ja vihi sitä tuhon omaksi. Eräs toinen nuori aikuinen toivotti rukouksessaan tervetulleeksi elämäänsä kaiken hengellisen vanhemmuuden.

Hyvä näin, näin sen pitää ollakin. Omaa aikaamme ja tilannettamme ajatellen liikumme, emme ainoastaan maatamme ja kansaamme, vaan myös koko Kristuksen ruumista koskettavien ydinkysymysten äärellä; miten kuroa umpeen sukupolvien kuilu? Jos kykenemme rukoilemaan ja etsimään Jumalan kasvoja yhdessä, niin kykenemme seurakuntana tekemään kaiken muunkin. Tämä on Kristuksen seurakunnan eräs perustoiminta-ajatus; Kristuksessa ihmiset eri ikäryhmistä, sukupolvista ja sukupuolista tulevat yhdeksi. Tämän eheyttävän yhteyden Kristus haluaa tuoda esille seurakunnassaan näinä pirstoutuneen postmodernismin päivinä.

Kun profeetta puhuu ensin juuri isien sydämien kääntymisestä lasten puoleen, niin en usko senkään olevan pelkkää semantiikkaa - tai ehkei semantiikkaa ollenkaan? Uskon siinä tulevan esille sen jumalallisen järjestyksen, jossa Hän haluaa asioiden tapahtuvan. Isien sydämien tulee ensin kääntyä lasten puoleen ja sitten lasten sydänten isien puoleen.

Minua on ruvennut kiehtomaan Raamatun kronologinen järjestys eli kysymys siitä, missä järjestyksessä Jumala on puhunut asioista. Tältä pohjalta huomio kiinnittyy ensimmäisenä neljänteen käskyyn Mooseksen laissa: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin kuin Herra, sinun Jumalasi, on sinua käskenyt, että kauan eläisit ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa” (5.Moos. 5:16). Siinähän on itse asiassa ihan sama ajatus, kuin em. Malakian kohdassa; näin tekemällä peritään Jumalan siunaus ja vältetään Hänen tuomionsa. Tämä on totta niin yksilöiden, perheiden ja sukujen kuin suurempienkin yhteisöjen kohdalla.

Tätä ei vain yleensä huomata, mitä Jumala on puhunut jo aiemmin. Ymmärrän enemmän kuin hyvin sen isättömyyden ja globaalin huutolaislapsen ongelman, joka tänä päivänä vallitsee länsimaisessa kulttuurissa. Monilta uskovilta nuorilta ja nuorilta aikuisilta puuttuu malli hengellisestä vanhemmuudesta. Sitä ei ole ollut, koska ei ole ollut ketään, johon samaistua. Tai jos onkin ollut, häneen ei olla jostain syystä haluttu tai uskallettu samaistua.

Oman sukupolveni eräs suurimpia perusongelmia on ollut vahva yksin tekemisen perinne. Tämän asian kääntöpuolena on tullut eräänlainen hengellinen kyvyttömyys moninkertaistua ja siirtää asioita seuraavalle sukupolvelle. Olemme olleet kiinnostuneempia omasta pätemisestämme kuin opetuslapseuttamisesta. On käynyt niin kuin eräs pitkään uskossa ollut henkilö totesi, että hän ”on ollut Herran tiellä jo yli kolmekymmentä vuotta”.

Samaan aikaan nuorten aikuisten postmoderni sukupolvi kärsii kyvyttömyydestä sitoutua, kiinnittyä ja luottaa mihinkään. On syntynyt paradoksaalinen tilanne, jossa sitoutuminen yhteisöön ja syviin ihmissuhteisiin on tavoiteltava ihanne, jota samaan aikaan kuitenkin pelätään aiempien pettymyksien ja hylätyksi tulemisen kokemusten takia. Yhteisöllisyyden ihannointi tulee hyvin esille mm. tv-sarjassa ”Frendit”, joka rakentuu hyvin pitkälle eräänlaisen nuorten aikuisten keskinäisen perheen idealle. Tämä antaa kuitenkin väistämättä väärän tai ainakin puolinaisen kuvan Jumalan tarkoittamasta perheestä, johon kuuluu aina useampi sukupolvi.

Me elämme parhaillaan kulttuurissa, jota leimaa lähes tulkoon vastuuton nuoruuden ihannointi. Olla nuori tai ainakin nuorekas on jokaisen keski-ikäisen suurin tavoite ja sisältö elämässä. Vanheneminen ja vanhemmuus eivät ole kovin tavoiteltavia asioita tänään. Kuitenkin Raamattu nostaa eräiksi tärkeimmiksi arvoiksi isyyden ja äitiyden, vanhemman ihmisen elämänkokemuksen ja sitä kautta hankitun viisauden – Jumala on Isä, auktoriteetti ja turvallinen syli. Nuoruuden ihannoinnista Raamattu antaa jopa hyvin varottavan esimerkin; ks. 1.Kun 12. ja 2.Aik. 10. luku.

Eikö tässä olisi polttava parannuksen paikka molemmille jälkimodernin ajan rikkinäisille sukupolville; isille olla rohkeasti isä, auktoriteetti ja turva, lapsille olla valmis oppimaan ja kuuntelemaan?

Juhannuksena olin Savossa kalassa vanhimman poikani kanssa. Saimme useita isohkoja haukia (etten syyllistyisi liioitteluun). Minä hoitelin venettä ja poikani uisteli ja yhdessä korjasimme hauet veneeseen. Maissa poikani perkasi kalat ja savustimme ne. Hyvää oli ja kotiin viemisiksikin riitti. Ajattelin, että siinä toteutui jotain Jumalan säätämästä järjestyksestä; isä ohjaa venettä ja poika kalastaa.