Näkyjen päivästä tähän päivään... ja ylikin

Uskon syvät totuudet eivät aukene valtavirrassa. On uskallettava astua massan ulkopuolelle kuullakseen, nähdäkseen ja ymmärtääkseen. Edelleenkin Jumala on salannut asiansa viisailta ja älykkäiltä ja paljastaa salaisuutensa lapsenmielisille.

Nuoruudessani opin omalta hengelliseltä isältäni raamatullisen näkemyksen kristillisestä paikallisseurakunnasta. Se ei silloin todellakaan edustanut valtavirran näkemystä, eikä ehkä nykyäänkään niin tee. Kuitenkin vielä tuolloin (1970-luvulla) vallinneen tietynlaisen uskonnollisen yhtenäiskulttuurin mureneminen 1990-luvulta alkaen on osaltaan helpottanut tuon näkemyksen hyväksymistä.

Ruumis on yksi, samoin kaikki ruumiin jäsenet. Ruumiilla on vain yksi pää, Jeesus Kristus Herra. Esim. pastori ei ole seurakunnan pää, vaan Kristus on. Käytännössä meidän on luotettava Hengen johtoon ja voiteluun. Tämän lisäksi meidän on haettava johtajuuden malli Uudesta testamentista, jonka malli on usean vanhimman yhteinen, jaettu johtajuus.

Seurakunta on UT:n ilmoituksen mukaisesti aina ensisijaisesti paikallinen toimija, yhteisö ja todellisuus. Olen Lahden alueen seurakunnan jäsen ja kaikki täällä asuvat uskovat ovat veljiäni ja sisariani Herrassa. Niinpä minun tulee aina asettaa paikkakunnallinen yhteys kirkkokunnallisen organisaation edelle, muuten hajotan uskovien yhteyttä omalla paikkakunnallani.

Näitä asioita opin omalta hengelliseltä isältäni, joka monessa kohtaa puhui profeetallisesti ja näki kauas. Jo 70-luvulla hän toi esille asioita Sanasta, jotka ovat kristittyjen keskuudessa yleisesti tunnustettua totuuksia nyt. Silloin ne tuntuivat monista oudoilta ja aiheuttivat monessa kristityssä epävarmuutta ja jopa pelkoa. Tunnustan, että itsestänikin ne tuntuivat tuolloin hyvin radikaaleilta ja extremeltä.

Mutta mutta... Vei oma aikansa, että opin hahmottamaan, mitä se on käytännössä. Miten elää seurakuntaa aidosti todeksi sen Paavalin ohjeen mukaan, että kun tulemme yhteen on jokaisella jotain annettavaa? Tai että palvelemme toisiamme kukin omalla armolahjallamme, mitä ei voida supistaa vain tiettyyn ajankohtaan viikossa? Seurakunta kun on olemassa 24/7.

On kestänyt kolmisenkymmentä vuotta uskon tien vaeltamista, kunnes olen edes jotenkin alkanut ymmärtämään tämän seurakuntaruumiin todellisuutta. Liian pitkään omaan kulttuuriimme piirtyneet tavat ja tottumukset siitä, mitä on seurakunta, uskovan elämä ja pelastuksen ajan todellisuus, ovat sokaisseet silmiäni näkemästä oikeaa hengellistä todellisuutta. Siitä, millaisena nyt näemme tai mitä historia kertoo kirkossa tapahtuneen vuosisatojen saatossa, emme voi - emmekä saa! - vielä päätellä sitä, miten asioiden olisi kuulunut olla.

Olla uskossa ei olekaan yhtä kuin "käydä jossain" (so. kirkossa tai rukoushuoneella). Seurakunta ei olekaan tarkoitettu olemaan "yhden miehen show" (so. seurakunnan palkattu työntekijä tekee seurakunnan työn). UT:ssa ei ole eroa maallikoiden ja papiston välillä, vaan kaikki ovat pappeja. Käytännössä tämä ajatus vieläkin pelottaa monia uskovia, koska se haastaa heitä itseään kasvamaan uskossa.

Yhteys ei olekaan "niskayhteyttä", joka konkretisoituu sunnuntaikokouksen niskaantuijottamiskilpailussa. Monelle tämä edustaa kristittyjen yhteyden todellisuutta, mutta se supistaa ja rajoittaa heidän ymmärrystään siitä, miten asioiden tulisi olla. Seurakunta onkin elävä organismi - Paavali käyttää siitä ilmaisua "Kristuksen ruumis" - eikä laatikkomallinen organisaatio. Paavali ei kopioinut seurakunnan rakennemallia roomalaisesta hallintokulttuurista, itämaisesta despotismista, eikä varsinkaan modernin ajan organisaatiokaaviosta.

Näiden totuuksien ymmärtämiseen minua ovat ohjanneet ennen kaikkea sellaiset miehet, kuin Watchman Nee, Wolfgang Simson, Frank Viola ja Neil Cole (täysin randomjärjestyksessä lueteltuina). Mutta ajan mittaan huomaan myös ajan tehneen oman tehtävänsä kristittyjen keskuudessa. Mitä se on, kun samanlaista ymmärrystä alkaa, ensin tihkua, sitten lainehtia ja lopulta jopa tulvehtia eri puolilta Kristuksen ruumista? Vai olenko vain itse ollut niin sokea, etten aiemmin ole noita kasvun merkkejä nähnyt?

Ilmeisesti on niin, että Jumalan Hengen esille nostamat asiat ovat ensin olleet itämässä ja nupulla, jolloin Henki on puhunut niistä vain harvoille ja valituille (jota ilmaisua tässä käytän vakaassa ymmärryksessä ja tarkoituksessa). Kun aika on kulunut (tai pikemminkin täyttynyt!), niin sitten vasta nuo asiat (vrt. auki kaivetut vanhat kaivot) ovatkin tulleet kaikkien ulottuville. Tällöin niistä tulee ikään kuin omassa ajassamme monella tapaa (niin hengellisesti kuin sosiologisestikin) pinnalla olevia imiöitä.

Käytännössä tämä ilmenee siinä, että nyt niistä (esim. seurakunnan orgaaninen rakenne, verkosto- ja solumainen malli) aletaan puhua avoimesti myös perinteisten kirkkokuntien piirissä. Samalla aletaan myös tiedostaa niiden tarve omassa yhteisössä. Niistä haetaan ensisijaisesti muutosta perinteisen seurakuntayhteisön problematiikkaan, mutta samalla myös tapahtuu ajattelutavan muutosta - ainakin aikaa myöten.

Ne, jotka haluavat sitten olla tämän muutosprosessin kärjessä, joutuvat (ainakin useimmiten) vaihtamaan leiriä, hylkäämään lupaavan kirkollisen uran ja käsikopelolla pimeässä etsimään samoin ajattelevia.

Historiallisista kirkoista luovutaan ja perinteisiä seurakuntia jätetään tänään yhtä hyvin uskosta luopumisen kuin uskon säilyttämisen takia. Itse olen enemmän kiinnostunut jälkimmäisestä, joka tässä jälkikonstantinolaisessa elämäntodellisuudessa edustaa perin mielenkiintoista ilmiötä. Kertooko se tietynlaisen kirkkokunnallistumisen tulemisesta tiensä päähän? Pelkkä luopumus kun ei nyt enää kelpaa selitykseksi tälle ilmiölle.

Tämä kaikki saa minut miettimään hiljaa mielessäni, millaisessa hengellisessä todellisuudessa mahdammekaan elää kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä? Onko niin, että monet sellaiset seurakuntaan liittyvät raamatulliset totuudet, jotka vielä nyt ovat joko aivan versoina tai vielä jopa kokonaan kätkössä (ainakin useimpien silmiltä), ovatkin tuolloin kaikkien ulottuvilla, tai kenties vielä enemmän, jopa aivan lasten leipää..?

Praha heinäkuu 2014

Kun seuraa uutisista Ukrainen itäosien tilanteen uutiskynnyksen ylittymistä, niin on selvää, että siihen tarvittiin eurooppalaisen (so. länsimaisen) draaman aineksia. No, tämä kyynisyydestä. Muuten matkustajakoneen alasampuminen herättää kysymyksen kulttuuri(perimi)en erilaisuudesta. Vailla rasismin häivääkään herää kysymys siitä, lyövätkö historian rasitteet, kristinuskon vaikutukset tai filosofisten koulukuntien luomat ajattelun mallit niin voimakkaasti leimansa ihmisten ja yhteisöjen toimintatapoihin, että niiden (so. lännen ja idän) on niin vaikeaa ymmärtää toisian? Ihmisarvon kunnioitus, yksilön vapaus ja muut luovuttamattomat ihmisoikeudet ja niiden takana olevat laajemmat ja syvemmät eettiset periaatteet näyttäytyvät niin perin erilaisina idän ja lännen rajapinnalla. Tällä hetkellä tuo historiallinen rajapinta näyttää makoilevan jossain laajan Ukrainan maan itäosissa. Eipä ihme, että satunnainen blogikommentaattorini Mikael tiesi jonkun aiemman postauksen yhteydessä kertoa, että edesmenneen neuvostovallan aikana ei Tolkienin Sormusten herrasta niin hirveästi siellä pidetty, sehän kuvasi sangen selkeästi tuota idän ja lännen kansojen välistä eroa (keskiaikaisen ihmisen myyttisestä perspektiivistä tosin).

-------

Tsekkiä on joidenkin arvioitsijoiden (en tosin muista keiden) mukaan pidetty Eestin jälkeen Euroopan ehkä maallistuneimpana maana. Tämä on varmaan ollut suurimmalta osin aikoinaan niin monen suomalaisenkin julkipoliitikon ylistämän neuvostodiktatuurin edustaman materialismin (jossa ei, propagandallisesta pravdasta huolimatta, ollut tieteellisyyttä nimeksikään) ansiota. Toisaalta mieleen nousee juuri se selittävä tekijä, joka aikoinaan on tehnyt Pohjoismaista, erityisesti Norjasta ja Suomesta kristillisen kulttuurin tyyssijoja. Kyse on nimittäin hengellisten herätysliikkeiden vaikutuksesta, jotka ovat, paitsi aidosti uudestisynnyttäneet laajoja ihmisjoukkoja, myös levittäneet yhteiskuntarauhaa rakentavia ja turvaavia arvoja ja tapoja vielä laajempien ihmismassojen keskuuteen.

Dramaattisista tässä on kuitenkin se, että kauniilla Tsekinmaallakin oli uskonpuhdistuksen myrskyisiä aikoina omat uskon esitaistelijansa, nimittäin Jan Hus ja hänen seuraajansa. Heidäthän sitten Rooman kirkon papilliset edustajat poltattivat roviolla, mutta heidän hengelliset jälkeläisensä edustavat tänään sitä kristinuskon haaraa, joka maailmanlaajuisesti leviää kaikkein voimakkaimmin. Marttyyrien veressä näyttää olevan uusien kristillisten yhteisöjen siemen vielä satojen vuosien jälkeenkin.

Kuitenkin edelleen voi satunnainen matkailija Tsekin kansallismuseossa kuulla ihmettelyä Jan Husin hehkutuksen ja hänen edustamansa kristillisyydennäkemyksen suhteen. Tämä mokoma kun uskalsi nousta virallista (so. tuolloin Rooman) kirkkoa ja sen johtajuutta vastaan. Uskonnolliseen mieleen ja ajatteluun ei tällainen hävyttömyys koskaan sopeudu. Suurin vaarahan siinä olisikin joutua itse ajattelemaan ja määrittelemään oma kantansa yksin Raamatun Sanan pohjalta. Paavius itsessään taas vie pohjan pois tältä tarpeelta, ilmenee se sitten vanhan historiallisen kirkkokunnan tai vaikkapa jonkun uuden itsenäisen seurakunnan piirissä. Aito Jeesus-usko haastaa aina ihmisen luontaisen uskonnollisuuden.

-------

Muuten Praha näyttäisi olevan jonkinlainen nuoren eurooppalaisen älymystön eskapistinen hengailupaikka. Se kun on toisaalta sopivan lähellä esim. Ukrainan kriisin sodan kumuja, jotta niistä voi saada kivat kiksit. Toisaalta se taas on riittävän sivistynyttä, jotta läheltä löytyy tarvittaessa posliininen vessanpytty hemmotellulle länsimaiselle takapuolelle.

Mökkilaiturin mietteitä

 Ha-haa, Jumala oli kuin olikin säästänyt parhaan viininsä viimeiseksi!

Olin varannut kesälomalukemistoksi verrattain raskasta luettavaa - mm. G.K. Chestertonin Oikea oppi, jota edellä kommentoin (hyvin tunnustaen sen, etten mitenkään kuvittele painivani samassa sarjassa hänen kanssaan) - sillä ajatuksella, että haluaisin rauhassa syventyä lukemaani nyt kun kerran aikaa on. Mieleeni tuli varmaan jotain epämääräisiä kokemuksia lomareissuilta edellisiltä vuosilta, kun olin lopulta turhautunut tuohon ainaiseen texwillerien ja dekkarien paljouteen. Tosin niilläkin oma paikkansa (kirjahyllyssänikin!) toki on, mutta laiturinnokassa huomasin, miten stimuloivaa tuo syvempi lukemisto olikaan tässä äänettömässä ja luonnonkauniissa ympäristössä.

Viimeiseksi (eli jälkeen Tom Holménin Jeesuksen, Sokrateen syöksypuskun, Chestertonin ja Keskiajan kirkon) tartuin sitten C.S. Lewisin kirjallisen tuotannon viimeisimpään suomennokseen Kasvoista kasvoihin. Kirja oli alunperin Englannissa julkaistu jo v. 1956, mutta - jostain kumman syystä - vasta nyt julkaistu täällä meillä. Sen sanotaan olleen Lewisin kunnianhimoisin ja samalla viimeisin kaunokirjallinen teos. Kun verrataan sitä Lewisin päätuotannoiksi miellettyihin Narnian aikakirjoihin, monet niissä esille tulleet teemat on nyt viety pitemmälle, huippuunsa, jonkun mielestä jopa äärimmilleen. Esipuheen kirjoittanut professori Risto Saarinen kutsuukin sitä "Lewisin selkeäksi uskontotieteelliseksi puheenvuoroksi". Se tuo esille kolme erilaista maailmankuvaa; myyttisen ja uskonnollisen, sitten rationaalisen ja filosofisen sekä eräänlaisen puhtaan viattoman (esi)kristillisen maailmankuvan.

Mutta niin... Jumala todellakin oli säästänyt parhaan viininsä viimeiseksi, niin riemullinen tuo lukemiskokemus oli (luin sen läpi päivässä!). Se jätti suuhun hyvän maun ja mieleen monia ajatuksia, joista kolme kootusti ja lyhyesti alla.

• Älä koskaan aliarvioi ihmisen luontaisen uskonnollisuuden voimaa. Tuo myyttinen maailmankuva on eräs maailmamme voimakkaimpia mahteja kontrolloimaan, manipuloimaan ja tyrannisoimaan miljoonien tavallisten ihmisten elämää. Tämä tapahtuu käytännössä niin arjessa kuin juhlassakin, vaikka meidän kulttuurillemme saattaakin olla hyvin ominaista näiden kahden - pyhän ja epäpyhän - erottaminen toisistaan. Joka tapauksessa uskonnollinen, myyttinen maailmankuva kykenee amebamaisesti ilmenemään yhtä hyvin juutalaisuudessa, kristillisessä tai missä hyvänsä kontekstissa. Sen salakavaluus ja uskomaton elinvoima piilee syvällä ihmisen langenneessa luonnossa. Niinpä uskonnollisuudessa sinänsä on perimmältään kysymys syntiinlangenneen ihmissuvun yrityksestä kurottautua omin voimin kadottamaansa taivaaseen.

• Aito uskonelämä taas on - kun siihen yllättäen ja etenkin ensimmäistä kertaa törmää - aina yhtä hämmentävä, ristiriitainen, yllättävä, puhdas ja laskelmoimaton. Haavoittuvaksi sen tekee juuri sen viattomuus, koska juuri se on niin perin vierasta, suorastaan vastenmielistä langenneelle ihmisluonnolle. Se on käytännössä usein niin aseeton kaiken ihmisviisauden ja poliittisen pelin keskellä ja itse asiassa juuri siksi niin voittamaton. Se tulee tyystin Toisesta Maailmasta, kuin omamme.

• Mutta mikään ei tee ihmistä aikaa myöten niin kyyniseksi kuin rationaalisen ymmärryksen ylikorostaminen ja puhtaaksiviljely. Itse asiassa myös tyhmyys löytyy juuri tällä tiellä. "Tyhmiksi he ovat tulleet, kehuessaan viisaita olevansa." Jossain (en muista missä) on todettu rationaalisen, pelkästään ihmisen ymmärrykseen vetoavan opetuksen passivoivan kuulijoitaan kirkossa mitä suurimmassa määrin. Kyynisyys alkaa usein juuri passivoitumisesta, pessimismi ja skeptismi tulevat perässä.

Eiväthän nämä (tietenkään) ole tarkoitettu miksikään tyhjentäväksi yhteenvedoksi kirjan sisällöstä, ovatpahan minun mietteitäni mökkilaiturilta tuon kirjan luettuani. Suosittelen.

Mietiskelyä mökkilaiturilla

Huomioita G.K. Chestertonin kirjasta Oikea oppi (Savukeidas Kustannus, 2012).

Englantilaisesta runoilijasta William Cowperista (1731-1800) on sanottu, että hän "olisi voinut luoda itselleen ulkonaisesti huomattavan aseman, ellei olisi saanut säikähtynyttä sielua, joka väliin vaipui mielisairauden pimeyteen ja terveenäkin ollessa vavisten ajatteli iankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta". Cowperin suisti hulluuden rajamaille Jean Calvinin predestinaatio-opin "irvokas, outo logiikka". Chestertonin mukaan "runous ei ollut hänen sairautensa, vaan lääkkeensä; runouden ansiosta jokin osa hänessä pysyi terveenä". (s. 25)

Jotenkin tutulta tuntuvat nuo luonnehdinnat itsellenikin. Joskus tuntuu, että ailahteleva luonne ja levoton veri (vai mikä se nyt sitten olikaan) ovat estäneet kunnianhimoisen kirkollisen urakehityksen. Minulle ei predestinaatio ole koskaan ollut sellainen kompastuskivi. Omalla kohdallani ovat ihan toiset kysymykset nousseet arvoon arvaamattomaan (kirjaimellisesti: arvokysymyksiksi!). Ne ovat estäneet uralla etenemisen kannalta välttämättömän integroitumisen kirkkokunnan jos toisenkin valtarakenteisiin.

Ehkä kyseessä ei siis - ainakaan kokonaan - ollutkaan "säikähtäneen sielun" ailahteleminen sinne tänne, vaan puhtaasti omantunnonaroiksi koetut arvokysymykset; pelko väärien kompromissien tekemisestä ja "turha" tarkkuus teologisissa linjanvedoissa. Kaikille ei kaikkea syleilevä opportunismi ja huippuunsa viritetty pragmaattisuus vain sovi.

-------

Hiljattain eräässä postauksessani kuvailin nitä seurauksia, joita avioliittokäsityksessämme on tapahtunut, kun olemme luopuneet Jumalan ilmoituksen pohjalta nousevista arvoista. Tästä taas on seurannut se, että käsityksemme rakkaudesta on supistunut - näin erityisesti kaupallisen median ansiosta - lähes pelkästään emotionaalisesti virittyneen romanttisen rakkauden ihanteen paapomiseksi.

Siteerasin postauksessani Laulujen laulua, jossa sanotaan rakkauden olevan "väkevä kuin kuolema". Olemme menettäneet käsityksen rakkaudesta, joka on tahtotila. Kirjoitustani seuranneessa (vähäisessä) keskustelussa peräänkuulutettiin nyt jo lähes tulkoon kokonaan unohdetun sitoutumisen käsitteen perään. Jollei minulla ole aikomustakaan sitoutua (esim. avioliitossa vastakkaista sukupuolta olevaan, rakastamaani naiseen) ei kukaan voi ottaa minua vakavasti - ei puolisokseni havittelemani henkilö ainakaan.

"Hulluinkin seikkailukertomus vaatii, että asioilla on todellisia seuraamuksia; seuraamusten täytyy olla peruuttamattomia. Kristillinen avioliitto on mahtava esimerkki todellisista ja peruuttamattomista seuraamuksista. ... Tämä on luettelossani viimeinen asia, jota vaadin - ja käskevästi vaadinkin - jokaiselta paratiisilliselta yhteiskunnalta. Vaadin, että sanaani pidetään sitovana, että valani ja sitoumukseni otetaan vakavasti. Vaadin, että Utopia panee minut selkä seinää vasten, minun oman kunniani tähden." (s. 151)

-------

Kappaleessa "Auktoriteetti ja seikkailija" (s. 172 alk.) Chesterton kuvaa kristilisen Euroopan uudestisyntymistä pimeän keskiajan läpi uuteen aamuun, so. moderniin maailmaan ja sen käytännöllisiin ilmentymiin, kuten aiempaan teollistumiseen, sittemmin korkeaan teknologiaan ja myöhemmin globaalisti ajateltuna luvattoman korkeaan elin- ja elämisentasoon. Jaafetin perillisenä Eurooppa ja sen kulttuuriset, henkiset ja hengelliset perilliset edelleen hallitsevat maailmaa. Kaikesta loisteliaasta rappeutumisestaan huolimatta nämä siirtomaaisännät edelleen voittavat entiset koloniansa 7 - 1 globaalissa pallourheilussa.

Chesterton tuntuu kutkuttavasti haastavan hellimäni näkemyksen konstantinolaisen paradigman purkautumisesta nykyisessä jälkimodernissa tilanteessa. Tietenkin tässä täytyy ottaa huomioon aikaperspektiivi; hän kirjoitti 1900-luvun alussa ja esim. monien unelmat romahduttanut I maailmansota vielä odotti aikaansa. Mutta hän puhuu kauniisti siitä, miten kristinusko ei kuulu "pimeään keskiaikaan" - kun se itse asiassa oli ainoa tie läpi pimeän keskiajan, joka ei ollut pimeä. "Kirkko yksin järjesti meidät pois pimeältä keskiajalta." (s. 180) Moderni kristillinen kehityskertomus oli vielä voimansa tunnossa tuolloin.

Chestertonin mukaan eurooppalaisen sivistyksen olisi kuulunut kaikkien sosiologisten todennäköisyyslaskelmien pohjalta tuhoutua kansainvaellusten Ragnarökissä. "Wotan, tuhoa Rooma!", huutaa tuskissaan kuoleva germaani elokuvan "Rooman valtakunnan tuho" loppukohtauksessa - ja niin sen melkein onnistui tehdäkin. Chestertonin sanoin, "juuri kun Eurooppaa kaikessa hiljaisuudessa oltiin panemassa kasaan ja viemässä Assyriaan ja Babyloniaan, jokin meni sen ruumiiseen. Ja siitä asti Eurooppa on elänyt outoa elämää - voisi kai sanoa sen säpsähdelleen aikakaudesta toiseen." (s. 181)

Tämä Chestertonin ilmaisu kuvaa hyvin eurooppalaisten suurvaltojen aika ajoin tapahtuvia, säpsähdyksenomaisia nousuja hallitsemaan Rooman imperiumin perillisenä muita kansoja ja mantereita. Kaarle Suuren frankkien valtakunta, Otto Suuren pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, Habsburgien valtakunta, jossa "aurinko ei koskaan laskenut", sen perillinen Espanja siirtomaineen, Elisabeth I ja nouseva brittiläinen imperiumi, Napoleonin Ranska, Bismarckin ja Wilhelmin Saksa, Itävalta-Unkari, Stalinin Neuvostoliitto ja Hitlerin Saksa. Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä sitten tulee viimeisten aikojen "pieni sarvi", kolmestatoista hikisestä erämaasiirtokunnasta hyvää tarkoittavaksi maailmanpoliisiksi kasvanut Amerikan Yhdysvallat. Se, mitä II maailmansodan raunioista nousseesta Euroopan unionista sukeutuu, jää vielä nähtäväksi, vaikka moni taivaanrannan tarkkaaja siinäkin olisi valmis pedon valtakunnan näkemään.

Kaikille näille on ollut yhteistä, paitsi niiden jaafetilainen verenperintö ("laajentakoon Jumala Jaafetin alueen", profetoi Nooa ja tuli samalla karkealla kädellä piirtäneeksi muutaman vuosituhannen ihmiskunnan historiaa), niin ennen kaikkea juutalais-kristillisen uskonnonharjoituksen omaksuminen ("ja saakoon hän asua Seemin teltoissa"). Näistä rakennusaineksista muovautui se Eurooppa, jonka viimeisimmässä murroksenomaisessa saumakohdassa nyt elämme.

Chestertonin mukaan, samaan aikaan kun muut kulttuurit kokevat luonnonmukaisen kuoleman, kristikunta on suorastaan "luonnottoman elinvoimainen". Chesterton puhuukin kristityn Euroopan kohdalla "yliluonnollisesta elämästä", jolla hän kuvaa eräänlaista kollektiivista, kulttuurista uudestisyntymistä. "Meihin on puhallettu hyvin omituinen henki; sinulla ja minulla ei olisi oikeastaan mitään asiaa tänne. Me olemme kaikki aaveita. Kaikki elävät kristityt ovat eläviä kuolleita pakanoita." (s. 181)

Hyvä näin, mutta varmasti on hyvä taas muistaa konteksti. Varmasti tuolloin (noin sata vuotta sitten) tällainen kulttuurikristillisyys onkin ollut elävää sellaista nykypäivään verrattuna, etenkin kun se näinä ilmeistä uppoamistaan edeltävinä viimeisinä aikoinaan saa suoranaisen breivikiläisen kuolemankultin kasvot. Mutta entä sitten kun tuo "elävä kuollut pakanuus" (mistä sukeutui sitten menneen ajan Euroopan hallitseva todellisuus), muuttuukin omaksi vastakohdakseen?

Kun ydin unohdetaan ja korvataan, mutta muoto säilyy, niin kristillisyydestä tuleekin anti-(epä- ja vasta-)kristillisyyttä. Me saamme nyt todistaa sen, mitä tapahtuu sitten, kun tuo aiempi ja ylistetty kulttuurinen muoto säilyykin ulkonaisesti ennallaan, mutta menettää otteen sitä aiemmin elävöittämästä Hengestä? Uudessa testamentissa Juuda puhuu lyhyessä epistolassaan ihmisistä, jotka traagisesti ovat luopuneet uskostaan ja heistä on näin tullut "kahdesti kuolleita"? Mitä seuraa kokonaista maanosaa hallitsevan mielenmaiseman kohdalla siitä, kun tällainen "kahdesti kuoleminen" onkin tulossa kaikkea elämää ja toimintaa hallitsevaksi todellisuudeksi?

Konstantinolainen paradigma, joka mahdollisti valtiollistetun kristinuskon, instituutionomaiset historialliset kirkkokunnat ja maanosamme monivuosisataisen kristillisen kulttuurin, kantaa siis jo omassa dna:ssaan oman tuhonsa koodia. Jeesuksen ennustuksen mukaan hänen jälkeensä tulevat hyökkäävät taivasten valtakuntaa vastaan, tunkeutuvat sinne väkivalloin ja voimakeinoin kaappaavat sen itselleen. Näinhän kävi siinä historiallisessa tilanteessa 300-luvulla jKr., kun Konstantinus Suuri valtiollisti kristinuskon ja kirkkoisä Augustinus kehitti omat opinkappaleensa toisin uskovien donatolaisten vainoamiseksi.

Profeetta Daniel näki näyssään Persian kuningashovissa joskus muutama sata vuotta ennen Messiaan tuloa pedon, joka oli kaikkia muita petoja pelottavampi. Tuo neljäs ja viimeinen peto sai kuolinhaavan ja näytti siltä kuin se olisi jo kuollut, mutta se heräsikin henkiin jälleen - jolloin "koko maa seurasi ihmetellen petoa". Näinkö Euroopallemmekin on käymässä? Puhuuhan Chestertonkin Euroopan "säpsähtelemisestä aikakaudesta toiseen". Näin jokainen tuon neljännen ja viimeisen pedon historiallinen ilmentymä on ollut sen esiaste ja prototyyppi, kunnes lopulta tulee se "laittomuuden ihminen", jossa pahuus todellisesti ruumiillistuu ja "jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa kirkkaudella", kuten apostoli Paavali uskonvarmana kirjoitti ahtaissa oloissa ja vainojen alla eläneille tessalonikalaisille kristityille.

Jos hyväksymme tämän näkemyksen (tai edes osan siitä) konstantinolaisen käänteen epäpyhyydestä, meidän on myös kyseenalaistettava (ja oltava loogisia siinä) maanosamme kulttuurin kristillisyyden todellisuus ja aitous. Tarkoitan mainettamme "kristittynä maanosana" laajemmalla tasolla. Peruskysymys lienee kuitenkin, voidaanko mahtikäskyillä, valvontakoneistoilla ja ulkonaisilla pakotteilla synnyttää aitoa Hengen elämää. Ei voida, vastaamme. Nisunjyvän on kuoltava, ennen kuin voi syntyä mitään uutta elämää.

Kuitenkin, kaiken tämän jälkeen, voimme todeta - historian esimerkkeihin nojaten - Hengen elämän kyllä löytävän kasvulle otollista maaperää em. rakenteista huolimatta ja niiden keskellä. Sitä kautta aidon kristinuskon tervehdyttävä ja elähdyttävä voima on tullutkin kulttuurimme osaksi. Kuitenkin uskon aito sisältö tulee ilmi vapaaehtoisessa, uskon kautta tapahtuvassa sitoutumisessa siihen Hengen työhön, joka kulttuurisesti paikka paikoin ja aika ajoin kääntyy myös uimaan vastavirtaan. Donatus Suuri ja novatiolaiset ja donatolaiset Pohjois-Afrikassa ja Etelä-Ranskassa, Petrus Valdes ja valdolaiset Pohjois-Italian Alpeilla sekä Balthasar Hubmaier ja anabaptistit nykyisen Sveitsin ja eteläisen Saksan alueilla - kaikki nämä eriuskolaisliikkeet (vain joitakin niistä mainitakseni) voidaan kyllä nähdä myös eurooppalaisen kristinuskon ilmenemismuotoina. Kuitenkin ne samalla omalla olemassaolollaan, marttyyriudellaan ja seuraajillaan (vrt. maailmanlaaja vapaa kristillisyys helluntailais-karismaattisena, evankelikaalina tai vaikkapa kiinalaisena kotiseurakuntaliikkeenä) sekä haastavat että kyseenalaistavat tuon länsimaisen kristinuskon valtavirran.

Lopuksi: eikö juuri heidän hengellinen perintönsä olekin osoittautumassa kestävimmäksi ja todellista hedelmää tuottavaksi, kun katselemme kristinuskon tilannetta globaalissa mittakaavassa? "Olet voittanut minut, Nasaretilainen!", huudahtaa elämänsä yllätyksen kokeva kirkkoruhtinas, kun juuri hänen sytyttämänsä marttyyrirovion tuhkasta nouseekin moninkertainen vuosisatainen hengellinen sadonkorjuu.

Vesurit kädessä

Eräs piirre apostoliudessa on sen ainainen haikailu uusille, tuntemattomille metsästysmaille. Apostolisuus merkitsee vesuri kädessä umpimehtään menemistä. Paavali itse kertoo, että on pitänyt suorastaan kunnia-asianaan julistaa evankeliumia aina neitseellisellä maaperällä ihmisille, jotka eivät sitä olleet koskaan aiemmin kuulleet. (Room. 15:18-21) Apostolisuus on siis, paitsi tien raivaamista tiettömään maastoon, myös perustuksen laskemista Jumalan valtakunnan työlle jollain paikkakunnalla. (1.Kor. 3:10-11)

Tämä on siis apostoliuden todellinen ja aito dna. Samalla se on myös se piirre, joka tekee siitä niin hankalan monille kirkkokunnille ja seurakunnille, erityisesti täällä länsimaissa. Kuitenkin, aina siellä, missä tästä dna:sta luovutaan tai se suorastaan tukahdutetaan, siellä alkavat hengellisen pystyynkuolemisen ensimmäiset merkit ilmaantua näkyviin. Vastaavasti aina siellä, missä se tunnistetaan - ja vaikka ei aina sitä osattaisi oikein identifioidakaan - sille annetaan elintilaa ja toiminnan vapaus, sitä jopa tuetaan ja kannustetaan, siellä seurakunta kasvaa ja  Herran työ menee eteenpäin.

Itse olen viimeisten vuosien aikana yrittänyt opetella tunnistamaan ympärilläni, omalla kotipaikkakunnallani erityisesti sellaisia juttuja, pieniä alkuja, projekteja ja hankkeita, joissa on tällainen apostolinen dna. Seurakunta on aina ensisijaisesti paikallinen yksikkö, joten tämä on ensisijainen zoomailuni näkövinkkeli. Tämän jälkeen on hyvä oppia tunnistamaan samanlaisen dna:n omaavia uusia versoja laajemmalla, esim. valtakunnallisella tasolla. Tämä on jokaisen hengellisesti vanhimman velvollisuus ja tehtävä.

Eräs syvällinen totuus hengelliseen työhön liittyen on se, että joku muukin voi toteuttaa sellaisia hankkeita, joihin itse tunnen kiinnostusta. Vanhempana minun on myönnettävä, että monet nuoremmat tulevat tekemään sellaisia juttuja, jotka inspiroivat myös minua. Ei vain biologiselta iältäni, vaan myös hengellisen kokemukseni pohjalta vanhempana minun tehtäväni - ei, suorastaan kutsumuksenani! - on tukea nuorempia työntekijöitä heidän kutsunsa toteutumisessa.

Apostolisen dna:n omaavat hankkeet avaavat aina jotain uutta hengellisen työn näkökulmasta ja synnyttävät uutta elämää Jumalan valtakunnan esille tulossa kotipaikkakunnallasi. Ne ovat usein myös sellaisia, että ne samaan aikaan koskettavat, ei vain yhtä, vaan jopa useita eri ryhmiä ja yhteisöjä jollain tietyllä paikkakunnalla. Tällöin tukea tarvitaan vielä enemmän, esim. Kristuksen ruumiin eri osien tuntemisessa.

Rukoile siis sitä, että oppisimme Kristuksen ruumiissa ajoissa tunnistamaan sellaisia uusia alkuja, joissa on selkeä apostolinen dna - tai Ef. 4:n mukaan viisitahoinen dna - jotta voisimme niitä oikein sponsoroida, tukea ja rukoilla niiden puolesta.

Virtanen ja kristityt sosiaalisessa mediassa

"Kesäloma alkaa ja lähden kalaan Savoon."

Näin naputteli pahaa-aavistamaton Virtanen ensimmäisen kesälomapäivänsä aamuna naamakirjaan.


Aluksi kaikki meni hyvin.Tuli parikymmentä tyypillistä kommenttia kristiveljiltä ja -sisarilta.

"Hienoa, Virtanen, hyvää kalaonnea!"

"Siunausta sinulle ja perheellesi!"

"Kesäloma on tarpeen, muista levätä tarpeeksi :)"

"Teet arvokasta työtä Virtanen ja olet anasainut lomasi! Herra kanssasi!"


Ja sitä rataa. Näin jatkui aina 23. kommenttiin saakka, kunnes ilmapiiri äkisti muuttui.

"Onkos Virtanen myös lomalla ihmisten kalastaja?"

"Ymmärrän, erttä loma on tarpeen, mutta Herran työ on kesken. Kirottu olkoon se, joka tekee kelvottomasti Herran työn!"


Tästä alkoi kummallinen ja riitaisa viestiketju, jossa aluksi puolustettiin Virtasen kesälomasuunnitelmia, perusteltiin loman tarpeellisuutta mm. luomisjärjestyksellä ja sillä, että "Mestarimmekin aika ajoin vetäytyi hiljaisuuteen yksinäisyyteen". Sitten joku lisäsi vettä myllyyn ja niin ryöpsähti ilmoille keskustelu, joka sai Virtasen jälleen kerran vakavasti miettimään koko sosiaalisen median ja siinä mukana olemisen mielekkyyttä. Virtasen kalareissu Savoon sai jossain vaiheessa suorastaan globaalit ja jopa eskatologiset mittasuhteet, kun mukaan tulivat Iranin ydinvoimahankkeen vaarallisuus, Hamasin uusimmat terroriteot ja niistä vaikeneminen suomalaisessa mediassa ja Israelin oikeus puolustaa itseään.

Jossain kommentin 86 kohdalla (mikäli Virtanen enää pysyi kärryillä) huutia saivat myös sateenkaariliike ja kirkon johto siinä sivussa. Pariin otteeseen Virtanen oli yrittänyt hieman rauhoitella keskustelua, mutta huonolla menestyksellä. Onnettomuudekseen Virtanen joutui, vaimon kommennuksesta, lähtemään käymään kaupassa ja asioilla kaupungissa ja oli näin ollen poissa naamakirjasta pari tuntia. Mutta juuri tuona aikana keskustelu senkun jatkui, siirtyen Ukrainen kriisin kautta herätysliikejärjestöjen valtionapuun ja päätyen lopulta juutalaisten tapojen noudattamiseen kristittyjen keskuudessa. Pari kommentoijaa, jotka Virtanen hädin tuskin tunsi, kommentoi koko ajan pelkästään asiayhteydestään irrotetuilla raamatunlauseilla.

Mentiin henkilökohtaisuuksiin ("iljettävä mato"), epäiltiin toisen osallisuutta pelastukseen ("onkohan Hengestä rippeitäkään enää?") ja vätettiin toista vastapuolen soluttautujaksi ("...nuo pariimme luikerrelleet valheveljet..."). Kristinusko oli totisesti kirjan uskonto ja sen kannattajat lahjakkaita sen käytössä. Kommentin 134 kohdalla alettiin sitten tylyttää keskustelukumppanin kirkkokunta- ja seurakuntasidonnaisuuksia ("te kirkolliset liberaalit" ja "lahkolaisten tekoset"), lyötiin lyttyyn naapurin kastenäkemys ("hurmahenkiset uudestikastajat") ja lopulta (kommentti 178) sivallettiin jo raamatunkäännöksen aitoudella ("ysikakkonen on isästä perkeleestä... kolmekasi rulettaa, mutta biblia on rautaa!").

Näin sanoja viskottiin kuin heittoveitsiä. Noita tulikivenkatkuisia ja "pyhää vihaa" täynnä olevia, sarkastisia ja pilkallisia, mutta myös syvästi huolestuneita kommentteja tietokoneensa näytöltä lukiessaan Virtanen tuli syvästi tietoiseksi kristityiksi itseään kutsuvien ihmisten kummallisesta vihaisuudesta, naiiviudesta ja sosiaalisesta taitamattomuudesta. Häntä alkoi suorastaan kiertää vatsassa ja mieliala painui alas. Lopulta hän kirjoitti:

"Oheinen keskustelu surettaa minua hyvin paljon ja saa minut häpeämään kaikkien kristittyjen puolesta. En enää julkaise enempää kommentteja tähän."


Sitten netissä oli hiljaista, mutta kohta koko jutun kruunasi Virtasen kännykkään tullut tekstiviesti tuntemattomasta numerosta:

"Sitä, joka minua häpeää tämän nurjan ja epäuskoisen sukukunnan keskellä, sitä minäkin häpeän taivaallisen Isäni ja hänen pyhien enkeliensä edessä!"

Alla oli vielä:

"Terv. hyvää tarkoittava veli Imatralta :)"

Identiteetin pohdiskelua

Paavali kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille uskoville tavallaan hyvin itsetietoisesti ja varmasti, että häntä kannattaa pitää "Messiaan adjutanttina" ja "Jumalan salaneuvoksena" (Thurén). Sellaisen henkilön tärkein ominaisuus on uskollisuus Kutsujalleen ja Lähettäjälleen. Vain uskollisuus ja yksinomaan hänen Herralleen.

Erityisesti tämä Raamatun kohta on viime aikoina pyörinyt mielessäni. Joissain elämäni tiukoissa väännöissä olen saanut tästä kohdasta (1.Kor. 4:1-5) voimaa valita se tie, jonka ymmärrän Herran eteeni avaamaksi ja lähteä sitä kulkemaan, usein tietämättä mihin olen saapuva.

Tiedäthän nämä tilanteet joidenkin ihmisten kanssa, kun he pyrkivät vaikuttamaan sinuun, ohjailemaan sinua - niin, jopa manipuloimaan sinua saadakseen sinut toteuttamaan heidän näkyjään ja tarkoitusperiään. Alamaisuusvaatimukset sinkoilevat ja sinulle kohdistettuihin kauniisiin sanoihin kätkeytyykin yllättäen pienimuotoista vinoilua, jopa uhkailua, niinkuin kristittyjen keskuudessa usein on tapana.

Sinut halutaan määritellä, kategorisoida, kätesi halutaan sitoa ja suusi suitsea, jopa tukkia kokonaan. Sinun on valittava puolesi, sijoituttava johonkin organisaatiokehikkoon ja suostuttava olemaan osa rattaistoa. "Kerro nyt, hyvä mies, jo kuka olet, jotta voimme viedä vastauksen niille, jotka meidät laittoivat asialle!" Hierarkkian huipulta annettu identiteetti leikkaa siipesi tehokkaasti ja selittää sinulle sen jälkeen tämän olevan kristityn normaalitila.

Paavali oli oppinut läksynsä; hän ei antanut kenenkään muun kuin Herran yksin määritellä itseään ja omaa identiteettiään. Häntä itse asiassa hyvin vähän huoletti se, mitä muut häntä tutkittuaan hänestä sanoivat ja ajattelivat. Eipä hän itsekään tuominnut itseään. Päinvastoin, hän sanoi, ettei hän tämän tilanteensa takia ollut tehty Jumalalle kelpaavaksi, vaan Hän oli edelleen kokonaan Kutsujansa ja Lähettäjänsä käsissä.

Sen tähden hän kuitenkin kehottaa muita olemaan lausumatta mitään sen kummempia tuomioita, ennen kuin niiden aika on ja Herra tulee. On eri asia tuomita joku jossain inhimillisessä tuomioistuimessa, kuin Herran tuomioistuimen edessä, jossa sellainenkin, mikä on tähän asti ollut ihmissilmälle kätkettyä, tulee paljastetuksi.

Pidä siis lyhyet tilivälit Jeesuksen Kristuksen kanssa, sillä Hän yksin on sovituksesi Välimies. Ja tämän jälkeen, tee vain se, mihin Herra on Sinut kutsunut.

Avioliitto, realismi ja romanttisen rakkauden ihanne

Keskimmäinen poikani ja hänen kihlattunsa vihittiin avioliittoon juhannusaattona. Hääjuhlassa heille osoitetussa puheessani lainasin Laulujen laulua, jossa kerrotaan kuningas Salomon tulemisesta hääjuhlaansa (3:6-11). Jakso päättyy kehotukseen:





"Tulkaa ulos, Siionin tyttäret, ja katsokaa kuningas Salomoa, katsokaa kruunua, jolla hänen äitinsä hänet kruunasi hänen hääpäivänänsä, hänen sydämensä ilonpäivänä."

Hääpäivä on todellakin niin sulhasen kuin morsiamenkin "sydämen ilonpäivä" - plus kaiken muun juhlaväen ilonpäivä. Ei ihme, että Raamatussa juuri hääjuhlan iloa verrataan taivaan iloon ja riemuun.

"Rakkaus on sokea, mutta avioliitto on hyvä silmälääke", sanotaan. Muistan vuosia sitten eräässä avioliittoon vihkimisessä, jossa sain olla mukana, tuoneeni esille sen puolen avioliittoa ja parisuhdetta, että rakkaus on ennen kaikkea tahdon, ei tunteen asia. Jälkeenpäin hääjuhlassa eräs nuori mies sitten tuli juttusilleni alkaen vähän niinkuin tentata minua siitä, että miten minä nyt noin voin tulkita asioita. Eikö rakkaus olekin juuri rakastumisen tunnetta ja ennen kaikkea juuri sitä?

Eräs kulttuurimme suurimpia harhoja on myytti "romanttisen rakkauden ihanteesta"; ajatus siitä, että rakkaus on ennen kaikkea romanttisen rakastumisen tunteen ilmentymä ja täysin sen varassa. Kun tämä tunne valtaa ihmisen, he rakastuvat, menevät yhteen ja elävät sen tunteen voimalla. "Rakkauden voima on ihmeellinen", sanotaan. Se tunne muuttaa maailmaa ja ohjaa ihmiskohtaloita, mutta yhtä kaikki, kun se on tunne on mennyt - ja arki koittaa - niin tulee ikään kuin lupa ohittaa kaikki aiemmin annetut sitoutumisen lupaukset.

Kulttuurimme arvojen ja niiden pohjalta nousevien ajatusmallien mukaan on lupa toimia "niinkuin sydän sanoo" ja "antaa tunteiden viedä". Näin rakkaus avioliitossakin on vain tunteen häivähdys ja kun se on mennyt, "on aika uudelle suhteelle". Kulttuurimme on vahvasti nautinnonhaluinen ja mielihyvää korostavaa, jossa hyvät, ihanat ja voimakkaat tunteet ovat keskiössä. Keskiössä eivät sensijaan ole sellaiset asiat kuin sitoutuminen, tahdon valinta ja vaivannäkö parisuhteen eteen.

"Rakkaus on väkevä kuin kuolema, sen kiihko on tuima kuin tuonela" (Laul. 8:6). Rakkaus on ensisijaisesti tahdon asia. Omaa sitoutumiseen perustuvaa tahdonvalintaa sitten seuraavat tunteet. Kyse on siis jostain syvemmästä, kuin vain tunteiden pintakuohusta, jotka tulevat ja menevät ja joiden mentyä on sitten lupa käytännössä melkein mihin vain. Eräs seuraus kulttuurimme laajamittaisesta luopumisesta kristillisistä arvoista ja niiden perustukselle rakentuvasta käytännön elämästä on juuri tämä romanttisen, tunteita korostavan rakkauden ihannointi ja ylikorostaminen.

Näyttää siltä, että tämä valheellinen myytti ajaa haaksirikkoon avioliittoja siinä missä viina tai perheväkivaltakin. Syykin näyttää olevan selvä: enää ei opeteta sitoutumisen merkitystä, vaivannäön ja parisuhteen hoitamisen merkitystä. Historian jälkiviisas syyttävä sormi tulee tässä kohtaa osoittamaan nimenomaan mediaa. Se on kuitenkin vain osasyyllinen. Syyt ovat syvemmällä, kulttuurimme luopumuksessa ja luisumisesta Jumalan ilmoituksen kalliopohjalta moniarvoisuuden hyllyvälle suolle.

Avioliitossa on kyse ennen kaikkea Jumalan tahdon mukaisista arjen valinnoista, jotka Jumala, avioliiton asettaja, sitten siunaa. Tämä näkökulma ei väheksy tunteiden merkitystä, vaan asettaa ne oikeisiin yhteyksiin ja mittasuhteisiin.

Ajatus juhannukseksi

Kun otamme vastaan uskossa omalle kohdallemme sen, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme, hyväksymme Hänen uhrikuolemansa oman sielumme lunnaiksi. Hyväksymme sen, että Hän tuli tuomituksi minun puolestani. Tällöin hyväksymme samalla sen, että myös meidän vanha ihmisemme tuli tuomituksi yhdessä Hänen kanssaan. Samaistumme yhdessä Kristuksen kanssa niin Hänen kuolemassaan kuin ylösnousemuksessaankin. Minun vanha ihmiseni on yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittu ja haudattu kasteen kautta kuolemaan. (Tässä on kasteen teologinen sisältö.)

Jumala on pelastusteossaan tehnyt jotain täysin uutta ja poikkeuksellista suhteessa siihen perusongelmaan, joka meillä syntiinlangenneina ihmisinä on; meidän vanha ihmisemme on yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittu, kuollut ja haudattu. Nyt meidän elämämme on yhdessä Hänen kanssaan kätkettynä Jumalassa. Kun Hän ilmestyy, niin mekin saamme ilmestyä yhdessä Hänen kanssaan. Hän ei siis ainoastaan täyttänyt lakia puolestamme ja sovittanut syntejämme, vaan myös tuli yhdeksi meidän kanssamme.

Tämä on evankeliumin ydin. Tilanteemme on nyt siis ratkaisevasti muuttunut. Pelkkä meidän ulkopuolellamme, Jumalan edessä tapahtuva vanhurskauttamisemme (ns. forenssinen vanhurskautus) ei vielä kerro kaikkea Jeesuksen sovitustyöstä. Nyt, tästä eteenpäin voin sanoa, etten enää elä minä, vaan itse asiassa Kristus elää minussa. Elämäni tästä eteenpäin on nyt Hänen elämäänsä minussa. Kyseessä on tuleminen osalliseksi jumalallisesta luonnosta (theosis).

Tältä pohjalta me voimme pitää vanhan ihmisemme syntisine luontoineen kuolleena. Kristittynä elän jännitteisessä todellisuudessa; " jo nyt - ei vielä". Pelastus on jo nyt käsillä ja se on täydellinen, kertakaikkinen ja lopullinen. Käytännössä minä nyt elän sitä todeksi ja odotan sen täydellisyyden tulemista näkyväksi. Kuolettamalla syntisen luontoni päivittäin elän Pyhän Hengen antamassa uudessa elämäntodellisuudessa. Olen näin tullut kuuliaiseksi tälle ilmoitukselle, joka ohjaa uutta elämääni. Jumala jopa odottaa, että se, mitä Hänen lakinsa ihmiseltä edellyttää, näin toteutuu käytännössä kristityn arkipäivän elämässä.

Tämä kaikki tapahtuu - ei sen tähden, että pelastuisimme - vaan sen tähden, koska jo olemme pelastettuja. Kiitos Jumalalle Hänen sanomattomasta lahjastaan!


-------

• Gal. 2:19
• Room. 6:3-4, 6
• Kol. 3:3-4
• Room. 8:3-4
• Gal. 2:20
• 2. Piet. 1:3-4
• Room. 6:11-14
• Kol. 3:1-2, 5
• Room. 6: 17
• Room. 8:4

Virtanen ja kaanaankielen ihmeellisyydet

Virtanen ei totisesti ollut mikään saivartelija sinänsä, mutta silloin tällöin hän tunsi tiettyä hengenheimolaisuutta Fingerporin Heimo Vesan, tuon sanojen todellista merkitystä hakevan hemmon kanssa. Tiedättehän: kun viiniä mainostetaan sen sopivan parhaiten nautittavaksi porsaan ja kanan kanssa, niin ette ikinä arvaakaan ketkä kaksi istuivat Vesan kanssa illallispöydässä viinipullo seuranaan...

Virtanen muisti nuorena isänä ollessaan, miten eräs hänen pojistaan katseli hengellisen levyn kantta ja tavasi: "Isä, kanna sateeseen" ja ääneen ihmetteli, "miksei se ole, että isä, kanna pois sateesta". Pieneen lapsen mieleen kun ei oikein millään tahtonut mahtua, että kun oikein satoi ja oli kurja ilma, niin isähän se muitta mutkitta sen jälkikasvunsa sinne ulos sateeseen kippasi.

No, niin kuin sanottu, Virtanen ei varsinaisesti ollut niitä "sanakiistojen kipeitä", joista Paavali aikoinaan nuorta Timoteusta varoitteli, mutta aina silloin tällöin perinteisen linjan hengellisissä kokouksissa käydessään hän tahtomattaan kiinnitti huomiota erilaisiin kielikuviin ja sananparsiin, joita kristityt ystävät, saarnamiehet ja muut silmää tekevät etunenässä mielellään viljelivät. Virtanen oli omissa empiirisissä tutkimuksissaan huomannut, että mitä pitempi väli oli tullut edelliseen kokoukseen, sitä helpommin sitä rekisteröi nuo kaanaankielen erilaiset vivahteet.

Tosin vielä Virtasta enemmän tällaisiin armoitettuihin kielikuviin kiinnittivät huomiota hänen tavisystävänsä, jotka eivät olleet "kotona syntyneitä" tai "näissä vesissä pestyjä". Niinpä kerran eräässä joulukirkkossakin hänen työkaverinsa oli ollut syvästi hämmästynyt kuullessaan "seuraavaksi kannettavan uhrin". Ihmetys olikin sitten vaihtunut helpotukseksi, kun oli paljastunut, että rahaahan sitä vain kerättäisiin.

Niinpä hän ihan hiljattain kuuli puhujan kertovan, miten edellisenä iltana oli tarkoitus olla kaksi lauluryhmää palvelemassa ulkoilmakokouksessa, joista ensimmäinen oli esiintynyt niin voimallisesti, että "taivaat olivat auenneet". Tämä sillä seurauksella, että toinen musiikkiryhmä ei sitten enää päässytkään esiintymään, kun vettä satoi ihan kaatamalla ja väki joutui lähtemään kuka minnekin sadetta pakoon. Epäselväksi oli siis jäänyt tuon "taivasten aukenemisen" merkitys - oliko se sitten hyvä vai huono asia?

Kristillisyydestä

Huomaan nykyään yhä useammin olevani tilanteessa, jossa tunnustavat kristityt, jotka ottavat asiansa vakavasti, joko yksin tein hylkäävät tai vähintäänkin suhtautuvat hyvin kriittisesti sanan "kristillisyys" käyttöön kuvaamaan raamatullista uskoa, oppia ja elämää. Ymmärrän hyvin, että paineet sen käytöstä luopumiseen liittyvät tähän yleismaailmalliseen irtiottoon konstantinolaisesta paradigmasta. Monet tunnustavat kristityt kokevat välttämättömäksi purkaa konstantinolaisen käänteen seurauksia - ainakin siinä määrin, kuin se on yksityiselle ihmiselle mahdollista. Kristinuskon länsimaisen muodon rapautuessa perinteisesti kristillisen kulttuurihegemonian piirissä olleissa kirkoissa ja maissa (esim. täällä Suomessa), tuossa Rooman "ensimmäisen kristityn keisarin" päätöksessä 300-luvulla jKr. ensin hyväksyä, sitten virallistaa kristinusko ja lopulta tehdä siitä ainoa suvaittu uskonnonharjoittamisen muoto, nähdään enemmän kielteisiä kuin myönteisiä puolia. Poikkeuksen tekevät ne tahot (esim. Suomen luterilaisten piirissä), jotka edelleen haikailevat tuon kadotetun maailmanajan pariin ja sen autuaiden privilegioiden piiriin. Muut kristilliset piirit lienevät viimeistään 2010-luvulle tultaessa hyväksyneen realiteetit ja - kuka syvällisemmin, kuka vastahakoisemmin - sisäistäneen uuden missiologisen tilanteen syntymisen.

Tämä vanhasta paradigmasta luopuminen on joissain piireissä johtanut juutalaisuuden harrastamisen uuteen nousuun. Juutalaisuudessa - ehkä jopa siinäkin valtavirrassa, joka ei Jeshuaa Messiaaksi tunnusta - nähdään ratkaisu ylipäätään kaikkeen nykykristillisyyttä vaivaavaan ponnettomuuteen. Ajatellaan, että lähtökohtaisesti juutalaisuus on aitoa ja perinteinen kristillisyys epäaitoa, ts. poliittisesti turmeltunutta vallankäyttöä ja maailman kanssa epäpyhän liiton tehnyttä luopumusta. Monessa kohtaa länsimaiden kirkkohistoriassa nämä syytökset ovatkin oikeutettuja, mutta ne eivät kuitenkaan tee mitenkään oikeutta historian koko kuvalle. Kautta koko 2000-vuotisen länsimaisen kirkkohistorian on aina ollut myös toisinajattelevien vapaiden kristittyjen joukko, joka ei toisaalta suudellut paavin sormusta, mutta ei toisaalta myöskään tarvinnut Jerusalemin tai sen perillisten hyväksyntää omalle olemassaololleen. He olivat ja ovat sen uusitestamentillisen uskon perillisiä, jossa ihmisen kysymyksiin tarjotaan vastaukseksi Ylösnoussut Jeesus, eikä mitään muuta - ei lakia, eikä sapattia, ympärileikkauksesta puhumattakaan. Näin menetteli apostoli Paavali, joka kommunikoi ilosanoman Herrasta Jeesuksesta tuon ajan pakanalliselle ympäristölleen koinee-kreikan yleiskielellä.

Kuntelin hiljattain mielenkiintoisen laulun Anabaptisti, joka kertoo uskonpuhdistuksen ajan Keski-Euroopan kastajaliikkeen johtohahmosta, teol. tri ja professori Balthasar Hubmaierista (1480-1528). Hän maksoi uskostaan hengellään, kun hänet poltettiin roviolla torilla Wienissä. Hänen vaimonsa Elisabeth kehotti häntä pysymään uskossaan lujana. Kolme päivää myöhemmin hänen kaulaansa sidottiin kivi ja hänet hukutettiin, mikä oli tuolloin yleinen tapa rangaista "uudestikastajia". Laulu kertoo useita esimerkkejä näiden vapaiden kristittyjen kohtaloista niin katolisten, luterilaisten kuin reformoitujenkin kristittyjen käsissä. Lyhyesti sanottuna: nämä kristityt ovat minun hengellisiä esi-isiäni ja -äitejäni.

Toisaalta voimme tänään nähdä juuri näiden samaisten tunnustavien kristittyjen piirissä Raamatun sanallisen ilmoituksen vesittymistä, kun yhä useammin kyse ei enää olekaan totuudesta, vaan siitä, miten kulloinkin haluamme tulkita Raamattua ja millaisessa valossa haluamme nähdä asiat. Emme etsi enää niinkään sitä, mitä Kirjoitukset itsessään sanovat, vaan sitä, löytyykö "näistä teksteistä" jotain tukea meidän ajattelullemme, suunnitelmillemme ja käytännöillemme. Yhtä ainoaa yleispätevää totuutta ei näin enää olekaan, kun yllättävän moni tunnustavakin kristitty käytännössä elää uskonnollisen moniarvoisuuden hyväksyen.  Kyse on tällöin aina vain jonkun kirkkokunnan opista tai traditiosta. Opilliset kysymykset ovat ikäänkuin kunkin uskonnollisen yhteisön omia sisäisiä asioita vähän niin kuin se, mitä jokin valtio tekee jonkun etnisen tai muun vähemmistönsä kanssa, on ko. valtion oma sisäinen asia, joka ei kuulu ulkopuolisille. Niinpä jonkun vapaan suunnan piirissä saatetaan suitsia tai jopa kokonaan kieltää evl. kirkkoon kohdistuva kritiikki yleisin kirkkopoliittisin perustein. Konsensus ja jopa taloudelliset prioriteetit jyräävät totuuden monessa uskonnollisessa yhteisössä nykyisin.

Kun opiskelin nuorena kristittynä miehenä (1970-luvulla) Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa, eräs opettajistani, vanha rovasti Martti Häkkinen korosti usein opetuksessaan raamatullisen linjan ja siinä pysymisen merkitystä; tuli pitää kiinni Raamatun Sanasta, julistaa sitä tinkimättömästi - ja kärsiä seuraukset. Siinä kaikui kirkollisen protestiliikkeen pasuunan ääni selvänä. Miten meidän linjamme on muuttunut vuosi(kymmeni)en saatossa? Olemmeko menettäneet uskomme yleisiin, absoluuttisiin totuuksiin, jotka löytyvät Raamatusta? Mitä on tapahtunut, kun linjamme hengellisessä työssä muuttuu koko ajan (tai ainakin pikku hiljaa) niin, että se, mitä ei hyväksytty parikymmentä vuotta sitten, on nyt normi tai ainakin nouseva trendi? Onko raja tämän maailman ja Jumalan seurakunnan välillä kuroutumassa umpeen? Meidän on hyvä muistuttaa itsellemme ja toinen toisellemme, että trendikkyys ja muodissa oleminen eivät pelasta ketään.

Mieleen nousee siis - ja jonkun mielestä väistämättä - kysymys, tulisiko termi  "kristillisyys" sitten kokonaan hylätä vai ehkä (vain) pyrkiä määrittelemään uudelleen? Entä mitä vaihtoehtoisia termejä olisi tarjolla? Jeesus-usko, usko, hengellisyys, raamatullinen kristinusko, perinteinen kristinuskon muoto...?

Entä palaaminen kristitty-sanan alkuperäiseen merkitykseen? Antiokia, tuo länsimaihin kurottautuvan apostoliuden pesäpaikka oli se, missä Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisenä alettiin kutsua pilkkanimellä "kristityt" eli "kristuslaiset". Itse löydän itseni sangen usein tilanteesta, jossa minun on ikään kuin avattava ja selvästi määriteltävä nuo termit niille, joiden kanssa keskustelen. Toisaalta se vaiva on hyvä nähdä, koska se avaa ovet monelle hedelmälliselle keskustelulle.

Neil Cole kirjoittaa kirjassaan Orgaaninen seurakunta siitä, miten meidän tulee nostaa rima ylös sen suhteen, mitä on olla opetuslapsi. Tässä suhteessa sanat "kristillisyys" ja "kristitty" ovat ilman muuta kärsineet inflaation ja niiden merkitys on vesittynyt. Mutta en tiedä, onko oikea ratkaisu sitten kokonaan hylätä nuo termit. Samaan hengenvetoon Cole nimittäin puhuu siitä, miten rima tulisi laskea alas sen suhteen, mitä on olla seurakunta. Uskonnollisuudesta, sen orientaatiosta, (joka yleensä liittyy vain ihmisen ulkonaisen olemuksen ja käyttäytymisen tarkastelemiseen), sen tavoista, (jotka yleensä noudattelevat tiettyjä käskyjä ja kieltoja) ja sen arvoista, (jotka pönkittävät ulkoista hurskautta), luopuminen voi olla meille kristityille parasta mahdollista parannuksen tekoa. Seurakunta ei ole käsin tehty, vaan ihmisten muodostama hengellinen temppeli.

Muroman perinnöstä

Olen uskonelämäni alkuvaiheissa ollut aika vahvastikin ns. viidennen herätysliikkeen vaikutuksen piirissä ja joissain kohdin imenyt aika vahvastikin vaikutteita tuosta hengellisyydestä. Näin erityisesti ns. toisen uskonkappaleen kohdalla. Olen edelleen, näin vuosikymmenien jälkeenkin säilyttänyt jotain yhteyksiä tuohon viidesläisyyteen ja aina silloin kommentoinutkin viidesläisyyden nykytilaa omasta näkökulmastani. Näin teen nytkin. Olen keväästä -78 asti (kun valmistuin Sisälähetysopistolta Kauniaisista) ollut teologisen Perusta-lehden tilaaja ja kuulunut parikymmentä vuotta Perussanoman kirjakerhon Raamattukirjaston jäseniin. Näen myös Suomen teologisella instituutilla olevan tietty paikkansa maamme teologisessa kentässä, joskin olisin mielelläni kaivannut siihen evankelikaalin teologian haastetta (esim. Santalan taholta?), mutta se taitaa olla turha toivo. Nyt sekin haaste täytyy kaivaa esiin esim. STI:n julkaisusta Reformoitu raamattu - Näkökulmia evankelikalismin teologiaan (Iustitia 22, 2007).

Niinpä tavallaan iloitsin kun kirjakerhosta tuli ilmoitus Muroman kirjallisen tuotannon "valittujen palojen" julkaisemisesta. Jossain aiemmassa postauksessani taisin tähän viitatakin ja lupailin, että palaan asiaan myöhemmin uudelleen. Ansaitseehan tällainen paneutuminen aiheeseen osansa, onhan viidesläisyys tällä hetkellä kirkossa monella tapaa mielenkiintoisessa tilanteessa. Toisaalta siihen kohdistuu kirkon virallisen johdon ja sitä henkäyttävän liberaalisiiven taholta melkoisia (muutos)paineita, toisaalta joissain sen piireissä esiintyy uutta hengellistä janoa ja etsintää Herran puoleen. Samaan aikaan virallisen viidesläisyyden olisi säilytettävä sekä kasvonsa kannattajiin päin (esim. Kirkkokansan raamattupäivät) että vielä olemassaolevat toimintamahdollisuudet kirkossa.

Posti tuossa kevättalvella kantoi kotiin Muroman "valikoituja hartaus- ja opetuskirjoituksia", Pelastuksen perustus (Perussanoma, 2014). Teoksen koonnissa on rovasti, opetusneuvos Olavi Peltolalla ollut merkittävä rooli. Teos antaa ihan mielenkiintoisen katsauksen - ei niinkään Muroman näkemyksiin ja tuotantoon sinänsä - vaan siihen, millaisena Muroman perintö nähdään ja millaisena se halutaan säilöä jälkipolville. Teoksesta paistaa jollain tapaa läpi ikääntyneen herätysliikkeen näkökulma. Muroman hengellinen perintö tulisi siirtää eteenpäin, seuraavalle sukupolvelle, mutta tämän teoksen välityksellä se ei kyllä onnistu.

Tämä seikka taas kiinnostaa minua itseäni, joten kaivan esiin kirjahyllystäni kirjan Salattu elämä Herrassa, sen v. 1972 osittain julkaistun uusintapainoksen. Kustantajana on ollut tuolloin Uusi tie, mikä seikka on ehkä vaikuttanut tässäkin kohtaa siihen, mitä painotuksia Muroman julistuksesta on muutama vuosi hänen kuolemansa jälkeen haluttu eteenpäin välittää. En ole yksin sen ajatukseni kanssa, että tätä kirjaa voidaan monella tapaa pitää hänen teologiansa pääteoksena.

Viime keskiviikona teologiapainotteisessa veljien raamattupiirissä sivusimme juuri tätä teemaa Roomalaiskirjeen käsittelyssämme. Toin tuossa yhteydessä esille sen, miten Muroman tuotannossa toistuvat vahvasti sellaiset teemat, kuin...

• ihmisen täytyy syntyä uudesti ylhäältä, jotta hän pelastuisi iankaikkisesta kadotuksesta

• täyttykää Hengellä!

Ilman sarvia ja hampaita sanottuna, tällainen eetos ei ilmene minään pyhänä läpäisyperiaatteena viidesläisessä genressä tänään. (Missä muualla se sitten näin ilmenee, onkin sitten eri juttu.)

Muroman kirja Salattu elämä Herrassa (tai siis tässä tapauksessa sen alkuperäisen jälkimmäisen osan uudelleen julkaisu) alkaa kysymyksellä "Oletko uudestisyntynyt?". Kaikki se, mitä kirjoitetaan tämän jälkeen, lähtee tältä pohjalta ja rakentuu tämän lähtökohdan varaan.

Muroma piirtää kuvan kahdenlaisista ihmisistä, joiden "välillä on suorastaan luonnontieteellinen eroavaisuus" (s. 7). "Uudestisyntynyt hengellinen ihminen eroaa luonnollisesta sielullisesta ihmisestä yhtä paljon kuin kasvi kivestä, eläin kasvista, ihminen eläimestä" (s. 7). Ihmisellä voi olla luonnollinen uskonnollinen elämä, mutta se ei häntä auta, koska se on "lihasta syntynyttä" (s. 8). Niinpä kysymys uudestisyntymisestä on "käytännöllisen kristillisyyden kaikkein tärkein kysymys" (s. 10). Sama näkemys tulee osuvasti esille Neil Colen toteamuksessa seurakunnasta: seurakunta alkaa aina kysymyksellä, kuka Jeesus on Sinulle? (Neil Cole, Organic Church, s. 5)

Muroman mukaan ihmistä ei pelasta uskova koti, ei joka sunnuntainen kirkossa käynti, ei Jumalan valtakunnan työn tekeminen, eikä edes teologian opinnot (sic!), vaan "sinun täytyy syntyä uudesti , jos tahdot nähdä Jumalan valtakunnan" (s. 10). Eivät edes sakramentit pelasta ihmistä. Oppi kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä on Muroman mukaan "silkkaa petosta". Lutherkaan ei Muroman mukaan "opeta tätä asiaa oikein johdonmukaisesti ja selvästi". Hänessä on "liiaksi katolista perua voidakseen sakramenttiopeissa johdonmukaisesti noudattaa uskonpuhdistuksen suurta näkemystä: vanhurskauttamista pelkästään uskosta" (s. 11). 

"Oppi uudestisyntymisestä sakramentin avulla on vaarallista katolista harhaoppia. Siihen nojautuu evankelinen suruttomuuden saarna." Muroman mukaan ihmisen uskoontuloa ja vanhurskauttamista uskon kautta ei Raamatun mukaan voida erottaa toisistaan. "Mitä joutavaa puhutaankaan kapalolapsen uskosta tässä yhteydessä?" (s. 11) 

Tämän tykityksen jälkeen - kun perusta ihmisen raamatulliselle uskonelämälle on laitettu kuntoon -  Muroma alkaa kohta kohdalta käydä läpi uskossa vaeltamisen alkeita, kuten syntien anteeksiantamusta, Pyhän Hengen saamista, rippikäytäntöä, lihallisen ja hengellisen uskovan eroa ja Pyhän Hengen persoonaa ja roolia, jopa armolahjojen käyttöä. Kirjan loppuosa (noin puolet siitä) käsitteleekin juuri tätä teemaa ja juuri siinä kohtaa nousee vahvasti esille nykyviidesläisyyden maahan haudattu leiviskä: "täyttykää Hengellä!" 

Muroman mukaan "kaikkien niiden elämässä, jotka ovat kokeneet Hengellä täyttymisen, on joitakin yhteisiä piirteitä" (s. 126). Muroman mukaan näitä ovat:

1. entisen hengellisen elämän täydellinen vararikko (s. 126)
2. tietoisuus siitä, että Kristuksessa on meille lahjoitettu paljon enemmän kuin mitä me osaamme nyt omistaa itsellemme (s. 128)
3. Hengellä täyttymisen siunauksen saaminen on tuossa em. vararikkotilassa käynyt niin polttavaksi, ettei enää jakseta elää ilman sitä (s. 129)
4. täydelliseen kuuliaisuuteen alistuminen (s. 130)
5. lahja on otettava vastaan uskossa (s. 131)

Muroma korostaa tässä kohtaa kolmea asiaa, ehdotonta Kristus-keskeisyyttä - Pyhän Hengen tehtävänä on kirkastaa Kristusta - ja rukousta ja siinä pysymistä sekä Pyhällä Hengellä täyttymisen kokemuksellisuutta. Verrattaessa tätä kirjaa em. viimeisimpään Muroma-julkaisuun, on sanomattakin selvää, että nämä teemat loistavat poissaolollaan viimeisimmästä julkaisusta. 

-------

Kaiken päätteeksi mieleen hiipii epäilys: jos Muroma eläisi ja julistaisi näin nyt, niin missä hänet otettaisiin vastaan? Omiensa joukossako?

Toisaalta herää myös kysymys, olisiko vain kannattanut julkaista (sellaisenaan) tämä Salattu elämä Herrassa - ja katsoa, mitä sen jälkeen sen lukijoissa (esim. nuorissa) tapahtuu?

Seurakunnassa opittua

Näyttää siltä, että yleensä opimme tärkeimmät asiat uskonelämässämme henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Tai ainakin parhaiten sitä kautta. Tällainen kokemusperäinen ymmärrys ja tieto karttuvat sellaisen harjaantumisen kautta, jossa on ollut jo riittävä määrä toistoja. Tämä unohtuu meiltä rationaalisuuteen viehättyneiltä hellenistikristityiltä niin luvattoman helposti.

Toinen asia, joka unohtuu vielä helpommin on seurakunnan ja sen elämän ymmärtäminen prosessina. Aivan niin kuin me yksilöinä, niin seurakuntakin yhteisönä elää koko ajan. Se muuttuu ja kasvaa koko ajan. Siihen pätevät monessa kohtaa samat lainalaisuudet kuin ihmiseenkin, kuten että se, mikä ei edisty, se taantuu. Kasvulle on annettava tilaa, vaikka se merkitsisi kipua tai keskeneräisyyttä.

Jatkuva liikkeelläolo pelottaa useampia meistä. Liian monet meistä tyytyvät hengellisen elämänsä huippuhetkinä pyytämään vain kolmen majan rakentamista kirkastuvuorelle. Kun ajattelemme terveen seurakunnan dna:a Neil Colen mukaan, löydämme sieltä d:n, "divine truth" ja n:n, "nurturing relationships", mutta jos meiltä puuttuu a, "apostolic mission, jäämme niille sijoillemme. Valtaosa nykyisistä seurakunnistamme löytyy näiltä sijoilta, olivatpa ne orgaanisia tai messiaanisia, luterilaisia tai muita kirkollisia tai uusia itsenäisiä seurakuntia.

Olisiko kuitenkin tärkeämpää, kuin istuttaa uusia seurakuntia, opetella ensin elämään niin kuin ruumiissa eletään, so. Kristuksen ruumiin jäsenenä ja sitä kautta myös toinen toistemme jäseninä? Olemme uskoon tultuamme siirtyneet "ekkleesiaaliseen persoonalliseen elämään" (John Zizioulas). Seurakunta Kristuksen ruumiina on persoonien kommuunio, koska siinä - enkä puhu nyt mistään rakennuksesta! - persoonat ovat suhteessa Jumalaan ja toisiinsa.

Erään paradigman loppu

Eräs kupla on näemmä puhjennut. Christianity Todayn artikkeli How the Seeker-Sensitive, Consumer Church Is Failing a Generation puhuu karua kieltään ns. etsijä- ja kuluttajaystävällisten seurakuntien epäonnistumisesta katoavan nuorten aikuisten sukupolven tavoittamisessa. Belong-Believe-Behave-paradigma, jolla vielä parisenkymmentä vuotta sitten uskottiin tavoitettavan ja "sosiaalistettavan kristinuskoon" kokonainen kadonnut X-sukupolvi näyttää siis tulleen tiensä päähän. Näin ei nimittäin ole käynyt, vaan monet kristityt länsimaissa kokevat pettyneensä erityisesti uuskarismaattiseen hypetykseen. Luulen, että tämä seikka on merkittävä syy monien evankelikaalien, helluntailaisten ja karismaatikkojen tuntemaan mielenkiintoon ortodoksisuutta ja katolilaisuutta kohtaan.

En oikein ilkeä todeta tähän, että "tiesin tämän toki jo kauan sitten", koska olen nähnyt - ja näen edelleen - etsijäystävällisessä orientaatiossa tiettyjä vahvuuksia. Esim. ns. perimmäisten kysymyksien lähestyminen ihmisen sen hetkisten akuuttien tarpeiden kautta on sinänsä hyvä juttu, samoin tietynlainen sanoman kontekstualisointi. Näinhän Jeesus ja apostolit tekivät ja ylipäätään Uuden testamentin pyhien kirjoitusten ilmestyminen tuon ajan yleiskielellä eli koineekreikaksi kertoivat tuon orientaation vahvuudesta. Apostolit ja koko heidän sukupolvensa (Jerusalemin ja Juudean judaisteja lukuunottamatta) näkivät tärkeänä kasvaa ulos ghettoutuneesta juutalaisesta uskonnollisuudesta tekemään opetuslapsia Jeesukselle kaikista kansoista. Samaan aikaan näen kuitenkin tuossa etsijä- ja kuluttajatrendissä monia heikkouksia, jopa huolestuttavia piirteitä, joista myöhemmin lisää.

Toisaalta en usko tämän trendin mihinkään häviävän, ainakaan hetkessä, koska aina se, mikä tuottaa esim. taloudellista hyötyä pidetään hengissä vaikka väkisin. Miksi tapaa lypsävä lehmä? Kun miljoonia länsimaisia kristittyjä on saatu opetettua jo valmiiksi joihinkin tiettyihin uskonnollisiin kulutustottumuksiin, niin ei heistä nyt noin vain luovuta. Evankelikaali populaarikulttuuri ei perusmekanismiensa puolesta eroa juurikaan muista kaupallisista trendeistä. Toisaalta herää kysymys, mitä sitten vaikka niin olisikin käymässä? Eikö meidän tulisi ennemmin etsiä vain totuutta, kuin sitä mikä milloinkin on trendikästä? Sen enempää kysymys kuin vastauskaan eivät ole niin yksinkertaisia kuin äkikseltään voisi olettaa.

Oleellinen kysymys niin trendin kuin trendinkin kohdalla on se varustaako se uskovia Jeesuksen meille antamaan tehtävään, valmentaako se vastaamaan tämän maailman haasteisiin ja kasvattaako se meitä Kristuksen kaltaiseen pyhyyteen? Tässä kohtaa uskallan vahvasti kritisoida ns. etsijä- ja kuluttajaystävällistä kristillisyyden muotoa länsimaissa - enkä varmasti ole ainoa. Haluttaessa miellyttää omaa kohderyhmäänsä on aina suuri vaara keventää sanomaa, lakata puhumasta synnistä, kun se ei ole niin kivaa, pitää rima "sopivalla korkeudella" kristillisen moraalin suhteen ja muutenkin antaa koko Jeesuksen seuraamisesta siloiteltu, helppo kuva.

Mutta mitä tilalle? Varomatta yhtään sanojani heittäisin, että konservatiivinen raamatullisuus ja Sanan opetus plus yhteisöllisyys, joka perustuu vuorovaikutuksellisuudelle, läpinäkyvyydelle ja avoimuudelle ja jossa ollaan valmiita jakamaan elämään ja jopa myymään nahkansa muiden kanssa. Itse en näe ratkaisuna paluuta historiallisten kirkkojen liturgiikkaan ja muuhun senkaltaiseen kristillisyyden harjoittamiseen, koska se on mielestäni eräänlaista eskapismia.  Näin ollen on selvää, että nykyinen tilanne asettaa vakavat haasteet raamttuopetukselle; millaista sen tulisi olla - lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä? Miten säilyttää raamatullisuuden taso, jopa teologian harrastamisen ote opetuksessa, ilman että syyllistytään toisaalta vesittämiseen tai toisaalta ulkokohtaiseen teologiseen pään tiedon pänttäämiseen? Tämä kaikki toteutettuna siten, että samaan aikaan korkeatasoisen raamatullisen opetuksen kanssa säilyy sulassa sovussa henkilökohtaisuus, vuorovaikutus ja avoimuus. Mielestäni tämä on hyvin mahdollista, koska vastaus löytyy Sanasta itsestään.

If apostles can do it, we can do it.

Köyhyydestä ja kirkosta

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula pakinoi osuvasti Kirkko ja kaupunki-lehdessä. Hän tuo esille hyvin realistisella tavalla maamme valtakirkon "esineellistävän" tavan puhua köyhistä ja toimia heidän puolestaan - eikä niinkään heidän keskellään. Kontulan mukaan kirkon puhuessa köyhistä kyse on aina "heistä", ei "meistä". Toisaalta myös (Kontulan itsensä edustamat) punavihreät syyllistyvät samansuuntaiseen kohdentamiseen; heillehän "köyhät" löytyvät yleensä kolmannen maaiulman maista, eivät täältä.

Mutta totta on tuo Kontulan esittämä kritiikki köyhistä eräänlaisena kirkon hyvää tarkoittavien työntekijöiden lähtöalustana kohti parempaa uraputkea. Tämähän todettiin jo 90-luvun laman aikana ja eri toten sen jälkeen. Silloin monet köyhien auttamisessa kannuksensa hankkineet kirkon työntekijät etenivät hyvin palkattuihin kirkon, valtion tai julkisoikeudellisten yhteisöjen virkoihin. Köyhät jäivät edelleen köyhiksi ja syrjäytyneiksi, jopa velkavankeuteen konkurssiin menneiden yritystensä raunioille.

Kontulan toteamus siitä, miten monen kirkon työntekijöiden kokemus köyhyydestä on kaukaa nähtyä ja tutkimuksista luettua on kipeällä tavalla totta.

On kuitenkin jotain mitä Kontula ei tiedä. Globaalisti mitattuna kristityt muodostavat sosiaalisen alaluokan ja ovat siis köyhiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä on erityisen totta juuri niissä maissa, joissa kristinusko herätyskristillisenä liikehdintänä kasvaa koko ajan. Tarkoitan siis (länsimaiden näkökulmasta) köyhiä ja usein epäoikeudenmukaisesti hallittuja kolmannen maailman maita Aasiassa, Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa. Ajatellaan vaikka Kiinaa, jossa uudestisyntyneitten kristittyjen määrä kasvaa koko ajan huimalla vauhdilla.

Kontulan kritiikissä kulminoituu hyvin koko länsimaisen kristillisyyden perusproblematiikka; valtiokirkkojärjestelmän epäpyhä avioliitto yhteiskunnallisten valtarakenteiden kanssa. Niinpä ei ole ihme, että uudet kristityt Kiinassa eivät löydy vanhojen kirkkojen, vaan epävirallisten, maanalaisten kotiseurakuntaliikkeiden piiristä, joiden organisatorinen rakenne on verkostomainen, suhtautuminen virallisiin valtarakenteisiin vähintäänkin varauksellista ja jotka näkevät tehtävänään evankeliumin levittämisen koko maailmaan ennemmin kuin evankelikaalin populaarikulttuurin tuomisen Kiinaan.

Luulen kuitenkin, että tämä tietoisuus voisi olla liian rankka pala nieltäväksi Kontulalle ja hänen hengenheimolaisilleen. En tiedä, voin olla väärässä. Mutta eivätkö köyhät hyvin palkatuille ja akateemisesti oppineille punavihreille edusta jotain muuta kuin omakohtaisesti koettua? Esko-Juhani Tennilän poistuttua takavasemmalle ei rehellisiä duunareita ole eduskunnassa nähty juuri muualla kuin perussuomalaisten piirissä.

Lopuksi suomalainen näkökulma kristittyjen köyhyyteen: mietipä perheellistä miestä, joka kokee Jumalan kutsuvan hänet evankeliumin työhön. Käytännössä tämä tarkoittaa luopumista säännöllisestä palkkatyöstä, urakehityksestä ja monesta muusta sellaisesta, jota täällä pidetään ihmisen perusoikeutena. Tämä kun on edelleen todellisuutta erilaisten vapaiden suuntien piirissä, joilla ei ole veronkanto-oikeudella pönkitettyjä virkarakenteita suojanaan.

Radikaaliudesta

Eräs maailman turhimmista juhlista on mielestäni vappu. Muinoin vappukin oli radikaalien juhla, jolloin sanan säilä heilui milloin oikealle ja milloin vasemmalle, ja milloin mistäkin syystä. Nykyään voi aika hyvin eksyä mihin hyvänsä vapputilaisuuteen, eikä huomaa mitään eroa. Konsensuksen ottaessa vallan ja kaiken suvaitsevaisuuden nimiin vannovasta valtionuskonnosta tultua hallitseva hegemonia aito radikaalius on kuollut.

Kristillisissä piireissä radikaalius näkyy useimmiten myös tämän maailmanajan mittareilla; uhmakkuutena, huomiota herättävänä käytöksenä sekä muodikkaana tapana pyrkiä kyseenalaistamaan kaikki. Jälkimoderni aika kun ei halua kunnioittaa mitään pyhää itsestäänselvyytenä.

Miten kristillisyys voisi olla radikaalia? Voisiko siihen löytyä mitään muita kanavia kuin nuo iänikuiset tämän ajan apinoinnit, joissa puhtaasti ulkoisilla ja kehällisillä jutuilla pyritetään korostamaan radikaaliuttamme? Entä tarvitsisiko kristillisyyden sitten olla radikaalia? Eikö meidän tehtävämme kunnon kristillisinä veronmaksajina olekin vain yrittää parhaamme mukaan tehdä tästä maailmasta parempi paikka elää? Useimmiten länsimainen kristillisyys on syönyt tämän agendan kuorineen ja päivineen. Viimeinen asia, joka tulee mieleemme on yrittää keinuttaa venettä.

Ilmoitan jo keskustelun tässä vaiheessa, että minulle ei tällainen agenda riitä. Tippaakaan häpeilemättä voin sanoa, että ei se riitä Jumalan ilmoituksellekaan. Meidän missiomme henkilökohtaisen Jeesus-suhteen omaavina kristittyinä on paljon suurempi.

Itse asiassa nykypäivänä radikaaliuteen riittää hyvin se, että seuraa Jeesusta ja elää sen mukaan mitä Hän on käskenyt - eikä laita päätä pensaaseen. Sellaisessa vastavirtaan uimisessa on radikaaliutta ihan kylliksi (ainakin noin ensin alkuun). Hänen seuraamisensa on nimittäin jännittävä ja vaarallinen seikkailu. Meille on vain muodostunut typerä tapa puhua Jeesuksen seuraamisesta jonakin raskassoutuisena, ikävystyttävänä ja turvallisena tapana viettää maanpäällinen elämä tyyliin "jossainhan sekin vain on lusittava".

Tosiasiassa aito kristillisyys Jeesuksen seuraamisena ei ole milloinkaan valinnut helppoa tietä tai taipunut sovinnaisuuksien edessä. Kristuksen seurakunta ei ole milloinkaan pyrkinyt asialliseen käytökseen tai poliittiseen korrektiuteen. Jälkimodernissa tilanteessa seisoa Jumalan Sanan pohjalla on juuri radikaalia. Radikaali tarkoittaa nimittäin juurille paluuta. Näin meidänkin tulisi tehdä; palata juurillemme. Kyse on paluusta koko kristillisen ajattelun, teologian ja sitä kautta myös kulttuurimme juurille.

Mietiskelyä kolminaisuudesta 2

Edellisessä postauksessani pohdiskelin Jumalan olemusta ja Hänen ominaisuuksiaan, jotka kristillisessä teologiassa on perinteisesti puettu kolminaisuusoppiin. Tässä hieman jatkoa, joka tyämäkin pohjautuu Veli-Matti Kärkkäisen mielenkiintoiseen artikkeliin kirjassa Modernin teologian suuntauksia.

Saksalainen Wolhart Pannenberg näkee kolminaisuuden syvästi riippuvaisena toinen toisistaan. Isä on riippuvainen Pojastaan valtakuntansa tulemisen suhteen. Ajatellaanpa vaikka Psalmi 40:7-8 ja asiayhteyttä siinä, jonka Heprealaiskirjeen kirjoittaja tulkitsee viittauksena Messiaaseen (10:5-9). Sen jälkeen kun Jumala vapaasti loi maailman, on sen hallintavalta välttämätön, jotta Jumala voi olla Jumala. Siksi Isä tekee itsensä riippuvaiseksi Poikansa kuuliaisuudesta palvella valtakunnan lopullista tulemista syntiinlangenneeseen maailmaan. Valtakunnan hallintavalta on siirretty Pojalle, joka sen lopullisessa eskatologisessa täyttymyksessä antaa sen takaisin Isälle. Tästähän Paavali puhuu 1.Kor. 15:24-28:ssa ja Fil. 2:7-11:ssä. Kaikille on lopulta ilmeistä, että Hän on Jumala. Poika on samoin riippuvainen Isästä ja Hengestä ylösnousemuksessa ja sen suhteen, että Hänen väitteensä Isänsä lähettiläänä olemisesta ei ole jumalanpilkkaa.

Toinen saksalainen teologi Jürgen Moltmann ammentaa niin Lutherin ristin teologiasta kuin viime vuosisadan Jahven kärsimystä tutkineiden juutalaisten eksegeettien kirjoituksista (esim. Abraham Heschel). Isä kärsii antaessaan Poikansa kuolemaan jumalattoman maailman edestä. Poika samoin kärsii antautuessaan vapaaehtoisesti tuskaan ja kuolemaan syntiinlangenneen maailman edestä. Ristin ja ylösnousemuksen tapahtumat koskettavat syvästi myös Henkeä, joka kokee kuoleman tuoman eron käsittämättömän tuskan. Elämän Henkenä Hän myös nousee esiin ylösnousemuksessa ja toivossa. Näin koko kolmiyhteinen Jumala kärsii, eikä (Moltmannin mukaan) kärsimyksen motiivina ole vihaisen Jumalan lepyttäminen. Motiivina on rakkauteen perustuva tarve jakaa tuska ja antautua kärsivän asemaan.

Niinpä tässä syntiinlangenneessa ja sen seurausten vaikutuspiirissä elävässä maailmassa kärsimys on välttämättömyys heti kun aletaan puhua Jumalasta rakkautena. Moltmanin mukaan Jumala, joka ei olisi valmis kärsimään, on huonompi kuin rakastava vanhempi, joka on valmis uhrautumaan kärsivän lapsensa puolesta. Niin luomista kuin lunastustakin ajatellen rakkauteen kuuluu aina tarve rakastaa ja saada kokea myös vastarakkautta. Maailman luominenkin oli tämän ajattelun mukaan välttämättömyys, jos halutaan pitää kiinni siitä, että Jumala on rakkaus. Jumala loi maailman - ja ennen kaikkea ihmisen! - saadakseen olla rakastavassa vuorovaikutussuhteessa luotujensa kanssa. Voidaan siis sanoa, että sama rakkauden motiivi ohjaa myös Jumalan lunastustyötä historiassa halki Israelin kansan vaiheiden, Jeesuksen maanpäällisen elämän, jatkuen aina nykyiseen seurakunnan aikaan asti, ulottuen lopulta yli sen taivaalliseen Jerusalemiin asti. Jumala haluaa palauttaa syntiinlangenneen ihmiskunnan ja maailman takaisin häiriintymättömään yhteyteen itsensä kanssa.

Moltmann omaksuu itäisten kirkkojen traditiosta käsitteen perichoresis eli molemminpuolinen yhteenkuuluvuus. Sen mukaan kolmiyhteyden persoonat "läpäisevät" toisensa ja ovat erottamattomassa yhteydessä toisiina menettämättä silti persoonallisia erojaan. Hänen mukaansa valtakunnan eskatologinen täyttymys on sitä, että Jumalan ykseyskin täydellistyy, kun Hänen pelastussuunnitelmansa päättyy niin, että Hänen läsnäolonsa on täydellisesti hallitsevassa asemassa universumissa. Kaikki on tällöin Jumalassa ja Jumala on kaikki kaikessa, kuten Paavali kirjoittaa 1.Kor. 15. luvussa. Ihmisen näkökulmasta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Jumala tulee tulevaisuudessa kohtaamaan uudeksi luomansa maailman ja asettuu asumaan läheisessä vuorovaikutuksessa sen kanssa (ks. Ilm. 21:1-3).

Eräs uskovien yhteyttä (eli seurakuntaa) koskeva pointti Moltmannin teologiassa on hänen "sosiaalinen kritiikkinsä". Hänen mukaansa perimmäinen syy niin yhteisöjen kuin yhteiskunnankin hierarkkiseen rakenteeseen on vääristynyt kuva kolminaisuuden sisäisistä suhteista. Kolminaisuuden ymmärtäminen jyrkän hierarkkiseksi johtaa väistmättä vallankäytön ja alistamisen hyväksymiseen, jopa sen "pyhittämiseen". Tämän harhaanmenon Moltmann sanoo koskevan yhtä lailla kristillisiä yhteisöjä. (Joku toinen voisi sanoa sen koskevan nimenomaan kristillisiä yhteisöjä.)

Tämä on mielenkiintoinen ajatus, joskin se aavistuksenomaisesti tuoksahtaa oletettuun vääristyneeseen vallankäyttöön historiassa pettyneeltä postmodernilta ajattelulta. Joka tapauksessa sitä sietää hieman maistella ja mutustella. Eivätkö kolminaisuuden persoonatkin kommunikoi rakkaudessa niin, että rakkaus on ensisijainen motiivi niin pelastussuunnitelmalle, kuuliaisuudelle kuin antautumisellekin, kuten edellä Psalmin 40 ja sen heprealaiskristillisestä tulkinnasta, "jumalallisesta dialogista" nähtiin?

Käytännön kysymys, joka tältä pohjalta nousee, kuuluu: millaisia arvoja ja käytäntöjä tämä tarkoittaa seurakunnan johtamista, elämää ja toimimista ajatellen? Moltmannin itsensä ihanteena on tasavertaisten persoonien yhteys yhteisössä, jonka hän uskoo perustuvan taivaallisen kommuunion esikuvaan. Kuuliaisuus ja alamaisuus, jopa alistuminen nousevat rakkauden motiivista. Johtajuus ei myöskään tällöin perustu enää asemaan tai statukseen, vaan rakkauteen.

Yhteisöjen rakenne ja elämä heijastelevat siis aina taustalla olevaa käsitystä hengellisestä todellisuudesta, erityisesti käsitystä Jumalasta itsestään. Käytännössä hierarkkinen käsitys Jumalasta johtaa hierarkkian ja alistussuhteiden oikeuttamiseen, tasa-arvoinen ja rakkauteen perustuva käsitys taas toisenlaiseen malliin. Näin kaikesta teologiasta löytyy aina suora linja käytännön elämään yhteisöllisellä tasolla. Tämä asioiden työstäminen voi parhaimmillaan auttaa meitä korjaamaan kristillisten yhteisöjen piirissä ilmeneviä vääristymiä, epäoikeutettuja valtarakennelmia ja muuta epäoikeudenmukaisuutta.

Tämä on kipeä asia omana aikanamme, kun moni yhteisö kärsii kovasta johtajuudesta, jossa vallankäytöllä pönkitetään epäraamatullista hierarkkiaa. Näin voi käydä yhtä hyvin jo perinteisesti hierakkisesti organisoituneen laitoskirkon kuin sellaisen vapaan kristillisen yhteisön piirissä, jossa vastaava kehitys on vasta aluillaan, mutta vauhti sitäkin nopeampaa. Molemmat mallit ovat yhtä kaukana uusitestamentillisen seurakunnan rakenteesta, jossa Kristus on pää ja me jäseniä Hänen ruumiissaan ja sitä kautta myös toinen toisemme jäseniä (1.Kor. 12:12 ja Room. 12:4-5).

Luulen, että tämän opetteleminen - elää jäsenenä Kristuksen ruumiissa - on tänä aikana eräs suurimpia haasteita länsimaiselle kristillisyydelle. Yhteisöllisyyden tarve on suuri, mutta siihen vastaaminen raamatullisella tavalla edellyttää epäraamatullisten rakenteiden, arvojen ja käytäntöjen purkamista.

Mietiskelyä kolminaisuudesta 1

En tiedä onko se omalle modernin jälkeiselle ajallemme tyypillistä, kun aina silloin tällöin törmää tunnustaviin kristittyihin, jotka kuullessaan puhuttavan kolminaisuudesta jotenkin epäilevästi hiljenevät, kurtistavat kulmiaan ja eri tavoin (niin verbaalisti kuin non-verbaalistikin) tuovat esille epäilynsä kolminaisuusopin raamatullisuudesta. Kolminaisuusoppi kun ei ole juutalaista perua, vaan sen nähdään olevan konstantinolaisen paradigman myötä syntynyt kirkollinen lisäoppi. Jeesuksen maininta kastamisesta "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" Matteuksen evankeliumin lopulla ei tuota ongelmia - ainahan näet voidaan vedota alkutekstin väärennöksiin, jälkeenpäin tehtyihin lisäyksiin ja loppupelissä vaikka mihin kirkkopoliittiseen vallankäyttöön. Hyvin tyypillistä postmodernia ajattelua siis.

Totta on, että trinitaarista teologiaa eli oppia kolminaisuudesta ei sellaisenaan löydä Raamatusta, sen ilmenemismuodot sensijaan kyllä. Kun kysymme millaisena Jumala ilmoittaa itsensä Raamatussa, löydämme sieltä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen - emme esim. vettä, äitiä tai leijonaa. On sanottu, että jos haluat nähdä Kolminaisuuden, niin mene Joradanille. Tällä luonnollisesti viitataan evankeliumien alkuluvuissa kerrottuun Jeesuksen kasteeseen.

Kun Jumala ilmoittaa itsensä, Hän ilmoittaa itsensä oman itsensä kautta ja silloin Hän ilmoittaa itsensä. Tässä Karl Barthin ajatuksessa on syvä viisaus. Barth vierasti persoona-termin käyttöä ja puhui mieluummin Jumalan olemisen muodosta. Käytännössä siis Jumala ilmoittaa itsensä ihmiskunnalle nimenomaan Jeesuksen kautta, josta Pyhä Henki todistaa ja jota Henki kirkastaa. Ehkä onkin siis parempi puhua muuttumattomista tavoista identifioida elävä Jumala. Isä, Poika ja Pyhä Henki eivät ole vaihdettavissa olevia symboleita tai nimityksiä, vaan erisnimiä, joista luopuminen - ja siirtyminen puhumaan esim. feminiinisestä Äiti-Jumalasta - johtaa poikkeamiseen pois Raamatusta. Näiden erisnimien - Isä, Poika ja Pyhä Henki - takana ei nimittäin ole mitään muuta "jumalaa" Jumalan takana, vaan tällaisena Jumala ilmoittaa itsensä. Kyse ei myöskään ole vain siitä, että Jumala nyt vain haluaa (ikään kuin "sattumalta" tai "kulttuurisesti relevantilla tavalla") ilmoittaa itsensä näin, vaan sellainen Hän on.

Se, että se monelle tavalliselle kristitylle (tai juutalaiselle) kolminaisuusoppi on vaikeaselkoinen mysteeri tai että moni teologi kokee sen äärellä turhautumista, ei tee siitä sen epäraamatullisempaa. Ehkä meidän on hyvä hyväksyä se, että on olemassa uskomisen arvoisia totuuksia, vaikka ne eivät olisikaan välittömästi käytäntöön sovellettavissa. Kuitenkin kolminaisuusopista löytyy myös hyvin käytännöllinen näkökulma ajatellen niin oppia ihmisestä kuin oppia seurakunnastakin ja sen luonteesta ja toiminnasta.

Käsite, jolla varhaisen seurakunnan ja myöhemmin etenkin idän kirkon teologiassa kuvattiin jumalallista elämää, on koinonia. Termillä on monta käännösvastinetta: yhteys, yhteenkuuluvuus, keskinäinen jakaminen, yhteisöllisyys. Tältä pohjalta kreikkalainen metropoliitta John Zizioulas (v. 1985) puhuu koinoniasta Jumalan olemassaolon ensisijaisena olomuotona. Jumala itse - Isä, Poika ja Pyhä Henki - on koinonia, yhteisö. Toisin sanoen kolminaisuus ei suinkaan ole jokin jälkeenpäin tehty lisäys yksijumalaisuuteen, vaan nimenomaan Jumalan ilmoitukseen perustuva ensisijainen väite Jumalasta. Näinhän Uusi testamentti näyttää asian ymmärtävän puhuessaan Vanhassa testamentissa ilmoitetusta Jumalasta Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.

Tältä pohjalta näemme myös, miten seurakunnan tulee elää ja toimia - tai miten se elää ja toimii Hengen vaikutuksesta. Zizioulaksen jatkoväite nimittäin on, että yhteisöllisyys ja vuorovaikutuksellisuus määrittelevät kaikkea persoonallista olemista. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi tässäkin suhteessa. Ero postmodernin yksilökeskeisyyden ja elävän persoonallisuuden välillä tulee selväksi; edellinen edustaa eristäytyneisyyttä ja vajavaisuutta, jälkimmäinen taas todellista olemisen muotoa. Zizisoulaksen mukaan kristityksi tuleminen merkitsee siirtymistä "biologisesta individualismista" "ekklesiaaliseen persoonalliseen elämään". Seurakunta on persoonien yhteys, koska siinä persoonat ovat suhteessa Jumalaan ja toisiinsa.

Tämä näkemys perustuu vahvasti raamatulliseen kuvaan Jumalasta Kolmiyhteytenä, jonka Persoonat ovat aktiivisessa ja rakastavassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Se myös haastaa terveellä tavalla niin messiaskompleksisen "minä yksin olen valittu pyhä jäännös"-hypetyksen kuin "metsä on kirkkoni, jossa yksin uskon niin kuin haluan, enkä niinkuin kirkko tai Raamattu opettaa"-ajattelun. Se tuo syvällisellä tavalla esille raamatullisen idean seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka jäseniä olemme ja jossa yhteydessä myös elämme, jopa niin että olemme syvästi riippuvaisia toisistamme.

------------

Modernin teologian suuntauksia (toim. Olli-Pekka Vainio ja Lauri Kemppainen), s. 84 Veli-Matti Kärkkäisen artikkeli Trinitaarinen teologia