Vaikutusala

Olimme tänään eräiden hyvien ystäviemme yrityksen uusien tilojen siunaustilaisuudessa Hesan keskustassa. Olimme saaneet etukäteen tehtäväksi jakaa joitain ajatuksia Raamatun pohjalta ko. yritykseen ja sen tilanteeseen, sen henkilöstöön ja toimintaan ja ennen kaikkea tulevaisuuteen liittyen. Itselleni nousi aika pian tuon toimeksiannon saatuani mieleen sana "vaikutusala". On nimittäin äärimmäisen tärkeää rukoilla ihmisten kohdalla oikeita asioita tapahtuvaksi.

Paavali puhuu 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvussa siitä vaikutusalasta, jonka Jumala oli mitannut hänelle apostolintehtävää ajatellen. Paavali sanoo, ettei hän halua menetellä niinkuin väärät apostolit eli mitata itseään itsellään ja verrata itseään itseensä. Tässä kun on koko ajan kyse siitä, mitä tällainen väärä apostoli itse on tai mitä hän itse tekee. Siitä me tunnistamme väärän apostolin, että hänen sanoissaan toistuu koko ajan tuo minä... minä... minä...

Harhaopettajat useimmiten torjuvat nämä muut kriteerit, koska kukaan muu ei heidän mukaansa kykene heitä oikein arvioimaan, varsinkin jos joku arvioi kriittisesti joitain piirteitä heidän puheissaan tai toiminnassaan. Kun vertailunormiksi jää opetuksen sisältöä ajatellen vain tuo minä itse, niin seurauksena on ahtaus, kapeus, fanatismi ja lopulta umpikuja.

Näin syntyy itseään ja johtajiaan sokeasti ihannoiva yhteisö, joka absolutisoi itsensä. Tällöin luovutaan kaikista objektiivisista arviointiperusteista, eikä asetuta enää Jumalan Sanan alle. Omat kirkolliset päätökset tai yksinvaltiasjohtajan näyt nousevat Jumalan ilmoituksen sijaan. Lopulta päädytään eräänlaiseen kirkolliseen rakenne- eli struktuurifundamentalismiin, jossa lopulta jäädään vain oman itsensä varaan.

Olen huomannut tämän onnistuvan yhtä helposti isolta kirkkolaitokselta kuin pieneltä yhden miehen ministryltäkin - valitettavasti.

Paavali sen sijaan uskaltautuu arvioitavaksi vain sen mittapuun mukaan, minkä Jumala on hänelle antanut. Tämä mitta on kreikan kielessä kirjaimellisesti ruokomitta (kr. kanon), joka tarkoittaa mittapuuta, säädöstä, ohjetta. Myöhemmin tällä sanalla alettiin kutsua mm. Raamatun pyhien kirjoitusten ohjeellista kokoelmaa, kaanonia. Tässä kohtaa Paavali käyttää antiikin kreikkalaista maanmittauksen terminologiaa.

Oikea mittapuu on siis se, jonka Jumala asettaa. Paavali on koko ajan halunnut toimia vain tällä hänelle "mitatulla alueella", reviirillä, jonka Jumala on kutsumuksessaan varannut hänen työkentäkseen. Hän ei voisi kuvitellakaan kerskailevansa jostain muusta, kuin siitä mitä Herra on hänen palvelutyönsä kautta tehnyt hänelle mitatulla toimialueella. "Me emme kerskaa meille lohkotun alueen ulkopuolella olevista asioista." 


Mieti, miten tämän "oman vaikutusalansa" voisi löytää? Miten sen voi mitata ja määritellä? Kuka sen voi tehdä: minä itsekö yksin vai tarvitsenko siihen kenties jotain itseni ulkopuolista peilausta? Mitä tapahtuu tuon "oman vaikutusalueeni" sisäpuolella? Entä jos astun sen yli; mitä silloin tapahtuu?

Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Paavali apostolina puhuu näin. Apostolihan on pioneeri, tienraivaaja ja uusien alueiden valloittaja. Paavalikin piti kunnia-asianaan olla julistamatta siellä, missä muut olivat jo työtä tehneet. Hän halusi aina etsiä uusia alueita ja aloittaa työn siellä ikään kuin tyhjästä. Ja juuri tässä apostolin ominaisuudessa hän haluaa tiukasti pitäytyä omalla, hänelle mitatulla vaikutusalueellaan. Oman kutsumuksensa suhteen on siis hyvä olla kuuliainen, jopa mustasukkainen myös tässä suhteessa, ei vain Apt. 6:1-4:n tarkoittamassa mielessä.

Paavalin mukaan (2.Kor. 10:12-18) kunkin oma vaikutusala voi kasvaa ja sen hallinnassa voi mennä eteenpäin. Siihen pyrkikäämme.

Mitä Hoosea sitten sanoi?

Jokin aika sitten jaoin joitain ajatuksia Hoosean kirjan pohjalta, kun olemme veljien kanssa sitä tutkineet. Kirjaa lukiessa kiinnitin huomiota erityisesti siihen, mitä Hoosea sitten oikein kehotti israelilaisia tekemään? Hän kuvasi yksityiskohtaisesti kansan ja sen maallisen ja hengellisen johdon lankeemusta ja rappiota sekä julisti Jumalan tuomiota tämän seurauksena. Mutta mitä profeetta sitten sanoo, että kansan tulee tehdä päästäkseen jälleen oikeaan suhteeseen Herran kanssa?

Ensimmäisenä hämmästyin sitä, miten vähän tätä aineistoa Hooseasta löytyy. Vain parissa kolmessa kohdassa Herra suoraan antaa ohjeita langenneelle omaisuuskansalleen, miten toimia asioiden kuntoon saattamiseksi. Se oli aika hämmentävä kokemus. Joku vaikkapa luterilaisesta perinteestä käsin asioita tarkasteleva saattaa tässä kohtaa sanoa, että Jumalan - ehkä hyvin yksipuolisiksikin tulkittavien - armotekojen merkitys korostuu tässä. Tiedä häntä, aina Raamatusta kuitenkin löytyy myös se puoli, mihin ihmisen - niin yksilön kuin yhteisönkin - on hyvä ryhtyä saadakseen asiat takaisin oikealle tolalleen. Eikä näitä voida syrjäyttää, kuin ei myöskään väärin ylikorostaa, jostain meille tutusta perinteestä käsin, oli se sitten mikä hyvänsä.

Niin, mitä Hoosea siis sanoi?

Ensinnäkin Herra profeettansa kautta selvästi sanoo Israelin kansan etsivän Häntä ahdistuksessaan, kunhan he ovat syystänsä kärsineet (5:15). Herra sallii siis ulkoisen ahdistuksen ja koettelemusten ajaa kansan takaisin yhteyteensä. Kun Herra on raadellut kansaansa, Hän myös parantaa kansansa. Sen tähden kansan on syytä palata Herran luo takaisin ja pyrkiä tuntemaan Hänet (6:1-2).

Toiseksi kansan on - vertauskuvallisesti puhuen - raivattava itselleen uusi viljelysmaa, jossa vain Herralle mieluisa kasvu - so. "vanhurskauden kylvö" - ottaa paikkansa ja kasvaa. Kielikuva kertoo rikkaruohojen raivaamisesta pois, maaperän muokkaamisesta ja uuden kasvuston alulle laittamisesta. Tämän prosessin - joka siis on nimenomaan hengellinen - Jumala siunaa ja "antaa sataa sille vanhurskautta" (10:12). Hengellisen prosessin kuvaus ja vertauskohta entiseen elämään on selvä: ennen kynnettiin jumalattomuutta, leikattiin vääryyttä ja syötiin sen seurauksena valheen hedelmää. Syynä oli se, että luotettiin omaan itseen ja inhimillisiin resursseihin (10:13). Tähän on nyt tultava muutos.

Kaikkien Jumalan tuomion uhkakuvien keskellä Herra kuitenkin muistaa todellisen luontonsa ja ajatuksensa Israelia kohtaan. Hän sanoo sydämensä kääntyvän ja säälinsä heräävän luopunutta kansaa kohtaan (11:8). Hän ei sitten kuitenkaan pane tuomiotansa täytäntöön koko kauheudessaan, koska Hän kuitenkin on Jumala, eikä ihminen (11:9). Tämän seurauksena kansassa lopulta tapahtuu muutos ja kaksi kertaa tekstissä tästä eteenpäin toistuu sana "vavisten", joka kuvaa kansan uutta suhtautumistapaa Herraan. Jumalan pyhyys on tehnyt vaikutuksen näihin ihmisiin (11:10-11).

Jo Hoosea, aikalaisensa Aamoksen tavoin, antaa ohjeita parannuksen tekoon myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden suhteen: "noudata laupeutta ja oikeutta" (12:7). Profeettakirja loppuu kehotukseen tulla Herran eteen mukanaan sanoja, jotka ilmaisevat katumusta ja halua tehdä parannus (14:3). Tällainen uhri on Herralle paljon mieluisampi kuin uhrattavaksi tuodut eläimet. Nämä sanat heijastavat myös muuttunutta suhtautumista niihin asioihin, joita ennen pidettiin välttämättöminä selviytymisessä (14:4).

Kuitenkin pääpaino on siinä, että Herra parantaa kansansa luopumuksen. Millaisten vaiheiden kautta, se on toinen seikka, mutta kyseessä on ennen kaikkea Hänen armotekonsa: "omasta halustani minä teitä rakastan" (14:5).

Mediakatsaus 17

Olen jossain (ja varmaan monessakin) aiemmassa postauksessani levittänyt eteemme erilaisia tulevaisuuden skenaarioita eli ounasteluja sen suhteen, miten asiat voisivat mennä. Näyttää siltä, että tällainen tulevaisuuden skannaus on nykyään entistä suositumpaa ja ajankohtaisempaa. Maailman ja sen tilan, niin taloudellisesti ja poliittisesti ja sitä kautta sotilaallisestikin tarkasteltuna, ennustettavuus on tällä hetkellä äärimmäisen huono. Eteenpäin katsomisen välimatka on sanalla sanoen lyhyt. Sitä kautta maailmamme tilan tarkastelu asioiden jatkuvuus ja pysyvyys-akselilla näyttää hyvin heiveröiseltä.

Jokin aika sitten englantilainen historioitsija Dominick Sandbrook maalaili maanosamme uhkakuvia sanoiksi otsikolla Eurooppa sodassa 2018. Tämä julkaistiin hänen kolumnissaan Daily Mail´in nettisivuilla lokakuun lopulla 2011. Sandbrookin kirjoitus on (tietenkin) kuvitteellinen versio siitä, mitä voisi tapahtua, jos euro kaatuisi. Tätä mahdollisuuttahan ei vielä viime keväänä pidetty juurikaan todennäköisenä. Mikäli näin kävisi, niin esim. monien paheksumat Jussi Halla-ahon blogissaan heittämät visiot sotilasvallankaappauksesta Kreikassa eivät enää tunnukaan niin kaukaahaetuilta. Uutisoidaanko asiasta jo piankin mediassa? Varmaa on, että mikäli jonkinlainen tilanteen haltuunotto tulee tapahtumaan, niin mukana on muitakin kuin vain Kreikan omat poliisivoimat - aivan kuten Sandbrook ym. maalailevat.

Euroopan ja sen yhteisvaluutan tilanne näyttää siis hyvin huonolta. Eräs merkittävimpiä suomalaisia toisinajattelijoita, taloustieteilijä ja professori Tauno Tiusanen totesi torstain 3.11.2011 Etelä-Suomen Sanomissa, että "ellei Eurooppa ryhdistäydy, luisuu määräysvalta pois sen käsistä ja edessä siintää kulttuurifilosofi Oswald Spenglerin lanseeraama Der Untergang des Abendlandes eli Länsimaiden perikato" (s. 20). Tämä juuri on se pahin kauhukuva koko perinteiselle länsimaiselle hegemonia-ajattelulle. Perinteisten länsimaisten arvojen ja elämäntavan jylhä puolustaja, kirjailija ja professori J.R.R. Tolkien pukee tämän kauhuskenaarion sanoiksi trilogiassaan Taru Sormusten Herrasta: "Ihmisen aika on ohi, örkkien aika on tullut!" Sillä tällaisena nimittäin moni länsimaalainen ihminen rappeutuvan maanosansa tulevaisuuden näkee. Tavallinen lahtelainen teollisuuden toimihenkilö puki tämän ajatuksen jokin aika sitten sanoiksi toteamalla, että "kohta tässä saadaan olla vaan availemassa ovia kiinalaisille". Kiina on tulevaisuuden taloudellinen mahti ja kun siellä kristittyjen määrä kasvaa koko ajan räjähdysmäisesti, niin tämä voi myös nostaa eteemme mielenkiintoisia tulevaisuudenkuvia. Joka tapauksessa tämä parhaillaan muuttuva ja uudelleen rakentuva globaali taloudellis-poliittinen tilanne haastaa perinteisen eskatologian tulkinnankin.

Moni kansallisvaltion puolustaja ajattelee, että euro yhteisenä valuuttana (ja koko liittovaltio-ajatus) saakin mennä, mutta sama teema voidaan kääntää toisin päin ja kysyä, onko kansallisvaltioiden aika ohi? Onko meillä kristittyinä jonkinlainen meihin sisäänrakennettu ajatus kansallisvaltioidean ehdottomasta raamatullisuudesta (esim. Apt. 17:26:n pohjalta), kun se ideana on historian pitkässä saatossa kuitenkin suhteellisen uusi ja tuore ajatus (n. parisen sataa vuotta). Ymmärtäkää nyt minut oikein: minulla ei ole mitään kansallisvaltiota (tai Suomea itsenäisenä tasavaltana) vastaan - ei totta vieköön! - mutta niin maailmantilannetta seuratessani kuin Raamatun profeetallista sanaa tutkiessanikin herää ajatus siitä, että tulevaisuus voi näyttää hyvin toisenlaiselta kuin mitä me nyt elämme.

Kun ajattelee (esim. perinteistä kristillistä) yhteisöä voimakkaiden muutospaineiden edessä, niin sillä on totutusti ollut kaksi jyrkästi erilaista tapaa reagoida tähän: piiloutua tai mukautua. Voimme valita evl. kirkon tien, jossa mukaudutaan ympäröivän yhteiskunnan ja sen kulttuurin mukaan niin, että ollaan lopulta täydellisesti sekulaarin median talutusnuorassa. Tai sitten voimme valita perinteisen uskonnollisen tavan torjua kaikki muutokset ja linnottautua omaan turvalliseen lintukotoomme, "kaukana kavala maailma". Kumman me valitsemme? Molemmista niistä on yllin kyllin esimerkkejä. Vai tulisiko meidän itsemme muuttua - mutta miten?

Profeetallista peilausta

Hoosean kirjan 10. luvun alussa kuvataan Israelin tilannetta kuningasajalla, ennen pakkosiirtolaisuutta. Israel oli tuolloin kuin rehevä viiniköynnös, joka tuotti hedelmää ja mitä runsaampaa hedelmän tuottaminen oli, sitä enemmän kansan keskuudessa valmistettiin alttareita baaleille ja muille epäjumalille. Mitä parempaa maa oli sadoltaan ja tuotoltaan, sitä enemmän pystytettiin epäjumalan patsaita maahan. Kansan sydän oli jakaantunut ja 13. luvun jakeessa 6 toistuu sama kuvio: kun kansan laitumet tulivat lihaviksi, kansakin tuli kylläiseksi ja heidän sydämensä ylpistyi. Israelin kansa unohti Jumalansa, joka oli auttanut sitä hädän hetkellä ja joka myös oli hyvyydessään suonut kaiken sen yltäkylläisyyden ja runsauden, josta he saivat nauttia.

Kun ajattelemme omaa kansaamme ja sen kohtaloita koko itsenäisyytemme ajan, olemme saaneet nauttia Jumalan hyvyydestä ja huolenpidosta. Jumalan armo on ollut kansallemme runsas ja harvan kansan keskuudessa on sen historian aikana (ja erityisesti sen parin viimeisen vuosisadan aikana) ollut yhtä paljon laajamittaisia hengellisiä herätyksiä. Erityisesti toisen maailmansodan aikana ja sen jälkimainingeissa, läpi kylmän sodan vuosikymmenien on Jumalan käsi ollut maamme yllä suojelevana ja varjelevana. Osaltaan tämä on ollut seurausta kansan kääntymisestä yhdessä johtajiensa kanssa esirukouksessa Jumalan puoleen itsenäisyytemme säilymiseksi. Kun tarkastellaan toisen maailmansodan jälkeistä geopoliittista historiaa, niin Suomi taitaa olla ainoita Saksan rinnalla sotineita valtioita, jotka Neuvostoliiton etupiirissä säästyivät miehityksiltä, Siperiaan karkoituksilta ja kommunistiselta diktatuurilta.

Mutta niin kuin Israel muinoin, niin meidänkin kohdallamme on käynyt niin, että mitä rehevämpi on ollut viiniköynnös ja mitä runsaammat laitumet, niin sitä enemmän on kansamme keskuudessa rakennettu alttareita baaleille ja pystytetty patsaita epäjumalille. Olemme 1970-luvulta alkaen jatkuneen taloudellisen hyvinvoinnin kasvun myötä vieraantuneet Jumalasta ja unohtaneet sen historian läksyn, että apu ei tule idästä, eikä lännestä, eikä etelästä, vaan yksin Jumalalta. Turvamme ei ole ollut hyvin vetävässä idänkaupassa, korkeassa teknologiaosaamisessa tai eurossa, vaan turvamme on yksin Jumalassa. Luulen, että tulevina vuosina saamme kansakuntana uudelleen opetella tätä läksyä. Miten hyvin se nyt menee perille, sitä on vaikeaa sanoa, mutta näyttää siltä, että se kansamme moraalinen selkäranka, joka talvi- ja jatkosodan päivinä kesti paineen murtumatta, on nyt pahasti rapautunut. Kestäisimmekö kansakuntana enää samanlaisia koettelemuksia kuin v. -39-45?

Niin kuin Israelin, niin meidänkin sydämemme on jakaantunut ja ylpistynyt. Meille on kansakuntana ominaista (ehkä historiallisista syistä johtuen) jonkinlainen itseään säälimätön rähmälläänolo aina johonkin suuntaan, riippuen siitä, kuka tai mikä milloinkin on johtavassa asemassa oleva taloudellinen, poliittinen tai sotilaallinen suurvalta. Tämä on varmasti ollut myös järkevää reaalipolitiikkaa, jota pienen valtion on ollut viisasta harrastaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Milloin se on muuttunut poliittiseksi nuoleskeluksi ja kansalliseksi itsesensuuriksi, on usein ollut käytännössä kuin veteen piirretty viiva. Pahinta siinä on kuitenkin ollut se, että meidän olisi viisainta olla kääntyneitä Jumalan suuntaan. Juuri tässä kohtaa luopumus maassamme on pahaa ennustavaa.

Niin kuin Israelinkin kohdalla, niin myös omalla kohdallamme näemme rappion ja luopumuksen merkit kansamme hengellisessä johdossa. Profeetta sanoo haureuden hengen eksyttäneen kansan hengelliset johtajat ja tämän hengen vaikutuksesta koko kansa on luopunut Jumalastaan (4:12). Sen seurauksena heidän tekonsa eivät enää salli heidän kääntyä Jumalansa puoleen. Tässä mainittu haureuden henki, joka on näiden ihmisten sydämessä hallitsevana, viittaa ensisijaisesti hengelliseen haureuteen eli luopumukseen (5:4). Koko Hoosean kirja rakentuu sille ajatukselle, että Israel on kuin puolisoaan jatkuvasti pettävä aviopuoliso, jota Herra kuitenkin rakastaa(1:2). Näin ollen haureus voi siis viitata myös seksuaalisiin synteihin, mutta sen alkujuuri ja lopputulema ovat nimenomaan hengellisiä.

Tämä kuvaus sopii enemmän kuin hyvin kuvaamaan oman kansamme ja sen hengellisten johtajien lankeemusta ja luopumista evl. kirkon piirissä. Luopumiselle Raamatusta kaiken opin ja elämän ylimpänä auktoriteettina ei ole olemassa mitään kulttuurisesta tai yhteiskunnallisesta tilanteestamme nousevaa puolustusta. Kuitenkin juuri tämä on sitä, mitä saamme päivittäin todistaa kirkon piirissä. Tänä päivänä näemme edessämme evl. kirkon, joka alkutekijöissään vannoi raamatullisuuden nimiin ja jonka keskuudessa Herra Henkensä kautta teki ihmeellisiä armotekoja Telppäsniityllä, Karessuvannolla, Pohjanmaan jokilaaksoissa ja missä vain muualla, mutta joka nyt on täydellisesti sekulaarin median ja yleisen mielipiteen talutusnuorassa. Tätä kutsutaan Raamatussa haureudeksi. Jumala varjelkoon muita kirkkoja, seurakuntia ja yhteisöjä lankeamasta samaan halpaan, sillä sen seuraukset ovat tuhoisat. Jumalan valtakunta otetaan pois tällaisilta uskonnollisilta johtajilta ja heidän seuraajiltaan. Se annetaan sitä vastoin sellaiselle kansalle, joka tekee sen luonnon mukaista hedelmää, oli se kansa muuten lähtöisin mistä hyvänsä. Näin näemme tulevan käymään oman kansamme kohdalla.

Mutta minkä vaiheiden kautta Jumala vie tämän armotyönsä päätökseen, se on eri juttu, enkä voi valehdella olevani kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen tässä kohtaa. Luulen, että Jumala joutuu kovistelemaan meitä kokonaisena kansakuntana saadakseen meidän kääntymään jälleen puoleensa. Niin kävi Israelin kohdalla, kun Herrasta tuli heille kuin leijona tai tien vieressä väijyvä pantteri. Herra sanoo käyvänsä luopio-Israelin kimppuun kuin karhu, jolta on riistetty sen pennut (13:7-8). Israelin ja minkä hyvänsä muunkin kansakunnan tai yhteisön turmion syy on aina ollut siinä, että se on vastustanut Herraa, joka tosiasiassa on hänen ainoa auttajansa (13:9).

Sokea sokeaa taluttaa...

Sattuipa pari viikkoa sitten hesalaisessa divarissa käteeni evl. kirkon synodaalikirja vuodelle 2010. Synodaalikirja... tiedättehän, jotain millä kirkon piispat vuosittain haluavat muistaa omia pappejaan. Niinpä tämänkin opuksen nimenä oli lupaavasti Minä uskon. Hienoa, näinhän se menee, ollaan uskon asialla  jne... Mutta kun perässä oli myös kysymysmerkki eli Minä uskon? - Jumala-usko 2010-luvulla (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 110), niin a)herää kysymys, että mitä ihm... tai b)pääsee kyyninen huokaus erään veljen tyyliin "tämä on niin evlut kirkkoa, niin evlut kirkkoa".

Eipä siis ihme, että tämän samaisen kirkon piispojen joukkoon on Savon suunnalla pyrkimässä korkeastioppinut  teologi, joka on tieteen tekemisessään tullut siihen tulokseen, että ei hän ajattele kaikessa niin kuin Luther, Augustinus tai Tertullianus (kaikki arvostettuja kirkkoisiä). No, eihän se vielä mitään, mutta hänpä samaan aikaan toteaa myös, ettei hän myöskään jaa kaikkia ajatuksia Paavalin tai Jeesuksen itsensä kanssa. Hän toki myöntää "arvostavansa heitä kaikkia".

Tästäpä tuleekin mieleen jatkaa tätä edellä aloitettua lampunvaihtamisideaa: Kuinka monta liberaaliteologia tarvitaan sähkölampun vaihtamiseen? "Me tietenkin haluamme ensin selvittää, ettei sähkölampun vaihtaminen loukkaa kenenkään henkilökohtaista vakaumusta."


Eipä ihme, että eräskin tämän kirkon pitkäaikainen palvelija jo vakavasti kärsii motivaatio-ongelmista tämän kirkon palveluksessa. Hän sanoo, että hänen on vaikea motivoitua, innostumisesta puhumattakaan, enää kirkon työstä. Hänestä tuntuu, että on turhaa kuluttaa aikaa kirkon luottamustoimissa. Hänestä on järkevämpää käyttää aikansa ja voimansa muihin tehtäviin.

Eikö laiva jo natisekin liitoksistaan...?

Päivän mietelause

"Päätän tämän luvun* kehotukseen: kristittyjen on aika tulla yhteen. Iloitsen siitä, että Oslon Vapaa teologinen tiedekunta tarjoaa nykyään helluntaiteologian opintoja. ... Olen henkilökohtaisesti toiminut innokkaasti sen puolesta, että Raamatun sanalle uskolliset kristityt korkea- ja matalakirkollisuuden piirissä, helluntailiikkeessä, Norjan luterilaisessa lähetysliitossa, baptistiliikkeessä, evankelisessa vapaakirkossa ja Evangeliska fosterlandsstiftelset-lähetysjärjestössä voisivat löytää yhteyden toisiinsa.

Meidän ei pidä sulkea silmiä asioilta, jotka erottavat meitä. Tämä koskee erityisesti kastekäsitystä. Edessämme ovat kuitenkin suuret haasteet. Maamme on vaarassa luopua kristinuskosta ja uskovien on tullut aika yhdessä nousta yhteiskunnan kristinuskosta luopumista vastaan. Ainakin siitä voimme ola kaikissa olosuhteissa yksimielisiä, että meidän on aika alkaa rukoilla yhdessä.

Lainaan tässä yhteydessä sanoja, jotka edesmennyt Britannian pääministeri William Gladstone erään kerran lausui parlamentin alahuoneessa: United we stand - divided we fall."

(Emanuel Minos, Ovet suljetaan, s. 169-170.)

-------
* Minos on käsitellyt samassa luvussa eri profetioita, joita historian eri vaiheissa on lausuttu Pohjolan tapahtumiin ja kohtaloihin liittyen tulevaisuudessa.

Puolesta ja vastaan rukoileminen

"...jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, 
pitivät vanhurskautta voimassa, 
saivat kokea lupausten toteutumista, 
tukkivat jalopeurain kidat, 
sammuttivat tulen voiman, 
pääsivät miekanteriä pakoon, 
voimistuivat heikkoudesta, 
tulivat väkeviksi sodassa, 
ajoivat pakoon muukalaisten sotajoukot." 
(Hepr. 11:33-34)






Esirukous oman kotipaikkakunnan puolesta on rukoilemista joidenkin asioiden puolesta ja samaan aikaan rukoilemista joitakin toisia asioita vastaan. Joidenkin asioiden tulee tapahtua ja toteutua, toisten taas tulee tulla torjutuksi ja tehdyksi tyhjäksi. Se ei (tietenkään) ole rukoilemista ketään ihmistä tai ihmisryhmää vastaan sinänsä, mutta heidän vaikutustaan vastaan kylläkin. Sodankäyntimme on taistelua ihmisen aisteille näkymättömiä henkivaltoja vastaan. Me emme taistele nbäitä ihmisiä vastaan, mutta ymmärrämme, että sielunvihollinen, eksyttäjä ja hajottaja käyttää ihmisiä pelinappuloinaan. Tätä taistelua käymme rukouksessa, ylistyksessä, julistamisessa ja profeetallisissa tunnusteoissa, kuten Vanhan testamentin profeetat tekivät (ns. teon saarna). Aseemme tässä taistelussa ovat kuitenkin puhtaasti hengellisiä. Tässäkin kohtaa vaikutuksemme on aina sidoksissa Herran edessä viettämäämme aikaan.

Tämä on tavallaan Jumalan tarkoittamaa vanhurskasta taloudenhoitoa ja hallitsemista yhdessä Kristuksen kanssa. Kyse on "kaupungin porteissa istumisesta", jossa valvot mitä ja minkälaisia asioita haluatte Kristuksen seurakuntana ottaa vastaan omaan kotikaupunkiinne ja millaisilta asioilta vastaavasti haluatte, mikäli teistä riippuu, pyrkiä sulkemaan kaupungin portit. Mieti käytännössä millaisista asioista voisi olla kyse omassa kotikaupungissasi: mitä haluatte suosia, istuttaa, viljellä ja kasvattaa, millaisia asioita taas ette halua toivottaa tervetulleeksi porttienne sisäpuolelle. Kyse on myös henkivaltojen vaikutuksen tunnistamisesta erilaisten uusien virtausten, vaikutteiden tai hankkeiden takaa ja kasvamista tässä erottelukyvyssä. Naiiviuden aika on ohi.

Kristityt eivät enää voi suostua olemaan mikään ulkoapäin ohjautuva rukous- ja siunausautomaatti. En tiedä, onko siihen koskaan ollut oikeasti varaa, mutta sen tiedän, että nyt ei ainakaan oile. Se ei ole edes ylellisyyttä, vaan pikemminkin hölmöyttä. Rukouksessa kasvaminen edellyttää kasvamista vastuulliseen hengelliseen vanhemmuuteen, jossa - kuten maallisessakin kasvatuksessa - tulee olla valmis asettamaan rajoja. Kun sovellamme tätä esirukouksen maailmaan, ymmärrämme Pyhän Hengen hallitsevan roolin välttämättömyyden tässä. Kyse on aidon hengellisen vanhemmuuden esiin tulemisesta. Niinkuin maallisessa historiassa puhutaan "maan isistä" eli sellaisista vahvoista johtajista, jotka historian käännekohdissa ovat olleet koko kansakuntaa kokoavia hahmoja, niin tätä juuri me tarvitsemme hengellisessä maailmassa Suomessa ja Lahdessa.

Joitakin ajatuksia

Edelleen palaten viime viikkoisen Uusi tie-lehden (20.10.2011) pääkirjoitukseen, jossa Leif Nummela peräänkuuluttaa nimettömän nettikirjoittelun boikotoimista. Tuon pääkirjoituksensa lopussa Nummela sitten nostaa esille toisen, vähintäänkin yhtä ajankohtaisen aiheen. Nimittäin "rakentavaan debattiin kannustavan ilmapiirin" puuttumisen maastamme ja kristittyjen piiristä. Tämä on totta. Nummela viittaakin toisinajattelevan vastustajan liian helppoon leimaamiseen epätieteelliseksi tai suvaitsemattomaksi. Leimakirves onkin tunnetusti keskustelun harventajan aseista se tehokkain.

Nummela peräänkuuluttaakin "reippaampaa keskustelua, kuin mihin olemme tottuneet". Olen itsekin törmännyt siihen, miten keskustelun herättäminen jostain tietyistä asioista on torjuttu lähes tulkoon pyhäinhäväistyksenä. Etenkin ns. seurakuntafundamentalismi on keskustelun suhteen äärimmäisen herkkähipiäistä aluetta. Jos joku nyt haluaisi nostaa esille joitain epäkohtia seurakunnallisessa johtamistavassa, hallintokulttuurissa tai varojen käytössä, niin tämä debatointi oitis tyrmätään joko hengellisen auktoriteetin alle alistumattomuudeksi tai vaikkapa sen kuuluisan "iisebelin hengen" aikaansaannokseksi.

Ei kai olla kristitty tarkoita yhtä kuin olla aivoton?

-------

Erään veljen kanssa maanantaina kebabilla puhuimme siitä, miten monessa kysymyksessä on kyllä olemassa raamatullinen linja, jonka jokainen voi hyvin Raamatusta löytää. Sitten ovat olemassa omasta ajasta, kulttuurista ja trendeistä nousevat paineet, jotka joskus käyvät yksiin tämän raamatullisen linjan kanssa, mutta useimmiten eivät. Toiset haluavat pitää kiinni tuosta raamatullisesta linjasta, jopa urakehityksellisen itsemurhan ja palvelutyön konkurssin uhalla. Toiset taas - ja tätä nykyä yhä useammat - vääntävät mieluummin sen raamatullisen linjan monelle mutkalle ja kuhmuralle sovittaakseen sen näihin omasta ajastamme ja kulttuuristamme nouseviin vaatimuksiin ja paineisiin.

Se on vaan jännä huomata, että tosi paikan tullen teologia ei tuota ongelmia...

-------

Kuulin hiljattain erään minua viisaamman todenneen, että vaikutusalamme esim. hengellisessä työssä ei koskaan voi olla enemmän, eikä syvempi kuin suhteemme Herran kanssa. Osuvasti sanottu.

-------

Kuinka monta karismaatikkoa tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

Neljä. Yksi vaihtaa ja kolme ajaa pimeyden henkeä pois.

Anonymiteetistä...

Päätoimittaja Leif Nummela kirjoittaa viimeisimmän Uusi tie-lehden (20.10.2011) pääkirjoituksessa siitä, miten "nimetön nettikirjoittelu kannattaisi lopettaa". Hän viittaa lukuisiin auktoriteetteihin (esim. tasavallan presidentti, piispa Eero Huovinen & kollega Leevi Launonen) ja jakaa heidän kanssaan huolen "hirvittävän törkyn" suoltamisesta netissä/nettiin.

"Nimimerkin takaa suolletaan sellaista tekstiä, joka puhuttaessa kasvokkain tulkittaisiin niin, että henkilö on jotenkin tasapainoton tai täysin vailla sosiaalisen kanssakäymisen perustaitoja." Saman asian on noteerannut kuka hyvänsä bloginpitäjä tai satunnainen nettisurffaaja. Nimimerkin takaa on helpompi "solvata, panetella ja oksennella omaa pahaa oloaan".

Tämä parhaillaan käytävä keskustelu liittyy laajempaan debattiin, jota on jo pidempään käyty maassamme sananvapauteen ja ns. "vihapuheeseen" liittyen. Toisaalta keskustelu on ollut ihan aiheellista, koska kaikki eivät oikein näytä hallitsevan julkisuudessa/netissä kommunikointiaan. Jos esim. joku aloitteleva poliitikko haluaa antaa itsestään hölmön kuvan julkisuudessa, niin sillehän ei kukaan voi mitään. No, ainakin hän tekee sen omalla nimellään...

Mutta toisaalta siitä paistaa jo pitkälle läpi tarkoitushakuisuus sen suhteen, keitä sananvapaus oikeasti koskee ja ketkä jotenkin automaattisesti näkemyksillään syyllistyvät vihapuheeseen. Tässä suhteessa esim. Rkp:n presidenttiehdokas Eva Biaudet´n teesi suvaitsevaisuuden puolesta kuulostaa vahvasti yksipuoliselta ja ylikorostetulta. Post12102010-aikana tilanne nimittäin näyttää joskus surullisen yksipuoliselta. Vai kuka huuteli mediassa suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden perään, kun Jari Tervo Uutisvuodossa polki Raamattua? (Koraaniahan Tervo ei olisi uskaltanut kohdella samoin.)

Nettikirjoittelun suhteen olen Nummelan & co kanssa samoilla linjoilla. Oman blogini kohdalla olen jokusen asiattoman kommentin joutunut hylkäämään heti kättelyssä, monen muun kohdalla olen näin jälkikäteen katsottuna ollut aivan liian helläkätinen. Kun on halunnut antaa tilaa keskustelulle, niin jonkin ajan kuluttua huomaakin tulleensa huijatuksi. Kun sitten siinä vaiheessa - 3-4 kommentin jo päästyä läpi - yrittää asiatonta kiistelyä suitsia, niin se on jo myöhäistä. Erityisen selvästi olen pannut merkille tämän seikan kastetta koskevien postausten yhteydessä.

Anonymiteetin suojissa tullaan rohkeiksi ilmaisemaan asioita tavalla, jota kasvokkain ei rohjettaisi tehdä. Kuka tahansa saattaa blogikommentoinneissa esiintyä esim. nimimerkillä "Mika" tmv. Eli pelkkä nimimerkin käyttökään ei välttämättä muuta asioita miksikään. Surkuhupaisin lienee esimerkki parin vuoden takaa, jossa blogissani esiintyi mitä ilmeisimmin yksi ja sama kommentaattori ainakin kahtena (ellei peräti kolmena) eri kommentoijana. Kaikki tämä anonymiteetin suojissa. Anonymiteetin käyttö saattaa kertoa myös jotain jonkun kristillisen (tai muun) yhteisön sisäisestä keskustelukulttuurista - tai oikeammin sen puutteesta.

"Nimimerkillä kirjoittelun lopetus todennäköisesti puhdistaisi aika pitkälle nettikeskustelun kielenkäyttöä. Kristilliset keskustelupalstat voisivat antaa tässä hyvän esimerkin muille." 

Hyvä, Lefa, otan haasteen vastaan. Tästä lähtien blogissani julkaistaan vain sellaisia kommentteja, joista ilmenee kenestä on kyse (eli nimi ja kotipaikkakunta). Esim. Jari Rankisen blogi on jo pitemmän aikaa toiminut näin, olosuhteiden pakosta.

Itse kirjoitan vain omalla nimelläni, kuten voitte tuosta laestadiolaisuuslinkistä päätellä.

Viinitarha ja Yljän ystävä

Laulujen laulussa 4:12 - 5:1 kuvataan miehen ja naisen välistä rakkautta. Morsianta verrataan (vanhemman käännöksen mukaan) "yrttitarhaan", joka kuuluu yksinomaan sulhaselle. Kuva on kaunis ja monet näkevät siinä myös vertauskuvan Jumalan ja Israelin välisestä suhteesta. Tässä yhteydessä puhutaan usein ns. "morsiusmystiikasta".

Samanlainen kuva toistuu Jesajan kirjan 5. luvussa (jakeet 1-7). Puhujana siinä on "bestman", joka laulaa ystävästään, jolla oli viinitarha, joka osoittautui hedelmättömäksi. Viinitarhan omistaja odotti luonnollisesti sen kasvavan hänelle rypäleitä, mutta sen sato olikin villimarjoja. Kertomuksen edetessä käy ilmi, että koko laulettu tarina kertookin Jumalan ja Juudan/Israelin välisestä suhteesta. Jumala odotti siellä olevan "oikeuden valtaa, mutta kaikki oli mielivaltaa, Hän tahtoi hurskasta hallitusta, mutta kuuli vain kitkerää valitusta" (jae 7 uudemman käännöksen mukaan).

Kun Jeesus julkisen toimintansa loppuvaiheissa Jerusalemissa käy tiukkaa debattia Israelin uskonnollisten johtajien kanssa, Hän kertoo vastaavanlaisen vertauksen, joka em. taustaa vasten oli varmasti hyvin tuttu ja ymmärrettävä kuulijoille. Kertomuksessa kuvataan Jeesuksen itsensä (so. Messiaan) ja Israelin kansan välistä suhdetta. Kertomuksen kritiikki kohdistuu kansan uskonnollisiin johtajiin. Loppuhuipentumassa sille julistetaan tuomio, jonka vaikutus kuulijoihin on tyrmistyttävä: "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä" (Matt. 21:43). Profeetallinen sana sopii hyvin vaikkapa tämän päivän evankelisluterilaiseen kirkkoon Suomessa, yhtä hyvin kuin mihin hyvänsä muuhunkin yhteisöön, joka luopuu Herrasta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kertomuksessa ja koko tematiikassa on tämä "bestman" eli Jesaja, joka ikäänkuin ulkopuolisena hahmona esittelee kertomuksen ja kuvaa problematiikan. Näinhän Johannes Kastajakin puhuu itsestään "Yljän ystävänä", joka iloitsee kuullessaan Yljän äänen (Joh. 3:29). Paavali puolestaan puhuu Korinttin seurakunnalle siitä, miten hän apostolina on kihlannut heidät seurakuntayhteisönä Kristukselle (2.Kor. 11:2). Tässä tehtävässään Paavali kiivailee, vartioi heitä inhimoisesti (kreik. zeeloo), jotta he olisivat puhtaan neitsyen kaltaisia suhteessa Ylkään.

(By the way, on hyvä huomata, että sen enempää Vanha kuin Uusikaan testamentti ei puhu missään kohtaan jonkun yksityisen henkilön, esim. naisen olemisesta "Kristuksen morsian". Tämä rooli on Raamatussa aina yhteisöllinen ja varattu vain seurakunnalle. Näin esim. Ef. 5:21-32:ssa.)

Näyttää siltä kuin Ef. 4:11:ssä mainittu viisitahoinen palveluvirka olisi rooliltaan tällainen "Yljän ystävä" (Johannes Kastaja), "bestman" (Jesaja) tai "kihlaaja" (Paavali). Kannattaa nimittäin kiinnittää huomiota siihen, mitä erityisesti Paavali ja Johannes Kastaja sanovat omasta roolistaan suhteessa Herraan, joka Ylkä ja toisaalta suhteestaan morsiusseurakuntaan. Tältähän viiden kiertävän palveluviran rooli näyttää myös Ef. 4. luvun valossa.

Se on nyt sitten totta...

"Kuka tahansa olisi valmentanut tämän joukkueen menestykseen, mutta minä en olisi pystynyt siihen millä tahansa joukkueella."

Pep Guardiola, FC Barcelona




Se on tapahtunut! Suuri historiallinen vääryys on kuitattu ja oikeus on voittanut! Lahtelainen jalkapallo on näyttänyt kyntensä, voimansa ja tasonsa ja noussut maan korkeimmalle, kunniakkaalle sarjatasolle, jota sen pääasiallisen sponsorin ("huomisen tulokset jo tänään!") mukaisesti kutsutaan Veikkausliigaksi. Asiat ovat palanneet ennalleen ja ensi kaudella saamme (taas) nauttia suomalaisesta huippufutiksesta.

(Mikäli joku on lukevinaan rivien välistä jotain ironiaan viittaavaa, niin I don´t know what you are talkin´ about...)

Tämä tapahtui siis eilen muinaisten hämäläisten ruotsalaisen sotaherran perustamassa pääkaupungissa, jonka 20-vuotias sisarseura saa todennäköisesti palkakseen ensi vuodeksi farmisopimuksen kunniasta saada todistaa lahtelaisten liiganousua (taas kerran). Joidenkin erheellisten fb-kommenttien mukaan (kannustus)ääneni olisi kantautunut jopa Vantaalle asti, mikä ei (tietenkään) pitänyt paikkaansa.

Mutta hienolta tuntui, vaikka kyllä jo tässä vaiheessa kautta (minäkin) uskoin FC Lahden nousuun. Tosin viime syksyn karmea viimeinen varttitunti Turussa (Litmasesta huolimatta) opetti, ettei mikään ole varmaa, ennen kuin tuomari puhaltaa pilliin pelin päättymisen merkiksi. Mutta seurajohto oli jo alusta pitäen paaluttanut ainoan Lahden perinteisiin ja resursseihin nähden realistisen tavoitteen eli suoran liiganousun. Minä(kin) tunnustan, etten kauden alussa niin hirveästi uskonut Tommi Kautoseen tulevana liigavalmentajana, eihän hänellä juurikaan mitään näyttöjä ollut. Mutta kapteeni Kalle Eerolaa lainaten, "Auge on reilu peruslahtelainen jätkä, ja kyllä sen näkee joukkuuestakin".

Kautosen suuriksi saavutuksiksi FC Lahden kohdalla muodostuu mielestäni uusien nuorten pelaajien sisäänajo. Eilisen pelin voitonkin juuri sellaiset kaverit varmistivat, Reippaan B-ikäinen Matti Klinga ja Kuusysilaina Antti Hukka. Tässä kohtaa arvostan Kautosta ja tässä kohtaa hän eroaa edeltäjistään Ilkka Mäkelästä ja Antti Muurisesta. Ja saihan Kautonen joukkueen myös kokonaisuutena pelaamaan itsensä näköistä, rivakkaa ja nyhräilemätöntä futista. Tosin nämä molemmat ansiot selittyvät paljolti myös sillä sarjatasolla, jolla tänä vuonna päästiin päsmäröimään.

Ensi vuonna entinen peli ei nimittäin enää vetele. Vaikka iso osa porukasta täyttääkin keskiverto liigapelaajan standardit, niin kyllä joukkue kaipaa kipeästi vahvistuksia. Niin Klingan kuin Hukankin näytöt eivät olisi (vielä) riittäneet liigatasolle. Vahvistukset maksavat taas rahaa, mikä on liigaseurojen yleisin ongelma, Helsingin Jalkapalloklubia lukuunottamatta. FC Lahti onkin ensi kautta ajatellen saman haasteen edessä kuin paikallinen riitaisa salibandy-ylpeys tällä kaudella: sarjapaikan säilyttäminen on ainoa realistinen tavoite.

Oikeesti: jos joku MyPa tai Vepsu pystyy tähän, niin kyllä me pystytään vielä enemmän! Meidän täytyy vain uskoa itseemme ja puhaltaa yhteen hiileen. Lahtelainen futis on se juttu, ei niinkään jo aikansa elänyt vastakkainasettelu Reippaan ja Kyykän välillä. Itse nautin tällä kaudella yhtä lailla Reippaan A-junnujen menestyksestä kuin Kuusysin hyvistä peleistä Kakkosessa. Enkä pane pahitteeksi Salpausselän Reippaan tai Starsin nousua Kakkoseen ensi kaudella. Kyllä ihmiset haluaa tulla katsomaan kun oman kylän pojat pelaa ja pärjää. (Aivan kuten seurakunta-asioissakin, kyse on kaupunginlaajasta näystä, ei oman kuppikunnan menestyksestä muiden kustannuksella.)

Isojen seurojen kiusaaminen sitäpaitsi luonnistuu lahtelaisilta kiitettävän hyvin lajissa kuin lajissa. Eräs lahtelaisen liigahistorian kauneimpia muistoja on edelleen pronssimitalien nappaaminen äveriään Klubin nenän edestä kauden viimeisessä pelissä Hesassa syksyllä 2008. Uskoni historiassa tapahtuvaan oikeuidenmukaisuuden voittoon sai paljon vahvistusta tuolloin. Se oli lahtelaisen jalkapallon katarsiskokemus, josta FC Lahden fanit edelleen painokelvottomasti veisaavat, valmensihan HJK:a tuolloin kesken edellisen kauden pois Lahesta (lähes tulkoon häpeällisesti) loikannut Muurinen.

Eilen Hämeenlinnassa kuittailinkin jo joillekin tutuille lahtelaiskannattajille, että "ensi kaudella sitten taas hiihtostadionilla". Sainkin osakseni kitkerää palautetta, että "mitäs sä jo nyt palautat meitä maanpinnalle". Lahdessa onkin eräänlainen positiivinen tilaongelma: pelit Kisapuistossa olivat tälläkin kaudella sellaista herkkua, että vertaistaan saa hakea, kun taas liigassa käytettävä Hiihtostadion on kuin ammattipoliitikko vaalien välillä eli kylmä, kolkko ja etäinen. Onko paluu sinne jääkulhoon sitten must? Ei ainakaan välttämättä, näin väitti minulle FC Lahden joukkueenjohtaja Lasse Peltonen hiljattain teologian opintojen välitauolla. Kisapuistosta kun saisi jo aika pienelläkin restauroinnilla ihan kelpo peliareenan ja kunnon satsauksella sellaisen hornankattilan, joka jo pelotteena olisi hyvä apu kotijoukkueelle.

Todennäköisenpää kuitenkin on, että tehdään taas joku perinteinen nahkapäätös, jossa pelit pelataan muuten hiihtostadionilla ja lohdutukseksi tulee joku heinäkuun lomakauden matsi Kisapuistossa. Tasan ei käy onnen lahjat...

Tästäkin huolimatta, FC Lahti: eteenpäin, ylöspäin, pidemmälle, korkeammalle!

Mitäpä jos...?

Sain oivan vinkin Rossilta. Tsekatkaapa. Ollaankohan me unohdettu jotain eli onkohan tuotteemme vieläkään ihan perfecto?

What if Worship was like an NBA game?

"Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla"

Mitä tapahtuu, kun kristitty voittaa? Siitä antaa Raimo Mäkelä oivan esimerkin viimeisimmässä Perustassa (5/2011, s. 276).

"Itä-Saksan romahdettua lokakuussa 1989 sen kommunistinen poliittinen johto menetti asemansa, asuntonsa ja tulonsa ja joutui puille paljaille. Näin kävi myös Itä-Saksan johtajalle Erich Honeckerille (s. 1912) ja hänen rouvalleen Margot Honeckerille (s. 1927), joka oli ollut opetusministeri. Kun heillä ei ollut enää kotia, heidät otti kotiinsa pastori Uwe Holmer yhdessä rouvansa kanssa tammikuusta huhtikuuhun 1990. Perheessä oli kymmenen lasta. He olivat tunnustavia kristittyjä ja kieltäytyivät kommunistisesta nuorisovihkimyksestä. Niinpä he eivät päässeet yliopistoon opiskelemaan. Rouva Holmer lähetti opetusministeri Margot Honeckerille kirjeen, jossa hän pyysi heille opiskeluoikeutta. Kun Honeckerit nyt kodittomina ja leivättöminä asuivat Holmerien katon alla ja söivät heidän pöydässään, rouva Holmer kysyi rouva Honeckerilta, muistiko hän saamaansa kirjettä. Hän ei muistanut. Kommunistinen ja ateistinen Honeckerin pariskunta istui nyt pöydässä, jossa ruoka siunattiin Jeesuksen nimessä, ja asui kodissa, jossa elettiin Jeesuksen yhteydessä. Holmerit noudattivat Raamatun kehotusta Room. 12:17-21:ssa."

Kaksi tulevaisuudenkuvaa

Olen viime aikoina törmännyt kahteen tulevaisuudenkuvaan, jotka ovat panneet miettimään asioita (so. menneisyyttä, nykytilaa ja tulevaisuutta) ja joissa on toisaalta jotain hyvin samankaltaista, mutta toisaalta ne johtavat ihan eri suuntiin.

Jokin aika sitten katselin tv:stä brittiläisen kulttileffan maineeseen nousseen tulevaisuuden Englantiin sijoittuvan fantasiatrillerin V niinkuin verikosto. Leffassa kuvataan kristillis-oikeistolaista diktatuuria, jossa toisinajattelijat on suljettu keskitysleireille, joissa heillä tehdään erilaisia lääketieteellisiä kokeita ym. Erään tällaisen epäonnistuneen kokeen tuloksena syntyy sitten kaveri, joka alkaa toteuttaa oikeutetun koston ideaa... No, katsokaa itse leffa, niin koko juttu selviää.

Leffa ankkuroituu vahvasti perinenglantilaiseen historiaan guyfawkesineen, mutta myös varmasti monien mielestä ihan lähimenneisyyden thatcherilaiseen Britanniaan. Se, mikä leffassa on merkille pantavaa, on se, että siinä julmasti vainotut toisinajattelijat ovat esim. seksuaaliselta suuntautumiseltaan valtaväestöstä poikkeavia, joita sitten poliisi brutaalisti pidättää, kiduttaa ja telkeää vankiloihin.

Jos tuo leffan teema diktatuuria vastaan taistelevasta yksinäisestä kansalaisesta muuten vetoaakin meikäläiseen ja näen siinä noin yleisellä tasolla paljon yhtymäkohtia omaankiin elämääni, niin viimeistään tuossa vaiheessa mieleen nousee naurahdus/ajatus: "hei ihan oikeasti, älkää nyt viitsikö!" Kun nyt ajattelen meidän omaa tilannettamme Suomessa, Pohjoismaissa ja länsimaissa muutenkin, niin todellisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin yhtäpitävä leffan esittämän tulevaisuuden skenaarion kanssa. Kyllä tämän päivän vainottuja toisinajattelijoita Suomessa ovat ihan muut ihmiset ja ryhmät, kuin vaikkapa homot ja lesbot. Esim. moni julkisesti konservatiiviseksi kristityksi tunnustautuva joutuu tänään erilaisen mielipidevainon, mustamaalauksen tai vaientamisen kohteeksi. Ajattelun totalitarismi saa nykypäivänä tyystin erilaiset kasvot kuin mitä leffassa esitetään tapahtuvaksi.

Toinen tulevaisuuden skenaario räväytetään eteemme kempeleläisen dekkaristin Ari Paulowin romaanissa Khilafa! Valtakunta. Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti "romaani oikeusvaltion raunioilta". Se kertoo siitä, miten Suomi (muusta maailmasta puhumattakaan) on joutunut islamistien täydelliseen valtaan. Maassamme sovelletaan käytäntöön sharialakeja ja muistuttaa muutenkin talebanien hallitsemia alueita esim. Afganistanissa. Sanomattakin on selvää, että kaikki suomalaiseen kulttuuriperimään kuuluvat asiat ovat kiellettyjä ja suomalaiset etnisenä ryhmänä ovat vainottu vähemmistö, jotka elävät koko ajan ilmassa löyhästi riippuvan käyräsapelin uhan alla.

Kirja on helppolukuinen, mutta todella järisyttävää luettavaa. Sen luettuaan alkaa kummasti ymmärtää esim. keisarillisen Venäjän harjoittaman sortokauden aikana eläneiden suomalaisten itsenäisyysaktivistien sielunmaisemaa. Samoin oman kansallisen kulttuuriperimämme (esim. vaikkapa Sibelius) arvostus nousee monta pykälää, onhan se sinnikkäästi puskenut esiin juuri tuon kaltaisessa kansallisen uhanalaisuuden tilanteessa.

Olisiko tällainen tulevaisuudenkuva sitten Suomessa joskus mahdollinen? En tiedä, en usko, näin ajattelen ainakin tämänhetkisen valon mukaan. Elämme ensinnäkin niin kaukana maailmanpolitiikan polttopisteistä, että se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Toisaalta se, mihin kiinnittää huomiota ovat monien kirjassa lainattujen islamistiaktivistien, imaamien ym. lausuntojen ajankohtaisuus: ne kun on kirjattu ylös netistä ja mediasta tällä vuosituhannella ja ne ovat peräisin länsimaissa aktiivisesti vaikuttavilta islamisteilta (esim. Ruotsissa ja Iso-Britanniassa). Nämä radikaalit lausunnot nimittäin puhuvat ilmoille sitä todellisuutta, jota Paulowin kirjassa kuvataan jo tapahtuneeksi muutaman vuosikymmenen pääsdtä Suomessa(kin). Samoin kuvaukset islamisesta oikeudenkäytöstä (esim. nuoren naisen kivittäminen) ovat esimerkkejä omalta ajaltamme islamin hallitsemista maista.

Länsimaiselle sivistyneistölle on ominaista tietynlainen naiivi hyväuskoisuus. Leninkin puhui aikanaan ns. "hyödyllisistä idiooteista", jotka porvareina, mutta täysin hyväuskoista hölmöyttään edesauttavat kommunistista maailmanvallankumousta. Ehkä tämä lapsellinen sinisilmäisyys on peruja humanistisesta, ihmisen luontaiseen hyvää tarkoittavuuteen uskovasta ihmiskuvasta. Samanlainen naiivi suhtautuminen leimaa monia länsimaisia ihmisiä, erityisesti sen kulttuurista, poliittista tai uskonnollista eliittiä suhteessa islamiin: sitä ei oteta todesta. Jos imaami sanoo jotain islamistien tulevaisuuden suunnitelmiin liittyen, siihen ei suhtauduta vakavasti. Jossain kohtaa tämä länsimainen sinisilmäisyys saa jopa rasismin kaltaisen arroganssin piirteitä.

Yhteinen nimittäjä näille molemmille on totalitarismi: "poliittinen järjestelmä, jossa valtion valta ulottuu yhteiskunnan kaikille aloille. " 

Emmekös me viime vuosina täällä Suomessakin ole saaneet todistaa juuri tällaisen totalitarismin esiinmarssia, joka itse asiassa pyrkii saavuttamaan tavoitteensa hyvin hienovaraisesti ja vaivihkaa, sanoisinko sivistyneesti. Sillä ei ole käytössään vankileirien saaristoa maantieteellisesti tai fyysisesti, mutta tämä totalitarismi ulottuu jo hyvin pitkälle inhimillisen ajattelun alueelle. Esim. homoseksuaalit eivät enää saa eheytyä (vaikka haluaisivatkin), koska se on vastoin nykyistä ajattelun genreä, joka tähtää perinteisen perhe- ja avioliittorakenteen murtamiseen. Sen murruttua ihmisiin on taas helpompi vaikuttaa manipuloivasti. Tai edellä kuvattua islamin uhkaa ei saa arvostella tai edes lausua ääneen, koska se ei sovi vallassa olevaan ajatteluun. Perinteisten kristillisten arvojen esille tuomista ei pidetä eettisesti, ammatillisesti, tieteellisesti tai kulttuurisesti suotavana, koska se johtaa vastakkainasetteluun, jopa vihapuheisiin. Jo se, että pelkästään ajattelet tällä tavoin tekee Sinusta potentiaalisen uhkatekijän.

Eräs nuoruuden kaverini totesi joskus silloin kultaisella 80-luvulla, miten paras tapa vastustaa totalitarismia on julistaa evankeliumia. Sehän vasta tekeekin ihmisestä todella vapaan, sisäisesti riippumattoman ihmisen, jonka omatunto on ensisijaisesti sidottu Raamatun sanaan Jumalan ilmoituksena, ennen mitään puolueohjelmia, viisivuotissuunnitelmia, yleistä mielipidettä, mediagalluppeja tai muita vaikutteita.

Niinpä ikäänkuin siunatuksi jatkoksi - kirjaimellisesti! - edellä saaduille vaikutteille käteeni osuikin kristillisessä kirjakaupassa norjalaisen pitkän linjan evankelistan Emanuel Minosin erinomaisen puhutteleva kirja Ovet suljetaan! (Aikamedia v. 2011). Kirja on ilmestynyt Norjassa jo parisen vuotta sitten ja esim. Utoyan verisiä tapahtumia silmälläpitäen kirja on suorastaan profeetallinen. Minos nimittäin käy läpi kristillisen perinteen historiaa ja vaikutusta viime vuosituhannella erityisesti skandinaavisesta näkökulmasta ja tuo hyvin esille sen, mitä yhteiskunnalle ja kokonaiselle kulttuurille tapahtuu, kun se luopuu niistä kristillisistä arvoista, joiden varaan kaikki tuo taloudellinen hyvinvointi ja tasa-arvo, yhteiskuntarauha ja järjestys sekä mielipiteen sanomisen vapaus ja toisten oikeuksien kunnioittaminen aikanaan on rakentunut.

Minos kysyykin hyvin ajankohtaisen kysymyksen: "Entä nyt, Skandinavia?"


Kirjan loppuun on koottu erityisesti Pohjoismaita, mutta myös muuta maailmaa käsitteleviä näkyjä ja profetioita, mutta niitä käyn tässä vasta lueskelemaan, joten palaillaan niihin myöhemmin.

Viime päivien kokemuksia

Tiedätkö mitä tarkoitetaan lapsen uskolla? Kerronpa esimerkin.

Eräänä päivänä olin työni puolesta toisella paikkakunnalla opettamassa. Olin herännyt ja lähtenyt liikkeelle jo normaalia aikaisemmin. En ollut huomannut/muistanut/ehtinyt/jaksanut/viitsinyt varata mitään sen kummempaa matkaevästä mukaan, mikä vähän arvelutti meikäläistä. Niinpä oli iloinen yllätys, kun pääteasemalla jaettiin ilmaisia purkkeja hyvää kreikkalaistyylistä jugurttia. Sillä se opetuspäivä hyvin lähti käyntiin, vaikka aamupalan syömisestä olikin jo kulunut normaalia enemmän aikaa. Koin sen selkeänä lahjana Jumalalta, joka täyttää kaikki tarpeeni ja pitää huolta minusta, jopa hyvinkin yksityiskohtaisella tavalla.

Nyt terve järki ja "aikuisen" mieli sanovat, että "no, mikäs siinä, hauska sattuma, mutta eipä juuri muuta". Helppohan näitä asioita on rationaalisesti selittää ja suhtautua asioihin kypsän viileästi, tekemättä siitä nyt sen "isompaa numeroo". Tuollainen vouhotus nyt saa olonkin niin vaivautuneeksi. Itse kuitenkin huomasin ajattelevani, että "niin, Herra järjesti minulle ekstravälipalan, kun huomasi sekä tarpeeni että huolestuneen mieleni moisesta". Mielen valtasi turvallisuuden tunne ja rauha: minusta pidetään huolta.

Kukin pitäköön oman uskonsa. Itse kallistun vahvasti - ja mielelläni - viime mainitulle kannalle. Kun tässä uskossaan elää ja vahvistuu, niin voi huoletta jättää kyynisen huvittuneet, jopa ivalliset ilmeet omaan arvoonsa.


Joskus sitä havahtuu tilanteeseen, jossa huomaa yllättäen saaneensa elämänmakuisia ja todellisia rukousvastauksia kysymyksiin, jotka ovat ikäänkuin varkain nousseet mieleen ja joita ei aina ole edes rohjennut ääneen lausua. Sitten vaan ykskaks yllättäen huomaa, että niin, se mitä nyt on tapahtunut, onkin suoraa jatkumoa sille tunnetilalle ja selvä vastaus ja niihin kysymyksiin, jotka vaivasivat mieltä jokin aika sitten.

Eräässä vanhassa hengellisessä laulussa puhutaan siitä, miten Jeesus kuulee heikoimmatkin huokaukset ja rukoukset. Hän todellakin jo kaukaa tunnistaa nuo äänenpainot ja rientää vastaamaan niihin. Eräs uskonelämän suurimpia paradokseja onkin se, miten paljon Hänelle merkitsevätkään meidän ajatuksemme, tarpeemme ja kysymyksemme. Mikä minä olen, että minusta näin huolehditaan...?

Mutta nämä asiat aukenevat vain uskolle.

Avainpelaajat

Kuluneen viikonlopun aikana olemme pariinkin otteeseen rukoilleet oman kotikaupunkimme kohdalla tiettyjen avainhenkilöiden puolesta tai oikeammin heidän löytymisensä puolesta. Avainhenkilöt ovat ihmisiä, miehiä tai naisia, jotka omalla elämänalueellaan, omassa työssään ja kutsumuksessaan ovat avainasemassa vaikutuksensa puolesta. Tämä elämänalue (tai, kuten Paavali sitä 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvussa kutsuu, "vaikutusala") voi olla esim. politiikan, median, talouden, elinkeinoelämän, tieteen, taiteen, kulttuurin, urheilun tai hengellisen elämän piirissä. Jumala osoittaa meille aika ajoin tiettyjä tällaisia ihmisiä, että me Herran omina (so. hänen pappeinaan) rukoilisimme erityisesti ja keskitetysti juuri heidän puolestaan.

Raamatussa on lukuisia esimerkkejä tällaisista avainhenkilöistä. Jeesus tapasi tulliasemalla Matteuksen eli Leevin ja kutsui tämän seuraajakseen. Tämän seurauksena Matteus kutsui Jeesuksen opetuslapsineen luokseen illalliselle ja sinne kerrotaan tulleen myös monia muita saman alan ihmisiä (Matt. 9:9-10). Kyseessä voi siis olla esim. jokin alakulttuurinen tyyli, etninen ryhmä tai ammattikunta tms. Ratkaisevaa on se, että tämän avainhenkilön kautta monta muutakin "saman heimon" jäsentä voidaan tavoittaa.

Roomalainen kenturio Kornelius on toinen hyvä esimerkki kaverista, joka asemansa perusteella oli avainhenkilö monien muiden tavoittamisessa. Kun hän kutsui apostoli Pietarin kotiinsa julistamaan evankeliumia Jeesuksesta, hän kutsui samaan tilaisuuteen monia muitakin, nimittäin kaikki paikalla olleet sukulaisensa ja lähimmät ystävänsä (Apt. 10:24).

Juutalainen fariseus ja rabbi Saulus eli apostoli Paavali taas oli hyvä esimerkki avainhenkilöstä, joka alussa oli jopa oman entisen (etnisen, uskonnollisen ym.) ryhmänsä poissulkeva, mutta aikaa myöten täysin uusia mahdollisuuksia ja yhteyksiä avaava avainhenkilö.

Lionel Messi on esimerkki avainpelaajasta, joka omalla henkilökohtaisella panoksellaan kykenee ratkaisemaan otteluita. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että Messi on sitä nimenomaan seurassaan FC Barcelonassa, mutta - yllätys, yllätys - hän ei olekaan sitä oman maansa Argentiinan maajoukkueessa, johon hän kyllä itseoikeutetusti lahjojensa perusteella kuuluu. Siellä hänellä ei nimittäin ole ympärillään sellaisia (so. sen tasoisia) muita pelaajia, jotka kykenisivät pelintekemisellään luomaan hänelle niitä maalipaikkoja, joista ratkaista otteluita. Esille tulee Messin (ja koko Barcan) kohdalla pelityylin sekä sellaisten pelaajien, kuten esim. Xavin merkitys.

Avainpelaaja on, roolistaan ja asemastaan huolimatta, aina myös riippuvainen niistä ympärillään olevista ihmisistä, seuraajista, tukijoiusta ja esirukoilijoista, joihin hän on suhteessa ja joiden kautta hänen vaikutuksensa tapahtuu ja laajenee.

Riisuttu mies

Eilen illalla tuli Subilta taas parin vuoden tauon jälkeen kotimainen leffa Riisuttu mies. Eräiden kaverien fb-keskustelua siteeraten, eipä tiedä itkeäkö vai nauraa? Joidenkin mielestä todellisuus on valitettavasti tarua ihmeellisempi, mutta... Herkullisin kommentti leffassa taisi olla se, miten Kirkon tutkimuskeskuksen gallupit laaditaan kirkkohallituksen kahviossa. Tiedä häntä. Kirkkohallitus (tai vaihtoehtoisesti Kirkon tutkimuskeskus) tietenkin kiistää väitteen.

Tutun risaisen kuvan kirkon nykytilasta, sen johtajien naimisesta maallisen vallan ja mammonan edustajien kanssa sekä semipuberteettimaisesta hapuilemisesta oikean ja väärän kysymyksissä leffa tietty antaa. Tässä yhteydessä tuntuisi lähinnä naurettavalta puhua mistään "elämän rosoisuuden näyttäytymisestä silmiemme edessä kaikissa sateenkaaren väreissä", mikä hyvinkin voisi nousta kirkollisen jargonin piiristä. Kirkon piirissä kun ollaan niin vannoutuneita kyselijöitä (tiedäthän tuon sloganin: "me emme tiedä, me jäämme vain kyselemään"), että ei kenellekään enää mitkään toimivat, varmat vastaukset kelpaisikaan. Joskus v. -84 ekassa historiallisessa nuorisokulttuuriseminaarissa Ryttylässä silloin vielä voimissaan ollut Juice Leskinen totesi paneelissa, että paras hetki on se, kun Nalle Puh on avaamaisillaan hunajapurkin. Se ei ole vielä auki, eikä Nalle vielä maistele herkullista hunajaa, vaan hän on vielä avaamassa purkkia (so. etsimässä, kyselemässä jne.). Samalla Juice-vainaa tuli tietämättään hyvin pukeneeksi sanoiksi koko kirkollisen älymystön penseän asenteen Jumalan selvän ilmoituksen edessä.

Kirkko on hukassa, auttamatta ja totaalisesti. Sitä ei pidä hylätä, mutta se pitäisi julistaa holhouksenalaiseksi ja sille tulisi määrätä puolueeton edunvalvoja jostain muualta kuin sen omasta joukosta.

Tietysti mietityttää leffan tekijöiden motiivit: miksi tällainen leffa? Mitä tarkoitusta varten ja mitä tällä halutaan ajaa takaa? Onhan monilla heistä toki erilaista historiaa ja harrastuneisuutta uskonasioiden parista. Laura Malmivaaran suvusta löytyy varmaan piispoja, pappeja, virsirunoilijoita ja herätysliikejohtajia enemmän kuin mistään muusta suvusta Suomessa. Jarkko Hentulalla (eräs leffan taustahahmoista, jolla on pieni roolikin) on nuoruudessaan ollut hyvinkin aktiivinen seurakuntanuorivaiheensa erään tunnetun herätysliikeseurakunnan toiminnassa 1980-luvulla. Samuli Edelman taas on nykyisin hyvinkin aktiivinen Tuomasmessun kävijä täällä kotomaassa käydessään.

Leffan esittämien pappiskarikatyyrien kohdalla raflaava kysymys kuuluu: mitä sitten tapahtui? Paavalia lainaten, "te juoksitte hyvin, kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia?" (Gal. 5:7). Toki onhan syitä tällaiseen degeneraatioon kuultu viime aikoina oikein asiantuntijan suulla, kun itse riekkisläisen liberaalisiiven eräs nuoren polven argumentaattori Kari Kuula omakohtaisesti todistaa siitä, miten teologinen tiedekunta vieroitti hänet tehokkaasti uskosta. Kuulan vuodatusta lukiessaan vanhan parran mielen valtaa turhautuminen: mitäs minä sanoin? Eikös tästä ollut jo puhetta ennen kuin sinne teologiseen menitkään? Eivätkä tätä elämänkokemusta suostu (tietenkään) uskomaan vapaiden suuntien nuoren polven edustajat, jotka teologian hunajapurkkia availlessaan ovat täysin tuon kullankeltaisena aineena löysästi maahan valuvan mahlan lumoamia. Joka sukupolvella olkoon siis oikeus tehdä omat virheensä. Harmi, vain että se käytännössä aina maksaa muutaman sodassa kaatuneen sielun.

Samuli Edelmanin roolihahmopappi Antti Pitkänen on kyllä osuvasti kuvattu ulkoaohjautuva, kaikkia miellyttämään pyrkivä "ajettu ihminen" (Gordon MacDonald). Hänen elämänsä ei ainoastaan kulu, vaan suorastaan hukkuu kiireeseen ja touhuun hänen rientäessään täyttämään ympäristön häneen kohdistamia odotuksia ja erityisesti kunnianhimoisen asessorivaimona, emerituspiispan tyttären (Matleena Kuusniemi) kunnianhimoisia näkyjä loistavasta tulevaisuudesta Turun piispanlinnassa. Oiva esimerkki virkapastorin painajaisesta, joka valitettavan usein toteutuu veljien ja siskojen elämässä.

Käytännön neuvo: mieti, ketä varten elät ja olet? Kenen tahtoa olet täyttämässä, kenen näkyjä toteuttamassa? Se lepo, rauha ja vapaus, joka seuraa tästä oravanpyörästä poishyppäämistä, korvaa kevyesti kaikki "etsänytnoinvaanvoilähteä"-puheet yms. On hyvä olla mustasukkaisen tarkka oman kutsumuksensa kohdalla. (Vrt. Apt. 6:2-4.)

Ne ratkaisumallit, jotka leffa kyselevälle tarjoaa eivät pitkälle kanna: noudata halujasi, kuuntele sydämesi ääntä ja anna palaa! Nämä postmodernin ajan itsekkään hedonistiset neuvot johtavat vain entistä suurempiin pettymyksiin ihmiselämässä ja ovat vain osa länsimaisen ihmisen suurta pimeässä hapuilua. Siinä mielessä tilanteiden ja ihmiskohtaloiden aito problematisointi on jäänyt leffassa hyvin pinnalliselle tasolle. On helppo osoittaa mädännäisyyttä sormella, mutta on paljon vaikeampi esittää kutsua aitoon, vanhanaikaiseen parannuksentekoon. Se kun maksaa aina vähän enemmän kuin vain Elokuvasäätiön apurahan.

Elokuvan profeetallinen loppukohtaus (nyt, lopulta) piispantalon kotoisassa kammarissa piirtää surkuhupaisan kuvan Suomen kirkon nykytilasta. Kun Herran omat ovat hiljaa, niin nyt kivet huutavat, eikä tuota puhetta voi olla kuulematta kukaan, jolla on korvat! Vietetään piispaksi korotetun Antti Pitkäsen lapsen synttäreitä ja koolla ovat kaikki: uusi piispa kaksine vaimoineen ja lapsineen, viihdyttämässä pientä ja suurta juhlaväkeä piispanristi kaulassa ja paperinen tötteröhattu päässä, lauletaan "Jumalan kämmenellä..." ja seniili emerituspiispa (Pentti Siimes) ulvoo mukana kuin kuka tahansa aidosti henkisesti jälkeenjäänyt...

Mieleen tulevat Miikan profeettakirjan sanat: "Jos tulisi mies, joka tuulta tavoittelisi ja petollisuudessaan valehtelisi: ´Minä saarnaan sinulle viinistä ja väkijuomasta´, siinä olisi saarnaaja tälle kansalle" (2:11).

Tulevaisuudesta, arvoista ja ratkaisuista

Eilisessä TV1:n Ykkösaamussa oli vieraana Timo Soini. Hän ilmoitti, kuten monet jo ennakoivatkin, lähtevänsä mukaan presidenttikisaan. Eräänä syynä tähän oli kuulemma se, ettei koko vaalikamppailu muistuttaisi nyt ihan kokonaan Jurassic Parkia tai Spacecowboys-leffaa, kun mukana ähinässä on sellaisia politiikan historian dinosauruksia, kuin Paavot Väyrynen ja Lipponen ja Sauli Niinistö. Vakavasti puhuen Soini kuitenkin totesi syynä olevan sen, että vaikka presidentin tehtäviin kuuluvat lähinnä ulko- ja turvallisuuspolitiikka, niin nyt joudutaan keskustelemaan kaikista Suomen tulevaisuuteen liittyvistä asioista.

Soinin lausumassa pääpointti on tässä: - Nyt on tulossa Suomen suurin arvokeskustelu. Siinä tulevat esille kaikki ajankohtaiset asiat. Myös ne teemat, jotka eivät suoraan kuulu presidentin tehtäviin.


Näin profeetallisen kristinuskon näkökulmasta voidaan tämä Soinin näkemys vahvistaa. Edessä tulevat olemaan Suomen itsenäisyyden historian ratkaisevimmat arvokeskustelut. Itse asiassa ne ovat jo nyt parhaillaan meneillään. Osittain ne ovat jo käytykin, minkä näemme kirkon viimeaikaisesta arvokeskustelusta ja ratkaisuista, joita se on poikinut. Tilanne kirkon sisällä kuohuu koko ajan ja on tavallaan pienoiskoossa kuva kuohunnasta koko kansassa. Tosin ratkaisut ja suunta ovat kirkon sisällä aivan eri suuntaiset kuin maassa noin muuten. Siinä, missä seurakuntavaaleissa liberaali siipi vyörytti itselleen paremmat asemat vaikuttaa kirkossa oman moniarvoisuutensa puolesta, siinä viime kevään eduskuntavaaleissa arvokonservatismi otti selkävoiton punavihreästä vasemmistoliberalismista. Mitä tämä poikii kirkon sisällä jatkossa, jää nähtäväksi. Politiikassa se synnytti paniikkireaktion vanhan poliittisen eliitin taholta, minkä seurauksena paketoitiin pakolla Kataisen sixpackhallitus ja samanaikaisesti aloitettiin ennen näkemätön perussuomalaisiin kohdistunut mustamaalauskampanja.

Soini on oikeassa siinä, että "myös ne teemat, jotka eivät suoraan kuulu presidentin tehtäviin" nousevat nyt keskusteltaviksi. Tilanne on siinä mielessä nurinkurinen, että vaikka maamme pitkäaikaiseen poliittiseen liturgiaan kuuluu aina ja joka paikassa todeta, miten ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluvat presidentin toimenkuvaan, niin presidentti kuitenkin on ensisijaisesti koettu maan henkiseksi isäksi/äidiksi. Presidentti on ensisijaisesti arvojohtaja ja tämä suuntaus on vain (yli)korostunut siitä lähtien, kun mentiin EU:in.

Hyvänä esimerkkinä tästä on Tarja Halonen. On vaikea kuvitella toista henkilöä maassamme, joka viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana olisi niin vahvasti vaikuttanut homomyönteisyyden kasvuun - ehkä joitain kirkonmiehiä tai -naisia lukuunottamatta. Halonen jos kuka on ollut arvojohtaja ja vain sitä. Asioihin reagoimisellaan tai reagoimattomuudellaan hän on selvästi johtanut asioita tiettyyn suuntaan. Se, mikä tekee asiasta niin vaarallisen, on se että hänen arvonsa ovat monissa kysymyksissä syvästi ristiriidassa Raamatusta nousevien kristillisten arvojen kanssa, mistä ei varmasti kenelläkään ole epäselvyyttä. Voimme vain kuvitella, miten kehitys olisi ollut toisenlaista, jos Sauli Niinistö tai Timo Soini olisi voittanut edelliset presidentinvaalit.

Nyt, mikäli Soinia on siis uskominen, on revanssin paikka. Suuret arvokeskustelut maamme tulevasta suunnasta ovat käsillä. Hengellisesti puhuen on selvää, että näkymättömässä maailmassa esiintyy suurta mielenkiintoa maamme (ja koko maanosamme) tilannetta kohtaan juuri nyt. Erityisesti siksi kaikkien kristittyjen esirukoukset ovat nyt enemmän kuin tarpeen. Ratkaisut, joita nyt ollaan tekemässä viittaavat suuntaa kauas tulevaisuuteen:

• suhde Israeliin Jumalan omaisuuskansana ja sen oikeuteen saada elää rauhassa ja turvassa, 
• suhtautuminen Raamatussa ilmoitettuun Jumalan lakiin ja siltä pohjalta nouseviin kristillisiin arvoihin, joiden pohjalle koko yhteiskuntamme alunperin oli rakennettu, 
• mutta myös suhde valheelliseen ja epädemokraattiseen Euroopan Unioniin, joka sekavien rahaliittovaiheiden jälkeen tulee mitä todennäköisemmin - ehkä parin rankan pohjakosketuksen kautta - johtamaan liittovaltioon. 

Mitä tämän jälkeen tapahtuu maanosamme kohdalla onkin sitten jo toinen juttu. En nimittäin ollenkaan epäröi sanoa ääneen sitä, että pahin tulevaisuuden skenaario EU:n kohdalla edelleen on muotoutuminen antikristilliseksi totalitarismiksi sanan varsinaisessa, raamatullisessa merkityksessä.

Itselläni on viime aikoina entistä useammin tullut mieleen ajatus jonkinlaisen tulevaisuussymposiumin järjestämisestä. Nyt jos koskaan meidän tulisi katsella ympärillemme, luoda katseemme Jumalan ilmoitukseen Raamatussa ja kysellä toisiltamme: "vartija, mikä hetki yöstä on?" Meidän olisi tarkkaan mietittävä, mitä ovat nyt ne asiat, joita haluamme edistää, kylvää ihmisten mieliin ja kasvattaa täyteen mittaansa. Tämän työstäminen porukalla, rukouksessa, vuorovaikutuksessa toinen toistemme ja Jumalan Hengen kanssa on äärimmäisen ajankohtaista, koska ne asiat, joita nyt kylvämme (so. teemme, elämme todeksi ja vaikutamme) joka tapauksessa kantavat hedelmää tulevaisuudessa.

Vielä kasteesta 3.

Onko kaste portti jonkun tunnustuskuntaseurakunnan jäsenyyteen? Vastaus on, että se voi joidenkin mielestä olla sitä. Jotkut seurakunnat esim. vapaissa suunnissa jopa edellyttävät sitä tyyliin "jollet liity seurakuntaamme, et saa kastetta".

Tästä (valitettavasti) vallitsevasta käytännöstä emme kuitenkaan voi vetää sitä johtopäätöstä, että näin tulisi olla. Emme nimittäin löydä tälle menettelylle mitään tukea UT:sta. Siellä kerrotaan vain kasteesta, jonka uskoontulleet ihmiset ottivat, oli heidän seurakuntayhteytensä siitä eteenpäin mikä tai missä hyvänsä. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Saulus eli apostoli Paavali, jonka opetuslapsi Ananias kastoi pian uskoontulon jälkeen - ja loppu onkin sitten kirkkohistoriaa.

En itse uskalla rajoittaa kastetta mihinkään muuhun kuin Kristuksen seuraamiseen. Käsitykseni mukaan kaste ei siis ole liittämistä johonkin jonkun kirkkohistoriallisen skisman tai henkilöristiriidoista johtuvan splitin tuloksena syntyneeseen uskonnolliseen yhteisöön. Kaste liittää meidät uskon kautta Kristukseen, Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa ja Hänen ruumiiseensa, joka on seurakunta. Tämä on hyvä muistaa ja tätä tosiasiaa on syytä kunnioittaa.

Onko kaste sitten välttämätön pelastukselle? Ei ole, ihmisiä pelastuu ilman kastettakin. Perusesimerkkinä vaikkapa ryöväri ristillä. Jeesus kuitenkin liittää kastamisen opetuslapseuttamiseen. Kaste on siis pelastukseen kuuluva asia, mutta ei itse asia. Pelkkä toimitus itsessään ei vielä pelasta ketään, tehtiinpä se missä iässä tai kenen toimesta tai mitä toimitustapaa, liturgiaa, sanamuotoa, raamatunkäännöstä tms. hyvänsä käyttäen. Vesikään ei pelasta ketään, siinä ei ole mitään maagista. Kaste uskoon liitettynä pelastaa.

Suuret historialliset kirkkokunnat aina konstantinolaisen paradigman alusta asti ovat mielellään käyttäneet kastetta painostuskeinona liittämällä sen pelastuksen ehdoksi. Ja tekevät niin edelleen. Osittain sen takia kastekiistoilla on niin suuri merkitys niille. (Toinen merkittävä syy on raha, mutta ei mennä nyt siihen sen enempää.) Niiden oppien mukaan kaste sakramenttina on välttämätön pelastukseen ja kun sakramentteja saavat jakaa ja toimittaa vain papisto, niin vallankäytön kuvio ns. tavalliseen kansaan nähden onkin jo valmis.

Mutta joo, kaste liitetään UT:ssa enemmän kuin läheisesti pelastukseen. Kastetuksi tuleminen ei siis pelasta ketään, mutta se on pelastuneen julkinen tunnustautuminen Kristuksen opetuslapseksi. Paavali sanoo (Roomalaiskirjeen 6. luvussa), että meidät on kasteen kautta haudattu kuolemaan yhdessä Kristuksen kanssa ja kasteessa me myös olemme yhdessä Kristuksen kanssa nousseet kuolleista. Kaste on tämän hengellisen tosiasian ulkonainen, näkyvä tunnus.Tämä ei kuitenkaan ole vielä koko totuus, vaan kasteessa on vahva hengellinen lataus ja sillä on arvaamattoman suuri siunaus ottajalleen. Eli kyse ei siis kuitenkaan ole pelkästään ulkonaisesta tunnusteosta.

Kasteessa on siis monta ulottuvuutta: puhdistautuminen ja pesu, hauta (vrt. edellä kuolema ja ylösnousemus), mutta myös kohtu (uudestisyntyminen). Kyseessä on peruuttamaton luopuminen entisestä elämästä; vanha kuolee ja haudataan ja uusi nousee ylös. Tästä eteenpäin, Lutheria lainaten, meidän on jokapäiväisessä parannuksenteossa haudattava vanha ihmisemme kuolemaan kasteen hautaan. Uskovan ihmisen elämää ja vaellusta leimaa tämä jännite, jonka Paavali tuo esille Kolossalaiskirjeen 3. luvussa: "te olette kuolleet ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa... kuolettakaa siis maalliset jäsenenne..." (v. 3, 5).

Lähetyskäskyn täyttämistä ajatellen kasteessa on selkeä ja yksinkertainen opetuslapseuttamisen toimintamalli. Se voidaan haluttaessa toteuttaa missä olosuhteissa hyvänsä, eikä se välttämättä vaadi mitään sen kummempia järjestelyjä.  Se sisältää vahvan yhteisöllisyyden idean: olemme kaikki kastetut saman ruumiin jäseniksi ja olemme pukeneet päällemme Kristuksen. Jumalan idea on se, että yksi opetuslapsi kastaa uskoontulleen, joka taas voittaa uuden ihmisen Kristukselle, jonka kastaa jne. Opetuslapsen tekeminenhän tapahtuu Jeesuksen mukaan "kastamalla ja opettamalla" (Matt. 28:19). Kasteella on suuri todistusarvo, kuten edellisessä postauksessani ollut esimerkki USA:n länsirannikon orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen piiristä kertoo.

Toisaalta kasteessa on myös pelottava puolensa: kyseessä on julkinen tunnustautuminen Kristuksen omaksi kaikkien ihmisten ja näkymättömien henkivaltojen edessä. Niin kuin Jeesuskin kasteensa jälkeen joutui erämaahan sielunvihollisen kiusattavaksi, niin samoin voi moni todistaa, että sielunvihollinen ei jätä rauhaan ketään sellaista, jonka näkee olevan menettämässä.

David Pawson kertoi (em. "suuressa kastekeskustelussa") palvelleensa sotilaspastorina Britannian Kuninkaallisissa ilmavoimissa jossain arabimaassa sijainneessa tukikohdassa. Tuossa islamilaisessa ympäristössä hän tapasi monia muslimeja, jotka lähtivät seuraamaan Jeesusta, tutkivat innokkaasti Uutta testamenttia ja kävivät seurakunnassa. Mutta kun he kävivät kasteella, he menettivät henkensä.

Kasteesta vielä 2.

Eräs veljeni oli eilisen postauksen jälkeen laittanut minulle viestin Facebookissa: "baptidzoo? google heittää nii täyttä shaibaa ku yrittää ettiä..."

Ettei asiasta olisi enempää väärinkäsitystä, niin kyllä, baptidzoo tarkoittaa kirjaimellisesti upottamista. Ei, se ei tarkoita valelua, pirskottamista tms. Näyttää siltä kuin tuo alkuperäinen merkitys ja toimitustapa olisi kristityiltä pimitetty, koska sylivauvoja ei  voitu kastaa upottamalla. Mutta jos jokin kirkollinen traditio tmv. on vuosisadat ohjannut tarkoitushakuisesti käsityksiämme johonkin tiettyyn suuntaan ja pois Jumalan alunperin osoittamasta suunnasta, niin vika ei silloin ole siinä, etteikö Jumala olisi puhunut selvästi.

Kuten aiemmin totesin, kasteasia on sen verran kuumaa kamaa, että siihen liittyen on esitetty kirkkohistorian aikana mitä ihmeellisempiä virityksiä. Kun puhutaan uskonpuhdistuksesta, niin kasteasia on kaikkein kovin kivi käännettäväksi, koska se täytyy ensin ikäänkuin kaivaa esiin kaiken kirkkohistoriallisen ja kirkkokunnallisen kaman alta.

Ensinnäkään kaste ei ole mikään ikäkausiriitti. Se ei liity mitenkään kahdeksan päivän, kahden kuukauden, kahdentoista tai viidentoista vuoden ikään. UT ei anna tälle näkemykselle mitään tukea. Kaste kuuluu UT:n ilmoituksen perusteella läheisesti ihmisen uskoontuloon ja kääntymiseen Kristuksen puoleen: "Herra, pelasta minut!" Kuten Paavali kirjoittaa Tiitukselle, kaste on "uudestisyntymisen pesu" (Tiit. 3:5).

Paras käytäntö olisikin ohjata juuri uskoontullut kasteelle mahdollisimman pian. David Pawson totesi aikanaan Nokia Missiota ravistelleessa "suuressa kastekeskustelussa", että sen sijaan, että kutsumme ihmisiä eteen jälkikokouksessa, meidän tulisi kastaa heidät, kun he ottavat vastaan Kristuksen Vapahtajanaan. Eräs puoli kasteessa on se, että se on julkinen tunnustautuminen Kristuksen omaksi. Esim. Apostolien tekojen esimerkkien valossa tämä on päivänselvää. Ehkäpä juuri tämän tähden alkukristillisenä aikana kaste suoritettiinkin niin pian kääntymisen jälkeen. Neil Cole kertoo kirjassaan Church 3.0 (s. 195), että heidän liikkeessään uskoontullut kastetaan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman julkisesti. Hän kertoo myös, ettei ole lainkaan tavatonta, että uusia ihmisiä tulee uskoon noissa tilaisuuksissa ja nämäkin kastetaan saman tien.

Toisekseen kaste on tarkoitettu opetuslasten toimitettavaksi, ei yksinoikeudeksi jollekin erityisryhmälle, kuten papistolle, pastoreille tmv. Yksinkertainen kysymys: kenelle Jeesus antoi lähetyskäskyn (Matt. 28:18-20)? Aivan oikein, opetuslapsille. Ja mitä heidän pitää tehdä? Tehdä opetuslapsia, kastaa ja opettaa. Tämä on vuosisatojen ajan missattu kristittyjen piirissä, erityisesti perinteisissä kirkoissa jas vanhenevissa herätysliikkeissä. Tässäkö yksi syy siihen, että homma ei toimi, eikä vankkkurit liiku?

Ehkä järkevintä olisi se, että kun Sinä voitat jonkun Kristukselle, niin Sinä myös kastat uskoontulleen?