”USKONNOTTOMIEN” ARKIPÄIVÄÄ eli tuulahdus tulevaisuudesta?

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa kerrotaan, miten Orimattilan kirkkoa ei luovuteta ei-kristillisten tai uskonnottomien tilaisuuksien pitopaikaksi. Orimattilan kirkkoneuvosto oli tehnyt asiasta yksimielisen päätöksen. Päätös oli tehty piispainkokouksen hyväksymien ohjeiden mukaisesti. Piispainkokouksen mukaan sakraalitilaksi vihitty paikka voidaan tilapäisesti luovuttaa ”toisen kristillisen yhteisön” käyttöön, mutta ei ei-kristillisten tai uskonnottomien käyttöön.

Ensikuulemalta tämä tietysti kuulostaa ihan ookoolta – saavatpahan vapaa-ajattelijat mokomat ansionsa mukaan - mutta asian tarkempi setviminen tuo esille mielenkiintoisen kuvion. Tämä kuvio nimittäin antaa meille viitteitä siitä, mitä ja millaista maamme hengellisessä ilmastossa on odotettavissa lähitulevaisuudessa.

Aloitetaanpa tuosta em. ”toisesta kristillisestä yhteisöstä” - mitä sillä tarkoitetaan? Kyseessä voi olla esim. Vapaakirkon paikallinen seurakunta, jolloin ko. kirkkokunnan pastori voi vihkiä avioliittoon omaan kirkkokuntaansa ja vaikkapa evl. kirkkoon kuuluvan vihkiparin. Mutta mikäli toinen vihittävistä ei kuulukaan mihinkään (esim. avioliittolaissa määriteltyyn) rekisteröityyn kirkkokuntaan, vaan esim. johonkin yhdistyspohjaiseen helluntaiseurakuntaan, niin homma ei enää toimikaan näin. Kyse on silloin nimittäin ”uskonnottomasta” tilaisuudesta.

Tämä ”uskonnottomuus” siis tarkoittaa käytännössä sitä, että voit olla kyllä uskossa Jeesukseen ja elää aktiivisesti uskovien yhteydessä ja siitä huolimatta olla ”uskonnoton” virallisen määritelmän mukaan. Oma seurakuntayhteisösi voi siis olla melko suurikin, uusi, itsenäinen, perinteisiin kirkkokuntiin sitoutumaton seurakunta tai sitten orgaaninen, kotona kokoontuvien seurakuntien verkosto. Siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri sen tähden – sinut voidaan luokitella ”uskonnottomiin”.

No, tietysti mieleen tulee ajatus siitä, että mitäs hinkuavat kirkkohäitä (samaan aikaan kun puhuvat uskonnollisuuden vaaroista, ”iisebelin hengestä” etc.). Kyllähän kirkkotilojen omistajalla on oikeus vapaasti päättää, kenelle ja miten vuokraavat tilojaan. Mutta pinnan alla muhiva kysymys on paljon suurempi kuin vain jokin lakisääteinen oikeus kirkkohäihin tmv.

Ajattelen, että Suomessa on jo jonkin aikaa ollut menossa eräänlainen ”uskonnollisen kentän uusjako”. Se, miten määritellään esim. ”kristillinen seurakunta” tai vastaavasti ”kristillinen yhteisö” (joka siis EI ole seurakuntaan rinnastettava) ja miten määritellään termit ”kristillinen” tai ”uskonnoton”, kertovat paljon siitä, miten pelimerkkejä pelikentällä laitetaan uuteen järjestykseen. Suuret, perinteiset kirkkokunnat (uusi, uljas helluntaikirkko viime tingassa mukaan päässeenä) tiivistävät sekä omia rivejään että keskinäistä yhteistyötään. Uudet ”yhteisöt” suljetaan mielellään tämän yhteistyön ulkopuolelle. Rehellinen pelko ja poliittinen korrektius estävät monia puhumasta näistä asioista ääneen.

Tragikoomista on se, että myös nämä syrjityt ”yhteisöt” tiivistävät rivejään ja yhteistyötä keskenään. Myös he käyttäytyvät ”isiensä” ja heiltä perimänsä dna:n mukaisesti ja kyseenalaistavat em. orgaanisten, kotona kokoontuvien seurakuntien verkoston olemassaolon oikeutuksen. Mutta mistä nousee esille se uskovien sukupolvi, joka sanoutuu irti näistä ”isien töistä”, eikä jatka enää tätä Kristuksen ruumista hajottavaa, historiallista käyttäytymismallia?

”Uskonnottomuus” tulevaisuudessa tulee siis merkitsemään myös ns. rekisteröityjen, virallisten seurakuntien ja kirkkokuntien ulkopuolelle jäämistä. Luulen, että jossain vaiheessa tilanne tulee muistuttamaan Kiinassa vallitsevaa tilannetta. Kun on olemassa ”virallinen totuus”, niin siinä ei silloin henkilökohtainen uskonsuhde Jeesukseen ja nöyrä ja hurskas kristillisyydenharjoitus paljon paina. Virallisen uskonnonharjoituksen direktiivin mukainen leima vaaditaan. Tämä on suunta Suomessakin tänä päivänä. Se näkyy evl. kirkon sisällä tiettyihin toisinajattelijoihin kohdistuvana diskriminointina, mustamaalaamisena mediassa ja jopa suoranaisena vainona. Ennen pitkää sama kulisseista ohjattu yleisen mielipiteen paine tulee saavuttamaan myös monet muut uskovat, jotka haluavat säilyttää vapautensa ja noudattaa Raamattua elämässään.

Meidän on turha kuvitella elävämme Suomessa(kaan) enää missään lintukodossa. Samaisesta tämän päivän lehdestä luin, miten Lahden poliisi (ulkomaalaisviraston toimeksiannosta) väkisin pidättää ja kuljettaa säilöön Clairen, 24-vuotiaan ruandalaisnaisen, joka on saanut suojapaikan paikallisen helluntaiseurakunnan piiristä. Poliiseja oli paikalla ollut neljä, kun he raahasivat afrikkalaisnaisen ulos yksityiskodista. Mikäli he olisivat tulleet vähänkään myöhemmin, niin itsekin helluntaiseurakuntaan Ruandassa kuulunut Claire olisikin ollut yksin kotona hoitamnassa perheen vauvaa muiden ollessa asioilla kylillä. Siitähän se riemu vasta olisikin noussut...

”Times they´re a´changin´”, lauloi sekulaari profeetta Bob Dylan jo yli 40 vuotta sitten. Muutoksen tuulet ovat saavuttaneet Suomenkin; ilmapiiri ja asenteet kiristyy, ”virallinen totuus” vainoaa epävirallista, vapaata hengellistä uskon yhteyttä, median tarkoitushakuisesti peräänkuuluttama yleinen suvaitsevaisuus vaihtuu yllättävän nopeasti ankaran fasistiseksi suvaitsemattomuudeksi toisinajattelevia ja -uskovia kohtaan. Parhaillaan koetellaan tarkoituksellisesti monessa asiassa yhteisöllisen sietokynnyksen rajoja. Uskon, että meitä myös valmennetaan jotain varten tulevaisuudessa.

Ainoa asia, mikä tässä kehityksessä lohduttaa on se, että koko tämä nykyinen kehitys on ennustettu Raamatussa. Se ei siis tapahdu Jumalan tietämättä, Hänen sallimanaan kylläkin. Sitä paitsi taivaan portilla ei kysytä uskonnollisen direktiivin virallista leimaa, vaan Jeesuksen sovituskuoleman perusteella saatua Jumalan armoa.