APOSTOLISUUDESTA

Keskustelin hiljattain erään ystäväni kanssa Efesolaiskirjeen 4. luvun mainitsemista viidestä palveluvirasta ja erityisesti apostolisuudesta. Jännä juttu oli huomata taas, miten kuuma peruna tuo kysymys apostolisuudesta meillä täällä Suomessa ja länsimaissa ylipäätään onkaan. Totesimme molemmat, että kun puhutaan evankelistoista, paimenista ja opettajista niin kaikki on okei ja rauha maassa. Vieläpä profeetallisuuskin on salonkikelpoinen näinä kaikenkirjavan karismaattisuuden luvattuina aikoina.

Mutta kun tulee puhe apostoleista tänään, niin keskusteluun tulee oitis ihan erilainen lataus. Meille kysymys apostolisuudesta on kuuma peruna. Minua itseäni kiinnostaa tämä kysymys apostolisuudesta juuri sen tähden, että näen siihen liittyvän niin paljon hyssyttelyä, pelkoja ja uhkakuvia. Kysyn mielessäni miksi? Jos kerran täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, niin miksi näin? Käyttäydymmekö Kristuksen rakkauden lain mukaan, kun haluamme vaieta asiasta ja yritämme lakaista sitä maton alle. Suurin osa vaikenemisesta näyttää johtuvan kirkkopoliittisen korrektiuden vaatimuksista.

Aiheellinen kysymys; kuka voi kutsua itseään apostoliksi nykyään? Ja vielä toinen oikeutettu kysymys; mitä joku henkilö ajaa takaa, kun hän haluaa itseään kutsuttavan apostoliksi?

Ystäväni totesi, että tietyssä mielessä apostoleja olivat vain ”ne kaksitoista” ja Paavali päälle. Tämä koskee nimenomaan Uuden testamentin kirjoituksia. Näiden jälkeen ei kukaan voi eikä saa enää vaatia itselleen samanlaista apostolista auktoriteettia, kuin mitä oli ”niillä kahdellatoista”. Ymmärrän hyvin väärinkäytösten kokemukset ja vaarat tässä kohtaa.

Mutta kun ajattelemme nykyisiä hierarkkisia virkajärjestelmiämme törmäämme ongelmiin, koska apostolisuus ei näihin kaavioihin mahdu. Uusi testamentti ei olekaan niin systemaattisen yksioikoinen, eikä helposti sopeutettavissa meidän kaavailuihimme. Se nimittäin puhuu apostoleista usein ja eri tavoin ”niiden kahdentoista” ohella:

• Paavali ja Barnabas olivat apostolinen työpari (Apt. 14:14)

• löytyy apostolinen tiimi eli Paavali, Silvanus ja Timoteus (1.Tess. 1:1, 2.Tess. 1:1)

• oli Tiitus, jolle oli uskottu määräaikainen, rajoitettu apostolinen missio (Tiit. 1:5-6)

• sekä vielä naispuolinen henkilö, jota pidettiin apostolina ja oli siinä asemassa arvostettu (Room. 16:7).

Olisikohan niin, että Uutta testamenttia paremmin ymmärtääksemme meidän pitäisi poisoppia joistain oman kulttuurimme ennakkokäsityksistä, väärinkäytöksistä ja ylilyönneistä. Niin ja peloista myös. Sen lisäksi, että olemme halunneet nähdä apostolin jonkinlaisena liituraitapukuisena lavaleijonana – ja sen takia olemme joko torjuneet tai hyväksyneet hänet – olemme myös pitäneet apostoliutta persona non gratana sen kaavoihin sopimattomuuden takia.

Näytä minulle tänä päivänä seurakunta, joka epäröimättä toivottaisi apostoli Paavalin tervetulleeksi sunnuntaikokoukseensa. Paavalia ajanut apostolinen henki tekisi hänestä sopeutumattoman häirikön, jolla ei olisi paljonkaan tilaa nykyisissä seurakuntaympyröissämme. Jollet usko tätä, niin lue vaikka ote 1.Kor. 1:10-13 oman seurakuntasi pääkokouksessa. Miettikää avoimesti, miten sovellatte Paavalin yksinkertaista ohjetta käytäntöön omalla kotipaikkakunnallanne.

Monissa kirkkokunnissa, joissa vannotaan ns. apostolisen suksession nimiin, tällä ilmaisulla (jonka sitten katsotaan oikeuttavan lähes tulkoon minkälaisiin kirkollisiin virityksiin hyvänsä) tarkoitetaan käytännössä piispallista suksessiota. Onkin kirkollisen elämän kannalta turvallisempaa sekoittaa nämä, koska apostolisuus edustaa aina ulos päin lähtemistä ja liikkeellä olemista, ei instituutioita tai organisoitumista. Apostoli on juuri se, joka useimmiten alkaa keikuttaa venettä juuri kun on saatu turvattua rauha meidän elinaikanamme.

Presidentti tai kuningas voi nimittää piispoja, mutta apostoleja – ei koskaan. Heidän virkaan asettamisensa tulee aina Jumalalta itseltään.

Kirkollisen instituution paikalleen jämähtämisen myötä olemme menettäneet kyvyn tunnistaa apostoliutta, vaikka sen edustaja istuisi vieressämme työntekijöiden kokouksessa tai lähetyskonferenssissa. Kovin usein tällaiset hahmot koetaan kiusankappaleina ja oman tiensä kulkijoina, jotka eivät keskusjohdon mielestä oikein rakenna yhteistä instituutiota.

Eräs anglikaanipastori on kuvannut hyvin alussa mainittuja viittä palveluvirkaa. Hänen mukaansa apostolit, profeetat ja evankelistat ovat kutsumukseltaan tienraivaajia. Paimenet ja opettajat puolestaan ovat rakentajia. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että kun apostolinen vaikuttaja perustaa seurakunnan ja yrittää muuntautua paimeneksi, niin seuraukset ovat tuhoisat – sekä seurakunnalle että ihmisen kutsulle. Nämä viisi palveluvirkaa ovat toisiaan täydentäviä seurakunnan rakentamiseksi ja niitä tulee kutakin käyttää niiden oikeassa yhteydessään.

Paavali mainitsee apostolisuuden yleisiä tunnusmerkkejä Room. 15:18-21:ssä: ”...sillä minä en rohkene puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus, saattaakseen pakanat kuuliaisiksi, on minun kauttani vaikuttanut sanalla ja teolla, tunnustekojen ja ihmeiden voimalla, Pyhän Hengen voimalla, niin että minä Jerusalemista ja sen ympäristöstä alkaen Illyrikoniin saakka olen suorittanut Kristuksen evankeliumin julistamisen, ja sillä tavoin, että olen pitänyt kunnianani olla julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi jo on mainittu, etten rakentaisi toisen laskemalle perustukselle, vaan niinkuin kirjoitettu on: "Ne, joille ei ole julistettu hänestä, saavat hänet nähdä, ja jotka eivät ole kuulleet, ne ymmärtävät".”

Henkilökohtaisesti ajattelen niin, että kirkkohistorian kuluessa Jumalan Henki on herättänyt apostoleja (aivan niin kuin muitakin lahjoilla varustettuja uskovia) viemään evankeliumia sinne, missä sitä ei ole julistettu. Näitä edelläkävijöitä ja tienraivaajia ei vain ole ymmärretty, osattu tai rohjettu kutsua apostoleiksi, mutta heidän kutsunsa luonne ja työnsä hedelmät ovat puhuneet puolestaan. Ajattelen meidän nyt kulkevan kohti sellaista vaihetta Kristuksen seurakunnan historiassa, jossa asiat alkavat asettua oikealle kohdalleen. Ymmärryksemme lisääntyy Raamatun Sanan valossa Pyhän Hengen vaikutuksesta. Me huomaamme voivamme vapautua vuosisataisista peloista, väärinymmärryksistä ja -käytöksistä. Jumalan Hengen määrätietoinen ja pitkäjänteinen työ suuntaa meidän mielemme ja voimavaramme rakentamaan Kristuksen ruumista valmiiksi vastaanottamaan takaisin palaavan Herran.