Yhteyden esteitä

Myöhäismoderni heimous saattaa olla eräs suurimpia uhkia uusitestamentilliselle seurakuntanäkemykselle.

Kun ihmisen todellisuus pirstoutuu keskenään kommunikoimattomiin, lähes autonomisiin elämänalueisiin, myös pyhien yhteys pyrkii helposti toteutumaan jonkun genren tai alakulttuurisen tyylin kautta. Perustetaan seurakuntia surffareille, hevareille, baikkereille tai merkonomeille ja samalla unohdetaan eräs Uuden testamentin merkittävimpiä pointteja.

"Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." (Gal. 3:28)

Elämmekö siis seurakuntaa todeksi jonkun tyylin puitteissa vai haluammeko nähdä seurakunnan itsessään alakulttuurisena elämäntapana? Seurakunta on UT:n mukaan kristilliset arvot ja sen mukainen elämäntapa sekulaarin maailman keskellä, edustaen vastakulttuuria sen moniarvoisuudelle.

Toinen UT:n perusnäkökulma seurakuntaan on sen paikallisuus. Seurakunta on aina ensisijaisesti paikallinen, ei ympäri maata samanhenkisesti verkottuneiden satelliittiyhteisö. Alkuperäiselle ekklesiologialle on tunnusomaista ajallemme tyypillisen keskusorganisaatio-ajattelun täydellinen puuttuminen. Se edustaa täysin vierasta ajattelua UT:lle ja on enemmänkin roomalaista kuin heprealaista ajattelutapaa.

"Kolossassa asuville pyhille ja uskoville veljille Kristuksessa..." (Kol. 1:2)

Seurakunnan paikallisuuden on tarkoitus sisällyttää itseensä erilaiset ihmisryhmät, oli niiden syntymisen peruste sitten etninen, kulttuurinen, poliittinen tai joku muu. Seurakunta on paikallinen, sen johtajuus on tarkoitus olla paikallisten käsissä ja siihen kuuluvat kaikki ne ihmiset, jotka tuolla paikkakunnalla (esim. Lahessa) tunnustavat Jeesuksen Herrakseen. He voivat olla etniseltä taustaltaan kurdeja tai romaneja, poliittiselta kannaltaan persuja tai demareita, harrastuksiltaan FC Lahden kannattajia tai Mailaveikkojen juniorityössä mukana olevia tai heidän kirkkokunnallinen taustansa voi olla ortodoksinen tai helluntailainen. Kristuksessa kaikki nämä seikat ovat kuitenkin toisarvoisia.

"Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne." 

(Gal. 3:27)

Molemmat em. seikat haastavat meitä, meidän mukavuudenhaluamme, ennakkoluulojamme ja tottumuksiamme. Milloin ikinä nostamme jonkun tällaisen asian erottamaan jonkun yhteydestämme, hajotamme Jumalan tarkoittamaa pyhien yhteyttä Kristuksessa.

Myöhäismodernin lumo (vai hämy...?)

Alussa oli heimo ja nyt kun näemme modernin ajan hiipumisen joka puolella ympärillämme, löydämme taas heimon. Jälkimodernissa tilanteessa elämme uutta heimoistumisen aikaa. Nyt vain heimoon kuulumisen motiivit ovat erilaisia kuin ennen. Heimoon ei enää kuuluta biologisin perustein. Heimoon kuulumista voi sensijaan määrittää harrastus, usko tai aate, genre tms.

Humanismi nosti ihmisen ja hänen oman kokemuksensa fokukseen. Kun aiemmin Jumala - tai Hänen edustajanaan kristinusko tai kirkko tai paavi - olivat keskiössä, niin nyt tilanne ratkaisevasti muuttui. Tämän jälkeen aletaan puhua individualismista.

 Modernina aikana ihminen on ennen kaikkea yksilö.

Nyt, myöhäismoderniteetissa puhutaan taas heimoista ja niihin kuulumisesta, yhteisöllisyydestä. Ollaan kiinnostuneita etnisyydestä, marginaalisuudesta ja ylipäätään kaikesta sellaisesta, mikä on valtavirran ulkopuolella. Itsenäisyys, riippumattomuus ja omaehtoisuus ovat in, oli sitten kysymys musiikin tekemisestä tai nopeimmin kasvavasta kristinuskon haarasta länsimaissa. Todellisuutta lähestytään mielellään vähemmistöjen historian, oikeuksien ja kokemusten kautta. Suurten kertomusten aika on ohi tässäkin suhteessa.

Niinpä myöhäismoderni ihminen on menettänyt uskonsa ongelmien ratkaisujen yhteiskunnallistamiseen, oli sitten kysymys rikosten sovittelusta, sosiaalisesta vastuunkannosta tai uskonnon harjoittamisesta. Ennemmin hän suosii yhteisöllistämistä suhteessa kaikkiin näihin ja tätä mielellään lähiyhteisön tasolla. Seurakunnankin on hyvä muistuttaa kotia tai ainakin kahvilaa, mutta ei enää laitosta tai instituutiota. Niiden gloria on mennyt aikoja sitten.

Myöhäismodernin viehätys nousee entisistä ajoista, kun maailma ei ollut vielä valmis ja kun oltiin vielä menossa jonnekin. Ajatus keskeneräisyydestä viehättää ja lyö helposti laudalta kaikki edellisten sukupolvien saavutukset, jotka kuin manulle illallinen lankeavat valmiina uuden sukupolven edustajille. Tämä näkyy nuorten kristittyjen kohdalla, joiden uskonnonharjoittamisen muoto karttaa kaikkia valmiita vastauksia tai ylhäältäpäin saneltuja agendoja. Sen entisen pastorin lausahdus "God has called you, but I have a plan for you" ei enää vaan toimi seurakuntaelämässä.

Nykytilanne on jotenkin skitsofreeninen. Toisaalta todistamme huiman nopeaa teknologian kehitystä, mutta toisaalta elämme historian kuoleman aikaa, jossa vallitsee globaali staattinen tila ja jossa tulevaisuudelta ei enää uskalleta odottaa oikein mitään. Monen elämä on jo eletty ennen kolmattakymmenettä ikävuotta. Aikuisuus kun on menettänyt houkuttavuutensa, eikä vanhemmuuskaan edusta enää mitään tavoittelemisen arvoista.

Niinpä myöhäismodernin iltahämyn ihminen löytää elämän mielekkyyden marginaalista ja elämän tarkoituksen alakulttuuriin kuulumisesta. Pieni on kaunista, omakohtaisuus vielä enemmän. Yhteisöllisyyden kaipuu on todellista ja sen todeksi elämisen tavat moninaisia. Niin seurakuntaelämän kuin yksilönkin hengellisen elämän tulee olla flow ja kristityn omakohtainen todistus tulee pukea tarinoihin. Kiveenhakattuja dogmeja sensijaan vierastetaan ja vahvaan johtajuuteen suhtaudutaan lähtökohtaisesti epäilevästi.

Turhaa on haikailla enää kristinuskon perinteisen valta-aseman perään, kristillisen yhtenäiskulttuurin kulta-ajan takaisinpaluusta puhumattakaan. Sensijaan on kristittyjen länsimaissa - myös Suomessa! - opittava elämään omaa heimoaatettaan todeksi. Todellisuus on kuitenkin nyt olla yhtenä heimona monien muiden joukossa. Kuitenkaan sen oman heimon metsästysmaiden laajentamista ei kukaan ole vieläkään kieltänyt. Itsellämme tulee olla selkeä ja vahva identiteetti olemisestamme Kristuksessa - ilman lakisääteisiä privilegioita, yhteiskunnallisia resursseja tai muita muistoja menneiltä vuosisadoilta.

Innovaatio ja sen juuret

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, käsittelimme viime kerralla teologipiirissämme donatolaiskiistaa. Näkökulmamme oli erityisesti siinä, miten donatolaiskiistan ratkaisuna esitetyt argumentit ja niiden käytännön sovellutukset olivat täysin uusi käänne tuon ajan kristittyjen ajattelussa ja maailmassa. Taustalla oli koko ajan reaalisena vaikuttajana 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla toteutettu historiallinen käänne. Tiivistetysti voidaan sanoa, että sen myötä katolisille kristityille suotiin ensin vapaus, sitten etuoikeus ja lopulta yksinoikeus.

Tämä muuttunut kirkollis-poliittinen tilanne synnytti uudenlaisia paineita muokata ekklesiologiaa (so. oppia seurakunnasta/kirkosta) uuden tilanteen vaatimalla tavalla.

Pääroolia uuden teologian luojana ottaa muuan Augustinus Aurelius, jota on pidetty kristillisen kirkon suurimpana ja vaikutusvaltaisimpana persoonallisuutena. Hänestä nimittäin tuli katolisen (yleisen) kirkon kiihkeä puolustaja suhteessa ns. eriuskolaisiin (joita tuossa historiallisessa tilanteessa edustivat donatolaiset). Hän tekee eräänkin irtioton suhteessa kristittyjen perinteisiin näkemyksiin.

Perinteisesti esim. ekklesiologiassa oli vallinnut varsin yksituumainen näkymys siitä, miten kirkko (kr. ekklesia) oli hengellinen yhteisö ja pyhien kokous, jota oikea usko ja esimerkilliset elämäntavat liittävät yhteen. Kirkko on oikean kristillisen opetuksen tyyssija, joka kokoaa uskovat yhteen auttaakseen heitä kasvamaan uskossa ja pyhyydessä. 300-luvulla toisaalta konstantinolaisen käänteen päästyä vauhtiin ja toisaalta donatolaiskiistan kärjistettyä tilannetta (erityisesti Pohjois-Afrikassa, mutta myös lännessä, nykyisen Espanjan ja Ranskan alueella), alettiin kirkko-oppia kirjoittamaan uusiksi.

Augustinus ei hyväksynyt donatolaisten ekklesiologiaa alkuunkaan. Ongelmana (jos se haluttiin sellaisena nähdä) tosin oli se, että se edusti kristittyjen perinteistä (ja ilmeisesti myös uusitestamentillista) näkemystä seurakunnasta pyhien, Jeesukseen uskovien yhteisönä. Kuitenkin Augustinuksen opetuksessa kirkko näyttäyykin yhteisönä, jossa niin pyhät kuin syntisetkin saavat elää yhdessä. Kirkkoa ei ollut tarkoitettu olemaan mikään pyhien seura, vaan pyhien ja syntisten toisiinsa sekoittunut kokonaisuus (corpus permixtum).

Tämä ajatus on todennäköisesti ollut tuon ajan kristityille täysin uusi teologinen innovaatio.

Augustinus löysi kuvan corpus permixtumista Jeesuksen vertauksesta aidosta ja valhevehnästä, jotka pellossa kasvoivat sekaisin (Matt. 13: 24-30). Käytännössä Augustinus soveltaa tätä kohtaa seurakuntaan siten, että myös sen on suljettava piiriinsä niin syntisiä kuin pyhiäkin. Yritys erotella heitä tässä ajassa on tuomittu epäonnistumaan. Vasta maailman lopulla Jumala itse tulisi tekemään tämän erottelun.

Jo tässä vaiheessa on hyvä höristellä korviaan; missä olenkaan kuullut nämä teesit jo aiemmin? Kyllä, mm. luterilainen kirkko-oppi löytää juurensa Augustinuksen ajattelusta. Tämä ei ole mikään ihme, olihan Luther aiemmassa elämässään ollut nimenomaan augustinolaismunkki. (Samasta juuresta nousee sitten myös Lutherin hellimä simul iustus et peccator-ajatus, joka on lyönyt leimansa koko luterilaiseen kristillisyydennäkemykseen, erityisesti täällä pohjoisen Euroopan luterilaisuuden valta-alueilla.)

Augustinuksen tulkinta Jeesuksen vilja ja rikkavilja-vertauksesta ei kuitenkaan ollut oikea, mikä tietenkin vetää pohjan pois hänen muilta tälle perustalle rakentamistaan opeista. Jokainen lukutaitoinen voi tarkistaa Jeesuksen selityksestä ko. vertaukseen, että Hän puhuu pellosta, johon niin oikea kuin vääräkin siemen kylvettiin, maailmana - ei seurakuntana. Se ei siis kuvannut kirkkoa, vaan tätä maailmaa ja ihmiskuntaa elämässä siinä tässä maailmanajassa. (Tämän seikan donatolaiset toivat kyllä esille oppikeskusteluissa mm. Karthagon kokouksessa v. 411 jKr.)

Kaikesta päätellen on selvää, että Augustinuksen teologiaan vaikutti vahvasti taustalla menossa oleva konstantinolainen käänne, jolloin perääntyminen olisi tullut liian kalliiksi.

Itse donatolaiskiistaa ja sen ratkaisuja ajatellen Augustinuksen luoma uusi ekklesiologia sai aikaan sen, että suhteessa eriuskolaisiin katolisen kirkon ja valtiovallan menettely alkoi noudattaa kolmiportaista tapaa; ensin opillinen väittely, sitten lahjonta ja painostus ja lopulta suoranainen vaino. Augustinuksesta tulikin kirkon kerettiläisvainojen (ns. "vainojen teologia") ensimmäinen teoreettinen puolustaja. Hän esim. opetti, että harhaoppiset oli Luuk. 14:23:n mukaan "pakotettava tulemaan sisälle". Jos tässä ei muuten onnistuttaisi, seurauksena olisivat ne pakkokeinot, joita eri historialliset valtiokirkot tästä lähtien ovat soveltaneet käytäntöön harhaoopisten kohdalla.

Ensimmäistä kertaa oli siis siirrytty tilanteeseen, jossa osa kristityistä oli onnistuneesti liittoutunut maallisen valtiovallan kanssa saadakseen omat dogminsa voimaan toisin ajattelevien kristittyjen piirissä.

Kirkolla oli siis nyt uusi strategia, jonka kuitenkin voidaan nähdä olevan erheellinen Matt. 13:n viljavertausta tulkittaessa. Augustinukselle näyttää kuitenkin olleen tärkeintä kirkon ulkonaisen yhteyden (so. katolisuuden) säilyttäminen. Jopa ulkonaisen pakon ja väkivallan uhalla hajaannusta ei sallittu. Näistä Augustinuksen teologisista linjanvedoista tulee sitten tulevien vuosisatojen uusi toimintamalli suhteessa eriuskolaisliikkeisiin. Näin kirkkoisä Cyprianuksen teesi "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta" sai uuden, vakavamman sävyn, kun katolisen opin kyseenalaistajat pakotetaan kirkon yhteyteen.

Se, mikä itselleni tästä tulee mieleen on se,

a) onko meidän syytä - tai onko meillä kristittyinä ylipäätään koskaan ollut mitään hyvää syytä - hyväksyä tällaista teologiaa?

b) tulisiko meidän kristittyinä ehdottomasti sanoutua irti tällaisista vainoa tuottavista valtarakenteista?

c) miten voisimme tästä eteenpäin opetella elämään oikein Kristuksen ruumiina - alkaen ensin paikalliselta tasolta?

Kaksi Suomea...?

Luin jokin aika sitten mielenkiintoisen tulevaisuuteen sijoittuvan romaanin, Terveisiä Kutturasta. Siinä kuvataan, miten "Suomi on jakautunut kahtia. Kun Pohjoinen julistautuu itsenäiseksi, syttyy sisällissota. Romaani populäärikulttuurin kasvattamasta sukupolvesta tämän päivän taistelussa.





Suomi on ajautunut umpikujaan. Maa on jakautunut rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjoiseen. Kuntarajat on vedelty miten sattuu, palvelut puristettu kasvukeskuksiin ja maaltamuutolle pantu piste hallituksen päätöksellä. Helsinki ei enää halua maalaisia vaivoikseen.


Lopulta lappilaisten kuksa menee nurin, ja korvesta nousee nyrkki. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi. Alkaa sisällissota."


Ymmärtääkseni Ranskassa 1700-luvulla elänyt valistusfilosofi Jean Jaques Rousseau (1712 - 1778) oli ensimmäisiä länsimaisia ihmisiä, jotka jollain tavalla alkoivat ymmärtää perinteisen konstantinolaisen yhtenäiskulttuurin olevan murenemassa. Rousseaun mielestä edistys oli (jo tuolloin) pilannut ihmisten moraalin. Hänen mukaansa moderni ihminen oli rappeutunut ja ylellisyyden ja kesyyntymisen pehmittämä.


Tämän löysähousun vastakohdaksi Rousseau asettaa ns. "jalon villin" käsitteen. Hänen mukaansa luonnontilaisen villi-ihmisen tahriintumaton, taitoon ja älyyn perustuva elämä on jaloa. Emmekö mekin, etelä-suomalaisten radanvarsilähiöiden yhteenahdetut asukkaat, olekin aina - ainakin hiljaa mielessämme - jotenkin ihailleet kesyttömän pohjoisen karaistuneita asukkaita, joiden elämässä on vielä aistittavissa ripaus menneen suomalaisuuden sielunmaisemaa? Samanlainen asetelma nimittäin toistuu myös em. kirjassa, kun siinä kerrotaan, miten pohjoisen moottorikelkkasoturit mennen tullen pyyhkivät asfalttia ja betonia "etelän tositeeveen kasvattamilla lähiöjermuilla".


Kirjaahan on luettu (ääneen) kansallisen radion ääniaalloilla, joten jonkinlaista (alue)poliittista painoarvoa tällä Mikko-Pekka Heikkisen fiktiolla näyttäisi olevan. Jonkinlaista sekulaaria profeetallista siis. Olen myös luettuttanut opuksen eräällä Kainuun korven kasvatilla ja odottelen hänen kommenttiaan lukemastaan - kenties tämän postauksen yhteyteen?


No mutta... Aamulla koti-Lahen kaduilla käyskenneltyäni menin ja ostin aamupäivän capuccinolukemisekseni tuoreimman (painomusteet sormissa vieläkin) Suomen Kuvalehden. Tiedättehän, tuon suuren ja mahtavan, riippumattoman ja (poro)porvarillisen...


Ja kuinka ollakaan, "Pohjoisen ääni, piispa Samuel Salmi"han se siellä puhui aivan samanlaisin äänenpainoin, kuin Terveisiä Kutturastakin. Hän "vaatii kaivosveroa hillitsemään ryöstöä, jota hänen hiippakunnassaan harjoitetaan".








- "Millä oikeudella kansainväliset yhtiöt tulevat tänne ja ryöstävät uusiutumattomat luonnonvaramme meiltä ja tulevilta sukupolvilta?"


- "Kaivostoiminta on totaalista riistoa, sillä se tyhjentää lopullisesti luonnonvaran, joka ei koskaan uusiudu. Samalla aiheutetaan vahinkoa herkälle luonnolle. Pohjoisen ihminen ei hyväksy sitä, että suurpääomalle annetaan mahdollisuus ryöstää luonnonvarat ja viedä hyöty pääsääntöisesti ulkomaisiin laareihin. Tämä on siirtomaapolitiikkaa tässä ajassa."


- "Pohjoisessa on syvä huoli kirkosta, mutta myös yhteiskunnasta - siitä, miten valtio kohtelee näitä alueita ja ihmisiä. Täällä koetaan syvää epäoikeudenmukaisuutta. Tulevat sote- ja kuntaratkaisut horjuttavat turvallisuuttamme ja terveyttämme."


Niin piispa kuin Terveiset Kutturastakin viittaavat molemmat ns. taksisynnytyksiin ja yleensä terveydenhuollon palveluiden sijoittamiseen tulevaisuudessa jonnekin hyvin kauas tavallisen pohjoisen asukkaan tavoittamattomiin.


- "Pohjois-Suomi on ajettu täysin marginaaliin terveydenhuollossa ja opetuksessa. ... Meille sanotaan, että mikä teitä pidättää, tulkaa sieltä syrjäseuduilta pois. Se loukkaa, se on henkistä kolonialismia."


Onko meillä siis (lähi)tulevaisuudessa - ellei peräti jo nyt? - edessämme kahtiajakautunut maa, jonka todellisuuden rinnalla professori Heikki Ylikankaan hahmottelema kahtiajako Nuijasodan, v. 1918 tapahtumien ja EU-kansanäänestyksen jakamasta Suomesta ei vain kalpene, vaan poistuu myös historian hämärään. Väli-Suomea kun ei kohta enää ole...






------------


Tuossa viikolla puhuimme teologipiirissämme donatolaiskiistasta ja sen seurauksista länsimaista kristillisyydennäkemystä ajatellen (josta myöhemmin varmaan vähän lisää). Tuon ajanjaskson (300- ja 400-luvulla jKr.), kuin myös myöhempien eriuskolaisvainojen (esim. kataarit, bogomiilit, paulikiaanit ja valdolaiset) kohdalla on tuntunut vaikealta ymmärtää, miten kristityt ihmiset ovat tarttuneet aseisiin vainoojiaan vastustaakseen ja oikeuksiaan puolustaakseen. Ehkä nyt olemme todistamassa samankaltaisen pattitilanteen syntymistä ja purkautumista?

Strategioita (edellisten pohjalta)

Timo Eskola kirjoittaa viimeisimmän Kulmakiven (4/2013) artikkelissaan "Ateismin etujoukot kirkossa" (s. 5):

"Kristinusko häviää vähitellen Euroopasta. Elämme iltaruskon aikaa. Jäsenet etääntyvät kirkoista ja eroavat seurakunnista. Suurten kansankirkkojen aika on ohi. Maallistumisen piirteitä näkyy myös kirkkojen papistossa. Mikäpä tämän muuttaisi.

Mitä uskova seurakunta voi tehdä aikana, jolloin valtamediat nousevat Raamattua vastaan ja kirkon omatkin rivit rakoilevat? Ainoa, mitä se voi tehdä, on itse pitäytyä armon evankeliumiin ja tukea niitä, jotka pitävät elämän sanaa esillä."

Mitä tämä sitten voisi olla käytännössä, miettiessämme strategioita, joita meille on tarjolla? Voidaan nähdä (ainakin) kolme tapaa, jolla kristitty voi vastata myöhäismodernin haasteisiin. Näin nimittäin voidaan tehdä - päinvastoin kuin kirkollisen valtavirran edustajat (ja ehkä jotkut muutkin?) yleisesti ajattelet - ilman, että luovutaan omasta identiteetistä ja uskon perusteista.

Ensimmäisessä mallissa käytetään moderniteetin omia perusteluja (kuten esim. ns. evidentalismia ja rationalistista todistelua) myöhäismodernia ajattelua vastaan. Apologia lähtee tällöin liikkeelle perinteisen länsimaisen valistusajan ajattelun lähtökohdista. Esimerkiksi tästä mallista käytännössä voidaan ottaa C.S. Lewis´in Tätä on kristinusko tai John Stott´in Kristinuskon perusteet.

Toisessa vaihtoehdossa lähdetään liikkeelle kristinuskon perusteeseistä, kuten luodusta todellisuudesta ja todellisesta Luojasta, ja korostetaan niissä sanan (logos) keskeisyyttä. Tämä vaihtoehto siis merkitsee sen myöhäismoderniteetin näkemyksen torjumista, että kielen ja todellisuuden välinen suhde olisi katkennut. Kristillistä maailmankuvaa ei kuitenkaan oteta ikäänkuin valmiiksi annettuna itsestäänselvyytenä, vaan kristityn ensimmäisenä tehtävänä on vakuuttaa epäilijät tämän ajan ajatteluun sopivalla tavalla kristinuskon uskottavuudesta. Tässä halutaan siis lähteä liikkeelle aiempaa enemmän myöhäismoderniteetin lähtökohdista. 

Kolmas strategia lähtee liikkeelle siitä, että myöhäismoderniteetin hyökkäys kristinuskon ehdottomina pitämiä totuuksia vastaan otetaan täydestä todesta. Käytännössä luovutaan em. todistustaakan ja rationaalisuuden vaatimuksista. Kristittyjen on siis pakko pohtia uudelleen, miten hän näkee ja ymmärtää maailman. "So last season"-termejä käyttääkseni kyse on postmodernista, "X-sukupolven" länsimaisesta kristillisyydestä. (Esim. ns. BBB-paradigma tulee hyvin lähelle tätä ajattelua; ihmisten on tultava ensin oman kokemuksensa - esim. yhteisöllisyyden, yhteyden ja rakkauden kokemisen - perusteella vakuuttuneeksi kristinuskon todellisuudesta.)

"Kritiikki vailla ymmärrystä on kuuroa ja ymmärrys vailla kritiikkiä on mykkää."

(Kulttuurintutkija Johan Fornäs)

------------

Lähde: Ihonen Markku, Esimodernista myöhäismoderniin. Esikoislestadiolaisuus kohtaa nykymaailman (Iustitia 14, 2001, Helsinki)

Kolme pointtia (edelliseen liittyen)

Identiteetti

On päivänselvää, että edellisessä postauksessa esille tullut uusi identiteettikäsitys on syvässä, jopa sovittamattomassa ristiriidassa sen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa, joka nousee Raamatun pohjalta. Tämä ihmiskäsitys nimittäin korostaa ihmisen jatkuvaa vastuullisuutta Jumalalle kaikissa toimissaan. Myös pelastuksessa Kristuksessa on kysymys pelastumisesta kokonaisena persoonana. Ihminen ei voi olla pelastettu muutoin ja ikään kuin pelastumaton jollain muulla (vaikkapa seksuaalisella) elämänalueella. Käytännössä tämä tarkoittaa elämistä tietoisessa ristiriidassa Jumalan ilmoituksen kanssa. Ennen tätä kutsuttiin synnissä elämiseksi.


Yhteisö

Perinteisesti on ajateltu seurakunnan yhteisönä (ei siis esim. jäsenrekisterinä) tarjoavan ihmiselle pysyvän ryhmäidentiteetin. Ihmisellä kun on tarve kuulua johonkin, olla hyväksytty ja rakastettu yhteisöllisellä tasolla. Myöhäismoderniteetissa perinteisen perhe- ja sukuyhteyden vaikutuksen heikentyessä, ellei peräti kokonaan hävitessä, seurakunnasta voi tulla tällainen terveen ja elävän ryhmäidentiteetin tarjoava tekijä. Nähdään tämä ilmiö itsessään joko ei-toivottavana tai toivottavana kehityksenä, niin tämä on todellisuutta monen kristityn kohdalla.


Kokemuksellisuus

Kolmanneksi voimakkaat hengelliset kokemukset antavat osaltaan tukea yhtenäiselle identiteetille. Emotionaalisesti kohonneessa tilassa (esim. henkikaste, kaatuminen, liikutukset jne.) erilaiset ihmisen persoonallisuutta särkevät voimat ikään kuin hetkeksi menettävät otteensa. Taaskin voimme käydä keskustelua siitä, onko tällainen kokemuksellisuus hyvä vai huono asia kristityn elämässä, mutta yhtä kaikki, näin Jumalan Pyhä Henki nyt vain näyttää toimivan.

Radikalismista

Kun olin nuori, radikalismia - so. todellista, katu-uskottavaa extremeä - edustivat nuoret vihaiset vasemmistoradikaalit, joiden kritiikin kohde oli suurvaltapoliittinen peli ja sen (so. pääasiassa lännen)  edustama uhka maailmanrauhalle. Kyseessä oli uusvasemmistolaisen opiskelijaradikalismin aalto, joka synnytti monet niistä politiikan, kulttuurin ja talouselämän johtajista, jotka mm. Suomessa istuvat nyt vallankahvassa (ja juhlivat 6.12. Linnassa).

Tämä oli joskus 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Seuraava radikalismin aalto, uusi sukupolvi sijoittuu 80-luvun alkuun. Ns. "yhden asian liikkeet", heräävä ympäristötietous ja ymmärrys globalisoituvasta maailmasta yhtenä yhteisenä maailmankylänä synnyttivät sen punavihreän intelligentsijan, joka perustaa todellisuudenkäsityksensä ns. "vihreään maailmankuvaan" (joka on pitkälti korvannut perinteisen kristillis-humanistisen maailmankuvan aikamme nuorten aikuisten mielissä).

Radikalismin muodoille ylipäätään näyttää olevan yhteistä se, että oike(utetu)iksi katsottuihin päämääriin pyritään yhtä lailla niin parlamentaarisin kuin ulkoparlamentaarisinkin keinoin. Alun vallankumousvaiheessa kelpaa vallata vanha ylioppilastalo tai osoittaa mieltään Persian shaahia vastaan, sitten kytkeä itsensä kettingillä kaivinkoneeseen Koijärvellä tai vapauttaa minkkejä rantaruotsalaisiin metsiin. Kun sitten aikuistutaan ja valtionapu on saatu pelaamaan, siirrytään politiikkaan ja porvarillistutaan. Niinpä näyttää siltä kuin - päinvastaisista puheista huolimatta! - em. radikalismin muodoissa olisikin ollut koko ajan taustalla uusi, pelastava metakertomus (kommunistinen työläisten paratiisi tai uusi, uljas vihreä maailma), joka otetaan tilalle kunhan vain vanha (kapitalistinen järjestelmä tai länsimainen kerskakulutusyhteiskunta) on saatu ensin raivattua pois tieltä.

Nykyään radikalismi on moniulotteisempi ja kokonaisvaltaisempi juttu. Aikaamme on - vähän tulkitsijasta riippuen - kutsuttu niin jälki- kuin myöhäismoderniksikin. Tälle ajalle on ominaista (muun muassa) yhteiskunnan hajoaminen yksilöiksi, joilla kullakin on oma totuutensa ja jotka pyrkivät - yleisen yhteiskuntarauhan nimissä - hyväksymään toinen toisensa. Periaatteessa siis kaikilla on yhtäläinen äänioikeus, mutta tosiasiassa valtasuhteilla on taipumus kumoutua. Tällöin erilaiset marginaaliset ryhmät (kuten esim. seksuaalivähemmistöt) saavat liioitellun paljon huomiota ja tulevat esim. mediassa paremmin kuin hyvin kuulluksi.

Tällöin vaadittu poliittinen korrektius rajoittaa aiempaa enemmän eri ryhmien (etenkin ns. konservatiiviksiksi leimattujen) sananvapautta. Jokainen ymmärtää, että tämä puolestaan lisää kaikenlaista eettistä relativismia. Niinpä myöhäismoderniteetissä ihmiset eivät enää tavoittele ns. yhteistä hyvää, vaan pyrkivät henkilökohtaiseen etuun, hyvinvointiin ja myönteisiin elämyksiin. Yhteiskunta erilaisine palveluineen - jopa seurakunta! - on siellä olemassa minua varten. Niin kulttuurin kuin vaikkapa terapiankin tehtäväksi tulee tällöin luoda miellyttävä ympäristö ja ilmapiiri, jonka tarkoituksena on pahan mielen ehkäiseminen.

Tämän shiftin (so. paradigman muutoksen) seurauksena ihmisen identiteetti on hajautunut. Aiemmin ihmiselle vankkoja asemia antaneet tekijät, kuten esim. perhe, suku, sukupuoli, kansallisuus ja uskonnollisuus, ovat menettäneet merkitystään. Ihmisen identiteetti onkin myöhäismoderniteetissa jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa. Ihminen tavallaan ottaa eri identiteettejä eri elämänvaiheissa, eivätkä nämä ryhmity yhtenäiseksi kokonaisuudeksi minkään eheän "minän" ympärille.

Tämän ajattelutavan mukaan on kyllä mahdollista, että ihminen tuntee identiteettinsä yhtenäiseksi ja muuttumattomaksi, mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että ihminen on itse rakentanut jonkinlaisen lohduttavan tarinan tai "minä kertomuksen" itsestään. Nykyään näyttääkin usein siltä, kuin radikalismia tänään edustaa identiteetin vaihdon myötä tapahtunut seksuaalisen suuntautumisen muutos tai sukupuolisuuden vaihdos. Siinähän toteutuu monen mielestä parhaimmillaan tuo myöhäismodernin ajan kulttuurin esittämä uskottavuuden vaatimus ihmisen tosissaan olemisesta kokonaispersoonallisuuden satsauksineen.

Tilanteesta tai henkilöstä vähän riippuen, tämän "kokonaispersoonallisuuden satsauksen" voi korvata esim. "be gay for a day", maalaamalla sateenkaaren värejä jonnekin tai vain käyttämällä pinkkiä kaulahuivia. Tällaisia myötäilijöitähän kukin oman aikansa radikalismi on aina sietänyt ja suosinut. Ehkä tällaisessä himmailussa on nytkin jotain samaa, mitä V.I. Lenin tarkoitti puhuessaan "hyödyllisistä idiooteista".