Jouluaattona
olimme vaimoni kanssa iltakävelyllä ja totesimme monen asian muuttuneen
joulunvietossa. Ihmisiä oli enemmän liikkeellä ja kauppoja auki enemmän kuin
meidän lapsuutemme ja nuoruutemme jouluina, jolloin joulunpyhät olivat
pääasiassa eristäytynyttä hiljaiseloa. Nyt nuorin poikamme kertoi joulunaterian
jälkeen menevänsä kavereittensa kanssa sählyvuorolle "höntsäämään".
Lahen torilla paloi nuotio, jonka ääressä lämmitteli ihmisiä, makkaraa oli
paistumassa ja lapset kiiperilivät torille kärrätynlumikasan päällä.
Totesin
vaimolleni, että mikäli olisin kirkonmies (millä viittasin epämääräisesti
johonkin johtavaan asemaan evl. kirkon tai sen seurakunnan palveluksessa), niin
miettisin tarkkaan, kumpi olisi tärkeämpää joulunvietossa nykyään: pitäminen
kynsin hampain kiinni perinteisestä joulunvietosta ankeuden maksimointeineen ja
pakollisine hiljaiseloineen (jotka ilmeisesti edustavat joillekin
kristillisyyttä) vai uudenlaisen yhteisöllisyyden kehittäminen palvelemaan
esimerkiksi keskustan ja taajamien asukkaita? Yksinäisyydestä ja pakollisesta
hiljaiselosta kun kärsivät kaikkein eniten juuri yksin asuvat ihmiset
urbaanissa ympäristössä.
-------
Yhteisöllisyys
ei ole mikään uusi asia. Ajassamme on kuitenkin piirteitä, jotka selvästi ovat
nostaneet sen arvoa. Saksalainen Georg Simmel piti ihmisen uskonnollisuutta
kaiken järjestäytyneen uskonnon perustana. Uskonnollisuus luo uskonnon, jotka
Simmel erottaa toisistaan. Hän toteaa uskonnon olevan aina jonkin kulttuurin
tuotetta. Uskonto tulee todeksi ihmisten välisen vuorovaikutuksen kautta, joka
puolestaan ilmenee uskonnollisissa instituutioissa, kuten kirkoissa.
Uskonnollinen yhteisöllisyys syntyy tätä kautta. Mielenkiintoista on se, että
muuten uskonnollisuus on Simmelille individualistista. Se on ihmisen
kokemuksellisuuden sisin muoto ja ydin. Tämä piirre ihmisessä yksilötasolla
synnyttää uskonnon, joka kulttuurisena tuotteena syntyy ihmisten välisen
vuorovaikutuksen seurauksena. Simmel kuvaa myös uskonnollisen yhteisön
elinkaarta osuvasti; uskonnon kehittyminen luonnonuskonnosta hengellisyydeksi,
josta kehittyy sitten tietty kulttuurinen todellisuus
itsessään. Mielenkiintoinen kysymys tältä pohjalta on, mitä tapahtuu
yhteisöllisyydelle tämän elinkaaren kehityskulun kuluessa? Väheneekö tai
rapistuuko se institutionalisoitumisen myötä? Luulen, että ajatellen nykypäivän
relevanttia Jeesus-uskoa myöhäismodernissa maailmassa juuri tämä on yksi
oleellisimpia kysymyksiä.
Max Weber
puolestaan oli enemmän yhteiskunta- kuin uskontotieteilijä. Hän oli
kiinnostunut erityisesti protestanttisen työn etiikasta. Uskonnollisilla
ideoilla oli hänen mukaansa vaikutusta ”kapitalismin hengen” kehittymiseen
länsimaisessa yhteiskunnassa. Tämän kaiken edellytyksen, askeettisuudelle
ominaisen tiukan itsensä kieltämisen taustalla hän näki uskonnollisen
pietismin. Hän vertaili tätä etiikkaa erottelemiensa uskonnollisten
yhteisöjen, kuten kirkkojen ja lahkojen, kuten hän niitä kutsui, välillä. Hänen
mielestään vapaaehtoinen jäsenyys tiukkaan ja kontrolloivaan lahkoon todistaa
jäsenellä olevan enemmän moraalista pätevyyttä yhteiskunnallisessa
vastuunkantamisessa, kuin institutionalisoituneen kirkon jäsenellä, joka on
tähän jäsenyyteen liitetty biologisten siteiden kautta.
Weberin
ajatusten pohjalta uskonnolliset ilmiöt voitaisiin siis jakaa virallisiksi ja
epävirallisiksi uskonnoiksi, joihin kuuluminen on joko vapaaehtoista tai
pakollista. Tämä näkökulma taas tulee lähelle Simmelin näkemystä, jonka mukaan
uskonto edustaa byrokratisoitunutta systeemiä, kun taas uskonnollisuus on
”sielun asenne” tai perspektiivinen tapa katsoa maailmaa. Kummassa näissä
uskonnollinen yhteisöllisyys Weberin mielestä sitten paremmin toteutuu,
kirkossa vai lahkossa? Jos mietitään nykypäivän tilannetta, voidaan todeta
monien suurten kirkkojen niiden omankin kokemuksen mukaan kärsivän juuri tästä
yhteisöllisyyden puutteesta. Ehkä ns. uusien seurakuntien vetovoima
perustuukin juuri tähän tavallaan ”uudelleen löydettyyn”
yhteisöllisyyteen?
Durkheim taas
määritteli uskonnon siten, että alussa kaikki on uskonnollista ja lopulta
uskonnollinen ja sosiaalinen sulautuvat yhteen. Hänelle kaikki sosiaalinen on
perimmältä olemukseltaan uskonnollista. Hän jopa myönsi, että nämä kaksi sanaa
ovat synonyymejä. Hänelle olennaista uskonnossa olivat rituaalit ja toiminta:
se, miten uskonto yhdisti ihmisiä, muodosti ja ylläpiti yhteisöjä. Puhuessaan
uskonnosta, hän oikeastaan puhui kirkosta tai seurakunnasta, missä näkyy hänen
(ja ehkä myös muiden em. herrojen) ajattelun rajoittuminen lähinnä perinteiseen
länsimaiseen tunnustuskunta-ajatteluun. Uskontokunnissa häntä eivät
kiinnostaneet uskomusten sisällöt, vaan niiden koheesion vaihtelu. Tässä
suhteessa hän erosi Weberistä, jolle dogmit ja niiden tulkinta olivat keskeisiä.
Weberin tutkiessa pitkälle kehittyneitä maailmanuskontoja, Durkheim uskoi
löytäneensä uskonnon syvimmän olemuksen yksinkertaisesta uskonnosta,
totemismista, jossa uskonnon sosiaalisuus, sen sosiaalinen alkuperä ja
sosiaalinen funktio olivat kaikkein selkeimmin havaittavissa.
Durkheimille
perhe oli uskonnollinen yhteisö mikrotasolla. Uskonto on hänenkin
mielestään ympäröivän yhteisön synnyttämää. Kuten edellä todettiin, hänen
näkemyksensä mukaan uskonnollisuus ilmenee aidoimmillaan primitiivisen luonnonkansan
elämässä, uskomuksissa ja rituaaleissa. Tästä taas herää kysymys, eikö
yhteisöllisyyskin ilmene samoin periaattein? Durkheimin mukaan ihmisen
ensimmäiset yritykset kuvata omaa suhdettaan ympäröivään maailmaan ja
todellisuuteen ovat aina uskonnollisia. Olisiko siis yhteisöllisyyskin
luonteeltaan uskonnollista? Entä miten tämä sopii kuvastamaan oman aikamme
yhteisöllisyyttä? Muistuttaako se jossain suhteessa Durkheimin tutkiman
alkuperäiskansan ”heimomaista” yhteisöllisyyttä?
Roberto
Cipriani on vertaillut teoksessaan Sociology of Religion: An Historical
Introduction Durkheimin ja Simmelin näkemyksiä uskonnollisesta
yhteisöllisyydestä. Simmel kuvailee uskonnon kehittymistä kulttuuriksi siten,
että aluksi uskonto on ollut vain luontoa, jonka jälkeen siitä tuli
spirituaalisempaa ja lopulta se kehittyi kulttuuriksi. Simmelin mukaan
uskonnollisuus muuttuu uskonnoksi. Simmelin painottaessa yksilön
uskonnollisuutta, Durkheim pitää uskonnollisuutta jaettuna ja yhteisöllisenä.
Hänen mukaansa uskonnollinen usko johtaa rituaalien harjoittamiseen, kun taas
rituaalinen harjoittaminen johtaa uskonnollisen yhteisön tai kirkon
syntymiseen. Kuten edellä olemme nähneet, myös Simmel ajattelee uskonnon
olevan yhteisöllistä. Simmelin mukaan uskonnollisuus on ihmisten sisäistä
kokemusta erilaisissa uskonnollisissa instituutioissa. Sisäinen kokemus muuntuu
esimerkiksi kirkon ja seurakuntien avulla ilmenemismuodoksi. Max Weber
puolestaan tarkastelee uskontoa puhtaasti institutionaalisesta näkökulmasta.
Weberin mukaan vapaaehtoinen jäsenyys lahkoon osoittaa jäsennellä olevan
tiukempi moraalinen pätevyys kuin kirkon jäsenellä. Weberin ajattelussa
uskonnolliseen elämään kytkeytyy vahvasti taloudellinen todellisuus,
erityisesti em. käsite ”kapitalismin henki”. Sen kautta uskonnollinen etiikka
tulee näkyväksi käytännön uskonnollisen elämän tasolla.
Weberin
mukaan pietistinen uskonnollinen kasvatus, jolla oli juurensa luterilaisen
reformaation teologiassa, oli luonteeltaan individualistista. Kun lisäksi
ammatti nähdään Weberin mukaan henkilökohtaisena Jumalalta saatuna
kutsumuksena, on siinäkin nähdäkseni kysymys individualismista; yksilön
suhteesta saamaansa kutsuun ja sen toteuttamiseen omassa elämässään
työnä. Kyse on tällöin nähdäkseni individualistisesta soteriologiasta. Millainen
vaikutus tällaisella individualismilla sitten on ollut uskonnolliselle
yhteisöllisyydelle? Johtuuko myöhäismodernina aikana esiin noussut
yhteisöllisyyden tarve juuri tämän ”kapitalismin hengen” syrjäytymisestä
jälkimaterialistisilla arvoilla?
Summa
summarum. Ajattelen em. sosiologian klassikoiden lähestyneen kysymystä
uskonnollisesta yhteisöllisyydestä oman aikansa näkökulmasta, jossa perinteinen
länsimainen kristinuskon malli on määritellyt käsitystä uskonnollisesta
yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä. Heidän näkemyksiään on siis hyvä tarkastella
tätä taustaa vasten. Joulunvieton tapojen ja tottumusten ohella kun moni muukin
asia ajassamme on muuttunut. Simmel edusti individualistista näkemystä
uskonnonharjoittamisessa ja hänen ajattelunsa heijasteli tiettyä epäluuloa
vakiintuneita dogmeja kohtaan. Weber ei ollut niin kiinnostunut uskonnollisesta
yhteisöllisyydestä yleensä, mutta hänenkin näkemyksistään voidaan nähdä
individualistinen eetos, millä viittaan em. individualistiseen soteriologiaan.
Hän lähestyi koko teemaa perinteisen kirkko – lahko-dikotomian kautta, eikä
kyennyt irrottautumaan perinteisestä konstantinolaisesta paradigmasta.
Durkheimille taas aboriginaalien uskonnollisuus edusti yhteisöllisyyttä
puhtaimmillaan. Hän on klassikoista selvästi eniten kiinnostunut
uskonnollisesta yhteisöllisyydestä. Hänen voidaan ajatella edustavan
jonkinlaista pyrkimystä irtiottoon länsimaisesta kontekstista ja
traditiosta.
Yhteisöllisyys
näyttää nykyisin muodostuvan eri periaatteilla kuin aiemmin, jolloin ihmisen
identiteetti rakentui biologisin perustein ja sukusitein. Kansainvälisestä
kotiseurakuntaliikkeestä löytyy toimivia esimerkkejä myöhäismodernina aikana
ilmenevästä kristillisyydestä. Kuvattaessa ihmisen luonnollista suhdeyhteisöä
sen piirissä käytetään usein esimerkkinä koineekreikan sanaa oikos,
joka viittaa kodin tai perhekunnan merkitykseen. Antiikin aikana tämän sanan
käyttö ulottui kuitenkin laajemmalle kuin vain omaan taloon tai ydinperheeseen.
Henkilön oikos saattoi käsittää perheen ohella myös ystävät,
naapurit ja työtoverit. Nykyisessä tilanteessamme oikoksen voidaan
nähdä olevan ihmisten sosiaalisten suhteiden verkosto. Urbaanissa ympäristössä
ihmiset eivät enää rakenna sosiaalista elämäänsä perheen, vaan samanlaisten
mielenkiinnon kohteiden ympärille. Henkilön oikos ei enää
koostukaan vain sukulaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita
samoista asioista tai harrastuksista tai ovat samassa työssä. Tästä ajattelusta
voi löytää yhtymäkohtia myös Maffesolin heimo-käsitteeseen.
Tämä on
mielestäni eräs merkittävä ero vertailtaessa uskontososiologien klassikoiden
ajatuksia oman aikamme ajatteluun. Heille oli tyypillistä lähestyä kysymystä
uskonnosta ja yhteisöllisyydestä oman historiansa ja kulttuurinsa antamasta
mallista käsin. Tilanne on monessa suhteessa muuttunut tästä, eikä
uskonnollista yhteisöllisyyttä nykyään enää hahmoteta perinteisen kirkko –
lahko-vastakkainasettelun kautta. Sellainen uskonnollinen yhteisöllisyys, jonka
aiemmin nähtiin ilmenevän vain lahkojen tai heimoyhteisön piirissä, saattaakin
nykyään elää ja voida yhtä hyvin perinteisen kirkon siipien suojissakin. Joku
voi sanoa kyseessä olevan eräänlainen kristillinen sovellus postmodernista
"tilkkutäkki"-mallista, jossa todellisuuden pirstouduttua toisistaan
erillään oleviin elämänalueisiin, kuten työhön, yritystoimintaan, harrastuksiin
ja vapaa-aikaan, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, uskontoon ja perhe-elämään,
sallitaan kaikkien kukkien kukkia. Omasta mielestäni kyse näyttää olevan
eräänlaisesta hybridi-mallista, jossa "valtakunnan uskontoon"
liitetään omien arvojen ja tarpeiden mukaan jotain muuta. Erityisesti tämä
näyttää olevan totta meillä täällä Suomessa. On se sitten hyvä asia vai eio,
niin se onkin jo toinen kysymys.
-------
Niinpä
jätänkin oman kaupunkimme keskustaeheytyksen kahden regimentin, seurakunnan ja
kunnan edustajien pähkäiltäväksi. Siinä onkin hommaa, miten saada synnytettyä
aitoa, ihmistä kokonaisuutena palvelevaa yhteisöllisyyttä tilanteessa, jossa
oma joulukylä on hyvin "kunnallinen" ja seurakunnan edustajan tärkeä intressi on ollut glühveinin saaminen anniskeluun joulukylään.
Itse ajattelin keskittyä oman lähiyhteisöni rakentamiseen, jotta sekin voisi
jonain kauniina päivänä palvella evankeliumilla laajempaa yhteisöä.
Alkoi sataa vettä,
olihan sentään jouluaatto. Lähdimme vaimoni kanssa kävelemään kotia kohti.
Saunavuoro odottaa. Siinä sitä on yhteisöllisyyttä alkajaisiksi.
No comments:
Post a Comment