HISTORIAKO EI OPETA MEILLE MITÄÄN?

”History will teach us nothing”, laulaa postmodernin ajan profeetta Sting eräässä laulussaan. Se kuvaa hyvin jälkimodernin XYZwhatever-sukupolven kyynistä suhtautumista ihmisen oppimiskykyyn – ja ehkä myös opettamiseen sinänsä. (Manipulointia ja vallankäyttöä, nääs...)

Mutta onko näin todella?

Katselin eilisaamuna Ylen TV1:ltä dramatisoitua dokumenttia inkvisition toiminnasta eriuskolaisia ja harhaoppisia kohtaan keskiajan roomalais-katolisessa kirkossa. Ohjelmassa kerrottiin mm. katolisesta papista, joka itse asiassa edusti kataarilaista uskonsuuntaa, jonka virallinen paavin kirkko oli julistanut harhaopiksi. Myös virallinen kirkkohistoria nimeää heidät dualistiseksi lahkoksi, joka historiantutkijoiden mukaan oli saanut paljon vaikutteita gnostilaisuudesta. Kataarit linkitetään myös muihin keskiajan eriuskolaisliikkeisiin, kuten esim. paulikiaaneihin, bogomiileihin ja valdolaisiin. Itse asiassa nimitys ”kerettiläinen” tulee juuri kataarien kutsumanimestä. Alunperin nimitys tarkoitti ”puhtaita” eli tämän opin seuraajat olivat erottautuneet maailmasta ja paavin kirkosta.

No, jo tämän perusteella voimme arvata, mikä on historiallisen dokumentin lopputulos; kataaripappi olikin kahden tien kulkija ja huoripukki, joka vietteli kylän pappina toimiessaan valtaosan seutukunnan naisista. Varmasti totta, mutta yksittäistapauksen perusteella on hyvä tehdä yleistyksiä. Tämä on hyvin opettavaista, sillä näin toimii kirkkopoliittinen ja -historiallinen leimakirves. Kokonaiset herätysliikkeet leimataan ikiajoiksi joidenkin yksittäisten esimerkkien perusteella. Paaviuden omat syntiset harharetket – ilmeisistä epäraamatullisuuksista puhumattakaan – ovat kevyttä kauraa tämän historian vanhurskaan tuomion rinnalla.

Otetaanpa rinnastus omaan aikaamme tai ainakin lähimenneisyyteemme. Kaivoin kirjahyllystäni esiin suuresti arvostamani professori Osmo Tiililän kirjan ”Kristilliset kirkot ja lahkot” vuodelta 1945. Kysymyksenäni oli, mitähän valoa tuo opus antaisi tähän kysymykseen?

Jo kirjan sisällysluettelo on paljon puhuva. Kirja on jaettu seuraaviin pääkappaleisiin:

• Kristillisen tunnustusopin olemus ja historia

• Yleiskirkolliset tunnustukset

• Suuret kirkot: Ortodoksinen kirkko, Rooman kirkko, Evankelis-luterilainen kirkko, Reformoitu kirkko

• Lahkot

• Kirkko ja kirkot

Jako edustaa siis meille tuttua, kirkkohistorian poliittisesti korrektia oikeintulkintaa. Kun katsomme edelleen kappaleen ”lahkot” sisältöä, niin mitä löydämmekään sieltä?

Presbyteerit ja kongreagationalistit, kveekarit, metodismi, Pelastusarmeija, baptismi, adventismi, irvingianismi, helluntailiike, vapaakirkollinen liike ja herrnhutilaisuus. Kun tarkastelemme maailmanlaajuisesti kristinuskon leviämistä tänään, niin tosiasia on se, että tässä mainittujen ”lahkojen” piirissä tapahtuu valtaosa tästä kasvusta. Sikälikin aika on jo ajanut ohi Tiililän kirjan, että hänen käyttämänsä käsite ”lahkot” edustaa tänä päivänä karismaattisen, raamattu-uskollisen kristillisyyden valtavirtaa kaikkialla maailmassa. Perinteiset kirkkokunnat (Tiililän ”Suuret kirkot”) sitä vastoin menettävät asemiaan koko ajan – hyvin pitkälle ”länsimaiden perikadon” (Oswald Spengler) takia. Tätä kristillisyyden valtavirtaa kutsutaan ”evankelikaalisuudeksi” ja se pitää tietenkin sisällään hyvinkin erilaisia kristillisyyden harjoittamisen muotoja orgaanisista koti- ja soluseurakunnista hierarkkisiin megaseurakuntiin ja paljon kaikkea siltä väliltä.

Mutta edelleen Tiililän kirjaan; mitä se opettaa meille?

Kun lukee tämän syvästi uskovan Jumalan miehen luonnehdintaa ja luvalla sanoen varauksellista suhtautumista esim. helluntailiikkeeseen ja vapaakirkollisuuteen, niin on mielenkiintoista verrata sitä tämän tilanteeseen. Esimerkiksi omassa kotikaupungissani em. uskonsuunnat on jo hyväksytty evl. kirkon taholta luotettaviksi yhteistyökumppaneiksi kaupungin kirkollisessa elämässä. ”Lahkon” raja sensijaan on siirtynyt ja se sulkee tämän ekumeenisen kirkkojen yhteistyön ulkopuolelle useimmat uudet, itsenäiset seurakunnat. Näitä ei edes tunnusteta seurakunniksi, vaan niitä kutsutaan nimellä ”yhteisö”.

Tässä mielessä Stingin lauselma pitää paikkansa; ainakaan ihminen ei näytä oppivan mitään historiasta, vaan liikuttavalla uskollisuudella historia toistaa siis itseään. Niinpä nyt puolestaan perinteisten vapaiden suuntien edustajat diskriminoivat uusia uskonyhteisöjä. Samalla he myös osoittavat sen, ketkä olivatkaan heidän isiään, sillä isiensä tekoja hekin tekevät.

Seurataanpa tätä logiikkaa eteenpäin...

Onko seuraava askel se, että uudet, itsenäiset seurakunnat puolestaan kostavat isien pahat teot pienille, orgaanisille kotiseurakuntaverkostoille? Käytännössä tämä tapahtuu historian lehdiltä tutun leimakirveen avulla. Laillistettua diskriminointia edeltää aina päämäärätietoinen disinformaatio eli suomeksi sanottuna väärän todistuksen levittäminen asianosaisesta. Ajatellaanpa vaikka tämänkin blogin palstoilla esitettyä väitettä kotiseurakunnista ”eksoottisia teologisia virityksiä” sisältävinä, yhden johtajan ympärille keskittyneinä ja muista kristityistä erottautuvina kuppikuntina. Se ei perustu mihinkään faktaan, paitsi korkeintaan alussa mainitsemani tv-dokumentin kaltaisiin poikkeustapauksiin. Näiden pohjalta tehdään sitten tarkoitushakuinen yleistys, sillä tuntematon on aina helpompi torjua pelosta käsin. Mitä tämä kertoo muuta kuin juuri tuota historian itsensä toistamista? Sillä samalla tavoinhan nämäkin herätysliikkeet aikanaan erottautuivat ”suuresta Baabelista” eli valtiokirkosta.

En muuten itse ota kovinkaan vakavasti tuota kirkkohistoriassa yleisesti esitettyä ja hyväksyttyä väitettä esim. kataarien ja bogomiilien harhaoppisuudesta ja gnostilaisuudesta. Näen nämä liikkeet katolisen kirkon valtavirrasta raamatullisista ja omantunnon syistä erottautuneina herätysliikkeinä ja vapaina seurakuntina. Virallinen kirkko on pyrkinyt leimaamaan ne harhaoppisiksi omaa kirkollista oloaan helpottaakseen. Historia on aina voittajien kirjoittamaa – ja näin on edelleenkin.

Mutta meillä, kuten jokaisella sukupolvella, on mahdollisuus astua ulos tästä esi-isiltämme perimästämme reagointitavasta ja käyttäytymismallista. Mitä jos alkaisimme rakastaa toisiamme, niinkuin Jeesus rukoili puolestamme? Olisiko Sinunkin aika jo astua ylös juoksuhaudastasi ja uskaltaa avoimesti kohdata veljesi, joka palvelee samaa Herraa kuin Sinäkin?

PS. Mainitsin arvostavani – kaikesta em. huolimatta – professori Tiililää ja se on totta. Hän on eräs sympaattisimmista hahmoista suomalaisessa teologiassa ja kirkossa 1900-luvulla. Olen saanut hänen kirjoistaan hyvin paljon, mutta yksi tapaus on ylitse muiden. Kun peilaa hänen kirjoitteluaan 40-luvun alussa silloin uusiin vapaisiin suuntiin nähden, niin on mielenkiintoista huomata, että maallisen elämänsä loppupuolella, yli parikymmentä vuotta myöhemmin hän ”joutui” Suomeen anglo-amerikkalaisesta maailmasta (mistäpä muualtakaan?) rantautuneen karismaattisen liikkeen vaikutuspiiriin. Tämä kokemus oli Tiililälle hyvin uudistava ja virvoittava. Hän kertoo jossain ihmetelleensä sitä, miten tällainen jo vanha uskova voi vielä näin uudistua uskossaan. Eli hänelle kävi niinkuin eräälle C.S. Lewisille; ”Suprised by the joy”.

Tätä samaa Sinullekin, hyvä lukijani!