Länsimaissa on viime vuosikymmenien aikana keskusteltu paljon muutoksista,
jotka ovat tapahtuneet perinteisten kirkkojen kulttuurisessa kontekstissa ja
itseymmärryksessä. Monien havaintojen mukaan näiden kirkkojen on ollut
erittäin vaikea hyväksyä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. Samaan
aikaan on korostettu myös sitä, että kirkon ei tulisi jäädä ikävöimään ennen vallinnutta tilannetta. Sen sijaan tulisi hyväksyä vanhan maailman
katoaminen ja hyödyntää uuden suuren ”seismisen muutoksen” tarjoamia
mahdollisuuksia löytää uudelleen raamatullinen visio kristityn muukalaisuudesta
maailmassa. Kun katsoo historiallisten kirkkojen taloudellista omavaraisuutta (joka ainakin vielä on todellisuutta), ei voi olla panematta merkille sitä, kuinka kaukana tällainen "muukalaisuus" käytännöstä on.
Kanadalaisen
luterilaisen systemaattisen teologin Douglas John Hallin mukaan kirkkojen olisi
lopetettava haikaileminen sellaisen etusijaisen aseman perään, joka läntisen
maailman kristillisyydellä on kristikunta-aikakaudella (Christendom) ollut. Tälle
paradigmalle, joka Hallin mukaan käy parhaillaan kuolinkamppailuaan, on ollut
ominaista ajatus kristinuskon hallitsevasta asemasta länsimaisessa kulttuurissa
ja yhteiskunnassa. Hallin mukaan suuri
kysymys on, voisiko kirkko lakata pitämästä tätä kamppailua katastrofina ja
alkaa nähdä sen pikemminkin tienä kohti tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän
kutsua alkuperäiseen Kristuksen seuraamiseen. Tämä voi tapahtua Hallin mukaan
vain, mikäli usein pelkästään teoreettisesti ymmärretty ristin teologia tulee
kontekstuaalisesti eläväksi. Tällöin kirkko ei vain opeta ristin teologiaa,
vaan on itse ristiä kantava kirkko.
Vaikka vierastaisimmekin em. "kirkko"-sanan käyttöä tässä yhteydessä (sen historiallisten rasitteiden ja siihen liitettyjen, aidolle kristinuskolle vieraiden merkitysten takia), niin kristittyinä yleisessä, uusitestamentillisessa mielessä voimme hyvin yhtyä tähän Hallin näkemykseen.)
Kristinuskon 2010-luvulla kohtaamat haasteet eivät enää ratkea
aiemmin toimineiden mallien mukaan. Uusi tilanne vaatii uudenlaisia
toimintatapoja, niin vaikealta ja suorastaan katkeralta kuin tämä monien kristittyjen mielestä tuntuukin. Vanhat uskonnolliset rakenteet ovat murtumassa, haluttiin sitä tai ei. Merkitseekö se kristinuskon loppua? Ehkä, ainakin sellaisessa kulttuurisessa muodossa, mihin perinteisesti olemme tottuneet länsimaissa. Mutta tarkoittaako se Jumalan valtakunnan tuhoa? Ei, ei todellakaan. Mutta jos itsepintaisesti roikumme kiinni vanhassa, vältymme tehokkaasti uudistukselta.
Ihmisten
yhteinen hyvä oli länsimaissa perinteisesti liittynyt kansallisvaltion puitteissa
tapahtuvaan sääntelyyn ja tukeen. Suomessa sen juuret ovat löytäneet hyvän maaperän sotien välisenä aikana ja kukoistaneet pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa 1980-luvun loppuun asti. Viime vuosituhannen taitteessa nämä rakenteet
alkoivat murtua. 1990-luvun alun taloudellinen lama oli hyvää alkusoittoa tulevalle kehitykselle. Evl. kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on perinteisesti ollut
varsin suojattu; sillä on ollut verotusoikeus, oikeudellinen erityisasema suhteessa
valtioon ja eduskuntaan ja sen johtohenkilöt ovat olleet osa kansallista
eliittiä. Jo nyt tämä erityisasema on kyseenalaistettu. Arkkipiispan hämmästyttävän naiivit puheet piispojen kuulumisesta (taloudellisesti mitattuna) "keskiluokkaan" osoittavat sen, miten kaukana todellisuudesta hän näyttää yhä elävän.
Hankalaksi
tilanteen länsimaissa tekee siis se, että aikamme suureen kulttuuriseen
murrokseen liittyy liki 1700
vuotta todellisuutta hallinneen ”konstantinolaisen paradigman” purkaminen.
Käytännössä tämä merkitsee monien traditionaalisten uskonnollisten
instituutioiden kohdalla poisoppimista vanhasta ja orientoitumista uuteen. Se alkaa nyt olla elinehto ja hengissä säilymisen edellytys. Vaikka halutaan uudistaa uskon(non)harjoittamisen ulkonaista muotoa, ei se välttämättä tarkoita, että automaattisesti vesitetään myös evankeliumi. Monet kristityt kuitenkin yhä nukkuvat rauhallista ruususenuntaan perinteisten muotojen ja rakenteiden suojissa.
Tietoisuus
uskontojen pysyvästä vaikutuksesta yhteiskunnassa yhdistettynä syvenevään
epäluuloon auktoriteetteja kohtaan on synnyttänyt tilanteen, jossa
uskonnolliset ilmiöt ja instituutiot tulevat entistä herkemmin kriittisen
keskustelun kohteiksi. Kun tarkastelemme sekulaaria mediaa viime viikoilta, on kristinusko esiintynyt siinä lähes tulkoon pelkästään negatiivisessa valossa. Uudenlaiset, jälkiteolliselle yhteiskunnalle
luonteenomaiset arvot haastavat uskonnolliset perinteet viestimään sanomaansa
tavalla, joka puhuttelee paremmin nykyajan ihmistä. Tähän meidän täytyy kyetä ilman, että tingimme tippaakaan Jumalan Sanan ilmoituksen totuudesta tai laiminlyömme Henkeä, joka tuon kaiken, niin opin kuin elämänkin inspiroi.
Vaikka jälkiteollisissa
yhteiskunnissa perinteisten kirkkojen jäsenosuudet väestöstä laskevat edelleen,
uskonnollisuus laajasti ymmärrettynä ei osoita heikkenemisen merkkejä. Monet muut yhteisöt, erityisesti ns. helluntailais-karismaattiset kirkot, sensijaan kasvavat koko ajan. Kotiseurakuntaliikkeet Kiinassa ja Intiassa kasvavat hämmästyttävällä voimalla. Myöhäismodernin ajan kyyninen ihminen länsimaissa ei enää elä yhtenäiskulttuurissa, eikä
ota vastaan ylhäältä annettuja dogmeja itsestäänselvyyksinä. Perinteinen
uskonnon kieli ei enää puhuttele urbaania cityihmistä, joka on menettänyt
kosketuskohtansa kristilliseen perinteeseen. Uskonnollisuus on kyllä edelleen
muodissa, mutta aikamme uskonnollinen etsintä ei kanavoidu kirkkojen oville. Tämä asettaa väistämättömän haasteen niille kristityille, joiden fokuksessa on kasvu, ei olemassaolevien asemien pitäminen. Sanomamme muoto voi muuttua, sisällön edelleen säilyessä sellaisena, kuin apostoli Paavali sen 1.Korinttilaiskirjeen 15. luvussa esittää.
Loppuun pieni käytännön esimerkki oman maamme tilanteesta, jolla haluan haastaa lukijoitani.
Aktiivisimpia
kirkosta lähtijöitä kuin myös sinne tulijoita ovat olleet nuoret aikuiset.
Suomalaisten nuorten ikäluokasta 86,2% prosenttia käy rippikoulun. Rippileirin
jälkeen 30 prosenttia konfirmoiduista menee mukaan isostoimintaan. Kyseessä
lienee näin Suomen suurin vapaaehtoisen nuorisotyön työmuoto. Mutta, mutta... Kun tästä "seurakuntanuori"-vaiheesta on kulunut muutama vuosi, tuo sama ryhmä, nyt nuorina
aikuisina, onkin suurin kirkosta eroajien ryhmä. Noin 70 prosenttia tästä
ikäluokasta ei enää kuulu kirkkoon. Tämän tiedon luulisi kiinnostavan ketä
hyvänsä kirkon työntekijää tai päättäjää, etenkin nuorten ja nuorten aikuisten
parissa työskentelevää.
Nyt vähän toistaen itseäni: vaikka meitä ei niin hirveästi kiinnostakaan kirkon tuleva jäsenkehitys sinänsä (erityisesti hengellisessä mielessä), niin kyllä se kiinnostaa minuakin, mitä ihmettä tässä välillä "turvallisesti seurakuntanuori - postmoderni nuori aikuinen" tapahtuu ja mistä se kertoo? Tuleeko heistä uuspakanoita, kirkkokuntiin kuulumattomia kristittyjä vai väljähtyneesti väinpitämättömiä (Timo Eskola: "evvk-sukupolvi")?
No comments:
Post a Comment