POIS MUKAVUUSVYÖHYKKEELTÄ eli ”BELONG–BELIEVE–BEHAVE”– paradigman problematisointia 1/3

Yhteisöllisyydestä puhuttaessa käytetään joskus sanaleikkiä “Belong – Believe - Behave”, mikä suomennettuna kuuluu vaikkapa ”Kuulu porukkaan – Ota usko vastaan – Elä sitä todeksi” (tai: ”Yhteisö – Usko – Käytös”). Tätä mallia on omana aikanamme käytetty kuvaamaan kristillisen seurakunnan vastauksena aikamme yhteisöllisyyden kaipuun haasteeseen.

Tämän mallin juurista ja taustoista puhuttaessa kannattaa huomioida esimerkiksi se, mitä amerikkalainen George Barna (http://www.barna.org/) puhuu postmodernin urbaanin sukupolven tavoittamisesta; ”Ennemmin kuin yhdessä päivässä tapahtunut kääntymys, kyseessä on prosessi, missä ihminen ikään kuin sosiaalistetaan sisälle uskoon.”

Suomessa on samasta aiheesta puhunut mm. Ari Puonti (http://www.helsinkivineyard.fi), joka näkee perinteisen ratkaisukristillisen julistuksen uudenlaisena vaihtoehtona ”narratiivisen prosessievankelioinnin”. Kyse on kertomusten, myös Raamatun kertomusten käyttämistä kristillisessä julistuksessa. Jeesushan käytti opetuksessaan paljon kertomuksia, vertauksia ja kuvakieltä. Eli pannaanpa kerrankin Paavali, ”kristinuskon ensimmäisenä teologi”, selittämään Jeesusta. Nuorelle sukupolvelle on myös annettava aikaa ratkaisun tekoon. Vapaus kysymysten tekemiseen ja epäilysten salliminen on tärkeää.

Kulttuurillemme aiemmin yhteinen kristillinen arvopohja on murentumassa pois. Enää ei voida olettaa kaikkialta löytyvän entisen kaltaista oikeaa esiymmärrystä kristinopista. Nuorten aikuisten parissa on yhä enemmän sellaisia, joilta ei ainoastaan puutu tämä oikea esiymmärrys. Yhä enemmän on myös sellaisia, joiden tulee pois-oppia väärästä kristillisyyden näkemyksistä tai tyystin vääristä opeista ja kulteista.

Tämän em. kristinuskoon sisälle sosiaalistamisen ajatellaan hyvin toteutuvan ja toimivan em. “Belong – Believe – Behave”-paradigman puitteissa. Myös norjalainen Paul Otto Brunstad (http://www.sunniva-studenthjem.no/folk/paulotto.html) on tiedostanut tämän aikamme nuoren sukupolven tarpeen, ”kaipuun kuulua johonkin”. Esimerkeiksi tästä hän ottaa viime vuosituhannen lopun suurimman nuorisoliikkeen, house-, rave- ja teknokulttuurin. Brunstad aivan oikein huomauttaa jossain yhteydessä, että kun ennen oltiin anglosaksisessa nuorisokulttuurissa aina tien päällä, ”on the road again”, niin nyt ollaan etsimässä yhteisöä, johon kuulua ja ihmisiä, joihin sitoutua. Toinen hyvä esimerkki tällaisesta tarpeesta ja yrityksestä vastata siihen on tv-sarja ”Frendit”, joka itse asiassa kokonaan rakentuu teeman ”hyvä yhteisö – toimivat ihmissuhteet” ympärille.

Kuinka kristillinen usko sitten vastaa tähän haasteeseen uudella vuosituhannella? Voisiko seurakunta edustaa uudelle sukupolvelle uutta ”kehoa” ja vaihtoehtoista ”taloa”, johon muuttaa ja jossa vapautua kodittomuudesta, yksinäisyydestä, juurettomuudesta ja rikkinäisyydestä? Kristuksen ruumiin ja Jumalan valtakunnan – ”talon” ja ”ruumiin” – tulisi olla tarpeellinen vastaus uuden sukupolven johonkin kuulumisen kaipuulle. Kaunis ajatus ja varmasti paljolti tottakin. Tarvettakin tällaiselle olisi. Se ei vain näytä kovin hyvin toteutuvan megaseurakuntien tai perinteisten kirkkojen puitteissa. Jo luonnostaan valmiina oleva kodinomainen ympäristö näyttäisi toimivan paremmin tässä suhteessa (viitaten esim. Barnan & co tutkimuksiin kotiseurakuntien räjähdysmäisestä leviämisestä mm. USA:ssa).