Ajatukset liittyen hengelliseen vanhemmuuteen näyttävät aina silloin tällöin uudelleen putkahtelevan mieleeni. Muistaakseni edellisen kerran kirjoitin jotain aiheesta huhtikuussa, edellisen kerran ties milloin. Miten paljon teema on tässä välillä putkahdellut mieleeni, en ole edes laskenut kertoja. Tämä siitäkin huolimatta, ettei koko juttu näytä olevan kauhean populaari kaikkein hengellisimmissäkään piireissä nykyään. Yhtä valitettavan usein käsitettä käytetään muiden alistamiseen, jopa hengellisen väkivallan välikappaleena.
Viime aikoina ajatukseni ovat kulkeneet jotakuinkin seuraavanlaisia polkuja. Keskustelin hiljattain erään kristityn vaikuttajan kanssa hänen asuinpaikkakunnallaan vaikuttavasta nuorten aikuisten hengellisestä liikehdinnästä. Totesimme molemmat siinä näkyvän paljon Jumalan käden hyvää jälkeä ja Hengen vaikutusta. Olimme myös molemmat yhtä mieltä siitä, miten niin tämän, kuin jokaisen muunkin nuorisoherätyksen eräs kompastuskivi on aidon hengellisen vanhemmuuden ja mentoroinnin puute.
Hengellinen elämä ja Kristus-tiellä kilvoittelu ei ole yksilöurheilua, mutta ei se myöskään ole yksityisyrittäjyyttä. Pelkkä vertaismentorointi samanmielisten kanssa ei riitä. Toisaalta joskus näyttää siltä, kuin nuoren sukupolven tarpeet ja vanhempien tarjonta eivät kohtaisi toisiaan. Tämä on iso ongelmakohta hengellisessä kentässä, ei vain Suomessa, vaan laajemmaltikin. Oppimista ja kuuntelemista on hyvä harjoittaa puolin ja toisin nöyrästi ja toinen toistaan kunnioittaen. Tämä on jokaisen nuorisoherätyksen kipukohta, mutta tämä on myös todellinen haaste vanhemmille kristityille kasvaa aitoon hengelliseen vanhemmuuteen ja paimenuuteen.
Tässä kohtaa ajatukset siirtyvät omaan nuoruuteeni ja karismaattiseen nuorisoherätykseen omalla kotipaikkakunnallani. Meitä oli monikymmenpäinen aktiivisten nuorten kristittyjen joukko, jonka keski-ikä oli varmaan hiukan alle kahdenkymmenen. Meillä oli intoa, armolahjoja, musiikkia, ulospäinsuuntautumista, Sanan tutkimista, palavaa rukousta jne. Kuitenkin meiltä puuttui kokonaan malli siitä, miten toimia uskonsa säilyttäen siinä aikuistumisen kulminaatiopisteessä, jossa siirrytään opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, perustetaan perhe, hankitaan lapsia ja otetaan asuntolainaa jne. Sanottakoon sen verran, että toimimme evl. kirkon piirissä, jossa (ainakin tuolloin) suuri ongelma oli siinä, ettei ollut oikein mitään relevanttia vaihtoehtoa harjoittaa aktiivista uskonelämää aikuisena. Kokemuksesta tiedän, että tässä suhteessa vapaissa suunnissa tilanne on ollut parempi.
Niinpä jotkut lähtivät etsimään hengellistä ravintoa muualta, osa jumiutui paikoilleen, osa heitti kokonaan hanskat tiskiin.
Näistä kokemuksista viisastuneena on yllättävänkin helppo nähdä se, miten vahvana hengellisen elämän periaatteena Uudesta testamentista nousee esille hengellisen vanhemmuuden merkitys Jumalan seurakunnassa. Se ilmenee käytännössä paimenuutena, mentorointina, hengellisenä isyytenä ja äitiytenä. Jos kysyt, mitä se on käytännössä, mieti mitä tekee perheessä isä ja äiti, miten paimen huolehtii laumastaan, millaista on mentorointi luonteeltaan ja toimintatavoiltaan. Uusi testamentti kutsuu tätä opetuslapseuttamiseksi. Hyvin tuntien länsimaisen kristillisyyden halun aina tuotteistaa hyvä asia, muuttaa se ohjelmaksi tai projektiksi, korostan ehdottomasti sitä, että tässä ei ole niinkään kysymys mistään em:sta. Tässä on kyse ihmissuhteista, toimimisesta saman ruumiin jäseninä.
Jokainen nuorisoherätys tai mikä tahansa muu vastaava hengellinen liikehdintä on tuomittu kuukahtamaan ennemmin tai myöhemmin ilman hengellistä vanhemmuutta ja jotain muuta sellaista palvelurakennetta, joka olisi sen ulkopuolella, mutta johon se voi luottaa ja johon turvautua erilaisissa tilanteissa.
Tässä kohtaa me sitten tulemmekin seuraavaan kipukohtaan. Mikä sitten olisi sellaista hengellistä vanhemmuutta ja paimenuutta, josta oikeasti olisi apua?
Mikäli hengellisenä vanhempana esiintyvä henkilö tai ryhmä sellaisia on tiukasti kiinni jonkun toiselle osapuolelle vieraan instituution tai organisaation agendassa, heistä ei ole juurikaan apua nuoremmille. Pahimmillaan he voivat vallanhimossaan ja lyhytnäköisyydessään pilata koko jutun. Ihmiset näkevät niin helposti leipäpappien läpi. Tarvitaan ymmärrystä uusille näyille, jotka Henki on inspiroinut. Muuten seurauksena voi olla nuorempien vielä suurempi pettymys ja katkeroituminen, jonka seuraukset voivat olla kauheat. Meillä vanhemmilla on tässä suhteessa suuri vastuu. Kun Malakia profetoi Eliaasta, joka tulee ennen Herran päivää asettamaan asiat kohdalleen, hän ennustaa Jumalan tässä yhteydessä kääntävän isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen - ja nimenomaan tässä järjestyksessä.
Millaista on siis aito paimenuus ja paimenen mielenlaatu? Miten ilmenee käytännössä todellinen hengellinen vanhemmuus?
No comments:
Post a Comment