Politiikasta ja sen teosta
Toimittaja Ari Helminen pohdiskelee tämän päivän Etlarissa nykyhallituksen tilaa, toimintaa ja tulevaisuutta. Päällimmäisenä Helmisellä on sen ihmettely, miten hyvin hallitus - "pihtisynnytyksestä" huolimatta - on kuitenkin pysynyt kasassa ja kyennyt kantamaan tarvittavaa poliittista vastuuta. Eikä syyttä, sillä Kataisen hallitus on, näkökulmasta riippuen, leimattu joko "sosialistihallitukseksi" tai "oikeastolaista politiikkaa harjoittavaksi" sellaiseksi. Näyttää siltä, että nykyisessä tilanteessa on mahdotonta olla mieliksi oikein kenellekään.Toisaalta juuri tähän saumaan Kataisen sixpäkki on pykättykin. Sen pääasiallinen missio on ollut sisäpoliittisesti pitää Suomi kiltisti EU-mainstreamin vanavedessä (persujen jytkystä huolimatta) ja ulkopoliittisesti olla mukana pelastamassa Eu:n velkaiset maat hintaan mihin hyvänsä. Jyrki, Jutta & co on tässä kohtaa pantu paljon vartijoiksi.
Tämä selittää sateenkaaren koko kirjon ja sen - niin arvojen kuin muistakin lähtökohdista katsottuna - ristiriitaisen hallituspolitiikan ja käytännön päätökset. Miettikää nyt; hallituksessa istuu kristillinen sisäministeri ja samaan aikaan hallituspuolueiden piirissä harrastetaan hänen (so. hallituksen) linjansa vastaista politiikkaa (esim. sukupuolineutraali avioliitto), kulttuuriministerin rahanjakotempoiluista puhumattakaan. Tätä on käytännössä olla ja elää moniarvoisuuden suossa.
Tämä tilanne on synnyttänyt maan poliittiseen kenttään aivan uuden poliitikkojen ryhmän, nimittäin eliitin etujen vartijoiden kuuliaisten palkkasoturien osaston. Tämän eturintamassa seisojien ryhmän tyypillisimpiä edustajia ovat tähän mennessä olleet puolustusministeri Stefan Wallin ja kuntaministeri Henna Virkkunen. He ovat kantaneet kuuliaisesti vastuunsa ja seisoneet kiivaimmassa tulituksessa ottamassa vastaan ilmeisesti jo etukäteen sovittujen päätösten seuraukset kiivastuneilta kansalaisilta ja muilta asianosaisilta.
Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Todennäköistä on, että tämäkin tulituksessa seisominen, loankin heiton vastaanotto ja shakkimaisen sotilaan uhraaminen on jo edeltä tarpeelliseksi nähty ja sovittu, aina mahdollisia palkitsemiskuvioita myöten. Seuratkaapa vain, miten tulee Wallinin käymään jatkossa, kun hän vetäytyy politiikan polttopisteestä sivuun: millaisen pakintoviran hän tuleekaan saamaan...?
Uskon käytännöllisestä puolesta
Juttelin jokin aika sitten erään kristityn nuoren naisen kanssa paastoamisesta ja sen vaikutuksesta. Hän totesi jotenkin siihen tapaan, että ei osaa kuvitella, mitä seurauksia tai vaikutuksia paastoamisella voisi olla hänen hengelliseen elämäänsä. Vastasin siihen, että eikö suurin osa hengellisen elämän asioista olekin luonteeltaan juuri sellaisia, että ne aukeavat meille vasta käytännön kautta?
Muistan joskus seurakuntapastoriaikanani olleeni opettamassa nuorten leirillä Pyhästä Hengestä. Kun kerroin innostuneena tästä viikonlopusta ja opetukseni teemoista eräälle ystävälleni, hän hieman moniselitteisesti kysyi, "oliko Hän itse paikalla?"
Emme voi opettaa Pyhästä Hengestä, emmekä monista muistakaan uskonelämään kuuluvista asioista, teoreettisesti, vaan sitä on aina seurattava käytäntöön soveltaminen. Kasteopetusta tulee seurata kasteelle meno, lakijulistusta itsetutkistelu js parannuksen teko, maailman lähetystilanteeseen perehtymistä lähteminen.
Kun tätä taustaa vasten ajattelen maamme hengellistä tilannetta, niin mieleen tulee usein jossain umpinaisessa sisävesistössä paikallaan seisova vesi. Maamme hengellistä tilannetta kuvaa mielestäni hyvin sana "pysähtynyt". On mielenkiintoista huomata, että kun tämän sanoo ääneen, niin usein saa vastaansa puolustautumisen ja jopa syytösten ryöpyn. Mistä tämä sitten kertoo, sen voi jokainen itse päätellä.
Olemme kuitenkin tilantessa, jossa meillä on tarjolla valtavasti hyvää tietoa ja oppia. Kuitenkin meillä on hyvin vähän sen soveltamista käytäntöön. Tämä johtuu hyvin pitkälle siitä, että meiltä puuttuvat laajassa mitassa vastauskoontulleiden joukot, joita opetuslapseuttaa ja mentoroida. Emme yksinkertaisesti pääsee soveltamaan monia juttuja laajemmin käytäntöön, koska meiltä puuttuu siihen vaadittava massa. Tämän takia emme myöskään pääse hedelmälliseen kasvuun yhteisöllisellä tasolla.
Kuten sanottu, useimmat uskonelämämme asiat vaativat toimiakseen ja kehittyäkseen käytäntöön soveltamisen pohjan ja ympäristön. Ehkä oppisopimuskoulutus on lähempänä UT:n mallia opetuslasten tekemisestä kuin yliopistoluennot? Problematiikkamme alkaa muistuttaa hyvin paljon sen heprealaiskristittyjen ryhmän tilannetta, jolle Heprealaiskirje aikanaan kirjoitettiin.
Ne, joiden olisi kuulunut jo olla nuorempien opettajia ja neuvojia, ovatkin taas uudestaan tulleet maitoa tarvitseviksi. Vahvaa ruokaa ei kyetä enää sulattamaan, vaan jatkuva seminaareissa juokseminen vain turvottaa heidän hengellisen elimistönsä. Käytön puutteesta heidän hengelliset aistinsa eivät kykene enää erottamaan hyvää pahasta, arvotonta arvokkaasta tai ok-juttuja siitä, mikä olisi täydelisesti Jumalan tahto.
7 comments:
"Maamme hengellistä tilannetta kuvaa mielestäni hyvin sana 'pysähtynyt'".
Osuvasti sanottu. Itse olen jossain keskustelussa käyttänyt sanaa "staattinen", tosin viitaten siinä yhteydessä lähinnä määrällisiin tekijöihin laadullisten sijasta. Vaikea kuvitella, että Jumalan valtakunnassa sisällä olevien määrä olisi huvennut, mutta toisaalta eipä ole näkynyt merkittävää herätystäkään.
"Olemme kuitenkin tilantessa, jossa meillä on tarjolla valtavasti hyvää tietoa ja oppia. Kuitenkin meillä on hyvin vähän sen soveltamista käytäntöön."
Puet sanoiksi tunteen, jonka kanssa niin usein itsekin tuskailen. Osuvasti kirjoitit myös tuosta tarpeellisten massojen puutteesta. Tuli mieleeni ajatusleikki, että jos suomalaisista uskovista pystyttäisiin piirtämään väestöpyramidi, vaikka nyt karkeasti uskossaoloajan perusteella, miltähän se näyttäisi esim. jonkin Afrikan maan vastaavaan verrattuna? Luulenpa, että "hengellisten vauvojen" osuuden kohdalla olisi sievoinen ero...
Minä en halua puolustella enkä osallistua syytösten ryöppyyn - sen sijaan esittäisin "entä sitten" -kysymyksen. Mitä asialle olisi tehtävissä? Luulisi olevan inhimillistä, että välistä tuntuu voimattomalta, kun seurakunnissamme on rutosti konferensseja evankelioinnista, mutta ruton vähän evankeliointia, rutkasti konferensseja lähetystyöstä, mutta niukasti lisää intoa/varoja panostaa lähetystyöhön, paljon konferensseja johtajuudesta, mutta vähän johtajuutta jne.
Tilanne tuntuu kuitenkin olleen enemmän tai vähemmän tämä koko minun lyhyen elämäni ajan.
On toki hienoa tietää pään tasolla, että "tuolla jossakin" (tähän voi lukea sisään valitsemansa joukon Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan maita) on valtavia herätyksiä. Koen olevani etuoikeuteuttu, kun olen saanut tulla tuntemaan sellaisissa maissa asuvia veljiä ja sisaria henkilökohtaisesti. Mutta olisihan se kieltämättä monin verroin hienompaa nähdä sellaista Jumalan valtakunnan laajenemista omin silmin. Eikä vähiten omassa kotimaassa.
Mitä antaisit neuvoksi kaltaiselleni nuoremman sukupolven ihmiselle, joka on elänyt tässä staattisen seurakunnan ajassa koko ikänsä ja jolta puuttuu omakohtainen kokemus jostakin, mikä poikkeaisi tästä staattisuudesta?
Pommitin sinua jo ainakin kahdella kysymyksellä, mutta olin vastustamattoman kiusattu heittämään kahden kylkeen vielä kolmannen: mitä ajattelet seuraavanlaisesta toteamuksesta, jonka silloin tällöin kuulee suomalaisten seurakuntien paimentenkin suusta. "Jumala on armossaan säästänyt maatamme herätykseltä, sillä seurakuntamme tuskin ovat siihen valmiita". Minusta tällainen näkökanta ei itsessään ole kovin rohkaiseva, mutta siinä voi joiltain osin olla perääkin – varsinkin mitä tulee siihen, mihin viittasit Heprealaiskirjeen tilanteessa kokeneempien kristittyjen tultua uudelleen "maidon tarvitsijoiksi".
Kiitos Mikaelille osuvista kysymyksistä. Yritän niihin vastata parhaani mukaan (ja lyhyesti, jos se onnistuu).
En voi antaa oikein mitään muuta neuvoa kuin sen, miten olen itse yrittänyt käsitellä asiaa. Minäkin olen elänyt suurimman osan elämästäni tässä "staattisen seurakunnan ajassa" (nuoruusvuosia lukuunottamatta). Aikuisiälläni valtaosa ns. uudistuksista on ollut lähinnä perinteisten yhteisöjen sisäistä kuohuntaa, joilla ei ole ollut kovinkaan suurta vaikutusta ulkopuoliseen maailmaan.
Tästä nousee tietenkin heti eka vinkki: suuntaudu ulospäin, matkusta tupakoivien osastossa, vietä aikaasi syntisten kanssa. Se on pelastukseksi heille ja siihen meidät on kutsuttu, mutta se on hyödyksi myös meille itsellemme. Haastaminen pitää meidät valveilla.
Kun joku tulee uskoon, älä niinkään kutsu häntä kokoukseen, kuin vietä aikaa hänen kanssaan. Elämämme on tarkoitettu olemaan jaettavana näiden ihmisten kanssa. Haasta heitä läpinäkyvyyteen ja tilivelvollisuuteen kanssasi - ja elä itse sen mukaan.
Tietty herätystä pitää rukoilla ja etsiä niitä juuria, jotka estävät Jumalaa antamasta herätystä. Tässä kohtaa esim. Patrick Jonhstonen ajatukset osuvat nappiin. Kyse on siis yhtä aikaa rukoilemisesta jonkun puolesta ja jotain vastaan.
En oikein usko tuohon lausahdukseen, jonka esitit toisessa kommentissasi ja johon itsekin olen törmännyt. Tavallaan se on surkuhupaisa; "antakaa meidän olla rauhassa herätykseltä ja pystymetsästä uskoontulevilta ihmisiltä, ettei perinteiset kirkonmenomme häiriinny".
Tosiasia taitaa kuitenkin olla se, että herätyksen tullen Jumala kuitenkin nostaa uusille uskoville uudet paimenet heidän omasta joukostaan. Ja tämä jos mikä on iso haaste minulle jo pitkään uskossa olleena: onko hengellisyyteni tuoretta, attraktiivista ja todistusvoimaista?
Voisin vielä lisätä tuohon edelliseen, että kannattaa omalla kotipaikkakunnallaan pyrkiä elävään esirukousyhteyteen sellaisten samanhenkisten uskovien kanssa, joilla on myös näky rukoilla pyyteettömästi oman kotipaikkakuntansa puolesta. Pyytettömällä tarkoitan sitä, että ei rukoilla niinkään oman ryhmän/yhteisön toiminnan puolesta (tällekin kyllä on oma paikkansa!), vaan nimenomaan oman kaupungin päättäjien, johtajien, yrittäjien ja vaikuttajien ym. puolesta.
Paikkakuntakohtaisen herätyksen rukoilemissa ja saamisessa tällä on strateginen merkitys Joh. 17:21, 23:n mukaan. Tässä piilee herätyksen salaisuus, enkä puhu nyt mistään kirkkokunnallisesta yhteydestä.
Kiitos ajatuksistasi ja vinkeistä! Tupakoivien osastolla matkustaminen on konkreettinen askel epämukavuusalueelle astumiseen - ei hullumpi idea sekään.
Näky esirukouksesta kotipaikkakunnan puolesta (minun tapauksessani Helsingin), kuulostaa hyvältä ja raamatulliselta, joskaan en Stadissa vielä ole yhtään yhteisöä havainnut, jossa sellainen näky tulisi selkeästi esiin.
Joo, iskitpä asiaan ytimeen. Voi olla, että näky koko kaupunginlaajan srk:n yhteisestä esirukouksesta oman kotipaikkakunnan puolesta ei ole vielä saavuttanut kaikkia, mutta tiedän kyllä, että Hesassakin tällaisia aloitteita on ollut. Kannattaa siis seurata hengellistä tilannetta omalla paikkakunnallaan ja bongata niitä yhteisöjä, jotka voisivat toimia edelläkävijöinä tässä suhteessa pääkaupunkiseudulla.
Tietysti Hesan ja koko pääkaupunkiseudun kohdalla ongelmana saattaa olla sen iso koko. Voi olla vaikea hahmottaa näin laajaa yhteisöä ja Kristuksen ruumista kokonaisuudessaan näissä mittasuhteissa. Esim. Lahden kokoisella paikkakunnalla tämä on jo huomattavasti helpompaa, vaikka ei se täälläkään mitään lastenleikkiä ole ollut.
Ehkä silloin kannattaa aloittaa jostain ihan pienestäkin jutusta ruohonjuuritasolla. Älkäämme halveksiko pienten alkujen päivää!
"Tietysti Hesan ja koko pääkaupunkiseudun kohdalla ongelmana saattaa olla sen iso koko. Voi olla vaikea hahmottaa näin laajaa yhteisöä ja Kristuksen ruumista kokonaisuudessaan näissä mittasuhteissa."
Tuo hahmottaminen todella on aikas vaikeaa. Toisaalta jos hieman tuodaan historiallista vertailukohtaa, Paavalin lähetysmatkojen aikaisessa Roomassa saattoi hyvin olla Suur-Helsingin verran väkeä jopa pienemmällä alueella, ja tuon ajan metropoleissa kuten Antiokiassa, Efesossa ja Korintissa asui kussakin muutaman Lahden verran ihmisiä. Koko ei kuitenkaan estänyt seurakunnan elämää ja menestymistä sen kummemmin kuin esirukoustakaan.
Post a Comment