”Pahat saaret paranevat” - parannuksen teko kollektiivisesta rikollisuudesta

Kun olen viime aikoina seurannut entistä kiemuraisemmaksi käyvää suomalaisen murtomaahiihdon sekasotkuja, niin itselleni on vakiintunut melko lailla hämmentynyt, mutta myös kyyninen olotila. Kyynisyys on kristitylle hyvin vaarallinen tunnetila, koska se turhentaa niin helposti ja tehokkaasti sen lapsenomaisen innon, jolla Jumalan valtakunta tulee ottaa vastaan, mutta myös vesittää kaiken pyhän kiivailun totuuden puolesta. Nämä molemmat ovat jopa eräänlainen elinehto ja oikea kasvualusta kristilliselle luonteelle.

Mutta kuitenkin… Kuka enää puhuu totta tai onko joku joskus oma-aloitteisesti näissä ympyröissä puhunutkaan totta? Mikäli kymmenkunta vuotta sitten oikeudessa käsitellyt STT-jupakan päätökset revitään uudelleen auki, niin esille tulevat kysymykset väärästä valasta etc. Entä miksi kukaan syytetyistä ei ole heti ensimmäisenä ja ykskantaan ilmoittanut, että mikäli tämän kaltainen mustamaalaus jatkuu, niin oikeudessa tavataan? Päinvastoin, nythän jokainen asianosainen vain seuraa miten tapahtumat etenevät ja sitä mukaa kun asioita paljastuu aletaan sekä keskustelemaan syyllisestä että selittelemään tapahtunutta.

Haluamatta siis syyllistyä kyynisyyteen täytyy kysyä keneen ylipäätään näissä jutuissa voidaan luottaa – muuta kuin siihen kuka tekee paljastuksia, kun itsellä ei enää ole mitään menetettävää. Kun hiihdon dopingsotkut ryöpsähtivät ilmoille v. 2001 kotikaupungissani Lahdessa, monet ystäväni (ja minä muiden mukana) rukoilivat, että valhe väistyisi ja totuus paljastuisi. Näin tapahtuikin; symbolisena eleenä sponsorien tunnukset peitettiin mustilla verhoilla.

Mutta en ole lakannut ihmettelemästä sitä häikäilemätöntä pragmaattisuutta, johon näissä kuvioissa törmää; väärin tekeminen ei sinänsä ole syntiä, vaan kiinni jääminen on tyhmyyttä. Muuten koko touhua leimaa uskomaton kollektiivisen vaikenemisen ja hiljaisen hyväksymisen muuri. On vaikea, lähes mahdoton uskoa, että joku hiihtoniilo ei olisi asioista muka tiennyt. Siltä, joka poikkeaa tästä yhteisesti sovitusta vaikenemisesta, kysytään hurskastelevasti tv-kameroiden edessä, että ”tätäkö olet halunnut; liata suomalaisen hiihdon julkisuuskuvan ja nytkö olet tyytyväinen?” Huomaa tämä; hiihtourheilua ei siis pilannut itse kiellettyjen aineiden käyttö – muista tuolloin julkisuuteen lanseerattu käsite ”harmaa vyöhyke”! – vaan hiihdon pilaavat nämä asioita julkisuudessa repostelevat henkilöt.

Muistan jo v. 2001 Lahden kisojen paljastusten yhteydessä todenneeni, että kyse on järjestelmällisestä, kollektiivisesta rikollisuudesta, joka leimaa koko systeemiä. Kun sitten hiljattain lueskelin Yrjö Kaukiaisen historiallista tutkimusta ”Rantarosvojen saaristo – Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005) törmäsin vähän vastaavanlaiseen ilmiöön ja siihen, miten siitä parannuttiin yhteisöllisellä tasolla. Tämä omiakin esivanhempiani läheltä liippaava tutkimus peilaa 1700-luvulla vallinnutta yleistä ilmiötä, nimittäin hylynryöstöä. Se tuo esille sen, miten jo pitkään sitä oli pidetty saaristolaisten piirissä yleisesti hyväksyttynä ”maan tapana”, vaikka laki virallisesti sen kielsikin. Näin sai tehdä, kunhan ei jäänyt kiinni, koska kaikki muutkin niin tekivät.

Kaukiainen mainitsee tutkimuksessaan eräänä hylynryöstämisen ja rantarosvouden häviämiseen vaikuttaneena seikkana saaristolaisten piirissä vaikuttaneen hengellisen heräämisen. Tämän hengellisen liikkeen juuret olivat Virossa ja Inkerinmaalla ja sen vaikutus levisi myös Suomen rannikkoseudulle ja saaristoon. ”Kysymyksessä oli pietismiin pohjautunut liike, jonka sanomassa keskeisellä sijalla oli voimakas synnintunto sekä henkilökohtaisen katumuksen ja rukouksen merkitys. … Vaikka tässä kansanuskossa oli paljon hurmoksellisia ja jopa taikauskoisia aineksia, se vaikutti syvällisesti ihmisten käsityksiin hyvästä ja pahasta.” (emt. s. 181)

Hengellisen herätyksen leviäminen ilmeni käytännössä hartauskirjallisuuden leviämisenä koteihin, seurojen ja kirkonmenojen yleistymiseen ja muutenkin hengellisen elämän vakiintumiseen saaristossa. Kaukiainen päättää kappaleen ”Pahat saaret paranevat” (emt. s. 174-183) seuraavasti:

”Kirkon läsnäolo ei tietenkään ollut uusi ilmiö, mutta aikaisemmin uskonto oli ollut osa julkista kontrollia, esivallan välikappale. Herätysliikkeiden ja hengellisen kirjallisuuden myötä se muuttui omakohtaisesti sisäistetyksi elämänohjeeksi, jolloin myös sen teho jokapäiväistä elämää säätelevänä normistona kasvoi aikaisempaa suuremmaksi. Murros oli merkittävä siitäkin huolimatta, että se ei välttämättä koskettanut aivan kaikkia, ei edes saarikylissä. Kuitenkin jo se, että suuri osa väestöstä, ehkä suorastaan enemmistö oli omaksunut kirkon ja lain julistaman käsityksen oikeasta ja väärästä, söi rantarosvouksen kaltaisen kollektiivisen rikollisuuden elintilaa aivan ratkaisevalla tavalla. Kun ennen merenajon ja hylkytavaran aktiivinenkin kerääminen oli koettu sekä perinteiseksi oikeudeksi että kohtuudeksi, ei sitä tarvinnut hävetä tai salata lähimmiltä naapureilta, vaikka lain silmissä kysymys oli rikoksesta. Sen jälkeen kun merkittävä osa saaristolaisista alkoi pitää ainakin avointa hylynryöstöä syntinä, se menetti yhteisön tuen – muuttui salarikollisuudeksi, joka ei enää yhdistänyt naapureita vaan pikemminkin veti rajoja heidän välilleen.” (emt. s. 183)

Tämä kappale kertoo, miten voimme kokonaisina yhteisöinä – sukuina, kaupunkeina, järjestöinä, jopa kansakuntina – vapautua ja parantua millaisesta kollektiivisesta rikollisuudesta ja sitä seuraavasta syyllisyydestä hyvänsä. Kristillisten perusarvojen kunnioittaminen uudella tavalla, jossa lain ulkonaiseen noudattamiseen liittyy myös omakohtainen parannuksen tekeminen aiemmista rikkomuksista, eheyttää niin yksilöitä kuin yhteisöjäkin. Näen itse, että esim. hiihtourheilun piirissä ilmi tullut ”kollektiivinen rikollisuus” on osaltaan seurausta Raamatun pohjalta nousevien kristillisten arvojen hylkäämisestä. Täältä ei ole muuta tietä takaisin kuin parannuksen tekeminen, väärin tekemisen katuminen ja hylkääminen ja anteeksiannon omistaminen Jeesuksen kautta. Tämä koskee kipeästi kokonaisia yhteisöjä, mutta se alkaa aina yhden yksilön kääntymisestä. Vaikutukset voivat olla kollektiivisia, jopa globaaleja (vrt. esim. orjuuden lakkauttaminen brittiläisessä imperiumissa 1800-luvulla), mutta kaikki alkaa aina siitä, että tuhlaajapoika menee itseensä ja näkee oman, todellisen tilansa.

Kysymyksessä voi olla siis urheilun mädännäisyys, poliittiset väärinkäytökset, virkamiesten lahjonta, heikompiosaisten sorto, talousrikokset tai mikä muu hyvänsä, mutta vastaus on aina sama; kääntyminen ja parannuksen teko. Vain se voi tervehdyttää meidät laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla, kokonaisena kansakuntana. Kyse on nykyisiä kirkkokuntia laajemman hengellisen herätyksen puhkeamisesta maahamme. Se ylittää kaikki puolue-, sukupuoli-, sukupolvi-, kansallisuus- ja muut yhteiskunnalliset rajat ja yhdistää ihmiset yhdeksi Kristuksessa.

Tätä kautta tulevat myös uudelleen eläviksi ne pysyvät perusarvot, jotka nousevat Raamatun pohjalta ja ovat käytännössä jokaisen elinvoimaisen yhteisön ja kulttuurin vankka perusta. Kunpa tämä Hengen todellisuus saisi kohdata kotejamme, työpaikkojamme, koulujamme, valtuustojamme ja järjestöjämme.

”Isien sydämet lasten puoleen…”

Nykyään kuulee puhuttavan aika usein tästä Malakian kirjan kohdasta, jotka ovat itse asiassa Vanhassa testamentin viimeiset jakeet:

”Katso, minä lähetän teille profeetta Elian, ennen kuin tulee Herran päivä, se suuri ja pelättävä. Ja hän on kääntävä jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen, etten minä tulisi ja löisi maata, vihkisi sitä tuhon omaksi.” (Mal. 4:5-6)

En tiedä onko näin, mutta ehkäpä siinä joku symboliarvo on, että juuri nämä jakeet ovat VT:n viimeiset. Eli Herra heittää siinä profeetan suulla Israelin kansan eteen sen pyhän perusperiaatteen, millä kulttuuri ja yhteiskunta säilyy elinvoimaisena. Jännä juttu; kaikki alkoi siitä, että Herra kutsui yhden miehen, Aabrahamin seuraamaan itseään ja tämä lähti perheineen seuraamaan Herra tietämättä, minne olisi aikanaan päätyvä. Nyt VT:n lopussa, ”profeettojen sinetissä”, niin kuin rabbit Malakiaa kutsuvat, kaikki palautetaan taas elämän ytimeen, perheen ja suvun, läheisimpien ihmissuhteiden tasolle.

No, ehkä kyseessä ei olekaan mikään ”symboliarvo”, ikään kuin se olisi jotain kaunista semantiikkaa. Kun Messias tulee, Hän haluaa löytää itsellensä valmistetun kansan, jossa nämä yhteisöä koossa pitävät perusarvot ovat kohdallaan. Tämä seikka nimittäin ennalta ehkäisee Jumalan tuomion tulon kohtaamaan ko. yhteisöä. Tätä ajatellessa sydämeni huutaa: miten käy Suomen, jos nykyinen suuntaus maassamme jatkuu vielä? Olemme nimittäin todellisen isättömyyden ongelman edessä tässä maassa – niin maallisesti kuin hengellisestikin.

Olin hiljattain eräässä rukoustilanteessa, jossa eräs ystäväni siunasi läsnä olevia nuoria aikuisia sen 20-30v. sukupolven edustajina, joita on tänä päivänä kaikkein vaikeinta saavuttaa evankeliumilla. Tämä ikäryhmä on tällä hetkellä suurin aktiivisesti evl. kirkosta eroavien ryhmä, erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Paikalla ollut kolmikymppinen kaveri kiitti rukouksessaan Jumalaa tästä siunauksesta, koska siinä, hänen sanojensa mukaan, isien sydämet olivat kääntyneinä lasten puoleen. Näin vältämme sen, ettei Jumala lyö maata ja vihi sitä tuhon omaksi. Eräs toinen nuori aikuinen toivotti rukouksessaan tervetulleeksi elämäänsä kaiken hengellisen vanhemmuuden.

Hyvä näin, näin sen pitää ollakin. Omaa aikaamme ja tilannettamme ajatellen liikumme, emme ainoastaan maatamme ja kansaamme, vaan myös koko Kristuksen ruumista koskettavien ydinkysymysten äärellä; miten kuroa umpeen sukupolvien kuilu? Jos kykenemme rukoilemaan ja etsimään Jumalan kasvoja yhdessä, niin kykenemme seurakuntana tekemään kaiken muunkin. Tämä on Kristuksen seurakunnan eräs perustoiminta-ajatus; Kristuksessa ihmiset eri ikäryhmistä, sukupolvista ja sukupuolista tulevat yhdeksi. Tämän eheyttävän yhteyden Kristus haluaa tuoda esille seurakunnassaan näinä pirstoutuneen postmodernismin päivinä.

Kun profeetta puhuu ensin juuri isien sydämien kääntymisestä lasten puoleen, niin en usko senkään olevan pelkkää semantiikkaa - tai ehkei semantiikkaa ollenkaan? Uskon siinä tulevan esille sen jumalallisen järjestyksen, jossa Hän haluaa asioiden tapahtuvan. Isien sydämien tulee ensin kääntyä lasten puoleen ja sitten lasten sydänten isien puoleen.

Minua on ruvennut kiehtomaan Raamatun kronologinen järjestys eli kysymys siitä, missä järjestyksessä Jumala on puhunut asioista. Tältä pohjalta huomio kiinnittyy ensimmäisenä neljänteen käskyyn Mooseksen laissa: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin kuin Herra, sinun Jumalasi, on sinua käskenyt, että kauan eläisit ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa” (5.Moos. 5:16). Siinähän on itse asiassa ihan sama ajatus, kuin em. Malakian kohdassa; näin tekemällä peritään Jumalan siunaus ja vältetään Hänen tuomionsa. Tämä on totta niin yksilöiden, perheiden ja sukujen kuin suurempienkin yhteisöjen kohdalla.

Tätä ei vain yleensä huomata, mitä Jumala on puhunut jo aiemmin. Ymmärrän enemmän kuin hyvin sen isättömyyden ja globaalin huutolaislapsen ongelman, joka tänä päivänä vallitsee länsimaisessa kulttuurissa. Monilta uskovilta nuorilta ja nuorilta aikuisilta puuttuu malli hengellisestä vanhemmuudesta. Sitä ei ole ollut, koska ei ole ollut ketään, johon samaistua. Tai jos onkin ollut, häneen ei olla jostain syystä haluttu tai uskallettu samaistua.

Oman sukupolveni eräs suurimpia perusongelmia on ollut vahva yksin tekemisen perinne. Tämän asian kääntöpuolena on tullut eräänlainen hengellinen kyvyttömyys moninkertaistua ja siirtää asioita seuraavalle sukupolvelle. Olemme olleet kiinnostuneempia omasta pätemisestämme kuin opetuslapseuttamisesta. On käynyt niin kuin eräs pitkään uskossa ollut henkilö totesi, että hän ”on ollut Herran tiellä jo yli kolmekymmentä vuotta”.

Samaan aikaan nuorten aikuisten postmoderni sukupolvi kärsii kyvyttömyydestä sitoutua, kiinnittyä ja luottaa mihinkään. On syntynyt paradoksaalinen tilanne, jossa sitoutuminen yhteisöön ja syviin ihmissuhteisiin on tavoiteltava ihanne, jota samaan aikaan kuitenkin pelätään aiempien pettymyksien ja hylätyksi tulemisen kokemusten takia. Yhteisöllisyyden ihannointi tulee hyvin esille mm. tv-sarjassa ”Frendit”, joka rakentuu hyvin pitkälle eräänlaisen nuorten aikuisten keskinäisen perheen idealle. Tämä antaa kuitenkin väistämättä väärän tai ainakin puolinaisen kuvan Jumalan tarkoittamasta perheestä, johon kuuluu aina useampi sukupolvi.

Me elämme parhaillaan kulttuurissa, jota leimaa lähes tulkoon vastuuton nuoruuden ihannointi. Olla nuori tai ainakin nuorekas on jokaisen keski-ikäisen suurin tavoite ja sisältö elämässä. Vanheneminen ja vanhemmuus eivät ole kovin tavoiteltavia asioita tänään. Kuitenkin Raamattu nostaa eräiksi tärkeimmiksi arvoiksi isyyden ja äitiyden, vanhemman ihmisen elämänkokemuksen ja sitä kautta hankitun viisauden – Jumala on Isä, auktoriteetti ja turvallinen syli. Nuoruuden ihannoinnista Raamattu antaa jopa hyvin varottavan esimerkin; ks. 1.Kun 12. ja 2.Aik. 10. luku.

Eikö tässä olisi polttava parannuksen paikka molemmille jälkimodernin ajan rikkinäisille sukupolville; isille olla rohkeasti isä, auktoriteetti ja turva, lapsille olla valmis oppimaan ja kuuntelemaan?

Juhannuksena olin Savossa kalassa vanhimman poikani kanssa. Saimme useita isohkoja haukia (etten syyllistyisi liioitteluun). Minä hoitelin venettä ja poikani uisteli ja yhdessä korjasimme hauet veneeseen. Maissa poikani perkasi kalat ja savustimme ne. Hyvää oli ja kotiin viemisiksikin riitti. Ajattelin, että siinä toteutui jotain Jumalan säätämästä järjestyksestä; isä ohjaa venettä ja poika kalastaa.

Jumala on Purkaja

Jumala purki Jeesuksen kautta ”erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden” (Ef. 2:14) – vihollisuuden ihmisten väliltä, juutalaisten ja pakanoiden, mustien ja valkoisten, maalaisten ja kaupunkilaisten, työntekijöiden ja työnantajien väliltä etc. Mutta ennen kaikkea vihollisuuden muuri purettiin Jeesuksessa Jumalan ja ihmiskunnan, Jumalan ja minun väliltä.

Jumala purkaa esteet tieltään ja oman kansansa tieltä; ”Tien aukaisija käy heidän edellänsä; he aukaisevat tiensä, kulkevat portille ja lähtevät siitä ulos. Heidän kuninkaansa käy heidän edellään, ja Herra heitä johdattaa.” (Miika 2:13) Jeesus itse sanoo, että tätä Hänen kansaansa, seurakuntaa, eivät tuonelan portit voita.

Jumala hajottaa maahan myös jokaisen järjen päätelmän ja muun sellaisen varustuksen, joita yritetään nostaa Hänen tuntemistaan vastaan (2.Kor. 10:5). Syynä tähän on sotatila langenneen, Jumalaa vastaan kapinoivan maailmanjärjestelmän (kr. kosmos) ja Jumalan valtakunnan välillä. Näinä aikoina näemme tämän taistelun käynnissä kaikkialla maailmassa, mutta aivan erityisesti länsimaisessa kulttuurissa, joka on rakennettu antiikin hellenistisen rationalismin ja siitä nousseen valistuksen jälkeisen humanismin perustalle. Niissä ihminen on korotettu kaiken mittariksi ja näin luotu antikristillinen epäjumala.

Jumalalla on omat aikansa hajottaa ja taas omat aikansa rakentaa. Oman maailmamme syntiin langenneesta tilasta johtuen Jumalan rakentavaa työtä edeltää usein Hänen purkava työnsä. Hän rakentaa aina omalle perustalleen, joka on Kristus. Tämä koskee niin yksityistä ihmistä kuin kokonaisia yhteisöjäkin. Kaikki muut perustat edustavat em. antikristillistä maailmanjärjestelmää, joka on aina viime kädessä kapinassa Jumalaa vastaan.

Tämän tähden Hän myös on valmis purkamaan alas ja repimään juurineen jokaisen sellaisen istutuksen, joka ei ole lähtöisin Hänestä. Tämä koskee erityisesti seurakuntaa ja ihmisen hengellistä elämää. Hän ei tee kompromisseja, eikä laske tämän purkamisen kustannuksia. Tässä asiassa Hän on hyvin ehdoton, koska Hän on Pyhä. Hän on kiivas Jumala, joka ei suvaitse rinnallaan ketään muuta.

Eräs tärkeimpiä Hengen maailmassa vallitsevia lainalaisuuksia on riisumisen ja pukemisen laki. Tämä koskee, kuten edellä todettu, yhtä lailla niin yksilöä kuin yhteisöjäkin. Tähän lainalaisuuteen kuuluu se, että Jumala riisuu aina sen, joka on jotain tämän maailman silmissä. Tämä johtuu siitä, että Hänen arvonsa ja ominaisuutensa ovat tyystin erilaiset kuin tämän maailman, joka on perusluonteeltaan Jumalan vastainen.

Tämän Jumalan purkavan työn toinen puoli on sitten se, että Hän vastaavasti korottaa ylös ennen kaikkea sellaisen, joka ei ole mitään tämän maailman silmissä. Ts. se ei ole tämän maailman ajan ja järjestelmän arvojen mukaista, eikä arvostettavaa sen silmissä. Sitä pidetään halpana, vähäpätöisenä, heikkona ja jopa arvottomana. Juuri tämän tähden Jumala valitsee aina sen.

En aio väsyttää Sinua vyöryttämällä eteesi suurta raamatunpaikka-arsenaalia osoittamaan näitä teesejäni todeksi. Kehotan Sinua vain lyhyesti tutustumaan Hannan ylistysvirteen 1.Samuelin kirjan 2. luvussa. Kronologisesti ajatellen se on ehkä ensimmäisiä kohtia koko Raamatussa, jossa tämä lainalaisuus tulee esille. (UT:ssa sillä on vastineensa Marian kiitosvirressä Luukkaan evankeliumin 1. luvussa.)

Miksiköhän Jumalan purkamisen laki niin kirkkaasti tulee esille juuri näiden yhteiskunnallisesti ja uskonnollisesti merkityksettömien naisten ylistyksen kautta?

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole jotain Jumalan ulkopuolista toimintaa tavalla, johon Hän itse ei olisi henkilökohtaisesti sitoutunut. Tässä nimittäin toteutuu eräs inkarnaation perusajatuksia. Kristus itse on meille esikuva siitä riisuutumisesta, johon Hän kehottaa omalla esimerkillään myös omiaan. Eikö Hän itse riisuutunut kaikesta jumalallisesta luonnostaan, vallastaan ja voimastaan ja ottanut orjan muodon, tullut ihmisen kaltaiseksi ja ollut uskollinen Poikana loppuun asti, ristille saakka?

Tältä pohjalta meitä kehotetaan omistamaan tämä sama Kristuksen mielenlaatu. Vain tämän riisuutumisen ja kuolemisen kautta Kristus korotetaan ja asetetaan Isän oikealle puolelle. Jeesus Kristus on Herra, eikä toisia ole.

Juuri tällä hetkellä tämä on meille äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen asia täällä perinteisesti kristillisissä länsimaissa, joille on ollut ominaista teollistuminen, huima teknologinen kehitys ja sitä seurannut korkea elintaso. Näemme nimittäin parhaillaan ympärillämme useita esimerkkejä siitä, miten Herran Henki vetäytyy pois niistä kuolleista rakenteista, joille perinteisesti on ollut ominaista hengelliset ja yhteiskunnalliset etuoikeudet ja arvostettu status kulttuurissamme. Hän ilmestyy uudelleen sen kansan keskellä, joka ei ole ollut Hänen kansansa ja antautuu niiden etsittäväksi, jotka eivät ole Häntä etsineet.

Tulemme näkemään lukuisia esimerkkejä siitä, miten Jumala Henkensä kautta nostaa esille apostoleja, profeettoja ja muita palvelijoitaan niiden joukosta, jotka eivät tämän ajan uskonnollisen tai muun maailman silmissä ole yhtään mitään. Hän tulee tekemään luusereista pyhiä tulenliekkejään. Hän tekee näin, jotta Hän saisi kaiken kunnian. Hän ei nosta apostoleja liituraitapukuisiksi lavaleijoniksi tai profeettoja iänikuisiin seminaareihin puhumaan pehmoisia, vaan kutsuu heidät palvelemaan pyhiään ja rakentamaan seurakuntaansa.

Kristikuntaa länsimaissa riisutaan parhaillaan niistä vääristä tukirakenteista, jotka ovat estämässä Jumalan voimaa evankeliumin sanan ja Pyhän Hengen kautta ilmestymästä kaikessa laajuudessaan. Vain tätä kautta meille on mahdollista saavuttaa sellainen hengellisen elämän ja voiman taso, mikä mahdollistaa lähetyskäskyn loppuunsaattamisen tässä maailman kolkassa. Veljemme ja sisaremme monissa kolmannen maailman maissa ovat jo pitkään kokeneet samaa. Olemme samaa ruumista Kristuksessa heidän kanssaan.

Entä mitä tämä merkitsee minulle henkilökohtaisesti tänään? Sitä, että näen ja koen tämän saman riisumisen ja pukemisen lainalaisuuden olevan toiminnassa omassa elämässäni.

Sateenkaaria kesäjuhlille?

”Hengellisille kesäjuhlille ovat kaikki tervetulleita. Tämän yleisen totuuden rinnalla on kuitenkin toinen totuus. Kaikkien valtaväestöstä poikkeavien ryhmien jäsenet eivät välttämättä koe, että juhlaportit ovat samalla tavalla avoimia heille kuin muille. Vastaavasti vakiintuneen kirkkokansan joukossa on niitä, jotka vierastavat toisenlaisten kristittyjen läsnäoloa. Tai voivathan he olla, kunhan ei siitä puhuta.

On kuitenkin noloa, jos positiivisin suhtautumismalli on vaikeneminen. Suomen lain mukaisesta rekisteröidystä parisuhteesta on turvallisinta olla hiljaa siellä, missä herätysliikkeet kokoontuvat suvisiin juhliinsa. Vai onko? Vain vastavihittyjäkö saa onnitella?

Kevään mittaan on keskusteltu ja haettu uusia kanavia sateenkaarimessujen hyvien kokemusten pohjalta. Eikö sateenkaarikansalle voisi olla jotain omaa myös Herättäjäjuhlilla, Evankeliumijuhlilla, Sanan suvipäivillä, Suviseuroissa , Kesäseuroissa, Kansanlähetyspäivillä jne. Mitä vastaavat juhlien järjestäjät? Mitä mieltä ovat osallistujat?”

Bongasin tällaisen keskustelupalstan kirjoituksen www.kotimaa.fi -nettisivuilta. Se kertoo omaa kieltään siitä, miten ajat muuttuvat. Se, mikä vielä muutama vuosi sitten oli marginaalikäyttäytymistä, siitä halutaan nyt tehdä valtavirtaa ja vielä edistyksellistä sellaista. Eilisen päivän Hesarissa Setan pääsihteeri Johanna Pakkanen tervehtii tyytyväisyydellä poliittisten puolueiden homo- ja lesboparien adoptio- ym. oikeuksia puoltavia kannanottoja. Tämä on suunta, mihin ollaan menossa yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme, ei vain Suomessa, vaan kaikkialla jälkikristillisissä länsimaissa. Tavan rivikristitty on useimmiten sivuuttanut nämä aikojen merkit olankohautuksella tyyliin ”kaukana kavala maailma”.

Mutta että hengellisillä kesäjuhlillakin…? Sama kaikkialle leviävä henkikö haluaa tunkeutua sinnekin? Entä meneekö vielä kauankin aikaa, kun valtiovallan taholta kehotetaan, jopa velvoitetaankin myös uskonnollisia palveluja tuottavia järjestöjä ja yhteisöjä ottamaan huomioon ns. ”sateenkaarikansan” tarpeet? Tulemmeko jossain vaiheessa kuulemaan varovaisia, tunnustelevia kannanottoja ja ”kyselyjä” tähän suuntaan myös vapaiden suuntien piirissä?

No, totuuden nimissä täytyy sanoa, että onhan näitä jo ollutkin, mutta kaikesta vain ei ääneen puhuta. Mieleen tulee pari tapausta viime vuosilta. Muistan joskus muutama vuosi sitten eräässä suuressa ylistystapahtumassa nuoren naisen karkeloineen muun seurakunnan keskellä sateenkaarilippua heilutellen. Eräässä pastorien rukoustapaamisessa 2000-luvun alussa oli paikalla erään suuren herätyskristillisen evankelioimisjärjestön edustaja, joka osoittautui palavaksi, karismaattiseksi rukoilijaksi. Hän kertoi edustavansa tuossa tapaamisessa niitä kristittyjä veljiä ja sisaria, joilla on toisenlainen seksuaalinen suuntautuneisuus, kuin enemmistöllä.

Muistan molemmissa tapauksissa mieleni vallanneen eräänlaisen lamaannuttavan hämmennyksen; ”tähänkö nyt ollaan tultu?”

Tunnen itse henkilökohtaisesti joitakin homoseksuaaleja ja myös joitakin sellaisia, jotka ovat oppineet pois tuosta käyttäytymismallista. Mielestäni minulla ei ole mitään fobioita heidän suhteensa ja kykenen kyllä kohtaamaan heidät avoimesti. Haluan kertoa heille evankeliumin Jeesuksesta siinä, missä keskikaljaan taipuvaiselle naapurillenikin. Myönnän kyllä avoimesti, että minua ottaa päähän kaikenlainen homohehkutus mediassa, esimerkkinä vaikka ”Sillä silmällä”-ohjelma Nelosella. Oikeustajuani vastaan sotii ajatus siitä, että homona oleminen edustaisi jonkinlaista korkeampaa ihmisyyttä. Tällaisen lanseeraamiseenhan media tällä kertaa on valjastettu.

Minulla ei siis olisi mitään sitä vastaan, jos joku homoseksuaali tulisi hengellisille kesäjuhlille. Ties vaikka tulisi uskoon siellä. Mikäli näin kävisi, iloitsisin pelastuneesta sielusta siinä missä muutoinkin. Mutta olisin myös sata varma siitä, että Pyhä Henki, joka uudestisyntymässä olisi asettunut tuohon henkilöön asumaan, kaikin keinoin pyrkisi tuomaan vapauden tälle henkilölle homoseksuaalisuudesta taipumuksesta. Tästä minulla ei ole pienintäkään epäilystä.

Käytännössä olisi myös ko. seurakunnan tai hengellisen yhteisön paimenten ja opettajien velvollisuus oikein opettaa tuota entistä homoseksuaalia: ”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat eivätkä ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät. Tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta.” (1.Kor. 6:9-11)

Muistan erään 70-luvulla UT:n eksegetiikkaa professori Heikki Räisäsen johdolla opiskelleen kertoneen, että kaikessa historiallis-kriittisyydessäänkään Räisänen ei koskaan kyseenalaistanut tämän jakeen paikkansapitävyyttä. Räisänen myönsi avoimesti, että kyllä, alkuseurakunnan aikana ihmiset, jotka tulivat Kristukseen uskoviksi, vapautuivat mm. homoseksuaalisuuden kaltaisista taipumuksista.

Miksei siis nyt? Sama Jumala, sama Jeesus, sama Pyhä Henki, sama evankeliumi, kuin silloinkin – edelleen samat hedelmät ja samat uskon seuraukset. Mutta meidän uskollisuutemme Jumalan ilmoitukselle Raamatussa koetellaan tällä kertaa tässä kysymyksessä. Kysymys ei ole kuitenkaan mikään marginaalinen pikku juttu, vaan kyse on Raamatun sanan vakavasti ottamisesta. Kyse on Jumalan luomistyön ymmärtämisestä oikein; mieheksi ja naiseksi hän loi ihmisen ja näille Hän sanoi, että olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa jälkeläisillänne.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun loppujakeet (alkaen jakeesta18) piirtävät eteemme kuvan kulttuurista, joka lähestyy tuhoaan. Se kulttuuri on luopunut aidosta Jumalan tuntemisesta, vaikka Jumalan luomistyön jäljet ovat kaikkialla heidän ympärillään nähtävissä. Tämän luopumuksen seurauksena ihminen on langennut palvelemaan todellisen Jumalan sijasta erilaisia epäjumalia. Seuraava askel alaspäin degeneroitumisen valtatiellä on luopuminen aidosta, Jumalan lahjoittamasta seksuaalisuudesta. Seurauksena on vääristynyt seksuaalinen suuntautuminen, joka on Paavalin esittämässä kehityskulussa viimeisiä hälytyssignaaleja siitä, mitä on tapahtumassa.

Se kulttuuri on lähellä loppuaan. Jumalan tuomio kohtaa sitä sen omien tekojen seurausten kautta. Tätä kautta sen rappio kypsyy siihen mittaan, että se ei enää kykene pysymään pystyssä, vaan ulkoisista ja sisäisistä paineista johtuen se romahtaa. Näin kävi Paavalin alkuperäisessä tekstiyhteydessään tarkoittamalle antiikin Kreikan ja Rooman kulttuurille. Näin tulee käymään myös jokaiselle yhteisölle, joka seuraa heidän jälkiään. Tämä vaara uhkaa myös meidän kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme, ellemme käänny, tee parannusta ja palaa takaisin.

Sen tähden haluan toivottaa ”sateenkaarikansalaisen” tervetulleeksi kesäjuhlille, kertoa hänelle Kristuksen rakkaudesta ja opettaa hänelle oikein Jumalan Sanaa.

”Lahkon” käsitteen muuttuminen

Suomen teologisen instituutin johtaja Henrik Perret kirjoittaa viimeisimmän ”Kulmakivi”-lehden (3/2008, s. 2-3) numerossa ”vaikeuksista ja mahdollisuuksista” kirkon sisällä nykyisessä tilanteessa. Kuten on jo aiemminkin huomattu tämänkin blogin palstoilla, kirkon sisällä vaikuttavat herätyskristityt eivät näe kovinkaan paljon valoa kirkon nykyisessä tilanteessa.

Perretkin todistaa kirjoituksessaan, että kirkon tulee muuttua. Käytännössä hän näkee kaksi muutosvoimaa kirkon kentässä:

· kirkon organisatorisen rakenteen keventäminen siten, että kirkossa olisi tilaa erilaisuudelle

· parempien toimintaedellytysten luominen kaikkien uskovien pappeuden toteutumiselle kirkon elämässä

Kirkon sisällä ”tulee olla tilaa erilaisille ihmisille, ryhmille ja verkostoille”. Perret siis liputtaa uuden kirkollisen mallin eli eri lailla profiloituneitten evl. seurakuntien puolesta. Käytännössähän tätä on ollut halki kansankirkon historian. Paljon on riippunut papeista, erityisesti kirkkoherrasta, millaista teologista linjaa seurakunnassa on vedetty. Luterilainen usko on ollut usein yhtä lavealti tulkittavissa kuin sen kasvinkumppani maallisen regimentin alueella, sosialidemokratia. Määräävänä tekijänä ovat olleet eri kirkolliset herätysliikkeet ja niiden pohjalta syntyneet järjestöt. Tilanne on monesti ollut se, että herätysliikejärjestöt ovat olleet ikään kuin pyhien seurakunta kansankirkossa. UT:n ilmoituksen ja tilanteen kannalta tämä tilanne on tietysti vähintäänkin ongelmallinen, koska UT ei tällaista tilannetta tunne (sen enempää kuin kansankirkkojärjestelmääkään). Etsi siinä nyt sitten työlle raamatullisia perusteita. UT:ssa seurakunta itsessään on se herätysliike.

Kaikkien uskovien pappeuden toteutumiseksi Perret kaipaa ”interaktiota, yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista” . Hän ei omien sanojensa mukaan halua romuttaa nykyistä virkajärjestelmää, mutta jotain eloa pitäisi hommaan saada.

Sitten Perret tekee aika yllättävän irtioton luterilaisesta kontekstista. Hän ottaa nimittäin esimerkin 1880-luvun Ruotsin baptistiherätyksestä Taalainmaalta, jossa baptistien saarnaajia vangittiin läjäpäin kuninkaallisen valtiovallan toimesta. (Nii-in, ajattelepa, että eivät ne uskovien vainot niin kaukana ole, ei ajallisesti, eikä maantieteellisestikään!) No, joka tapauksessa saarnaaja nimeltä C. G. Hjelm toteaa työnjaon baptistiherätyksessä olleen se, että kun hän on vankilassa on seurakuntalaisten tehtävä todistaa Kristuksesta. Ja päinvastoin; kun seurakunta on vankilassa, niin on hänen vuoronsa todistaa Kristuksesta, jotta ihmiset uskoisivat. Lopulta he kaikki toimisivat yhdessä todistaakseen Kristuksesta, kunnes he kaikki joutuisivat vankilaan. Viiden vuoden aikana tuolloin kastettiin Taalainmaalla yli 20 000 uskoontullutta, kertoo Perret.

Tämä on merkillepantavaa; mikä saa korkeasti oppineen suomenruotsalaisen kirkonmiehen hakemaan tällaisen ”kiinalaisen” esimerkin uskovien vainosta ja evankeliumin vastustamattomasta leviämisestä? Mielenkiintoista! Onko se raamattu-uskollisiin uskoviin kohdistuvan paineen koveneminen, joka on aivan kuin kaikkialla ilmassa aistittavissa – puhumattakaan profeetallisen Hengen varoittelusta? David Pawson totesi siinä lounastapaamisessa, johon edellisessä kirjoituksessani viittasin, että kun uskovien vainot tulevat, niin kirkkokunnalliset rakenteet eivät sitä voi mitenkään kestää. Luulen, että silloin on monia marttyyrin mantteleita jaossa vilpittömille ja hyvää tarkoittaville kirkonmiehille ja –naisille niin evl. kuin muissakin kirkoissa. Monien mielissä silloin koittaa pyhän kirkollisen viivytystaistelun aika. Eri asia sitten on se, keitä ovat ne, jotka ovat uhranneet joitakin ajatuksia ja aikomuksia vainot kestävän seurakunnan rakenteille.

Ajatus tiukkenevan kontrollin ja mielipidevainon, mediassa tapahtuvan julkisen mustamaalaamisen ja lopulta jopa suoranaisen vainon lähestymisestä – vaikka puoliakaan tästä ei sanota ääneen! – muuttaa käsitystämme ympäröivästä todellisuudesta, muista ihmisistä ja meistä itsestämme. Uusi tilanne luo uudet tulevaisuuden skenaariot tai ainakin näin tulisi käydä. Veikkaanpa kuitenkin, että Suomesta ei löydy yhtäkään kristillistä yhteisöä, jolla olisi jossain keskustoimiston kassakaapissa, leirikeskuksen kivijalkaan muurattuna tai muuten vain olemassa jonkinlainen ”Suunnitelma B” tyyliin ”entä jos…?”

Perret heittääkin kehiin ”alkukirkko”-kortin; ”Kun ajatellaan alkukirkon kristittyjä, joudumme myöntämään, että he elivät suurissa vaikeuksissa. Heidän henkeään uhattiin. Monet heistä tapettiin. Ja silti: he toimivat, vaikuttivat ja tunnustivat iloisesti uskonsa, vaikka tunnustus saattoi maksaa heille paljon. Kaikenlaisen hädän ja kuoleman keskellä Kristus rakensi kirkkonsa. Mikään ei pysäyttänyt heitä. Kristuksen rakkaus pakotti heitä.”

Uudet tulevaisuuden skenaariot saavat meidät siis pohtimaan omaa identiteettiämme. Uudessa tilanteessa myös perinteinen ”lahkon” käsite muuttuu. Se, mikä ennen edusti uhkaa kotoiselle kansankirkollisuudellemme, jonka suojissa herätysliikkeetkin saivat nauttia yhteisestä hyvästä, siitä onkin tulossa ensin ehkä olosuhteiden pakosta hyväksyttävä identiteetti, lopulta ehkä jopa toivottu olotila. Ulkonaisen paineen puhdistavan vaikutuksen nimiin kyllä joskus vannotaan vähän liikaa, mutta okei…

Internetissä seilatessani silmiini osui tänä keväänä Suomen teologisessa instituutissa pidetty luento ”Miten tullaan lahkolaiseksi: Qumranin liike toisen temppelin ajan juutalaisuudessa”. Luennon alussa teol. tri Jutta Jokiranta kaivaa esille kestoikoni Max Weberin määrittelyn sanalle ”lahko”:

· siihen liitytään vapaaehtoisesti, kun taas kirkkoon synnytään jäseneksi

· lahkot vetoavat uskonnollisiin ”virtuooseihin”, kun taas suuret kirkot ovat ”massojen” uskonnollisuuden kanavia

· ns. lahkoilla on määrällistä voluumiansa suurempi muutosvaikutus ympäröivään yhteisöön tai valtakulttuuriin

Jokirannan mukaan kirkko on yleensä institutionalisoitunut ja hierarkkinen, jossa Jumalan ilmoitus on sidottu välittäjiin (TK: pappi, armonvälineet). Lahko taas on vapaa muodoltaan ja demokraattinen, jossa ilmoitus on välitöntä (TK: vrt. Perretin peräänkuuluttama kaikkien uskovien yleinen pappeus). Oman kulttuurimme uskonnollisen kentän muutoksissa 1900-luvulla on tullut esille yleinen maallistuminen ja vastareaktiona sille ”uudet uskonnolliset yhteisöt” (TK: toisaalta uudet, kirkkokuntiin sitoutumattomat seurakunnat, toisaalta myös esim. Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöt). Jokirannan mukaan ”lahko ei välttämättä protestoi aiempaa äitiyhteisöä vastaan, vaan laajemmin yhteiskunnallisia muutoksia vastaan” (TK: siis sekularisaatiotako vastaan?). Viime mainittu teesihän on itseään kirkon raamatullisena muutosvoimana pitävien ”vanhauskoisten” perusajatuksia.

Joka tapauksessa, Jokirannan mukaan, lahko pyrkii estämään sosiokulttuurisen ympäristönsä muutoksia tai saamaan aikaan tietynlaisen muutoksen, kun taas uskonnollinen instituutio eli kirkko menee aina muutoksen mukana. Lahkon johtavana ideana on siis paluu ympäristönsä traditionaalisiin arvoihin (TK: vrt. ns. ”perinteinen virkakäsitys”). Tässä jännitteessä Jokirannan mukaan on nähtävissä ainakin kolme ”mitattavaa” tekijää:

· vihamielisyys (esim. ryhmän jäsenten osoittama poleeminen kieli, väkivaltaisuus jne.) (TK: vrt. esim. Luther-säätiön Concordia-lehden polemiikki maallistunutta ja Raamatun ilmoituksesta poikennutta kirkkoa vastaan)

· erilaisuus (esim. ryhmän jäsenten keskimääräinen poikkeaminen vallitsevan yhteiskunnan normeista) (TK: vrt. esim. vanha virsikirja, raamatunkäännös, kirkkokäsikirja etc.)

· erottuminen (ryhmän jäsenten sosiaalisten verkostojen rajoittuminen pääasiassa oman ryhmän jäseniin) (TK: vrt. esim. lestadiolaisuuden ghettoutuminen omaksi totalitaariseksi alakulttuurikseen pukeutumiskoodeineen yms.)

Lopuksi – ennen siirtymistään käsittelemään Qumranin yhteisön ”lahkolaisuutta” – Jutta Jokiranta toteaa, että:

”Lahko ei ole välttämättä…

· kummajainen

· ääriliike

· eristynyt yhteen paikkaan”

Ajattelen sekä Perretin että Jokirannan kirjoitusten edustavan ajattelutavan muuttumista kirkollisen herätyskristillisyyden piirissä. Aletaan selvästi valmistautumaan johonkin, minkä ajatellaan muuttuvan tulevaisuudessa. Ainakin tämä prosessointi on menossa jo ajattelun tasolla. Radikaaleimmat piirit, ”vanhauskoisten” extreme-siipi, on tietysti askeleen edellä jo nyt; Luther-säätiö jumalanpalvelusyhteisöineen, joita tämän hetkisen tiedon mukaan on jo viidellätoista paikkakunnalla. Mutta muut näyttävät seuraavan perässä – tai ainakin reaalipoliitikot heistä jo valmistautuvat tähän.

Tällaisena kirkon ulkopuolisena Kristuksen seurakuntalaisena olen usein miettinyt sitä, millaisena tulevat muutokset tulevat näyttäytymään sitten muualla? Eli mitä tulee tapahtumaan Vapaakirkon, Helluntaikirkon tai Adventtikirkon kohdalla; tuleeko maallistumisen paineet kohdistumaan niihin samalla tavoin ja samoin argumentein (esim. homoliitot, heidän työntekijyytensä jne.) kuin mitä on käynyt kansankirkossa? Olemmehan kuitenkin samaa Kristuksen ruumista, joten jos yksi jäsen kärsii, niin koko ruumis kärsii sen kanssa.

Toisaalta, jos joku sinisilmäinen, kirkasotsainen uskova vapaista suunnista kuvittelee elävänsä jonkinlaisessa ”rauha meidän aikanamme”-tilanteessa, pelkään hänen eläneen liian pitkään uskonnollisessa lintukodossa vailla kosketusta pakanoiden maailmaan. Tuskin kukaan meistä tulee välttymään niiltä koetuksilta, jotka tulevat kohtaamaan jälkikristillisiä länsimaita tulevaisuudessa.

Tulevaisuuden seurakunta

Olin tuossa jokin aika sitten yhdessä muutaman muun kaverin kanssa lounastapaamisella David Pawsonin kanssa. Pawson hieman alusti meille aiheesta millainen on tulevaisuuden seurakunta. Useimmiten seurakunnat ja kirkkokunnat ovat suuntautuneet joko menneisyyteen tai sitten nykyhetkeen. Käytännössä siis joko roikutaan kunniakkaassa historiassa ja isien luomissa perinteissä tai sitten ollaan ankkuroiduttu (oletettuun) nykyhetkeen ja pyritään olemaan trendikkäämpiä kuin trendinluojat itse olivat koskaan edes tarkoittaneetkaan.

Mutta missä meillä on seurakunta, joka hakee näkynsä, arvonsa, tavoitteensa ja toimintatapansa tulevaisuudesta? Liian monet seurakunnat tänä päivänä elävät ja toimivat niin kuin Kristus olisi heille vain tätä elämää varten. Eskatologia (oppi viimeisistä tapahtumista) on kärsinyt inflaation ja siihen näen kaksi syytä.

Ensimmäinen on 1970-luvun osittain epäonnistunut ja yliläikkynyt lopun aikojen odottelu ja opetus tältä pohjalta, mikä oli usein pelon sanelemaa. Toinen syy on nykyisen postmodernin ajan eräänlainen ”historiattomuus”, jossa kaikki pyritään saamaan ”tässä ja nyt” (vrt. Lapinlahden Linnut laulaa ”heti tänne kaikki mulle”), mutta jossa toisaalta ei olla enää menossa mihinkään. Tulevaisuus pelottaa, sinne ei haluta ja kuitenkin tulevaisuus on tässä ja Ilmestyskirja nyt.

Käytännössä, kun ajatellaan kristittyjen suhtautumista eskatologiaan, luulen monien suhtautuvan odotettaviin asioihin sekä kyynisesti että turhautuneesti:

- ”älä puhu mulle lopun ajoista, elämä on tarpeeks vaikeeta jo ennestään…”

- ”no hei, eiks näitä juttuja oo aina ollut, mitä tossa nyt on niin ihmeellistä?”

Tutustupa itse vaikkapa pedonmerkkiyhteiskuntaa käsitteleviin videoklippeihin Youtubessa ja mieti omia reaktioitasi: www.youtube.com/watch?v=3vSOf8uqRJU

Kuitenkin, kun luemme Uutta testamenttia niin emme löydä oikeastaan muuta läpitunkevaa trendiä, kuin tulevaisuuden; Jeesus on tulossa takaisin hallitsemaan maan päällä ja seurakunta on yhteisö, jonka tulee edustaa uutta aikaa aina kulloisenkin ajan keskellä. Tämä tulee näkyviin sen yhteisöllisyydessä. Paavali kirjoittaa Efeson uskoville, että hän polvistuu Taivaallisen Isän edessä, josta kaikki muukin isyys ja vanhemmuus ylipäätään saa nimensä, merkityksensä ja tapansa toimia. Seurakunnan sisäiset suhteet perustuvat tähän ajatukseen Jumalan perheestä. Tältä pohjalta nousee kaikki se hengellinen vanhemmuus, joka käytännössä ilmenee isyytenä, äitiytenä ja toinen toisistamme huolehtimisena.

Tulevan maailman arvojen tulee näkyä myös seurakunnassa sen tavassa johtaa, hallita ja vaikuttaa. Käytännössä kysymme millä tavoin seurakuntaa johdetaan ja mikä on sen toimintakulttuuri? Jeesus sanoo tästä osuvasti Matteuksen evankeliumissa: ”Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat herroina niitä hallitsevat, ja että mahtavat käyttävät valtaansa niitä kohtaan. Näin älköön olko teillä keskenänne, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne, ja joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne; niinkuin ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.”

Jos ajattelemme perinteisiä historiallisia kirkkokuntia, niin niiden rakenne on hierarkkinen virkajärjestelmä, joka perustuu ylhäältä alaspäin tapahtuvaan käskyttämiseen, sääntöihin ja niiden noudattamisesta seuraaviin etuoikeuksiin tai päinvastoin rankaisemiseen niiden noudattamatta jättämisestä. Kun taas ajattelemme uusia, kirkkokuntiin sitoutumattomia seurakuntia, näemme niissä usein hyvin yksioikoisen ja joskus jopa häikäilemättömän yhden johtajan järjestelmän. Näiden pyramidimallien välillä löytyy ateenalaisen demokratian kristillistetty versio eli kansanvaltaisesti hallittu kongregaatio, jossa parlamentaarinen edustuksellisuus ratkaisee asiat, ei niinkään Pyhän Hengen johto.

Meidän täytyy Uutta testamenttia ja erityisesti Jeesuksen em. sanoja lukiessamme torjua nämä mallit epäraamatullisina. Emme löydä UT:sta sen enempää paavia kuin kansanvaltaakaan. Kristus on seurakunnan pää.

Kun luemme tulevan maailman asioista Ilmestyskirjasta, niin kannattaa huomata myös tämä kohta Ilmestyskirjan 21. luvusta: ”eikä kaupunki tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta; sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppu on Karitsa” Ajatus valossa elämisestä ja toimimisesta, eräänlainen läpinäkyvyyden periaate koskee seurakuntaa tulevaisuuden yhteisönä jo tässä ja nyt. Näinhän Johannes kirjoittaakin 1.kirjeessään: ”jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä”

Mutta löytyy sieltä Ilmestyskirjan loppuluvuista muutakin seurakuntaa tulevaisuuden yhteisönä koskettavaa asiaa. Vai mitä sanot tästä? ”Mutta temppeliä minä en siinä nähnyt; sillä Herra Jumala, Kaikkivaltias, on sen temppeli, ja Karitsa” (Ilm. 21:22). Tämä on ydinasia uskossa Jeesukseen; minulla on oma, henkilökohtainen suhde tähän Jumalaan ja se on mahdollista Karitsan, Jeesuksen kautta. Hän on meidän temppelimme tulevaisuudessa ja nyt jo tässä ajassa me olemme Hänen temppelinsä. Hän asuu meissä ihan niin kuin sanotaan ”Kristus meissä, kirkkauden toivo”. Ruumiimme on Hänen Henkensä temppeli ja kun seurakuntaa on koolla olemme Hänen asumuksensa Hengessä.

Katso Herrasi – Vallankumouksellinen!

Kuulin tänään radiosta hengellisen laulun nuoruusvuosiltani, jossa puhuttiin siitä, mitä kaikkea kuuluu nisun jyvän putoamiseen maahan ja kuolemiseen. Esimerkkejä oli lukuisia; paperirahan laittaminen kolehtihaaviin, jonkun alkukantaisen heimon puolesta rukoileminen, kielillä puhuminen ja selittäminen, tiedon hallitseminen jne. Kun muistelen tuota aikaa, niin muistan aina, miten koin laulussa olleen hyvin voimakas maailmanvalloittamisen henki; ”meidän sukupolvemme aikana maailman evankeliointi saatetaan päätökseen ja Herra voi tulla takaisin…”

Noista ajoista on kulunut noin neljännesvuosisata ja miten on käynyt? Meidän piti muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttikin meidät. Monesta nuoruuden radikaalista uskovasta sopeutuikin tuossa ajassa hyvin yhteiskuntakelpoinen ja keskiluokkainen insinööri, opettaja, pastori, poliitikko tai muu kuuliainen veronmaksaja. Mikä esti meitä siis olemasta kuuliaisia loppuun asti? Kun yritän edes noin päällisin puolin summata asioita yhteen, löydän pari hyvin painavaa hengellistä syntiä, jotka selittävät paljon; hengellinen yltäkylläisyys ja sitä kautta hengellinen ylpeys.

Mitenkähän on – tuleeko meidän lastemme sukupolvi välttämään samat Laodikean lankeemukset?

Oman sopeutumisemme myötä on myös jeesuksemme sopeutunut. Ei enää tehdä nuorista ruoskaa, koska ei haluta järkyttää haurasta kirkkorauhaa, eikä paljasteta uskonnollisten johtajien kaksinaamaisuutta ja tekopyhyyttä, koska itsellämme on liikaa pelissä. Mutta aito Jeesus ei ole asettunut paikoilleen, vaan Hän edelleenkin tekee työtään etsien Hänen Hengelleen avoimia ihmissieluja.

Katso siis Herrasi – Vallankumouksellinen!

Ei ole siis ihme, että Jeesukseen tänäkin päivänä loukkaannutaan. Hän ei ole muuttunut mihinkään. Hän on edelleen sama tinkimätön totuuden puhuja ja tarkoituksellinen uskonnollisten tapojen rikkoja. Kultivoituneeseen seurakunnan kokoukseen, johon on olemassa valmis käsikirjoitus Hän yllättäen tuo ilmestyksen, joka muuttaa kaiken. Perinteisesti hymisevään rukouskokoukseen Hän tuo eläväksi tekevän Henkensä kosketuksen, mikä aiheuttaa joillain yliläikkymistä, toisilla paheksumista ja kummastusta ja toisissa piittaamatonta, dynaamista kasvua Jeesuksen tuntemisessa.

Vai onko Sinulle ollut yllätys se, että kovinkaan monet aidot apostoliset & profeetalliset viranhaltijat eivät ole tervetulleita seurakuntiimme? Tämä nimittäin on sitä työtä, jota Hän edelleen tekee – meistä huolimatta tai meidän kanssamme. Heidän sanomansa ja voitelunsa eivät jotenkin vain tunnu mahtuvan meidän hyvin järjestäytyneisiin kuvioihimme. Niissä on aivan kuin liian voimakas mauste, joka tuntuu vieraalta tai hurmos, joka ylittää sopivaisuuden rajat. Kaikesta heidän edustamastaan ja sanomastaan tuntuu henkivän ulos jotain suurempaa, kuin mitä olemme ottaneet huomioon rakkaan ja perinteistä rikkaan kotiseurakuntamme tulevan vuoden talousarviota laatiessamme.

Etkös huomaa, että yritän haastaa Sinua? Ja samalla itseäni. ”Jollei nisunjyvä putoa maahan ja kuole…”

Mikä merkitys on Kristuksen seurakunnan jäsenyydellä?

Hiljattain evl. kirkosta eronnut tunnettu raamatunopettaja Jarmo Sormunen on mukana perustamassa uutta Satamaseurakunta-nimistä kristillistä yhteisöä Jyväskylään. Ks. uutinen Kotimaa-lehden nettisivuilta: www.kotimaa.fi/kotimaa

Tämähän oli odotettavissa. Luterilaisessa kontekstissa Sormusen siirto saattaa radikaalisuutensa takia herättää sekä ihastuksen että kauhistuksen huudahduksia. Uusien seurakuntien piirissä Sormunen varmasti toivotetaan tervetulleeksi joukkoon.

Se, miten radikaali tämä irtiotto aiemmasta viitekehyksestä (so. evl. kirkko) todella tulee olemaan, tulee ilmi hyvin nopeasti kunhan Satamaseurakunta paljastaa rakenteensa. Se tulee lahjomattomalla tavalla paljastamaan, kuinka lähelle Uuden testamentin mukaista seurakuntamallia Sormunen & co uskaltavat liikkua. Ajassamme on kyllä yllin kyllin esimerkkejä ”mennäänpä siitä yli, missä aita on matalin”-mentaliteetista seurakunnan istutuskuvioissa.

Jarmo Sormunen toteaa, ettei itse evl. kirkosta eroaminen ollut hänelle mikään niin kauhean iso juttu, koska eihän hän ole eronnut Kristuksen seurakunnasta mihinkään. Ennemminkin päätös oli hänen omien sanojensa mukaan ”vapauttava ja positiivinen asia”.

No niin, tämähän alkaa tuntua jotenkin tutulta; lämmin ailahdus jossain sielun syvyyksissä, syvä rauha ja varmuus siitä, että vain Kristus riittää ja ohimenevä ”deja vú”-kokemus…

Niinpä. Joskus olisi kuulkaa hyvä lukea Galatalaiskirjettä myös tästä näkökulmasta; pelastus tulee yksin Kristuksen uskon kautta, ei mihinkään ulkonaiseen organisaatioon kuulumisen kautta. Siinä evankeliumin ilosanoman armon aurinko paistaa seurakunnallisten ohjelmistorattaiden välissä rääkkääntyneelle rivikristityllekin (pastoreista puhumattakaan!) niin ihanasti että!

Mutta on se vaan jännää, että vasta kun uskomme juuria koetellaan aivan ääriä myöten – papin virka menee, säännöllinen kuukausipalkka menee, ihmisten arvostus menee, lupaava urakehitys menee, pastorin status menee, hyvät työtilaisuudet menee jne. – niin vasta sitten meille kelpaa kuulua ”vain” Kristuksen seurakuntaan.

Mahtaa Kristus itse olla imarreltu saamastaan huomiosta…

Juttelin kerran vaimoni kanssa siitä, keitä me (so. hän ja minä) oikein olemme? Emme kuulu mihinkään kirkkokuntaan tai rekisteröityyn yhdistykseen. Hengellinen kotimme on kodeissa kokoontuva seurakunta. Ymmärrämme hyvin, että itse seurakunnan idean toteutumisen kannalta on yhdentekevää onko rakennuksen katolla risti, savupiippu, tv-antenni tai neonvalomainos. Tärkeintä on se, että siellä on Elämä.

Niinpä päättelimme – UT:n yksinkertaisten ohjeiden perusteella – olevamme ensisijassa lahtelaisia Jeesukseen uskovia, jotka kuuluvat Kristuksen seurakuntaan. Kristuksen ruumiin jäsenyys on ratkaiseva juttu, kaikki muu tulee sitten, jos silloinkaan. Jollei tätä jäsenyyttä Kristuksessa ole, ei ole elämäkään. Jos se taas on, niin se riittää. Vai pitäisikö Sinun mielestäsi evankeliumiin vielä lisätä jotain?

Hylkiikö mukavuusvyöhyke Sinua?

En ole oikein koskaan ollut mikään remonttireiska, enkä pihapuuhapaavokaan. Asumme vanhassa, v. –41 rakennetussa omakotitalossa, jossa kyllä riittäisi monenlaista hommaa niin sisällä kuin ulkonakin, varsinkin näin kesäisin. Mutta kun ei nappaa. Nytkin siirryin sujuvasti sisälle tietokoneen äärelle ulkoa mahdollisen kompostin kääntämisen parista. (Sitä paitsi – poikani voi hyvin tehdä sen!) Minusta on paljon mukavampaa lueskella muiden blogeja ja kirjoitella omaani. (Näillä valinnoilla ei toki ole mitään tekemistä hengellisyyden tms. kanssa, sen toki tunnustan.)

Olen jo pitemmän aikaa sekä mielenkiinnolla että hämmennyksellä seurannut evl. kirkon kehitystä Jari Rankisen nettipäiväkirjan välityksellä (www.rankinen.blogspot.com). Aina silloin tällöin on tullut myös mieleen kommentoida ja jokin aika sitten näin äidyin tekemäänkin kirjoitukseen ”Herätysliikejärjestön palveluksessa”. Kommenttini on sieltä siis luettavissa, jos ne jotain kiinnostavat. Astuin siis ennakkoluulottomasti ulos mukavuusvyöhykkeeltä. (Itseironiaa…)

Tosiasia on se, että yritykseni aloittaa leiskuva keskustelu uusitestamentillisen seurakuntamallin toteutumisesta nykypäivän Suomessa kuivui hyvin nopeasti kokoon. Joko argumenttejani ei ymmärretty, tai niihin ei nähty aiheelliseksi vastata tai sitten ei haluttu edes lähteä tälle tielle. Yksi kommentti tuli, joka hyvin nopeasti paljasti sen, että vastaaja oli toiselta planeetalta. Sitten kun vielä pari keskustelijaa alkoivat avoimesti epäillä toistensa älykkyyttä ja pian sen jälkeen alkoivat suoranaisesti sättimään toisiaan, niin vetäydyin kainosti omaan virtuaalimaailmaani. (Käykää itse tsekkaamassa, jos ette usko.)

No, yritinhän minä ainakin. Mutta se paljasti kyllä sen, miten kaukaiselta ajatus uusitestamentillisen seurakunnan raamatullisista perusteista ja niiden (edes oletetuista) mahdollisuuksista toteutua käytännössä tämän päivän Suomessa monesta uskovastakin tuntuu. Kaksituhatvuotinen kirkkohistoriallinen traditio, Lutherin kesken jäänyt uskonpuhdistus ja nykyinen postmoderni luopumus kristillisistä perusarvoista laajalla rintamalla on tehokkaasti sumentanut monen ajattelun. Siinä, missä kommunistinen totalitarismi ei onnistunut, siinä sosialidemokraattis-humanistinen pullamössö on tehokkaasti vesittänyt Kristuksen evankeliumin kaksiteräisen miekan ”kristityissä” länsimaissa.

Vai mitä ajattelet näistä teeseistä?

• UT:n seurakunta kokoontui tavalla, jossa jokaisella paikalla olevalla uskovalla oli oikeus jakaa oma kokemuksensa Kristuksesta, käyttää omia armolahjojaan, hoitaa, rohkaista ja auttaa toinen toistaan. Kukaan ei ollut sivustakatsoja, vaan Jeesuksen ajatus pappiskansasta toteutui käytännössä.
• Kyseessä ei ollut mikään uskonnollinen tilaisuus, vaan tarkoituksena oli vahvistaa uskovia ja tuoda esille Kristus elävänä jokaiselle Hänen ruumiinsa jäsenten lahjojen ja armoitusten kautta.
• UT:n seurakunnan yhteys oli ”kasvoista kasvoihin”-yhteyttä, eikä mikään jokasunnuntainen edessä istuvan niskaan tuijottamiskilpailu. Seurakunta ei ollut olemassa vain kerran tai pari viikossa, vaan 24/7.
• Kristinusko oli UT:n aikana ainoa uskonto maailmassa, jolla ei ollut mitään sovittuja rituaaleja, papistoa eikä pyhiä rakennuksia tai tiloja. Ensimmäiset 300 vuotta uskovat kokoontuivat enimmäkseen kodeissa. Erikoistapauksissa isompia kokoontumisia järjestettiin jossain muualla, esim. apostolisten työntekijöiden vieraillessa paikkakunnalla. Esimerkkejä tästä olivat kokoontumiset Salomon pylväskäytävissä (Apt. 3:11) tai Tyrannoksen koulussa (Apt. 19:9). Mutta mitään näistä tiloista he eivät kutsuneet ”kirkoiksi”, ”pyhäköiksi”, ”temppeliksi” tmv. Näitä isoja, koko kaupunginlaajan Kristuksen seurakunnan celebraationomaisia yhteentulemisia lukuunottamatta uskovien kokoontumiset kodeissa tapahtuivat 1.Kor. 14:26:n kuvaamalla tavalla.
• UT:n seurakunnassa ei ollut mitään erityistä papistoa. Jokaisella seurakunnalla oli omat vanhimpansa, joiden johtajuus oli selkeästi kollektiivista, ei hierarkkista. Sitten oli lisäksi kiertäviä apostolisia työntekijöitä, joiden tehtävänä oli palvella eri seurakuntia laajemmalla maantieteellisellä alueella. Mutta kukaan uskovista ei ollut minkäänlaisessa papinomaisessa välittävässä asemassa tai roolissa muihin uskoviin nähden. Jokainen Kristukseen uskova oli Jumalan pappi omalla paikallaan ja omassa suhteessaan suoraan Kristukseen.
• UT:n seurakunta oli orgaaninen, ei organisoitunut. Se perustui enemmän uskovien yhteentulemiseen, kuin suunnitteluun, järjestämiseen ja kontrollontiin.
• UT:n uskovilla ei ollut omia teologisia seminaareja, vaan opetuslapseuttaminen tapahtui seurakunnassa ja ”työntekijäkoulutus” kiertävien työntekijöiden matkassa.
• UT:n uskovat eivät olleet jakaantuneet keskenään vihamielisiin, kilpaileviin tai yhteistyötä tekeviin kirkkokuntiin, vaan he ymmärsivät olevansa yhtä Kristuksessa käytännön tasolla niin omilla paikkakunnillaan kuin missä vain he tapasivatkin samaan Herraan uskovia.

Onko näitä asioita niin ylivoimaisen vaikea löytää UT:n sivuilta?