ITSEKRITIIKKIÄ

Alkuun taas blogivinkki: http://www.rehellinen.typepad.com/ (”Innokkaat”, 27.04.2007).

Vähän tähän blogiin viitaten seuraavaa. Kolme asiaa näyttää minusta ilmeiseltä, kun ajattelen Suomen hengellistä tilannetta tällä hetkellä.

Ensinnäkin näyttää siltä, että kotiseurakuntaliikeellä ei tunnu olevan halua moninkertaistua. Kasvua ei näytä olevan näköpiirissä. Onko siis vaarana todellakin se, että kotiseurakuntaliikkeestä tulee tulevaisuudessa ”Suomen mennoniitat” ja jonkinlainen hengellisen brezhnevismin pesäpaikka? (Ks. Tuesday, March 06, 2007 TULEVAISUUS. NYT? Osa II). Entä selittyykö tämä vain sillä, että Suomen hengellinen tilanne seisoo ja että hengellinen maaperä on niin kova? Näyttää nimittäin siltä, että Nokia Missio on ainoa yhteisö, jossa tapahtuu aitoa kasvua. (Tämä suoraan sanottuna, vaikka itse en mitenkään identifioidu ko. yhteisöön.) Tarkoitan tällä nyt sitä, että ainakin sen piirissä väkeä tulee uskoon ns. ”pystymetsästä”. Muutenhan suomalainen ”seurakunnan kasvu” tapahtuu suurelta osin ”recycling of the saints”-periaatteella eli uskovat harrastavat ”churchshopping´ia”.

Toiseksi apostolisella kutsulla varustetut ihmiset, miehet ja naiset, näyttävät seisovan turhautuneina – aivan kuin he eivät pääsisi eteenpäin. Onko selitys tähän sama kuin edellä? Vedet seisovat paikallaan ja veneet myös. Viittaan tällä nyt erityisesti alussa mainitsemaani blogivinkkiin. Olemmeko niin hyvinvoivia ja kylläisiä, ettemme koe mitään hengellistä nälkää. Minusta alkaa vahvasti näyttää siltä. Hengellinen nälkä jossain muualla päin maailmaa nimittäin näyttää olevan fakta. Jos näin on, niin mitä onkaan edessämme, kun Jumala alkaa riisua meiltä tätä aineellista, henkistä ja hengellistä itsetyytyväisyyttä ja yltäkylläisyyttä. Jumala on Pyhä ja Hän haluaa tulla kirkastetuksi uskovissaan. Tätä ei nyt näytä tapahtuvan tämän kansan keskellä. Muista koko ajan tätä lukiessasi otsikkoni: ”Itsekritiikkiä”. Tässä saarnamies siis saarnaa ensimmäisenä itselleen.

Ymmärrän tämän olevan, ei vain Suomen, vaan ylipäätään koko postmodernin lännen ongelma. Joku on sanonutkin viisaasti, että ”Jumala on muuttanut etelään”. Evankeliumin etenemisen kannalta oleelliset asiat tapahtuvat jossain muualla kuin perinteisesti ”kristityssä” Euroopassa. Miksi on näin? Jumalan valtakunnassa vain käy säännöllisin väliajoin niin, että ”monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi”. (Lue: http://www.rehellinen.typepad.com/ )

Mutta miten Raamattu sen sanookaan? ”Näin on hamaan siihen asti, kunnes meidän päällemme vuodatetaan Henki korkeudesta. Silloin erämaa muuttuu puutarhaksi, ja puutarha on metsän veroinen. Ja erämaassa asuu oikeus, ja puutarhassa majailee vanhurskaus. Silloin vanhurskauden hedelmä on rauha, vanhurskauden vaikutus lepo ja turvallisuus iankaikkisesti.” (Jes. 32:15-17)

Samaan aikaan näyttää kuitenkin siltä, kuin iso joukko nuoria uskovia turhaan etsisi itselleen relevanttia hengellistä vanhemmuutta. Pelkkä ”leikitään seurakuntaa” ei riitä heille. Pelkään, että monet heistä luopuvat uskosta tästä syystä. Tarkoitan tällä hengellisellä vanhemmuudella sitoutumista toinen toisiimme, yhteistä tilivelvollisuutta ja oman elämän mallin kautta oppimista ja jakamista. Käytännössä paljon puhuttu ”uskonnollisuuden henkivalta” ilmenee juuri siinä, että ihmiset mieltävät Pyhän Hengen toimivan vain uskonnollisen instituution puitteissa. Näiden instituutioiden rakenteiden ulkopuolelle ei oikein uskalleta lähteä, koska se edellyttää aivan uudenlaista vastuun ottamista seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja Jumalan valtakunnan työstä henkilökohtaisella tasolla.

Tässä problematiikassa on oma osansa jälkimodernin ”Frendit”-sukupolven kyvyttömyydellä tai haluttomuudella sitoutua mihinkään tai kehenkään hylätyksi tulemisen pelosta johtuen. Tämän takia on helpompaa elää uskonnollisen kuluttajan roolissa ja säilyttää turvallinen etäisyys muihin.

Mutta yhtä kaikki; eipä minullakaan oman viisikymppisten sukupolveni edustajana näytä olevan riittävästi vetovoimaa kerätäkseni ympärilleni opetuslapseutettavaa joukkoa. Kuitenkin juuri tämä on syvin toiveeni ja rukoukseni; kotiseurakunta kasvupaikaksi vastauskoontulleille.

Vai onko kaikki vain kiinni siitä ”hengellisestä nälästä”?