Saksalainen Wolhart Pannenberg näkee kolminaisuuden syvästi riippuvaisena toinen toisistaan. Isä on riippuvainen Pojastaan valtakuntansa tulemisen suhteen. Ajatellaanpa vaikka Psalmi 40:7-8 ja asiayhteyttä siinä, jonka Heprealaiskirjeen kirjoittaja tulkitsee viittauksena Messiaaseen (10:5-9). Sen jälkeen kun Jumala vapaasti loi maailman, on sen hallintavalta välttämätön, jotta Jumala voi olla Jumala. Siksi Isä tekee itsensä riippuvaiseksi Poikansa kuuliaisuudesta palvella valtakunnan lopullista tulemista syntiinlangenneeseen maailmaan. Valtakunnan hallintavalta on siirretty Pojalle, joka sen lopullisessa eskatologisessa täyttymyksessä antaa sen takaisin Isälle. Tästähän Paavali puhuu 1.Kor. 15:24-28:ssa ja Fil. 2:7-11:ssä. Kaikille on lopulta ilmeistä, että Hän on Jumala. Poika on samoin riippuvainen Isästä ja Hengestä ylösnousemuksessa ja sen suhteen, että Hänen väitteensä Isänsä lähettiläänä olemisesta ei ole jumalanpilkkaa.
Toinen saksalainen teologi Jürgen Moltmann ammentaa niin Lutherin ristin teologiasta kuin viime vuosisadan Jahven kärsimystä tutkineiden juutalaisten eksegeettien kirjoituksista (esim. Abraham Heschel). Isä kärsii antaessaan Poikansa kuolemaan jumalattoman maailman edestä. Poika samoin kärsii antautuessaan vapaaehtoisesti tuskaan ja kuolemaan syntiinlangenneen maailman edestä. Ristin ja ylösnousemuksen tapahtumat koskettavat syvästi myös Henkeä, joka kokee kuoleman tuoman eron käsittämättömän tuskan. Elämän Henkenä Hän myös nousee esiin ylösnousemuksessa ja toivossa. Näin koko kolmiyhteinen Jumala kärsii, eikä (Moltmannin mukaan) kärsimyksen motiivina ole vihaisen Jumalan lepyttäminen. Motiivina on rakkauteen perustuva tarve jakaa tuska ja antautua kärsivän asemaan.
Niinpä tässä syntiinlangenneessa ja sen seurausten vaikutuspiirissä elävässä maailmassa kärsimys on välttämättömyys heti kun aletaan puhua Jumalasta rakkautena. Moltmanin mukaan Jumala, joka ei olisi valmis kärsimään, on huonompi kuin rakastava vanhempi, joka on valmis uhrautumaan kärsivän lapsensa puolesta. Niin luomista kuin lunastustakin ajatellen rakkauteen kuuluu aina tarve rakastaa ja saada kokea myös vastarakkautta. Maailman luominenkin oli tämän ajattelun mukaan välttämättömyys, jos halutaan pitää kiinni siitä, että Jumala on rakkaus. Jumala loi maailman - ja ennen kaikkea ihmisen! - saadakseen olla rakastavassa vuorovaikutussuhteessa luotujensa kanssa. Voidaan siis sanoa, että sama rakkauden motiivi ohjaa myös Jumalan lunastustyötä historiassa halki Israelin kansan vaiheiden, Jeesuksen maanpäällisen elämän, jatkuen aina nykyiseen seurakunnan aikaan asti, ulottuen lopulta yli sen taivaalliseen Jerusalemiin asti. Jumala haluaa palauttaa syntiinlangenneen ihmiskunnan ja maailman takaisin häiriintymättömään yhteyteen itsensä kanssa.
Moltmann omaksuu itäisten kirkkojen traditiosta käsitteen perichoresis eli molemminpuolinen yhteenkuuluvuus. Sen mukaan kolmiyhteyden persoonat "läpäisevät" toisensa ja ovat erottamattomassa yhteydessä toisiina menettämättä silti persoonallisia erojaan. Hänen mukaansa valtakunnan eskatologinen täyttymys on sitä, että Jumalan ykseyskin täydellistyy, kun Hänen pelastussuunnitelmansa päättyy niin, että Hänen läsnäolonsa on täydellisesti hallitsevassa asemassa universumissa. Kaikki on tällöin Jumalassa ja Jumala on kaikki kaikessa, kuten Paavali kirjoittaa 1.Kor. 15. luvussa. Ihmisen näkökulmasta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Jumala tulee tulevaisuudessa kohtaamaan uudeksi luomansa maailman ja asettuu asumaan läheisessä vuorovaikutuksessa sen kanssa (ks. Ilm. 21:1-3).
Eräs uskovien yhteyttä (eli seurakuntaa) koskeva pointti Moltmannin teologiassa on hänen "sosiaalinen kritiikkinsä". Hänen mukaansa perimmäinen syy niin yhteisöjen kuin yhteiskunnankin hierarkkiseen rakenteeseen on vääristynyt kuva kolminaisuuden sisäisistä suhteista. Kolminaisuuden ymmärtäminen jyrkän hierarkkiseksi johtaa väistmättä vallankäytön ja alistamisen hyväksymiseen, jopa sen "pyhittämiseen". Tämän harhaanmenon Moltmann sanoo koskevan yhtä lailla kristillisiä yhteisöjä. (Joku toinen voisi sanoa sen koskevan nimenomaan kristillisiä yhteisöjä.)
Tämä on mielenkiintoinen ajatus, joskin se aavistuksenomaisesti tuoksahtaa oletettuun vääristyneeseen vallankäyttöön historiassa pettyneeltä postmodernilta ajattelulta. Joka tapauksessa sitä sietää hieman maistella ja mutustella. Eivätkö kolminaisuuden persoonatkin kommunikoi rakkaudessa niin, että rakkaus on ensisijainen motiivi niin pelastussuunnitelmalle, kuuliaisuudelle kuin antautumisellekin, kuten edellä Psalmin 40 ja sen heprealaiskristillisestä tulkinnasta, "jumalallisesta dialogista" nähtiin?
Käytännön kysymys, joka tältä pohjalta nousee, kuuluu: millaisia arvoja ja käytäntöjä tämä tarkoittaa seurakunnan johtamista, elämää ja toimimista ajatellen? Moltmannin itsensä ihanteena on tasavertaisten persoonien yhteys yhteisössä, jonka hän uskoo perustuvan taivaallisen kommuunion esikuvaan. Kuuliaisuus ja alamaisuus, jopa alistuminen nousevat rakkauden motiivista. Johtajuus ei myöskään tällöin perustu enää asemaan tai statukseen, vaan rakkauteen.
Yhteisöjen rakenne ja elämä heijastelevat siis aina taustalla olevaa käsitystä hengellisestä todellisuudesta, erityisesti käsitystä Jumalasta itsestään. Käytännössä hierarkkinen käsitys Jumalasta johtaa hierarkkian ja alistussuhteiden oikeuttamiseen, tasa-arvoinen ja rakkauteen perustuva käsitys taas toisenlaiseen malliin. Näin kaikesta teologiasta löytyy aina suora linja käytännön elämään yhteisöllisellä tasolla. Tämä asioiden työstäminen voi parhaimmillaan auttaa meitä korjaamaan kristillisten yhteisöjen piirissä ilmeneviä vääristymiä, epäoikeutettuja valtarakennelmia ja muuta epäoikeudenmukaisuutta.
Tämä on kipeä asia omana aikanamme, kun moni yhteisö kärsii kovasta johtajuudesta, jossa vallankäytöllä pönkitetään epäraamatullista hierarkkiaa. Näin voi käydä yhtä hyvin jo perinteisesti hierakkisesti organisoituneen laitoskirkon kuin sellaisen vapaan kristillisen yhteisön piirissä, jossa vastaava kehitys on vasta aluillaan, mutta vauhti sitäkin nopeampaa. Molemmat mallit ovat yhtä kaukana uusitestamentillisen seurakunnan rakenteesta, jossa Kristus on pää ja me jäseniä Hänen ruumiissaan ja sitä kautta myös toinen toisemme jäseniä (1.Kor. 12:12 ja Room. 12:4-5).
Luulen, että tämän opetteleminen - elää jäsenenä Kristuksen ruumiissa - on tänä aikana eräs suurimpia haasteita länsimaiselle kristillisyydelle. Yhteisöllisyyden tarve on suuri, mutta siihen vastaaminen raamatullisella tavalla edellyttää epäraamatullisten rakenteiden, arvojen ja käytäntöjen purkamista.
No comments:
Post a Comment