Virtanen istui kakkosdivarin futismatsissa, tällä kertaa katetun katsomon puolella, kun oli niin sateista. Normaalisti hän viihtyi paremmin aurinkokatsomon puolella, mutta nyt asetti keli omat rajoituksensa. No, olihan täällä paremmat istuimet ja ympärillä ottelutolkulla paikallista futistietämystä, kun monet entiset sarjajyrät, valmentajat ja muut seura-aktivit tykkäsivät istuskella täällä puolella. Miten sitä sanottiinkaan? Että parhaat valmentajat ja pelaajat istuvat aina katsomon puolella. Ehkäpä juuri sen tähden hän viihtyi paremmin ns. tavallisen kansan keskellä.
Peli sinällään oli viihdyttävä, mutta vaikea kotijoukkueelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, totesi Virtasen kahdeksankymppinen isäukko usein näitä matseja katsellessaan. Vastustaja roikkui sarjataulukossa viimeisenä ja kotijoukkue toisena, joten asetelmat otteluun olivat selvät. Ehkä juuri se tekikin matsista niin vaikean kotijoukkueelle, jossa monia Virtasellekin tuttuja nuoria miehiä pelasi. Kotijoukkue ei nimittäin meinannut millään saada aikaiseksi maalia, vaikka poikkipuut kolisivat ja pallot viuhuivat ohi pystytolppien - väärältä puolelta. Vastustajan siilipuolustus kun piti kuin pitikin ja sitten kävi niin kuin niin kovin usein tällaisissa matseissa käy. Nopean vastahyökkäyksen päätteeksi vierasjoukkue onnistui ujuttamaan pallon lähes toimettomana muuten seisseen kotijoukkueen maalivahdin taakse. Tämän jäädessä harmistuneena potkimaan maalitolppaa vierasjoukkue kokoontui juhlimaan maalia.
Tämän jälkeen paine vierasjoukkueen maalilla kasvoi entisestään. Kulmurit, sivurajaheitot ja vapaapotkut seurasivat toisiaan ja näytti olevan vain ajan kysymys, kunnes kotijoukkue saisi värkätyksi ensin tasurin ja sitten voittomaalin. Peliä oli jäljellä varttitunti kun kotijoukkueella oli taas kulmapotkutilanne hyökkäyspään oikeasta kulmasta. Tämäkin tilanne missattiin niin kotiyleisön, vaihtopenkin kuin kenttäpelaajienkin harmiksi ja taas vierasjoukkue näytti olevan lähempänä arvokkaita kolmea sarjapistettä. Jälkitilanteessa eräs kotijoukkueen nuori pelaaja sitten ylireagoi harmistustaan ja tönäisi voimakkaasti vierasjoukkuueen puolustajaa seurauksena suora punainen kortti ja ulosajo.
- Katos mitä nyt seuraa, Virtanen tokaisi vieressään istuvalle puolitutulle kaverille. Tämä oli näitä futismatsin kairoshetkiä, jolloin ottelun suunta ja painopiste voisi kääntyä mihin suuntaan hyvänsä. Erittäin opettavaisia hetkiä seurata syrjästä.
Ulosajettu pelaaja lähti kävelemään pää painuneena kohti omaa vaihtopenkkiä. Kotijoukkueen valmentajasta näki hyvin mitä tämän päässä liikkui kun hän seurasi tilannetta. Varmasti teki mieli antaa palautetta hölmösti käyttäytyneelle pelaajalle, jonka takia koko muu joukkue kärsi. Virtanen tunsi sympatiaa valkkua kohtaan, koska tiesi kotijoukkueessa olevan monia nuoria, nopeasti kehittyviä pelaajia, joilla oli kuitenkin liian iso ego, eivätkä hermot aina pysyneet kontrollissa.
- Pitäisköhän sille antaa nyt vähän palautetta? arveli eräs lähellä istuva kotiseuran toimihenkilö.
- En usko, että kannattaa. Luulen, että hän saa ihan tarpeeksi palautetta pelin jälkeen kopissa. Virtanen totesi yskantaan.
Kotijoukkueen valmentaja ei mitenkään reagoinut ulosajettuun pelaajaan (mikä ehkä olikin riittävä rangaistus tuossa tilanteessa), vaan keskittyi antamaan ohjeita muulle joukkueelle, erityisesti puolustajille. Nyt piti pitää pää kylmänä ja keskittyä omaan peliin, kuten futislatinan alkeissa kuuluu sanoa.
No, loppujen lopuksi peli päättyi tasapeliin 1-1, kun eräs toinen nuori lupaus sai tasoitettua pelin minuutti ennen täyttä peliaikaa. Eli kaikki poistuivat paikalta jotakuinkin tyytyväisinä, olihan nähty ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita”. Kotimatkalla Virtanen ei voinut olla miettimättä, miten homma etenisi tämän jälkeen. Virtanen arvosti kotijoukkueen valmentajaa, joka oli hienosti osannut hillitä itsensä ja keskittyä olennaiseen. Johtaminen tiukoissa tilanteissa, kovan hermopaineen alla toi esille johtajan ja valmentajan todellisen laadun ja luonnon. Palautteen antamiselle oli hyvä antaa oma aikansa ja paikkansa, eikä sitä saanut tehdä suutuspäissään ja kaikkien kuullen. Katsomosta poistuessaan Virtanen kuuli jonkun kotiseuran kannattajista sanovan jotain ”pojan ottamisesta luokalle”, tarkoittaen kopissa tapahtuvaa valmentajan isällistä puhuttelua kotijoukkueen kuumakallelle.
Kotitietä ajellessaan Virtanen ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan tilannetta kotijoukkueen pukukopissa. Oppirahat olisi maksettava ja kukko joskus kynittävä, jotta nuoresta höyrypäästä saataisiin jalostettua hyvä pelimies, joka ei vähästä hätkähdä ja jonka hermo tiukassa paikassa pitää. Samaan aikaan Virtasen mieleen nousi muuan tapahtuma, jota ajatellessa nyt saattoi jo hymyillä, mutta joka silloin, noin 35 vuotta sitten oli ollut kova paikka. Silloin myös Virtanen ”oli otettu luokalle”.
Virtanen oli ollut nuori uskonveli, innokas ja palava niin että rätisi ja kipinät lentelivät ympärille, noin kuvaannollisesti puhuen. Eikä se nyt kaikki aina niin vertauskuvallistakaan ollut, vaan monet aidosti innostuivat uskonasioista ja kiinnostuivat Jumalasta Virtasen ja kumppaneiden palavuuden takia. He olivat karismaattisia niin Uuden testamentin tarkoittamassa mielessä kuin muutenkin persoonaltaan, mikä näkyi heidän ympärillään parveilevien uskonsisarten lukumäärässä. Heillä oli valtava intoa lukea Raamattua ja rukoilla ja heidän evankelioimisintonsa oli vaikuttavaa. Heillä oli vilpitön usko siihen, että Jeesus tulisi hyvin pian ja jo tämän sukupolven aikana koko maailma voitettaisiin Kristukselle.
Kuitenkin samaan aikaan tuohon Virtasen & co touhuun liittyi paljon lihallista mieltä, oman itsensä korottamista ja hengellistä ylpeyttä. He kuvittelivat olevansa valiojoukko, ”the chosen ones” ja maan nuorten hengellinen eliitti. Monet jopa myönsivät suoraan tämän olevan asiantila ja pitivät oikeutenaan ja velvollisuutenaan aina tilanteen tarjoutuessa ojentaa muita, mielestään vähemmän palavia uskonveljiä ja –sisaria.
Virtanen oli tuohon aikaan erään raamattukoulun kevätkurssilla ja jo lyhyessä ajassa kerännyt siellä mainetta lupaavana voimaveljenä (tämä noin hengellisesti ymmärrettynä). Hän suhtautui myös hyvin kriittisesti raamattukoulun hengelliseen perintöön ja piti sitä aika paljon, jos ei nyt kuolleena, niin ainakin ”vanhana viininä”. Tämän näkemyksensä Virtanen usein sen kummemmin miettimättä toi esille, varsinkin omille opetuslapsilleen, joita oli lyhyessä ajassa kerännyt raamattukoululaisten joukosta. Erään viikoittaisen iltatilaisuuden jälkeen Virtasen eteen sitten oli yllättäen istunut eräs raamattukoulun opettajista, tuolloin nelissäkymmenissä ollut mies, joka muitta mutkitta oli kysynyt Virtaselta tiukasti:
- Miksi sinussa on tuo vastahenki?
Kysymys oli kerta kaikkiaan saanut Virtaselta jauhot suuhun ja lyönyt jalat alta (ei siinä perinteisessä karismaattisessa mielessä, vaan ennen kaikkea henkisesti). Hän joutuikin nyt ensimmäistä kertaa perustelemaan omia näkemyksiään ja asenteitaan jollekulle sellaiselle, jonka hengellinen kasvu ja arvovalta tuntuivatkin olevan jossain korkealle puiden latvojen yläpuolella hänen pensasmaiseen, villiin kasvustoonsa nähden. Yhtäkkiä tuosta tavallisesta kansankirkon pastorista kuoriutuikin ulos Jumalan sotaurho ja paimen, joka oli valmis sauvallaan näpäyttämään omille teilleen tempoilevaa karitsaa. Tuossa kohtaamisessa oli jotain sellaista, mitä vastaan ei käynyt väittäminen.
Tuosta keskustelusta oli sitten alkanut Virtasen kohdalla hengellinen kasvuprosessi, josta seurasi ymmärryksen kasvu ja näkökentän laajeneminen. Hengen luomaa uutta elämää oli muuallakin kuin vain heidän oman pienen piirinsä sisällä. Jotkut muutkin olivat jo ennen heitä oivaltaneet joitain oleellisia totuuksia Jumalan Sanasta. Kaikki ei ollutkaan yksin heidän varassaan. Se oli ollut Virtasen kohdalla sellainen ”pojan luokalle ottaminen”, jonka seurauksena Virtasesta löytyi ihan uusia puolia suhteessa aiempaan kristilliseen perintöön ja toisiin yhteisöihin kuuluviin uskoviin. Ei se välttämättä tarkoittanut sitä, että hän olisi ajatellut kaikesta samalla tavoin kuin nämä kirkolliset piirit (tai edes tuo hänen ”valmentajansa”), mutta hän alkoi pikku hiljaa näkemään oman aiemman hengellisen ylpeytensä ja kovan asenteensa toisiin nähden. Se, mikä kentällä näytti nuoren pelaajan lupaavilta kyvyiltä, näkyikin katsomoon vain tuittuilemisena ja turhana kukkoiluna.
Kotipihaan kurvatessaan Virtanen saattoi sanoa hyvillä mielin olevansa kiitollinen ”luokalle ottamisesta”. Aivan niin kuin tuo äsken kesken pelin kentältä ulos lentänyt nuori lupaus ei enää sillä kaudella uusinut töppäilyjään (muuten hänellä kyllä oli vielä paljon kasvunvaraa edessään), vaan oppi pelaamaan omalle joukkueelleen, niin Virtanenkin pikku hiljaa (tosiasiassa: vuosien mittaan) oppi ajattelemaan laajemmin, Jumalan valtakunnan etu mielessään.
Kotisaunan lauteilla Virtasen mieleen pätkähti vielä karmaiseva ajatus hengelliseen ylpeyteen liittyen: miten paljon edellisten polvien hengellistä hyvää heitettiinkään hukkaan, kun asenne oli väärä ja ylpeys sokaissut silmät. Kun se ei muotonsa puolesta ollutkaan uutta ja (post)modernia, niin ei siinä olevaa Jumalan tarkoittamaa siunaustakaan otettu vastaan, vaan ”lapsi meni pesuveden mukana”. Näin kävi nykyäänkin valitettavan usein.
