Mielen uudistuminen

Useimmilla meistä (ellei peräti jokaisella) on epäterveitä ydinuskomuksia liittyen esimerkiksi siihen, millaisia ja keitä me olemme, mitä olemme tehneet tai saaneet aikaan elämässämme ja miten meille tulee käymään tulevaisuudessa tai ylipäätään siihen, millainen meitä ympäröivä maailma todellisuudessa on. Hyvin usein nämä uskomuksemme ovat salattuja meiltä itseltämme, emmekä juurikaan kykene itse niitä liikauttamaan suuntaan tai toiseen. Jumala, joka on Valo, haluaa auttaa meitä tunnistamaan näitä uskomusjärjestelmiä mielessämme. 

Lääkkeeksi niiden epäterveelle vaikutukselle elämässämme Hän haluaa tarjota Totuuden. Tämän Hän tekee meille monin eri tavoin, vaikkapa eri tilanteiden, ihmisten tai tiettyyn hetkeen saatujen "rhema-sanojen" kautta. Yhteistä näille tilanteille on se, että ne koskettavat meitä syvästi tuoden positiivisen ja pysyvän muutoksen elämäämme. Oman asenteemme tulisi olla se, että kaikin keinoin haluaisimme totuutta omassa elämässämme. Tämä nimittäin johtaa avoimuuteen ja myös muutoksen odottamiseen.

Meidän on hyvä olla määrätietoisia ja päättäväisiä tekemään oma osamme paranemisprosessissamme. Se valmistaa sydäntämme Jumalan totuuden kosketukselle. Ajatellaan vaikka sokeaa Bartimeusta Jerikon tien varrella, joka muiden kielloista ja vaientamisyrityksistä huolimatta äänekkäästi ja itsepintaisesti huusi: "Daavidin Poika, armahda minua!" Hänet Jeesus paransi niin, että hän sai näkönsä. (Mark. 10:46-52)

Toinen yhtä tärkeä asia on täyttää mielemme Jumalan totuudella; pitää ajatuksemme Hänessä, Hänen tahdossaan ja Hänen tavassaan toimia elämässämme. Ajattele, viivy ajatuksissasi kaikessa siinä, mikä on kunnioitettavaa ja oikeaa, puhdasta ja rakastettavaa, mikä hyvältä kuulostavaa ja hyveellistä ja kiitettävää. (Fil. 4:8)

Kolmas asia on vihollisen valheiden vastustaminen, joita meihin eri elämäntilanteissa on istutettu ja syötetty ja jotka tulevat esiin tietoisissa ajatuksissamme. (Jaak. 4:7) Muista, että et ole omien tietoisten ajatustesi uhri, ellet halua olla sitä. Tosiasia on, että me voimme hallita ajatuksiamme Pyhän Hengen avulla ja vangita ne kuuliaisiksi Kristukselle. (2.Kor. 10:5) Ota siis vastaan ja pidä kiinni totuudesta aina, kun Jumala ilmoittaa sen sinulle.   

Kiitollisuus Jumalalle kaikesta Hänen hyvyydestään eri muodoissa avaa sydämemme syvemmälle totuudelle. Täytä siis rukouksesi ylistyksellä ja kiitoksella. Itse pidän päiväkirjaa rukouksista, joihin on vastattu ja totuuksista, joita olen alkanut ymmärtämään. Kannattaa myös jakaa muille siitä, mitä olet ymmärtänyt ja mitä Jumala on sinulle tehnyt.

Hengellisessä elämässä on äärimmäisen tärkeää keskittyä oikeisiin asioihin; etsiä syvempää suhdetta Jumalaan, ravita itseään säännöllisesti Jumalan Sanalla ja harrastaa yhteyttä muiden Jumalan omien kanssa. Kristinusko ei ole yksilölaji. Ennen kaikkea, lepää siinä varmassa tiedossa, että Jumalalla on täydellisen hyvä suunnitelma ja aikataulu sinun matkallesi. Hänen laskemansa perusta elämällesi on vahva ja kallisarvoinen. Vain Hän voi täyttää syvimmät tarpeemme.

 

Midsomer Murders

Tykkäämme vaimoni kanssa katsoa brittiläisiä rikossarjoja. Tämän vuoksi olemme Britboxin suurkuluttajia. Hercule Poirot'in ohella eräs suosikkejani on Midsomer Murders, joka sijoittuu kuvitteelliseen Midsomerin kreivikuntaan, jossa rikosylikomisario Barnaby ratkoo murhamysteerejä. Viimeksi katsomani jakso sijoittuu perienglantilaiseen yksityiskouluun, sisäoppilaitokseen, jossa yläluokan pojat opetetaan tavoille ja perehdytetään kuriin ja kulttuuriin. Tässä jaksossa tapahtumien keskipisteessä on salaseuranomainen sisäpiiri, Pudding Club, joka tuntuu heijastelevan yhteiskunnan ja sen kulttuurin toimintatapoja hyvin selvästi. Sen jäseniltä edellytettiin ensisijaisesti uskollisuutta ja kuuliaisuutta klubille ja sille, jota se edustaa eli koululle. 

Tässä kohtaa ajatukseni lähtivät laukalle (ja tämä toistuu melko usein) ja aloin hahmottaa laajempia yhteyksiä (mikä varmasti on tämänkaltaisten sarjan tekijöiden ideanakin - nehän heijastelevat ympäröivää maailmaa ja sen ongelmia, eikö?). Uskollisuus ensin Vanukasklubille ja tuolle yksityiskoululle? Mihin tämä kaikki lopulta johtaakaan? Tämänkertaisessa jaksossa se johti taidevarkauksiin koulun rahoituksen ja kehittämisen turvaamiseksi (mikä innostava ajatus, onhan kehityksen mentävä eteenpäin!), häiritsevien kyseenalaistajien raivaamiseen pois tieltä (on olemassa korkeampi hyvä, jota on ajateltava!), jopa näiden toisinajattelijoiden murhaamiseen ja sekä ruumiin että todisteiden hävittämiseen (valitettavasti jonkun on tehtävä uhrauksia muiden edestä, "siivottava jäljet"). 

Systeemeillä ja organisaatioilla on aina ollut niin uskolliset lakeijansa, jotka eivät turhia kysele ja innokkaat pyrkyrinsä, jotka ajattelevat edessä siintävää uraputkea ja ovat valmiita uhrauksiin sen takia, kuin hierarkian huipulla istuvat johtajansakin, joissa ikään kuin ruumiillistuu tuo korporatiivinen ja yhteisöllinen henkivalta.  

Raamatun ilmoittama ja synnyttämä Jeesus-usko edustaa täydellistä vastakohtaa ensisijaiselle uskollisuudelle Vanukasklubille. Siinä ollaan ensisijaisesti uskollisia Isälle Jumalalle, Hänen lähettämälleen Vapahtajalle ja Pyhälle Hengelle, joka johdattaa seuraajansa kaikkeen totuuteen (enkä nyt luettele näitä minkään kuriositeetin vuoksi, vaan jotta ymmärtäisimme asian vakavuuden ja syvyyden - loppupelissä kyse on meidän iankaikkisista sieluistamme). 

Tämän tähden aito usko Jeesukseen kaikessa ehdottomuudessaan ja radikaalisuudessaan edustaa täydellistä vastakohtaa kaikille tämän maailman vanukasklubeille, jotka nostetaan Kaikkivaltiaan rinnalle tai yläpuolelle. Itse asiassa se edustaa ainoaa toimivaa vastavoimaa totalitarismille ja diktatuurille, koska siinä yksityinen ihminen astuu ulos massasta ja asettuu tilivelvollisuuteen yksin Herralle ja vasta sen jälkeen, ja tämän kautta maalliselle esivallalle. Edelleen, tämän takia vain evankeliumin sanoma voi vapauttaa ihmisen minkälaisesta orjuudesta hyvänsä, myös vääristä siteistä. "Hän on lähettänyt minut julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleiden kirpoamista" (Jes. 61:1b).

Palaan brittiläisen rikossarjan pariin ja nautin sen lopusta, jossa paha saa palkkansa, vääryydet sovitetaan (sikäli kuin se on tässä maailmassa mahdollista) ja asiat asetetaan jälleen kohdalleen. Oikeanlainen, Jumalan tahdon mukainen järjestys palaa ihmisten ja yhteisön elämään. Mikä innostava kuva lopullisesta vanhurskaasta tuomiosta, kun Herra palaa takaisin ja palauttaa oikeudenmukaisuuden (missä näemme vielä rippeitä kohta jo mailleen painuvasta kristillisestä kulttuurista maanosassamme).

PS. Olen ollut huomaavinani, että jotkut läheiseni ovat jo pidempään olleet jonkin verran huvittuneita tästä tavastani vetää suoria linjoja yksityiskohdista laajempiin yhteyksiin. Minusta itsestäni se on pelkästään rikastuttavaa ja osoittaa, että kaikkien noiden jännärien keskellä olen ajatteleva ihminen. 

Pari pientä asiaa...

 Pari viikkoa sitten kävin katsomassa elokuvan Jesus Revolution. Leffa kertoo 60-70-lukujen vaihteessa USA:n länsirannikolla syntyneestä ja yli maailman levinneestä Jeesus-hippien herätyksestä. Hyvä leffa, paljon muistoja herättävä ja hyvää musaa. Kaivoin Spotifystä jopa Love Song-bändin ensimmäisen levyn (silloisen LP:n, joka minulla oli C-kasetilla haha), joka edelleen kestää kuuntelemisen.

Omaa elämääni ja uskoontuloani lähelle tuo leffa tulee sikäli, että sillä karismaattisella ja evankelioimisintoisella 70-luvun nuorisoherätyksellä Lahden Joutjärven evl seurakunnassa, johon vahvasti tuolloin integroiduin, oli paljon yhteyksiä tuohon amerikkalaisten Jeesus-hippien herätysliikkeeseen. Tuo yhteys poiki paljon tapaamisia, ihmissuhteita, lauluja, koko elämän mittaisia lähetysmatkoja, hiustyylistä yms. rekvisiitasta puhumattakaan. 

Kuinka ollakaan, seuraavana viikonloppuna Jovilla oli tuon ajan 50-vuotismuistelot, jotka (ainakin jollain tasolla) oli kyllä laitettu alulle jo ennen tietoa leffan näytöksistä Lahdessa. Noin 160-170 entistä tai nykyistä jovilaista oli mukana muisteloissa. Ymmärrän (ja tiedän) monista sellaisista, jotka eivät tulleet, koska niin vanhojen tuttujen kuin vanhojen muistojenkin kohtaaminen koettiin sen verran raskaaksi, jopa ylivoimaiseksi, että jäätiin pois. 

Noita aikoja ja tuota tapahtumaa ajatellen oli itselläni jo aiemmin ollut vahvasti mielessä kaksi asiaa. 

Ensimmäinen näistä on anteeksiantamus. Kehotan kaikkia harjoittamaan anteeksiantamusta suhteessa menneisiin aikoihin ja tapahtumiin ja ennen kaikkea niihin ihmisiin, jotka niihin liittyvät. Menneitä emme saa tekemättömäksi, mutta omaan nykyhetkeemme ja tulevaisuuteemme voimme vaikuttaa antamalla anteeksi niille ihmisille, jotka tieten tai tietämättään ovat meitä joskus loukanneet. Muuten emme pääse eteenpäin, vaan pyörimme saappaat syvällä savessa sijoillamme ties kuinka kauan, pahimmillaan hamaan paruusiaan saakka.

Toinen asia, mikä oleellisesti liittyy edelliseen, on se tosiasia, että Herramme ja Vapahtajamme ei ole vielä sanonut viimeistä sanaa kenenkään meistä kohdalla. Jokaisella meistä on mahdollisuus vapautua, parantua ja kasvaa ulos aiemmista sudenkuopista. Mutta, kuten sanoin, nämä asiat liittyvät saumattomasti toisiinsa. Et voi saada toista ilman, että otat vakavasti ensimmäisen.

 

Lyhyt lainaus eräältä minua viisaammalta

Kirjassaan Parantuminen vapauttamalla, raamatullisen vapauttamispalvelun perusteet (Ellel Ministries Finland, 2022) Peter Horrobin opettaa Jeesuksen kohtaamista kiusauksista (s. 125-126). Kolmannen kiusauksen (Matt. 4:8-10; Luuk. 4:5-8) kohdalla hän kirjoittaa:

"Saatana ja hänen demoninsa käyttävät uskoviin usein tätä kolmannen kiusauksen tarjoamaa mallia. He ehdottavat Jumalan suunnitelmasta poikkeavaa reittiä Jumalan päämäärien saavuttamiseksi. Jeesuksen seuraaminen maksaa, minkä saatana hyvin tietää. Hän käyttää sitä tehokkaasti johtaessaan Jumalan omia ajattelemaan, että on parempia tapoja tehdä asioita kuin Pyhän Hengen tie. Ne ovat tapoja, joista ei tarvitse maksaa niin paljon, mutta jotka saatanan vakuuttelun mukaan ovat aivan yhtä tehokkaita.

Kun yksilöt tai seurakunnat alkavat seurata maailman demonisoituja tapoja Hengen asioita hoitaessaan ne ajautuvat syöksykierteeseen, joka voi johtaa vain hengelliseen (ja jopa fyysiseen) tuhoon ja kuolemaan. Ne kuuntelevat samaa ääntä, joka tarjosi Jeesukselle maailmaa ilman ristiä. Esimerkiksi kristityt, jotka on kutsuttu liike-elämän parista, saattavat pitää työstä kertyviä eläke-etuja liian kallisarvoisina ja ajatella, että tulevaisuudessa he voivat "tehdä töitä Herralle hyvän eläkkeen turvin". Nuo ylimääräiset kymmenen vuotta saattavat kuitenkin olla juuri ne vuodet, jotka Jumala olisi voinut käyttää tehokkaimmin. 

Isossa kirkkokunnassa työskentelevät pastorit saattavat joutua punnitsemaan, mitä etuja on tarjolla, jos noudattaa virallista linjaa. He vilkuilevat ehkä olkansa yli mahdollista tilaisuutta kirkon sisällä tarjoutuvaan ylenemiseen, sen sijaan, että olisivat kuuliaisia Jumalan henkilökohtaiselle kutsulle. Kuuliaisuus Jumalan kutsulle koskee yhtä hyvin yksilöä kuin koko seurakuntayhteisöä. Ole varuillasi, ettet tule petetyksi ja päädy puolustelemaan tottelemattomuutta. 

Yksi tämän kolmannen kiusauksen osa-alue, jota vastaan tulee suojautua, on usein seurausta menestyksestä kristillisessä palvelutyössä. Saatana haluaa palvontaa. Heti kun alamme tuntea väärää ylpeyttä saavutuksista Jumalan työssä, avaamme itsemme juuri sille synnille, jonka takia saatana karkotettiin taivaasta. Jos saatana ei pysty viemään näyn kantajaa harhapoluille ja siten tuhoamaan työtä, hän yrittää harhauttaa tätä myöhemmin uudelleen suurimman menestyksen hetkellä. Hän houkuttelee ihmisen ottamaan kunniaa itselleen. 

Tämä kuulostaa päivänselvältä, kun asiaa tarkastelee julkisen aseman ulkopuolelta käsin. Tämän maailman jumala kuitenkin sokaisee silmät. Pienikin julkisen profiilin nousu tuo mukanaan kiusauksen ylpistyä ja etsiä omaa kunniaa. Sellaisen, joka on tottunut olemaan Jumalan työn keskiössä, saattaa olla vaikea tunnistaa tätä." 

  

Menneistä ja tulevista

 Jokin aika sitten pari ystävääni kysyi minulta, mitkä ovat mielestäni merkittävimmät muutokset Kristuksen seurakuntaruumista ajatellen sitten 1970-luvun, kun tulin uskoon. Mainitsin ensimmäisenä karismaattisuuden leviämisen paljon laajemmalle Jeesukseen uskovien keskuudessa, kuin mitä se oli 70-luvun puolivälissä. Karismaattisuuteen liittyvät ilmiöt, armolahjat ja ylipäätään koko ajattelutapa ovat muuttuneet suuresti ja tuo muutos on tapahtunut ikään kuin huomaamatta. Asiat, jotka 70-luvulla olivat "harvojen herkkua", ovatkin nykyään "kaiken kansan leipää".

Toisena asiana mainitsin seurakunnan orgaanisen luonteen ymmärtämisen leviämisen paljon laajemmalle kuin vain tuota ajattelua käytännössä toteuttavien keskuuteen, jopa niin että monissa historiallisissa kirkkokunnissa nähdään tämä ajattelu ikään kuin resurssina ja jopa tapana puhaltaa uutta henkeä vanhoihin rakenteisiin. Tarkoitan orgaanisella ajattelulla seurakunnan näkemistä enemmän organismina kuin organisaationa tai enemmän ketteränä, adhokratiivisena kuin hierarkkisena yhteisönä.

Kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen piirissä on perinteisesti nähty tämä kehitys "kolmantena uskonpuhdistuksena". (Näin Wolfgang Simson kirjassaan "Houses That Ghanges the World, s. 6-7.) Saksalainen seurakunnan kasvun tutkija Christian A. Schwarz näkee ensimmäisen reformaation olleen 16. vuosisadan reformaatio, "teologian reformaatio", jossa monet näkevät olleen kolme haaraa, luterilainen, reformoitu ja anabaptistinen. Toisena reformaationa Schwartz näkee 18. vuosisadalla alkaneen "spiritualiteetin reformaation", jossa pääpaino oli henkilökohtaisella, intiimillä suhteella Jeesukseen. Tämä taas on poikinut valtavan innon evankelioimiseen ja lähetykseen 19. vuosisadalla. 

Simson lisää tähän kolmannen ja hänen mukaansa viimeisen osan reformaatiota, nimittäin seurakunnan rakenteiden reformaation, jossa lyhyesti sanottuna kyse on luopumisesta monista perinteisistä kristinuskon maamerkeistä länsimaissa. Simsonin ajatteluun yhtyvät monet amerikkalaiset "simple church"-liikkeen veteraanit, kuten esim. Neil Cole ja Frank Viola tai vaikkapa australialainen Alan Hirsch. Seurakunta nähdään Jeesuksen uskovien perusyksikkönä, jonka kokoontumispaikka voi vaihdella, jopa niin että, Colea lainaten, seurakunnan kokoontumispaikan katolla voi yhtä hyvin olla risti, savupiippu tai satelliittiantenni. Tärkeintä ei ole niinkään ohjelmiston läpipyörittäminen kuin keskinäinen jakaminen 1.Kor. 14:26:n mukaisesti.

Itse näen tässä tapahtuneen uskovien keskuudessa samanlaisen kehityksen, kuin karismaattisuudessa. Asiat, ymmärrys ja opetus, jotka joskus olivat marginaalissa, ovatkin ikään kuin huomaamatta tulleet osaksi valtavirtaa. Tässä kehityksessä on ilmiselvästi niin hyvät kuin vähemmän hyvät puolensa.       

Jeremian kirjassa puhutaan ajasta, jolloin Herra lähettää sekä kalastajia että metsästäjiä kokoamaan kansansa takaisin kotimaahansa (16:14-16). Näyttää siltä, että seurakunnan Herra käyttää samanlaista toimintatapaa viedessään läpi Simsonin mainitsemaa "seurakunnan rakenteiden reformaatiota". Hän on selvästi puhunut tästä teemasta joukolle hyvin erilaisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Tämän seurauksena meillä on saatavilla paljon hyviä resursseja niin teoriassa kuin käytännössäkin tähän aiheeseen liittyen. Ne ovat yhtä lailla nuorten radikaalien kuin korkeiden kirkonmiestenkin saatavilla ja niitä käytetään tämän tähden hyvin eri tavoin, ihmisestä ja yhteisöstä riippuen. Joka tapauksessa tietty ajattelutapa on lyönyt itsensä läpi. 

Toisaalta olemme viime vuosina nähneet, miten kristityt eri puolilla maailmaa ovat joutuneet miettimään seurakunnan toimivia rakenteita ikään kuin pakon edessä. Maailmanlaaja pandemia jokin aika sitten oli yksi esimerkki tästä. Toinen laajempi ja pidempiaikainen pakottava tekijä on kristittyjen toiminnan- ja sananvapauden kapeneminen. Globaalissa kristinuskossa tämä on ollut todellisuutta jo pitkään ja nyt tilanne on muuttumassa myös länsimaissa. Kaikki tämä haastaa meitä etsimään viisautta niin Sanasta kuin Hengestä, mitkä olisivat helposti eteenpäin siirrettävissä olevia, vainot kestäviä, joustavia ja mukautumiskykyisiä rakenteita. Vastaus näihin kysymyksiin on lähempänä meitä kuin ymmärrämmekään. 

Seurakunnan Herra on puhdistamassa seurakuntaansa, eikä meidän ole syytä aliarvioida Hänen kiivauttaan oman seurakuntaruumiinsa puolesta. Tämän tähden Hän sallii nykyisen kaltaisen, monin eri tavoin ilmenevän seulomisen tapahtua. Tämä seulominen tarkoittaa monella tavalla olemassa olevien rakenteiden järkyttämistä, jopa hajottamista. Sen tarkoituksena ei ole vain jonkin asteinen sosio-ekonominen uudistaminen, vaan ennen kaikkea tuoda esille Hänen oma pyhyytensä seurakunnassaan ja sen kautta tälle maailmalle. 

Mieti itse, mikä on maanviljelyksessä seulomisen tarkoitus? Jyvien ja akanoiden erottaminen toisistaan.

Mietittäväksi: Ef. 5:22-33, Hes. 20:37-38 ja Mal. 3:1-5.

"Hyvä ruoka, parempi mieli" - Ajatuksia ruokailemisesta

 Lueskelin hiljattain Malcolm Smithin kirjaa "The Power of the Blood Covenant", jossa kirjoittaja puhuu "liiton ateriasta" eli ehtoollisesta. Hänen kirjoituksensa peilaa raamatullista ateriayhteyden käsitettä laajemminkin. Puhutaan siis syömisestä.

Ajatellaanpa oman aikamme kiireisen perheen arkea ja miten se näkyy vaikkapa perheen sisäisessä whatsapp-ryhmässä.

"Tulen vasta kuudelta. Ottakaa jääkaapista lasagnea ja lämmittäkää mikrossa."

"Lol. En oo himas viel kolmeen tuntiin. Käyn kotimatkalla kebabilla tai jotain."

"Minäkään en ehdi tuohon aikaan kotiin. Nappaan jotain tuosta matkalta."

Muistan erään suuresti arvostamani Jumalan miehen kerran todenneen, miten he yrittävät istua koko perhe yhteiseen ruokapöytään ainakin kerran päivässä. Yhteisellä ruokailulla on suuri merkitys. Tärkeintä on yhdessä syöminen eli se, mitä Raamattu kutsuu ateriayhteydeksi. Ajan ottaminen yhdessä olemiseen ja aloilleen istumiseen, yhteiseen syömiseen, kuulumisten vaihtamiseen ja elämän jakamiseen, sillä on merkityksensä.

Itselläni on ollut jo pitkään tapana tavata minulle rakkaita ihmisiä yhteisen syömisen merkeissä, jolloin kyse ei ole vain syömisestä. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Tarvitsemme myös hengen ravintoa. Aterialla hengellisyys tulee ilmi keskinäisessä yhteydessä ja ihmissuhteissa. Jumalan ajatus ateriayhteydestä on paljon syvempi, kuin me ymmärrämmekään. Se on yhteyden tai ainakin sen aloittamisen merkki.

Raamattu puhuu tästä paljon ja, mikä mielenkiintoisinta, liittää sen Jumalan ja ihmisen väliseen kohtaamiseen. Kerrotaan Aabrahamin aterioineen yhdessä Herran Jumalan kanssa, Mooseksen ja kansan vanhinten istuneen Jumalan pöydässä vuorella ja syöneen ja juoneen. 

Tuon ajan kulttuurissa ateriayhteys oli merkkinä liitosta näiden kahden osapuolen välillä. Ihmiset, jotka olivat syöneet samaa ruokaa ja murtaneet samaa leipää, eivät saattaneet pettää toisiaan. Herran pöydässä istuminen ja ruokaileminen oli merkki sovinnosta ihmisen ja Jumalan välillä.

Entä sitten Jeesus?

Paitsi, että Jeesus piti tärkeänä ateriayhteyden toteutumista opetuslastensa kanssa (jopa niin, että asetti sen pysyväksi ja toistuvaksi merkiksi liitosta), Hän käytti yhdessä aterioimista metodina vetää ihmisiä puoleensa ja sisälle Jumalan valtakuntaan. Hän toteutti tätä tapaa hyvin ennakkoluulottomasti ja myös hyvin tuloksin, jopa niin, että Hänen oman aikansa hyvät ja uskonnollisesti puhtaat ihmiset loukkaantuivat. (Voin kertoa sinulle, etteivät ajat, eikä ihminen ole juurikaan muuttunut noista ajoista.)

Kun apostolit Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen todistivat Herrastaan, he mainitsivat Hänen syöneen ja juoneen heidän kanssaan. Entä sitten kun Herra lähettää sanoman omalle seurakunnalleen eräällä paikkakunnalla, joka oli jo pahasti luopunut Hänestä? Mitä Hän kertoo haluavansa tehdä yhdessä heidän kanssaan? Jos Hänelle avattaisiin ovi, Hän tulisi heidän luokseen ja aterioisi heidän kanssaan. Tässä on kyse jostain paljon enemmästä, kuin pelkästä semantiikasta.

Oletko koskaan miettinyt Psalmin 23 loppujakeita? Mitä Daavid itse asiassa sanoo Herran tekevän? 

"Sinä katat minulle pöydän minun vihollisteni nähden. 

Sinä voitelet minun pääni öljyllä, minun maljani on ylitsevuotavainen. 

Sula hyvyys ja armo seuraavat minua kaikkina elämäni päivinä 

ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

Joka kerta, kun käyn aterialle, jopa yksin ollessani, kyse on Herran kohtaamisesta ja Hänen lahjoistaan nauttimisesta. Psalmissa Daavid kuvaa, miten hän itse asiassa on aterialla oman Paimenensa kanssa. Hyvän Paimenen läsnäolo aterialla riitti karkottamaan vihollisen pelon. Opettihan Jeesus meitä rukoilemaan, "anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". 

Näin ollen, aina kun olemme ruokailemassa yhdessä toisten kanssa, kyse on jostain paljon syvemmästä yhteydestä, kuin "vain" syömisestä ja juomisesta.

-------

1.Moos. 18:1-8

2.Moos. 24:9-11

Luuk. 19:1-10

Matt. 9:9-13

Apt. 10:41

Ilm. 3:20

Ps. 23:5-6     

Hengellisestä vanhemmuudesta vielä muutama ajatus...

 Ajatukset liittyen hengelliseen vanhemmuuteen näyttävät aina silloin tällöin uudelleen putkahtelevan mieleeni. Muistaakseni edellisen kerran kirjoitin jotain aiheesta huhtikuussa, edellisen kerran ties milloin. Miten paljon teema on tässä välillä putkahdellut mieleeni, en ole edes laskenut kertoja. Tämä siitäkin huolimatta, ettei koko juttu näytä olevan kauhean populaari kaikkein hengellisimmissäkään piireissä nykyään. Yhtä valitettavan usein käsitettä käytetään muiden alistamiseen, jopa hengellisen väkivallan välikappaleena.

Viime aikoina ajatukseni ovat kulkeneet jotakuinkin seuraavanlaisia polkuja. Keskustelin hiljattain erään kristityn vaikuttajan kanssa hänen asuinpaikkakunnallaan vaikuttavasta nuorten aikuisten hengellisestä liikehdinnästä. Totesimme molemmat siinä näkyvän paljon Jumalan käden hyvää jälkeä ja Hengen vaikutusta. Olimme myös molemmat yhtä mieltä siitä, miten niin tämän, kuin jokaisen muunkin nuorisoherätyksen eräs kompastuskivi on aidon hengellisen vanhemmuuden ja mentoroinnin puute. 

Hengellinen elämä ja Kristus-tiellä kilvoittelu ei ole yksilöurheilua, mutta ei se myöskään ole yksityisyrittäjyyttä. Pelkkä vertaismentorointi samanmielisten kanssa ei riitä. Toisaalta joskus näyttää siltä, kuin nuoren sukupolven tarpeet ja vanhempien tarjonta eivät kohtaisi toisiaan. Tämä on iso ongelmakohta hengellisessä kentässä, ei vain Suomessa, vaan laajemmaltikin. Oppimista ja kuuntelemista on hyvä harjoittaa puolin ja toisin nöyrästi ja toinen toistaan kunnioittaen. Tämä on jokaisen nuorisoherätyksen kipukohta, mutta tämä on myös todellinen haaste vanhemmille kristityille kasvaa aitoon hengelliseen vanhemmuuteen ja paimenuuteen.

Tässä kohtaa ajatukset siirtyvät omaan nuoruuteeni ja karismaattiseen nuorisoherätykseen omalla kotipaikkakunnallani. Meitä oli monikymmenpäinen aktiivisten nuorten kristittyjen joukko, jonka keski-ikä oli varmaan hiukan alle kahdenkymmenen. Meillä oli intoa, armolahjoja, musiikkia, ulospäinsuuntautumista, Sanan tutkimista, palavaa rukousta jne. Kuitenkin meiltä puuttui kokonaan malli siitä, miten toimia uskonsa säilyttäen siinä aikuistumisen kulminaatiopisteessä, jossa siirrytään opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, perustetaan perhe, hankitaan lapsia ja otetaan asuntolainaa jne. Sanottakoon sen verran, että toimimme evl. kirkon piirissä, jossa (ainakin tuolloin) suuri ongelma oli siinä, ettei ollut oikein mitään relevanttia vaihtoehtoa harjoittaa aktiivista uskonelämää aikuisena. Kokemuksesta tiedän, että tässä suhteessa vapaissa suunnissa tilanne on ollut parempi.

Niinpä jotkut lähtivät etsimään hengellistä ravintoa muualta, osa jumiutui paikoilleen, osa heitti kokonaan hanskat tiskiin. 

Näistä kokemuksista viisastuneena on yllättävänkin helppo nähdä se, miten vahvana hengellisen elämän periaatteena Uudesta testamentista nousee esille hengellisen vanhemmuuden merkitys Jumalan seurakunnassa. Se ilmenee käytännössä paimenuutena, mentorointina, hengellisenä isyytenä ja äitiytenä. Jos kysyt, mitä se on käytännössä, mieti mitä tekee perheessä isä ja äiti, miten paimen huolehtii laumastaan, millaista on mentorointi luonteeltaan ja toimintatavoiltaan. Uusi testamentti kutsuu tätä opetuslapseuttamiseksi. Hyvin tuntien länsimaisen kristillisyyden halun aina tuotteistaa hyvä asia, muuttaa se ohjelmaksi tai projektiksi, korostan ehdottomasti sitä, että tässä ei ole niinkään kysymys mistään em:sta. Tässä on kyse ihmissuhteista, toimimisesta saman ruumiin jäseninä.

Jokainen nuorisoherätys tai mikä tahansa muu vastaava hengellinen liikehdintä on tuomittu kuukahtamaan ennemmin tai myöhemmin ilman hengellistä vanhemmuutta ja jotain muuta sellaista palvelurakennetta, joka olisi sen ulkopuolella, mutta johon se voi luottaa ja johon turvautua erilaisissa tilanteissa.

Tässä kohtaa me sitten tulemmekin seuraavaan kipukohtaan. Mikä sitten olisi sellaista hengellistä vanhemmuutta ja paimenuutta, josta oikeasti olisi apua? 

Mikäli hengellisenä vanhempana esiintyvä henkilö tai ryhmä sellaisia on tiukasti kiinni jonkun toiselle osapuolelle vieraan instituution tai organisaation agendassa, heistä ei ole juurikaan apua nuoremmille. Pahimmillaan he voivat vallanhimossaan ja lyhytnäköisyydessään pilata koko jutun. Ihmiset näkevät niin helposti leipäpappien läpi. Tarvitaan ymmärrystä uusille näyille, jotka Henki on inspiroinut. Muuten seurauksena voi olla nuorempien vielä suurempi pettymys ja katkeroituminen, jonka seuraukset voivat olla kauheat. Meillä vanhemmilla on tässä suhteessa suuri vastuu. Kun Malakia profetoi Eliaasta, joka tulee ennen Herran päivää asettamaan asiat kohdalleen, hän ennustaa Jumalan tässä yhteydessä kääntävän isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen - ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Millaista on siis aito paimenuus ja paimenen mielenlaatu? Miten ilmenee käytännössä todellinen hengellinen vanhemmuus?

Yhteisöllisyydestä

1. Mooseksen kirjasta luemme, miten Aabraham lähettää uskollisen palvelijansa hakemaan pojalleen Iisakille vaimoa oman heimonsa parista. Luvussa 24 kerrotaan pitkästi, miten prosessi eteni ja miten Rebekka lopulta saatettiin Iisakin eteen. Muistan nuoruudessani lukeneeni jostain Urho Muroman kirjasta, miten tämä kuvaa hyvin Pyhän Hengen roolia uskovan ihmisen ja Kristuksen välissä. "Hän on minut kirkastava".

En nyt tahdo tehdä tyhjäksi Jumalan miehen ajatusta, kun lisään tähän toisenkin tulkinnan. Tämä nimittäin oli Johannes Kastajan rooli ja tehtävä; hän oli Yljän ystävä, joka iloitsi, kun hänen valmistamansa kansa otti vastaan Messiaan. Jos Aabrahamin palvelijan nimeä ei mainita, niin oli myös Johannes Kastajan laita. "Hänen tulee kasvaa, minun vähetä."

Muistan eräällä toisella Jumalan miehellä olleen itse tekemänsä kirjan kannet, jotka hän oli ottanut jostain divariopuksesta. Kannessa luki ranskaksi "Itämaisen rakkauden kirja". Hänen mielestään ilmaisu kuvasi osuvasti kristinuskon aitoa olemusta. Kyse on rakkaussuhteesta Jumalan ja Hänen kansansa, Yljän ja morsiamen välillä.     

Todellisuus esikuvan takana on yhteisöllinen. Seurakunta on yhteisönä Kristuksen morsian. Kyse ei ole mistään yksilöllisestä uskonnonharjoituksesta. Kukaan meistä ei yksilönä ole Kristuksen morsian.

Kun joukko Hänen omiaan kokoontuu yhteen ja yhdestä sydämestä huutaa avuksi Häntä, silloin toteutuu tämä kuva siinä määrin, kuin se tässä ajassa on mahdollista. Herra on Henkensä kautta läsnä kansansa keskellä.

Kaikenlaisten yhteisöllisten kikkakonstien, icebreikkereiden ja ryhmäytymisten aikana juuri tämä on se, mitä tarvitsemme.

  

Etsikkoajasta

Kun Uudessa testamentissa puhutaan etsikkoajasta tai -päivästä, käytetään kreikankielistä sanaa episkope. Se on käännetty suomeksi joko tarkoittamaan seurakunnan hengellisiin vanhempiin kuuluvaa henkilöä (kr. episkopos, valvoja, kaitsija) tai sitten tätä em. erityistä armon aikaa, Jumalan etsimisen aikaa ihmisen elämässä. 

Esimerkiksi opetuslasten valitessa uutta apostolista henkilöä Juudas Iskariotin tilalle, käytetään "kaitsijantehtävästä" sanaa episkope. Samoin kun Jeesus nuhtelee Jerusalemia siitä, ettei se yhteisönä oikealla tavalla tuntenut etsikkoaikaansa, käytetään siinä samaa sanaa episkope. 

Pietari kehottaa lukijoitaan elämään nuhteettomasti, jotta ympärillä elävät ihmiset kiinnittäisivät huomiota siihen ja sen johdosta omana etsikkoaikanaan kääntyisivät Jumalan puoleen. Englanninkielessä episkope on tässä, kuten joissain muissakin kohdissa UT:ssa, käännetty myös sanalla visitation eli vierailu. 

Onko ihmisen elämässä ilmenevä etsikkoaika jotain sellaista, että Jumala ikään kuin vierailee ihmisen elämässä tai on ihmisen tavattavissa, kohdattavissa? Toisin sanoen aika, jolloin Jumala armossaan aivan erityisellä tavalla toimii ihmisen elämässä?

Jotain tällaista voimme päätellä Luukkaan evankeliumin 1. luvussa olevasta Sakariaan, Johannes Kastajan isän kiitosvirrestä. "Herra ... on katsonut (kr. episkeptomai) kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen" (1:68). Myöhemmin Sakaria vielä lisää: "Näin meidän puoleemme katsoo (kr. episkeptomai) aamunkoitto korkeudesta" (1:78). Niin kuin luemme Luukkaan evankeliumista, tästä Johannes Kastajan syntymästä, joihin em. kohdat liittyvät, alkoi koko Jumalan pelastumissuunnitelman uusi, ratkaiseva vaihe.

Kyseessä ei ole tuomio, vaan Jumalan armollinen katsominen ihmisten puoleen. Se on vierailu, jonka motiivina on Jumalan pelastava armo. 

Mikä siis on ihmisen velvollisuus? 1800-luvulla Saksan johtajana toiminut Otto von Bismarck totesi jossain yhteydessä, että Jumalan kulkiessa ohi, on hyvä tarttua kiinni hänen viitanliepeeseensä. Ymmärrämme tietysti tämän olevan melko haalea versio siitä, mitä oikeasti tulisi tapahtua. Sen tähden, "etsikää Herraa silloin, kun Hänet voidaan löytää, huutakaa Häntä avuksi, kun Hän on lähellä" (Jes. 55:6). 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen, sydäntä sykähdyttävä kokemus iltakävelylläni. Tapanani on rukoilla noilla kävelyillä ja jossain vaiheessa sitten kesken rukouksen mietin, kääntyisinkö jo seuraavasta tienhaarasta takaisin päin. Silloin hyvin spontaanisti, jostain syvältä itsestäni nousi mieleen ajatus, "ei vielä, ollaan vielä hetki yhdessä". Kun Hän on läsnä, on hyvä ottaa aikaa seurustella Hänen kanssaan.

Ylpeydestä

Jumala ei näe toisia ihmisiä sellaisina kuin me näemme. Harjoita sen tähden Jumalan läsnäoloa, pysähdy hetkiseksi ja pyydä Jumalaa näyttämään sinulle ihmisiä ja asioita sellaisina kuin Hän näkee ne. Paavalin ajatus siitä, että pyrkisimme asettamaan jokaisen ihmisen esiin täydellisenä Kristuksessa (Kol.1:28) tulee lähelle tätä. Tämän tulisi läpäistä niin rukouksemme kuin palvelutyömmekin.

Sellaiset tärkeät kristilliset hyveet, kuten nöyryys, pitkämielisyys ja kärsivällisyys, jopa suostuminen eräänlaiseen merkityksettömyyteen, ovat avain ylpeyden karkottamiseen elämästämme. Havahduin eräänä päivänä siihen, miten Jeesus kehottaa rohkeasti seuraajiaan oppimaan Hänestä, koska Hän on sävyisä ja nöyrä sydämeltään (Matt. 12:29). Ajattelin, että joo, tuollaisesta minäkin haluan oppia.

Hänen veljensä Jaakob kirjoittaa, että meidän tulee nöyrtyä Jumalan edessä, niin Hän korottaa meidät (4:10). Parannuksen tekeminen ylpeydestä on välttämätöntä, sillä se, jos mikä estää antamasta anteeksi toisille. Anteeksiantamattomuus taas tukahduttaa kaiken terveen hengellisen kasvun elämässämme.

Joskus ylpeys merkitsee kiinnipitämistä omastamme ja oikeuksistamme, kaikesta siitä, mitä pidämme meille kuuluvana. Mitä jos Herra kysyy, oletko tietyissä tilanteissa valmis luopumaan kaikesta tästä? 

Tässä kohtaa tulee tietenkin eteen pari tärkeää rajanvetoa. 

• Kristillinen nöyryys ja ylpeydestä luopuminen eivät tee erilaisesta hyväksikäytöstä hyväksyttävää. Nöyryys ei tarkoita sitä, etteikö meille olisi tärkeää ja oikein määritellä omat rajamme ja pitää niistä kiinni. 
• Toinen kysymys on omasta kutsumuksestamme kiinni pitäminen sekä omien kykyjemme ja osaamisemme tunnustaminen ja kunnioittaminen. Meissä on Jumalan kuva, jota em. asiat heijastavat ja joilla tuotamme kunniaa Herralle. On siis oikein kunnioittaa ja käyttää rohkeasti ja epäröimättä Jumalan meille antamia lahjoja.

 

Hengellisestä vanhemmuudesta

Ensimmäisen Pietarin kirjeen 5. luvussa kirjoittaja kehottaa seurakunnan vanhimpia paimentamaan ja kaitsemaan uskovia hyvin. Kirjoittaja sanoo itsekin olevansa vanhin, oikeastaan "kanssavanhin", miltä pohjalta hän kykenee neuvoja antamaan. Jumalan laumaa, kirjaimellisesti paimennettavia, tulee paimentaa oikeista motiiveista käsin; vapaaehtoisesti, ilman oman edun tavoittelua, eikä etenkään pakon sanelemana. Pelkkä vapaaehtoisuus ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös sydämen halua. Tämä on juuri sitä sisäistä kutsumustietoisuutta, josta Paavali mainitsee Timoteukselle, kun hän sanoo seurakunnan kaitsijaksi pyrkivän haluavan päästä jaloon tehtävään (1.Tim. 3:1). 

Muistan parisen vuotta sitten, keskustellessani erään nuoren miehen kanssa hänen kutsumuksestaan, miten hän totesi syvimmän motiivinsa löytyvän Matteuksen kuvauksesta Jeesuksesta; "Kun Hän näki kansanjoukot, Hänen tuli sääli, sillä ihmiset olivat nääntyneitä ja hylättyjä kuin lampaat, joilla ei ole paimenta" (9:36). Totesin hänelle, että siinä vasta vahva statement!

Pietarin kehotuksesta käy ilmi hengellisen vanhemmuuden luonne; se on vanhempana olemista, usein myös iän perusteella, mutta se on myös kaitsemista, joka tarkoittaa "päältä katsomista" ja "silmälläpitämistä" sekä paimenen tavoin lauman paimentamista. Pietari käyttää näitä termejä vanhin (presbyteros), kaitsea (episkopeoo) ja paimentaa (poimainoo) yhdestä ja samasta ryhmästä ihmisiä; seurakunnan hengelliset johtajat, joita yhdessä paikallisessa seurakunnassa oli useita.

Pietari tuo myös esille hengellisen johtajuuden todellisen ytimen; se on esikuvana olemista ja käytännössä esimerkin kautta johtamista. Hengellisenä typoksena olemista siis. Sitähän oikea paimenuus on luonteeltaan; paimen kulkee edellä ja lauma seuraa häntä. Emme siis löydä tästä mallista mitään käskyvaltaan perustuvaa hierarkiaa tai asemaan perustuvaa johtajuutta, vaan omalla elämällään ja esimerkillään johtamista. 

Pietari puhuu myös Jeesuksesta ylipaimenena, kirjaimellisesti arkkipaimenena. Hän on siis kaikkien esikuvien alku ja typosten alkuperäinen kappale. Tämä myös mahdollistaa meidän ihmisten vajavaisuuden hengellisinä isinä ja äiteinä. Meillä on Jeesuksessa aina olemassa alkuperäinen idea hyvästä paimenesta ja oikeasta kuninkaasta. Niinpä ratkaisu suurtenkin kopiomäärien laatuun on aina kopioimisessa Alkuperäisestä, ei toisista kopioista. 

Samalla tavoin kuin seurakunnan paimenten tulee olla alamaisia Ylipaimenelle, samoin kuuluu nuorempien olla alamaisia vanhemmille. Hengellisen kasvun salaisuus on halu oppia, kasvaa ja mennä eteenpäin uskon tiellä. Siihen ei ole olemassa mitään oikotietä, vaan meidän täytyy olla opetettavissa. Sen tähden Pietari määritteleekin seurakunnan yleisen ilmapiirin ja hengen keskinäiseksi nöyryydeksi. Sen tulee olla ikään kuin vaate, johon olemme pukeutuneet tai vyö, jolla olemme vyöttäytyneet. 

Kyse on samasta asiasta, johon Paavali kehottaa efesolaisia uskovia: "olkaa toisillenne alamaisia Kristuksen pelossa" (5:21). Näyttää siltä, että Jumalan Hengen läsnäolo ja vaikutus Hänen omiensa keskuudessa voi viipyä pitkään vain silloin, kun tällainen ilmapiiri vallitsee. Tämä on itse asiassa ominaista Isän ja Pojan väliselle suhteelle UT:n eri kohtien valossa; rakkaus, alamaisuus, kuuliaisuus, nöyryys, tunnustaminen ja tunnustautuminen, yhteys ja yhdessä tekeminen ja siitä oppiminen. (Ks. esim. Sananl. 8:22-30, Matt. 3:16-17, Joh. 5:19-23.) Sen takia tämä Pietarin kehotus on niin tärkeä. Armollinen ilmapiiri seurakunnassa voi syntyä vain tätä kautta, koska Jumala on ylpeitä ja ylimielisiä vastaan.

Muutama ajatus opetuslapseuttamisesta

 Mitä tarkoitetaan opetuslasten tekemisellä? Tässä muutama ajatus aiheesta. 

Lyhyesti sen voisi määritellä uskovan ihmisen auttamiseksi, jotta hänestä voisi tulla se ihminen, joksi Jumala on hänet luonut ja tarkoittanut. 

Tämä sisältää ihmisen vapautumisen maailmallisesta ajattelusta, kuten arvoista, uskomuksista tai ajattelutavoista, sekä jumalattomasta käyttäytymisestä, millä tarkoitan elämää ilman Jeesuksen herruutta omassa elämässään. Tähän voidaan liittää erilaiset uskomusjärjestelmät, jotka ohjaavat meidän elämäämme (usein ilman, että edes itse tiedostamme sitä) ja joiden lähteenä ja perustana ei ole Jumalan ilmoitus Raamatussa. 

Tätä prosessia voidaan hyvin kuvata esim. savenvalajan työskentelyllä, mikä tapahtuu ennen varsinaista saven muokkausta ja jossa savenvalaja puhdistaa käytettävän saviaineksen erilaisista epäpuhtauksista, kuten pienistä kivistä, roskista yms. 

Paras tapa aloittaa opetuslapseusprosessi on vastaanottaa sielunhoito- ja rukouspalvelua henkilökohtaisesti oman elämänsä puhdistamiseksi. Kyse on rinnalla kulkemisesta, johon kuuluu syntien tunnustaminen, anteeksi antaminen ja -pyytäminen, sekä rohkaiseminen ja ohjaaminen Raamatun Sanan avulla. Pyhän Hengen rooli opetuslapseuttamisessa on alusta lähtien avainasemassa. Tavoitteena on Jeesuksen herruus ihmisen elämässä kaikilla elämänalueilla. Se ei voi onnistua ilman, että tien alussa oleva henkilö, mies tai nainen, suostuu olemaan opetettavissa. 

Käytännössä tähän kuuluu sen selittäminen, miten aiemman elämämme jumalattomat ihmissuhteet ja tältä pohjalta syntyneet sidokset voivat edelleen kontrolloida ihmisen elämää. Kuinka nämä epäpuhtaudet ja siteet, jotka toimivat hengellisen (ja ihmisenä) kasvamisen esteenä ja hidasteena, voidaan poistaa ihmisen elämästä Pyhän Hengen avulla? Entä miten voidaan jatkaa tästä eteenpäin niin, että pysymme vapaina ja puhtaina erilaisesta demonisesta vaikutuksesta? (Esim. rahanhimo, addiktiot liittyen tupakkaan, alkoholiin ja muihin päihteisiin, pornografiaan ja avioliiton ulkopuolisiin seksuaalisiin suhteisiin sekä muihin vääränlaisiin ihmissuhteisiin jne.) 

On ymmärrettävä ihmisen oma, aktiivinen osa tässä prosessissa. Siihen liittyy niin puhdistautuminen ja vapautuminen kuin uuden elämäntavan omaksuminen Jeesuksen herruudessa. Kyse on ihmisen oman hengen aktivoitumisesta ja ihmisen oman vapaan tahdon käyttämisestä: minun itseni on annettava ja pyydettävä anteeksi, minun on sanouduttava irti haitallisista ihmissuhteista tai turmiollisesta käyttäytymisestä jne. Kukaan muu ei tee tätä minun puolestani. On itse valittava luottaa ja antaa Jumalan aloittaa työnsä minun elämässäni. 

Päästäksemme vapaaksi meitä sitovista ja elämäämme raskauttavista esteistä kasvullemme, meidän on hyvä vastaanottaa rukousta sisäisen (ja joskus myös fyysisen) elämämme parantumiseksi ja vapautumiseksi. Totuuden uskominen itsestämme ja vastaavasti valheellisten uskomusjärjestelmien hylkääminen ovat avain vapauteen. Aina silloin, kun tunnustamme syntimme ja annamme anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan, valtaamme alaa viholliselta ja Jumalan valo saa enemmän sijaa meissä.   

Vaikea valinta

"Kun seurakunnan johtaja huomaa, että jotakin tärkeää totuutta ei noudateta hänen kirkkokunnassaan, mitä hän voi tehdä? Joko hän voi jättää huomiotta raamatullisen totuuden tai hänen on puhuttava asiasta ja otettava riski, että hänet heitetään ulos asemastaan. Se ei ole helppo päätös, seuraako kirkkokunnan uskomuksia ja pysyykö vai seuraako vakaumusta ja lähtee? Sen pitäisi olla kysymys: "Jumala, mitä haluat minun tekevän?".

Olen kokenut, millaista on olla seurakunnassa monta vuotta ja sitten Jumala pyytää minua tekemään tuon valinnan. Kun päätin lähteä, minusta tuntui kuin pettäisin omat hengelliset perheenjäseneni. Keskusteltuani dilemmastani johtajieni kanssa ja tajuttuani, että järjestelmä ei muuttuisi, tein kalliin päätöksen seurata Jumalan tietä. Vuosien varrella olen nähnyt ystävieni joutuvan samanlaiseen tienhaaraan, mutta he ovat päättäneet jäädä, mutta vain jäädäkseen paikkaan, jossa ei ole hengellistä kasvua."

Derek Puffet, Eyes Closed Eyes Opened, s. 155 (Ellel Ministries South Africa, 2021)

Identiteetistä

 Identiteetti on fakta, joka perustuu siihen, mitä Jumala sanoo minun olevan.

Minä-kuva taas on jotain sellaista, miten näen itseni. Se on ikään kuin mentaalinen kuva, joka syntyy niistä johtopäätöksistä, joita olen vetänyt siitä, mitä muut ovat sanoneet minusta tai antaneet minun ymmärtää olevan tai miten elämä on kohdellut minua. Sanomattakin on selvää, että useimmilla (ellei peräti kaikilla?) meistä tämä näin syntynyt minä-kuvamme on valheellinen, epätäydellinen, jopa vääristynyt. 

Minä-kuvani ei siis välttämättä lainkaan vastaa sitä, mikä on aito, oikea ja todellinen identiteettini Kristuksessa. Olen hyvin todennäköisesti uskonut valheita, joita (oman itseni lisäksi) minulle ovat syöttäneet muut ihmiset ja viime kädessä kaiken valheen isä itse. Näin syntyneiden uskomusjärjestelmien purkaminen voi olla pitkä matka. Toivoa kuitenkin on.

Oikean minä-kuvan voimme löytää Raamatusta. Jumala on luonut minut sisintäni myöten jo äitini kohdussa. Minut on tehty ihmeellisesti, eikä mikään minussa ole kätkössä Jumalan silmiltä. Hän on nähnyt minut jo ollessani idullani. (Ps. 139:13-16)

Oikean identiteetin tarkoituksena on se, että voin olla oikeassa suhteessa Jeesukseen. Tähän liittyy myös sen hyväksyminen, mitä Hän sanoo minusta ja minun olevan. Samoin sen tarkoituksena on se, että voimme nauttia hyvistä ihmissuhteista toisten kanssa. Voin olla rakastava ihminen ja palvella muita omilla lahjoillani. 

(Nämä ajatukset ovat Dan Sneedin kirjan The Power of a New Identity, Overcoming a Broken Self-Image (Sovereign World, 2012) pohjalta.)

-------

Millaisia ajatuksia tämä herättää minussa?

• Anna tilaa muiden lahjojen käytölle ja johtajuudelle. Etsi toisenlaisia, hiljaisempia vaikuttamisen keinoja.
• Älä eristäydy muista, vaan ole valmis jakamaan omista kokemuksistasi, heikkouksistasi ja vaikeuksistasi toisten kanssa, jotta saisit rukousta ja parantuisit. 
• Pyydä Jumalaa, joka on luonut sinut, sanomaan sinulle, kuka sinä olet ja kertomaan sinulle, millainen sinä olet. Näin tehdessäsi voit luottaa siihen, että olet Isän hyvissä käsissä.

Kirkko romahtaa - oletko valmis?

Kristittyjen keskuudessa Suomessa näyttää olevan vallalla liki kyseenalaistamaton näkemys siitä, miten evl. kirkon jäsenmäärän vääjäämättä laskiessa myös kristinuskon asema maassamme tulee kokemaan vararikon maassamme. Tällaista ajattelua löytyy yllättävän paljon muidenkin kuin evl. kirkkoon kuuluvien keskuudesta. 

Me suomalaiset olemme hyvin kuuliaista ja lakihenkistä kansaa. Kolme on, joiden monopolia emme hevin toivoisi järkytettävän: evl. kirkko, Alko ja YLE.    

Haluaisin heittää tähän kysymyksen, voisiko meillä olla jokin muu selviytymisstrategiaa, kuin nykyisen systeemin tekohengitys? Voisiko jokin muu käytäntö olla toimivampi kuin virkapapiston loppuun ajaminen verovaroin kustannetussa uskonnollisessa palvelunostojärjestelmässä?

Tällainen voisi olla esim. henkilökohtaisen vastuun ottaminen omasta ja toisten hengellisestä kasvusta ja niin sanotun maallikkoaktiivisuuden (miten inhoankaan tuota sanaa!) käyttöönotto seurakunnan elämässä. Ihmiset usein kasvavat kutsumuksessaan tehtäviään hoitaessa. Jumalalta saamamme lahjat toimivat parhaiten ihmisten välisissä suhteissa. 

Olisiko jo aika kasvaa aikuiseen uskoon pelkän istumisen ja uskomisen sijaan? Mitäpä jos paimenuus seurakunnassa toimisikin parhaiten hengellisen vanhemmuuden kautta? 

Haluanko siis pelastaa evl. kirkon? En, mutta haluan kyllä olla mukana rakentamassa Suomeen terveempiä seurakuntayhteisöjä.

Vapauttamisesta

Vapauttaminen on tällä hetkellä ajankohtainen aihe kristittyjen keskuudessa. Monen perinteisen kirkkokunnan piirissä aiheesta on käyty jo pitkään keskusteluja tyyliin "miten tämä pitäisi oikein hoitaa?" Monen tunnustuksellisen kirkon piirissä on myös kaikessa hiljaisuudessa annettu seurakunnan työntekijöille kirjallista ohjeistusta aiheesta. Ei siis ihme, että viime aikoina vapauttaminen niin teologisena kuin käytännöllisenäkin aiheena on ollut esillä monien kristillisten yhteisöjen ja verkostojen piirissä. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on se, miten vapauttaminen oli valikoitunut aiheeksi kirkollisen herätysliikeväen teologisille opintopäivillekin. Lisäksi aiheesta on tulossa parikin kirjaa nimenomaan evl kirkon puolella, mikä on sinänsä hyvä asia.

Tosiasia on se, että kaikessa hiljaisuudessa esimerkiksi evl kirkon piirissä Suomessa pahoista hengistä vapauttamista on harjoitettu jo pitkään. 

Länsimaissa (ja tässä tapauksessa siis Suomessa) lisääntyneen riivaajista vapauttamisen tarpeen on katsottu johtuvan kristinuskon vaikutuksen vähenemisestä yhteiskunnassa. Tämä on osittain totta, mutta yhtä lailla on totta, että Jumalaa vastustavat, näkymättömät henkivallat ovat täälläkin olleet aina olemassa. Ne ovat toimineet "sisäsiististi" ja "kulttuurisesti relevantisti", jolloin niiden manifestointia ei ole osattu niin hyvin tunnistaa. Maallistuminen sinänsä ei nähdäkseni lisää demonista vaikutusta ja vapauttamisen tarvetta. Enemmänkin ajattelen hengellisen tyhjiön täyttymisen jollain muulla hengellisellä todellisuudella (kuten esim. new age, itämaiset uususkonnot ja ikivanhan pakanuuden nousu) selittävän paremmin muuttunutta tilannetta.

Mitä varten vapauttaminen sitten näyttää olevan niin kuuma peruna? 

Oman kokemukseni mukaan tällaisen palvelutyön nähdään olevan jotenkin tuntematonta, sotkuista ja pelottavaa, että etenkin vakiintuneissa uskonnollisissa yhteisöissä pelätään yliläikkymistä ja erilaisia ääri-ilmiöitä (mitä ikinä näillä ilmaisuilla sitten tarkoitetaankaan). Peloista käsin operoiminen ei kuitenkaan koskaan ole viisasta. 

Muistan erään pastorin todenneen minulle, miten hänelle tällaisen palvelutyön vieraileminen seurakunnassa teettää aina lisää töitä. Tavallaan ymmärrän häntä, mutta samalla kysyn, mikä on sitten tärkeintä? "Show must go on" näyttää valitettavasti olevan monelle se kaikkein tärkein asia. Uskovien vapautuminen, paraneminen ja eteenpäin meno hengellisessä kasvussa on kuitenkin se juttu, jota Jeesus kutsuu opetuslapseuttamiseksi. Huonot kokemukset, jopa väärinkäytökset tällä alalla pelottavat monia. On kuitenkin hyvä muistaa se, että kun väärää rahaa on liikkeellä, se kertoo vain siitä, että oikeaakin on jossain saatavilla. 

Miten sitten tätä aihetta kannattaa lähestyä? 

Kansainvälisen Ellel Ministries´in läntisen Euroopan työn johtaja Patrick Chambron kirjoittaa kirjassaan Mending the Nets (Sovereign World, 2022), että itse mukana olemalla ja tekemällä hankittu kokemus on relevanttia ja tuottaa kypsää hedelmää. Vapautuminen ja parantuminen ovat välttämättömiä asioita seurakunnan kasvulle, eikä näitä kahta asiaa voida irrottaa toisistaan. Chambronin mukaan tämän työn tulee tapahtua raamatullisesti eli linjassa Jumalan Sanan kanssa. Sen tulee tapahtua turvallisessa hengellisessä ympäristössä kokeneiden ja Raamattuun ankkuroituneiden kristittyjen toimesta, jotka ovat kuuliaisia hengellisille johtajilleen.  

Haastan Sinut ottamaan itse selvää asioista. Tutki Uudesta testamentista, mitä Jeesus sanoi ja teki ja millaisen tehtävän Hän antoi opetuslapsilleen? Millaista roolia vapauttaminen näytteli apostolisessa palvelutyössä? Entä millaisia ihmisiä Jeesus ja Hänen opetuslapsensa vapauttivat? Ennen kaikkea kannattaa selvittää, mitä alkukielen sana, jolla viitataan jonkun vieraan hengen vaikutuksen alla olemiseen, tarkoittaa? 

Emeritus anglikaanipiispa Graham Dow antaa kirjassaan Explaining Deliverance (Sovereign World, 2003) hyviä käytännöllisiä ja meidän aikaamme sopivia neuvoja, miten toimia tällä vapauttamisen alueella. Hän viittaa ensin siihen, miten länsimaisessa maailmassa pahoja henkiä ei ole enää pitkään aikaan pidetty todellisina. Globaalisti tilanne on kuitenkin hyvin erilainen ja tämä koskee yhtä hyvin kristittyjä kuin muutakin yhteiskuntaa. Länsimainen kulttuurimme ei ole tässä suhteessa kovinkaan myötätuntoinen vapauttamisen ideaa kohtaan. Enemmän pelätään mahdollisia väärinkäytöksiä, joista myös rangaistaan hyvin herkästi ja ankarasti. Olemme yhteiskuntana tulleet tässä suhteessa hyvin riidanhaluisiksi ja kärkkäiksi syyttämään muita. Jumalaa ei enää nähdä ensisijaisena avun lähteenä. Omana kommenttinani lisäisin, että tämä pitää paikkansa myös monien kristittyjen kohdalla. 

Tämän tähden Dow pitää tärkeänä seuraavia seikkoja suuntaa-antavina toimintatapoina rukoiltaessa vapautumista demoneista:

 - älä tee mitään, mikä vähääkään loukkaa henkilön koskemattomuutta

- pidä huoli siitä, että paikalla on muita todistamassa mitä tapahtuu

- etene hitaasti ja varmista henkilön täysi hyväksyntä sille, mikä olisi sopivin tapa rukoilla

- mikäli henkilö on ammatillisen hoidon piirissä, toimi yhteistyössä asianomaisen tahon kanssa

- kysy lääkärin konsultaatiota ja pyydä häntä tarvittaessa olemaan läsnä

- noudata huolellisesti oman paikallisen ja kansallisen seurakuntasi tällaisesta palvelutyöstä antamia ohjeita 

Ymmärrän, että on olemassa paljon erilaisia ja toimivia variaatioita, miten näitä periaatteita sovelletaan käytäntöön, mutta yleisinä ohjeina nämä kuulostavat minusta hyviltä.

Vuoden aluksi

 Joskus kuulee sanottavan, "olen Jeesuksen seuraaja arkipäivän elämässä". Ei niin, että siinä olisi jotain pahaa (enkä usko Hänenkään niin ajattelevan), mutta kuitenkin elämässämme tulee eteen tilanteita, risteyskohteita ja aikoja, jolloin meiltä kysytään luopumista mukavasta ja rauhallisesta keskivertoelämästämme (missä ei edelleenkään ole mitään pahaa). 

Herra ikään kuin asettaa eteemme valinnan ja sanoo, että me voimme edelleen valita tuon nykyisen elämämme tuttuine turvallisine ympyröineen tai sitten valita uuden tien, joka on epäsopivampaa aika ajoin ja vie meidät pois mukavuusvyöhykkeeltämme, mutta avaa eteemme kokonaan uusia näkymiä. "Sinä annat askeleilleni avaran tilan, eivätkä minun nilkkani nyrjähdä."

Takuuvarmasti siunaus seuraa meitä tällä uudella mahdollisuuksien tiellä, mutta jos luulet sen olevan helppoa, forget about it. Mutta mitä itse asiassa on onni, tyytyväisyys tai yltäkylläinen elämä? 

"Minun onneni on olla Jumalaa lähellä."

"Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan." 

"Sinun tahtosi, minun Jumalani, minä teen mielelläni." 

No niin, tehdäänpä siis pieni harjoitus: olenko tänä vuonna valmis vastaamaan meidän Herramme kutsuun astua uuteen, pois minulle niin hyvin sopivasta elämäntyylistä, ja tulla sitä kautta siunatuksi? Tiedän, että myöntävä vastaus Herran kutsuun tuo elämääni niin suurta iloa, että se voittaa jopa tuon ajoittaisen epämukavuudenkin.