NIIN MAAILMA MUUTTUU, ESKOSENI...

Olin eilen vaimoni kanssa vanhimman poikamme tyttöystävän valmistujaisjuhlassa Diakonia-ammattikorkeakoulun (DIAK) Kauniaisten yksikössä. Käynti Granissa oli erinomaisen mielenkiintoinen ja herätti monia ajatuksia entisestä opinahjosta, uuspietistisestä herätyskristillisyydestä ja elämän kulusta yleensä.

Olin itse opiskelijana ko. oppilaitoksessa 70-luvun puolivälissä reilut kolme vuotta. Silloin suoritettiin laajennetun piispainkokouksen hyväksymää nuorisotyönohjaajan tutkintoa, nyt sosionomi amk-tutkintoa. Silloin opiskeltiin enemmän raamattukoulussa, nyt ehkä enemmän sosiaalialan oppilaitoksessa. Silloin ideana oli opiskella Raamattua luterilaisen tunnustuksen silmälasien läpi ja esim. ”kilpaileva” opinahjo, Helsingin Raamattukoulu mainosti omaa vastaavaa koulutustaan sloganilla ”Raamattu läpi kolmessä vuodessa”. Nyt opiskelijat voivat valmistua niin halutessaan sekä sosionomeiksi että kirkon nuorisotyönohjaajiksi. Vahva painotus lienee kuitenkin lastensuojelutyön akuuteissa tarpeissa.

Kun mennään ajassa vähän taaksepäin, niin 1990-luvun puolivälissä Diakonia-ammattikorkeakoulu Oy teki anomuksen piispainkokoukselle, joka koski diakonian ja kasvatuksen ammattikorkeakoulututkinnon hyväksymistä kirkon diakonian ja nuorisotyönohjaajan virkoihin kelpoistavaksi tutkinnoksi. Myös Kauniaisten Suomen Raamattuopisto lähti mukaan 90-luvun suureen ammattikorkeakoulu-uudistukseen. Jo silloin kantautui sieltä täältä huolestuneita äänenpainoja, joissa mietittiin miten käy nyt viidesläisen opiston erityisosaamisen eli raamattukoulutuksen? Jos verrataan raamattuopetuksen määrää Diakissa aiempaan kirkolliseen nuorisotyökoulutukseen etenkin silloisessa Sisälähetysopistossa, niin ainakin tuntimäärien perusteella huioli on ollut oikeutettua. Miten tämä tulee näkymään kirkon työn kentässä ja työntekijäkunnassa tulevina vuosina? Tosin Diakin opetussuunnitelmassa korostetaan kristillisen näkemyksen ja arvojen sisältymistä jo sellaisenaan opetussuunnitelmaan läpäisyperiaatteella.

Jälkiviisaasti voisi todeta, että ”näin se maailma muuttuu, eskoseni”. Aiemmasta selvästi hengelliseen työhön erikoistavasta, jopa evankelistamaisesta koulutuksesta onkin tullut yleistä sosiaalisen lapsi- ja nuorisotyön ammattikoulutusta.

Voidaan tietysti kysyä, mitä olisi sitten tapahtunut, mikäli Kauniainen ei olisi mennyt mukaan DIAK-hankkeeseen? Olisiko silloin koko kirkon lapsi- ja nuorisotyön työntekijäkoulutus jäänyt pelkästään perinteistä kirkollista linjaa edustavien opinahjojen harteille? Niin, nyt voidaan ainakin jollain tavalla ja jossain määrin pyrkiä säilyttämään sitä omaleimaisuutta, jota vielä 80-luvun lopullakin pidettiin ok juttuna. (Eikö ole muuten jännää, että kaiken moniarvoistumisen keskellä onkin käynyt juuri näin? Eli esim. koulutus yhdenmukaistetaan megayksiköihin ja aiemmat säröt ja sävyt hävitetään.) Miten hyvin tässä uuspietistisen perinteen säilyttämis- ja eteenpäin siirtämisprojektissa on onnistuttu, en osaa sanoa.

Niiden mielestä, jotka pitävät tärkeänä Muroman perinteen säilyttämistä ollaan menossa alamäkeä, kirkollistuttu. Entisen protestiliikkeen terä on tylsynyt kirkollisen vastuunkannon rattaiden pyöritykseen. Näinhän se systeemi toimii ja sovittaa toisinajattelijat itsensä kanssa. Ne taas, jotka ovat kirkollisia reaalipoliitikkoja, ajattelevat, että hyvä edes näin. Saadaanhan ainakin osa kirkollisesta raha- ja näkyvyysvirrasta ohjattua viidesläisiinkin laareihin.

Mutta entä se entinen asema hengellisenä dynamona? Nuoruudessani muistan, miten opiskella Granissa merkitsi myös hengellistä kotia siellä. Tämä ei taida enää pitää paikkaansa – ei ainakaan kaikkien kohdalla. Huomatkaa nyt, etten haikaile menneiden aikojen perään. Ei, kaukana siitä – mutta perään hengellisiä arvoja. Haetaanko oppilaitoksesta ”vain” muodollinen ammatillinen koulutus ja pätevyys - ja hengellinen näky, voima ja innoitus jostain muualta? Ei niin, että siinä olisi mitään pahaa – välttämättä – mutta jos näin on, niin se kertoo rehellisesti sanottuna degeneraatiosta. Eli näin on päässyt käymään, kun ainakin joidenkin mielestä kirkon koulutusuudistus ja DIAK on tapahtunut juuri raamattu- ja teologia-aineiden opetuksen kustannuksella.

Muistan viime kesänä, kun odottelin kyytiäni Kallion seurakuntatalon nurkilla, niin joku seurakunnan työntekijöistä tuli kiinnittämään jotain ilmoituksia seurakuntakodin ikkunaan. Kun siinä sitten yhdessä mallailimme olivatko linjat suorassa, niin totesin – ehkä vähän monimerkityksellisesti – että ei huoli katsoa linjoja taustan mukaan, jos sekin on vinossa.

Kun peräämme hengellisiä arvoja, niin kirkollinen nykytilannekatsaus ei riitä meille. Se tausta voi olla jopa enemmän vinossa kuin uskommekaan. Jos sen mukaan yritämme pitää kurssin suorassa, niin vinoa tuppaa tulemaan. Lisäksi on hyvä muistaa vanha totuus sammakosta pikku hiljaa kiehuvassa vedessä; kyllin kauan hitaasti kuumenevassa vedessä ollut luontokappale ei huomaa veden kiehumista ennen kuin se on liian myöhäistä.

Jumalan Sana ja Pyhä Henki yhdessä antavat meille – ja DIAKinkin linjaa ja vaikuttavuutta arvioiville myös – oikean taustan ja kiintopisteen. Mutta edelleen; jos tutkimme asiaa joidenkin tunnustuskuntasilmälasien läpi, niin nekin näyttävät väistämättä ohjaavan meitä ojasta allikkoon tai jopa suoraan sinne. Ihmisten luomuksia kun ovat.

Missä on kirkon profeetallinen ääni tässä kohtaa? Ehkä se kuuluu niissä nuorissa uskovissa, jotka kuuntelevat Jumalan Hengen ääntä sisimmässään ja ovat uskollisia omalle apostoliselle kutsulleen.