Kristillisyydestä

Huomaan nykyään yhä useammin olevani tilanteessa, jossa tunnustavat kristityt, jotka ottavat asiansa vakavasti, joko yksin tein hylkäävät tai vähintäänkin suhtautuvat hyvin kriittisesti sanan "kristillisyys" käyttöön kuvaamaan raamatullista uskoa, oppia ja elämää. Ymmärrän hyvin, että paineet sen käytöstä luopumiseen liittyvät tähän yleismaailmalliseen irtiottoon konstantinolaisesta paradigmasta. Monet tunnustavat kristityt kokevat välttämättömäksi purkaa konstantinolaisen käänteen seurauksia - ainakin siinä määrin, kuin se on yksityiselle ihmiselle mahdollista. Kristinuskon länsimaisen muodon rapautuessa perinteisesti kristillisen kulttuurihegemonian piirissä olleissa kirkoissa ja maissa (esim. täällä Suomessa), tuossa Rooman "ensimmäisen kristityn keisarin" päätöksessä 300-luvulla jKr. ensin hyväksyä, sitten virallistaa kristinusko ja lopulta tehdä siitä ainoa suvaittu uskonnonharjoittamisen muoto, nähdään enemmän kielteisiä kuin myönteisiä puolia. Poikkeuksen tekevät ne tahot (esim. Suomen luterilaisten piirissä), jotka edelleen haikailevat tuon kadotetun maailmanajan pariin ja sen autuaiden privilegioiden piiriin. Muut kristilliset piirit lienevät viimeistään 2010-luvulle tultaessa hyväksyneen realiteetit ja - kuka syvällisemmin, kuka vastahakoisemmin - sisäistäneen uuden missiologisen tilanteen syntymisen.

Tämä vanhasta paradigmasta luopuminen on joissain piireissä johtanut juutalaisuuden harrastamisen uuteen nousuun. Juutalaisuudessa - ehkä jopa siinäkin valtavirrassa, joka ei Jeshuaa Messiaaksi tunnusta - nähdään ratkaisu ylipäätään kaikkeen nykykristillisyyttä vaivaavaan ponnettomuuteen. Ajatellaan, että lähtökohtaisesti juutalaisuus on aitoa ja perinteinen kristillisyys epäaitoa, ts. poliittisesti turmeltunutta vallankäyttöä ja maailman kanssa epäpyhän liiton tehnyttä luopumusta. Monessa kohtaa länsimaiden kirkkohistoriassa nämä syytökset ovatkin oikeutettuja, mutta ne eivät kuitenkaan tee mitenkään oikeutta historian koko kuvalle. Kautta koko 2000-vuotisen länsimaisen kirkkohistorian on aina ollut myös toisinajattelevien vapaiden kristittyjen joukko, joka ei toisaalta suudellut paavin sormusta, mutta ei toisaalta myöskään tarvinnut Jerusalemin tai sen perillisten hyväksyntää omalle olemassaololleen. He olivat ja ovat sen uusitestamentillisen uskon perillisiä, jossa ihmisen kysymyksiin tarjotaan vastaukseksi Ylösnoussut Jeesus, eikä mitään muuta - ei lakia, eikä sapattia, ympärileikkauksesta puhumattakaan. Näin menetteli apostoli Paavali, joka kommunikoi ilosanoman Herrasta Jeesuksesta tuon ajan pakanalliselle ympäristölleen koinee-kreikan yleiskielellä.

Kuntelin hiljattain mielenkiintoisen laulun Anabaptisti, joka kertoo uskonpuhdistuksen ajan Keski-Euroopan kastajaliikkeen johtohahmosta, teol. tri ja professori Balthasar Hubmaierista (1480-1528). Hän maksoi uskostaan hengellään, kun hänet poltettiin roviolla torilla Wienissä. Hänen vaimonsa Elisabeth kehotti häntä pysymään uskossaan lujana. Kolme päivää myöhemmin hänen kaulaansa sidottiin kivi ja hänet hukutettiin, mikä oli tuolloin yleinen tapa rangaista "uudestikastajia". Laulu kertoo useita esimerkkejä näiden vapaiden kristittyjen kohtaloista niin katolisten, luterilaisten kuin reformoitujenkin kristittyjen käsissä. Lyhyesti sanottuna: nämä kristityt ovat minun hengellisiä esi-isiäni ja -äitejäni.

Toisaalta voimme tänään nähdä juuri näiden samaisten tunnustavien kristittyjen piirissä Raamatun sanallisen ilmoituksen vesittymistä, kun yhä useammin kyse ei enää olekaan totuudesta, vaan siitä, miten kulloinkin haluamme tulkita Raamattua ja millaisessa valossa haluamme nähdä asiat. Emme etsi enää niinkään sitä, mitä Kirjoitukset itsessään sanovat, vaan sitä, löytyykö "näistä teksteistä" jotain tukea meidän ajattelullemme, suunnitelmillemme ja käytännöillemme. Yhtä ainoaa yleispätevää totuutta ei näin enää olekaan, kun yllättävän moni tunnustavakin kristitty käytännössä elää uskonnollisen moniarvoisuuden hyväksyen.  Kyse on tällöin aina vain jonkun kirkkokunnan opista tai traditiosta. Opilliset kysymykset ovat ikäänkuin kunkin uskonnollisen yhteisön omia sisäisiä asioita vähän niin kuin se, mitä jokin valtio tekee jonkun etnisen tai muun vähemmistönsä kanssa, on ko. valtion oma sisäinen asia, joka ei kuulu ulkopuolisille. Niinpä jonkun vapaan suunnan piirissä saatetaan suitsia tai jopa kokonaan kieltää evl. kirkkoon kohdistuva kritiikki yleisin kirkkopoliittisin perustein. Konsensus ja jopa taloudelliset prioriteetit jyräävät totuuden monessa uskonnollisessa yhteisössä nykyisin.

Kun opiskelin nuorena kristittynä miehenä (1970-luvulla) Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa, eräs opettajistani, vanha rovasti Martti Häkkinen korosti usein opetuksessaan raamatullisen linjan ja siinä pysymisen merkitystä; tuli pitää kiinni Raamatun Sanasta, julistaa sitä tinkimättömästi - ja kärsiä seuraukset. Siinä kaikui kirkollisen protestiliikkeen pasuunan ääni selvänä. Miten meidän linjamme on muuttunut vuosi(kymmeni)en saatossa? Olemmeko menettäneet uskomme yleisiin, absoluuttisiin totuuksiin, jotka löytyvät Raamatusta? Mitä on tapahtunut, kun linjamme hengellisessä työssä muuttuu koko ajan (tai ainakin pikku hiljaa) niin, että se, mitä ei hyväksytty parikymmentä vuotta sitten, on nyt normi tai ainakin nouseva trendi? Onko raja tämän maailman ja Jumalan seurakunnan välillä kuroutumassa umpeen? Meidän on hyvä muistuttaa itsellemme ja toinen toisellemme, että trendikkyys ja muodissa oleminen eivät pelasta ketään.

Mieleen nousee siis - ja jonkun mielestä väistämättä - kysymys, tulisiko termi  "kristillisyys" sitten kokonaan hylätä vai ehkä (vain) pyrkiä määrittelemään uudelleen? Entä mitä vaihtoehtoisia termejä olisi tarjolla? Jeesus-usko, usko, hengellisyys, raamatullinen kristinusko, perinteinen kristinuskon muoto...?

Entä palaaminen kristitty-sanan alkuperäiseen merkitykseen? Antiokia, tuo länsimaihin kurottautuvan apostoliuden pesäpaikka oli se, missä Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisenä alettiin kutsua pilkkanimellä "kristityt" eli "kristuslaiset". Itse löydän itseni sangen usein tilanteesta, jossa minun on ikään kuin avattava ja selvästi määriteltävä nuo termit niille, joiden kanssa keskustelen. Toisaalta se vaiva on hyvä nähdä, koska se avaa ovet monelle hedelmälliselle keskustelulle.

Neil Cole kirjoittaa kirjassaan Orgaaninen seurakunta siitä, miten meidän tulee nostaa rima ylös sen suhteen, mitä on olla opetuslapsi. Tässä suhteessa sanat "kristillisyys" ja "kristitty" ovat ilman muuta kärsineet inflaation ja niiden merkitys on vesittynyt. Mutta en tiedä, onko oikea ratkaisu sitten kokonaan hylätä nuo termit. Samaan hengenvetoon Cole nimittäin puhuu siitä, miten rima tulisi laskea alas sen suhteen, mitä on olla seurakunta. Uskonnollisuudesta, sen orientaatiosta, (joka yleensä liittyy vain ihmisen ulkonaisen olemuksen ja käyttäytymisen tarkastelemiseen), sen tavoista, (jotka yleensä noudattelevat tiettyjä käskyjä ja kieltoja) ja sen arvoista, (jotka pönkittävät ulkoista hurskautta), luopuminen voi olla meille kristityille parasta mahdollista parannuksen tekoa. Seurakunta ei ole käsin tehty, vaan ihmisten muodostama hengellinen temppeli.