Sunday, April 08, 2007

Naispappeudesta vielä...



Näyttää siltä, että evl. kirkossa ollaan naispappeuskysymyksessä ajautumassa konfliktitilanteeseen, josta ei kummallakaan osapuolella ole kunniallista ulospääsyä ilman kasvojen menettämistä. Tilanne muistuttaa mekanismiltaan paljon Tampereen hiippakunnan ongelmaa suhteessa Nokia-Missioon. Olen aiemmassa blogissani (Monday, March 12, 2007, ”VIELÄ TULEVAISUUDESTA...”) viitannut siihen, että tulemme lähitulevaisuudessa näkemään entistä enemmän erilaisia seurakunta- ja uskonyhteisövariaatioita sekä kirkon sisä- että ulkopuolella. Esimerkiksi naispappeuden vastustajien organisoituminen omaksi yhteisökseen näyttää aina vain todennäköisemmältä, kuten Vammalan viimeaikaiset tapahtumat antavat ymmärtää. Ks. http://rankinen.blogspot.com/


Naispappeuskysymys ei taidakaan olla niin selkeästi Raamattu-kysymys kuin itsekin vielä joitain vuosia sitten ymmärsin. Se näyttää enemmänkin puhtaasti kulttuuriselta vastareaktiolta evl. kirkon postmodernisaatiokehitykseen. Se ilmenee ensinnäkin instituution rapistumisena. Instituutio aivan kuin menettää uskottavuutensa suuren yleisön silmissä. Toiseksi se ilmenee häpeilemättömänä relativismina ja siitä seuraavana moniarvoisuutena. (Tuesday, March 27, 2007, NAISPAPPEUDESTA) Samaan problematiikkaan liittyy myös esimerkiksi kysymys samaa sukupuolta olevien siunaamisesta avioliittoon. Se, mikä tekee tästä prosessista meille niin opettavaisen on se, että se paljastaa meile uskonnollisen järjestelmän toimintamekanismin sen kohdatessa toisinajattelua ja -uskoa. Eli kuten jo aiemmin todettua, niin tässä asioiden hoidossa on jotain esikuvallista, profeetallista.


Myönnän auliisti, etten itse usko sen enempää mies- kuin naispappeuteenkaan. Kun luen Uutta testamenttia, löydän puhetta vain yhdestä pappeudesta Kristuksen seurakunnassa – nimittäin kaikkien uskovien, ei yleisestä, vaan kuninkaallisesta pappeudesta. Tästä pappeudesta UT sanoo, että se tulee Kristukseen kuulumisen perusteella ja Pyhän Hengen valtuutuksen kautta. Opinnot, arvosana ja akkrediointi eivät ole siinä ratkaisevia, vaan osallisuus koko ihmiskunnan ylle vuodatetun Pyhän Hengen lahjaan. Tämä pappeus ei myöskään tuo mukanaan mitään yhteiskunnallista statusta, vaan ennenminkin Kristuksen pilkan ja itselleen kuolemisen tien. Kaikkien uskovien olisi siis syytä löytää identiteettinsä tästä hengellisestä todellisuudesta.


Edelleen jokaisen kannattaa myös miettiä sekä oman että yhteisönsä kohdalla, mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka estävät minua kasvamasta tähän täyteen mittaani Kristuksessa? Ovatko ne minussa, elämässäni ja tottumuksissani, salatuissa asioissani tai mukavuuden- halussani? Vai löytyvätkö esteet oman uskonyhteisöni ”katosta”, johon toistuvasti lyön pääni yrittäessäni epätoivoisesti kasvaa uskossani ja päästä eteenpäin?


Jos erilaisia pappeussysteemejä perustellaan Raamatulla, niin perusteet löytyvät joko vanhan liiton järjestelmästä, Jetron pakanallisesta pyramidijärjestelmästä tai sitten Jeesuksen ajan synagoogajumalanpalveluksesta. Kaikki nämä ovat kuitenkin toisarvoisia, sekundääriargumentteja. Ne eivät yksinkertaisesti tuo esille asian todellista olemusta; kaikilla opetuslapsilla on kalastusoikeus. Käytännössä tämä oikeus ulottuu myös kastamiseen ja ehtoollisen viettoon.


Sitten on vielä yleisesti käytetty pragmaattinen argumentti, jonka mukaan UT:ssa kyllä puhutaan ”kaikkien uskovien yleisestä pappeudesta”, mutta käytännön syyt, kuten kirkkohistoriallinen kehitys ja järjestäytynyt seurakuntaelämä ovat vieneet meidät nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Kyseessä voi siis olla historiallinen kompromissi tyyliin ”asiat nyt vain ovat tällä tavoin ja niitä on hankala lähteä muuttamaan”. Minä taas puhuisin mieluummin degeneroitumisesta tai pelosta, muutosvastarinnasta ja mukavuudenhalusta. Paljon puhuttu ”järjestäytynyt seurakuntaelämä” taas on usein tämän mukavuudenhalun välly ja lupa passivoitua palkkapaimenen jopa uskoessa minun puolestani.


Nyt näen ja kuulen usealta taholta ympäriltäni, että Jumala on kutsumassa omiaan entistä syvempään yhteyteen pelkästään heidän omistamansa Hengen perusteella. Tässä orastavassa kehityksessä on jotain niin pyhää ja raamatullista, että se melkein pelottaa. Välähdyksittäin ymmärrettynä siinä on jotain sellaista, joka jopa tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Joskus tuntuu jopa siltä, että on nähnyt tulevaisuuteen ja nähnyt, että se toimii.


Puhun tässä nyt siitä Jumalan Hengen työstä, jota Hän on alkamassa ja tekemässä myös täällä länsimaissa. Uskon ja rukoilen, että muutaman vuoden sisällä tämä tulee olemaan entistä enemmän vallitsevaa todellisuutta. Kristuksen ruumis – seurakunta paikallisella tasolla. Se on jotain sellaista, jonka puolesta on valmis jopa kuolemaan omille hengellisille uratavoitteilleen. Tämän näyn rinnalla on valmis viittaamaan kintaalla ihmisten mielipiteille ja käsityksille minusta.


En kuitenkaan ole naiivi idealisti. On parasta seurata Jeesusta, minne Hän meneekin. Jeesuskaan ei kyennyt toimimaan täysillä kaikkialla ihmisten epäuskon takia. Sama uskon lainalaisuus jakaa ihmiset ja yhteisöt tänäkin päivänä.

1 comment:

Mimosa said...

Amen! Olipas hieno post'i taas. En ollutkaan nyt vähään aikaan ehtinyt käydä lukemassa. Mitäs teille kuuluu? Terv. Mimosa